Näyttelykuvia 553 & 554 & 555 & 556: Taidetta risteillymatkailijoille

Elämä on ollut viime aikoina yhtä Guggenheimia ja myös vähän liikaa kirjoitushommia, joten blogipäivitykset ovat taas jäljessä – siinä määrin kun nyt olen edes taidetta seurannut. Palaan kuitenkin vielä viime viikolle ja tiistaihin, jolloin pääsin hetkeksi pois suomalaisesta taide-elämästä.

Lähdin nimittäin Guggenheim-seminaarin jälkeen kahden taiteilijaystäväni kanssa Tukholmaan, jossa tavoitteena oli Moderna Museetin Turner, Monet, Twombly – Sent måleri (8.10.2011–15.1.2012) – eikä oikeastaan mikään muu. 

Niinpä matkustimme läpi yön laivalla Tukholmaan ja otimme heti aamulla satamasta taksin suoraan museoon, jotta saisimme jonot minimoitua.

Selvisimmekin hyvin ennen jonojen kasvua, ja niinpä saimme paneutua rauhassa J.M.W. Turnerin (1775–1851), Claude Monet'n (1840–1926) ja Cy Twomblyn (1928–2011) kunkin myöhäisemmästä tuotannosta koottuun näyttelyyn, jossa oli haettu erilaisten ulkoisten teemojen kautta muun muassa subliimia, vanhenemista ja luopumista.

Kriitikkokin leikkii joskus lapsellisia leikkejä. Kiertäessäni näyttelyn viimeistä kertaa mietin, että minkäköhän työn ottaisin mieluusti omalle seinälleni. Voittajaksi selvisi Twomblyn Wilder Shores of Love (1985). Enkä taatusti osaa eritellä syytä tähän valintaan. Aika lähelle tuli Turnerin pieni skissi Tyyni meri ja etäisiä harmaita pilviä (1840–5?):

  
Monet'sta en ole ole koskaan ollut ihan hullaantunut, mutta Turner ja Twombly tekivät minuun tosi voimakkaan vaikutuksen. On mainittava, että en koskaan esimerkiksi ole kunnolla tutustunut Lontoon laajaan Turner-tarjontaan, ja Twomblyäkin olen aiemmin nähnyt ainoastaan yksittäisinä töinä. Oli sitä paitsi hienoa nähdä maalausnäyttely, joka oli kuratoitu vähän oudommasta näkökulmasta ja joka sai ihan uudenlaisia tyylisuuntien rajoja ylittäviä siltoja aikaiseksi.

Heimo Suntio (s. 1955) ja Tapani Mikkonen (s. 1952) ihastelemassa Twomblyn jättimäistä neliosaista teosta Quattro Stagioni (1993–95).

Ja kun aikaa oli tarpeeksi, Suntio innostui kuuntelemaan myös sitä tapaa, miten Modernassa lapsille maalaustaiteen katsomista opetettiin.

Tuli taas vähän kateellinen olo. Kaiken Guggenheim-hypetyksen jälkeen herää niin yksinkertainen kysymys: miksi meilläkin ei voisi olla tällaista hyvää taidemuseota, jonka substanssi vastaisi itsekseen kaikesta brändäyksestä ja pakottaisi ihmiset tulemaan luokseen katsomaan vain taidetta? Tallinnan Kumukin alkaa olla jo samanlainen. Miksei Helsingin taidemuseokin voisi olla tätä?

Tätä mietiskelin juodessani espressoa ja grappaa. 

***

Vaan eiköhän Suntio huomannut, että tuollahan on vielä joku valokuvanäyttely (emme olleet siis suorittaneet ennakkoon mitään tiedustelutoimintaa vaan lähdimme pelkästään ex tempore katsomaan yhtä näyttelyä). Ja niinpä siellä olikin aika raju kattaus: salikaupalla jättimäistä kokoelmanäyttelyä En annan historia – Fotografi ur Moderna Museets samlingar (1.2.2011–19.2.2012):

Näyttely oli vähän liikaa keskittymiskyvylleni, koska olin käynyt Turner etc. näyttelyn jo kolmesti läpi, mutta toisaalta oli hauska vaellella saleissa ja poimia sieltä täältä vanhoja ja uusia mestareita. Ja niitähän piisasi 1840-luvulta näihin päiviin asti. En minä itse asiassa ole koskaan nähnyt elämässäni näin hienoa valokuvanäyttelyä, jossa oli ihan kaikkea: August Sanderista (1876–1964) Hiroshi Sugimotoon (s. 1948) tai vaikkapa Irving Pennistä (1917–2009) Diane Arbusiin (1923–1971). Modernassa kokoelmat muodostavat vankan kulmakiven museon toiminnalle.

***

Ja tulihan sitä ohimennen nähtyä Cecilia Edelfalkin (s. 1954) pieni Moment-näyttely (20.9.2011–12.2.2012), jossa taiteilija kuvaa itseään ja omaa oeuvreaan monitasoisesti: 
 

***

Ja jaksoin katsoa vielä Ulf Rollofinkin (s. 1961) Moment-näyttelyä (8.11.2011–12.2.2012), jossa oli varsin väkivaltainen mutta oudon kaunis tunnelma:

Suntio lähti vielä viidenteenkin näyttelyyn (Ynglinggatan 1, 25.11.2011–22.2.2012), jossa esiteltiin legendaarisen ysärigallerian toimintaa, mutta minulta loppuivat voimat, ja otin Mikkosen kanssa cavan baarissa. On se kummallista, että yhdessä museossa voi olla näin paljon taidetta.

Sitten levykauppaan (Micke's), josta löysin sikahalvalla Wilson Pickettin Atlantic-vinyylin Hey Jude (1969; kuunnelkaa nimibiisi tästä linkistä):

Sitten thaimaalaiseen ravintolaan syömään ja sitten takaisin laivalle. Ennen nukkumaanmenoa otin vielä kannelta Sugimoton kunniaksi valokuvan:

Taide siis voi todellakin olla "ihanaa ja yhteisöllistä", kuten Janne Gallen-Kallela-Sirén Guggenhem-seminaarissa hehkutti. Se voi olla sitä jopa risteilymatkailijoille ja jopa Ruotsissa.