Julkaistua 794 & Julkista taidetta 86: Nykytaide ja Ruotsin vallan aika

[Blogger ei toimi kunnolla. Anteeksi pistekoon temppuilu.]
 
Palasin tiistaina kuuden viikon Saarenmaan matkalta. Olin kirjoittamassa kirjaa, jota en saanut valmiiksi. Keskiviikkona odotti kuitenkin arkinen työ ja syksyn ensimmäinen Yle Radio1:n Kultakuumeen kolumnini:

Nykytaide ja Ruotsin vallan aika

Arkinen ympäristömme on aika juhlava, kun katsoo vähänkin tarkemmin. Rakennettu ympäristömme on täynnä taidetta, jolla on juhlistettu jotain. On suurmiehiä, on historiallisia tapahtumia – erityisesti sotahistoriaa – ja on kansojen välistä ystävyyttä.

Oleg Kirjuhin (s. ?): Maailman rauha. Kuva: Helsingin taidemuseo / Hanna Rikkonen.

Siihen, että Moskova halusi osoittaa ystävyyttään Helsingille lahjoittamalla Hakaniemeen sijoitetun Oleg Kirjuhinin veistoksen Maailman rauha (1990), on tapana suhtautua ivallisesti. Suurimman osan mielestä sosialistista realismia edustava veistos on sekä huonoa taidetta että valheellista politiikkaa. Hieman koomiseksi asian tekee se, että merkittävä osa niistä ihmisistä, jotka halveksuvat Maailman rauhaa huonona taiteena, haluaa todellisuudessa juuri tällaista taidetta: helposti tunnistettavaa, naturalistisesti esittävää ja herooista. Kunhan sen on tehnyt sopiva henkilö ja kunhan se juhlistaa sopivaa aatetta. Tämän monet patsaskiistamme ja niihin liittyvät ulostulot ovat osoittaneet. 

Tamás Ortutay (s. 1946): Alkumuna. Kuva: Helsingin taidemuseo / Hana Kukorelli.

Budapestkin lahjoitti aikoinaan Helsingille veistoksen. Tamás Ortutayn kalevalaisteemainen Alkumuna (1971) sijaitsee Helsingin Pihlajistossa. Se ei ole herättänyt intohimoja. Syitä on varmaankin kaksi. Ensimmäinen liittyy paikkojen hierarkiaan. Pihlajistolainen kalliorinne ei ole selvästikään kaupunkikuvallisesti yhtä arvokkaaksi koettu ja siten ristiriitoja herättävä kuin keskeisempi Hakanimenranta. Joku saattaa ajatella, että suhteellisen kökkö veistos on tungettu jonnekin sinne sivuun, pois silmistä – miettimättä lainkaan sitä, että pihlajistolainen asukas voisi loukkaantua tällaisesta ajattelusta. Juuri näin kuitenkin todennäköisesti tapahtui. Toisaalta veistos on saanut innoituksensa suomalaisesta mytologiasta, joten kukapa siitä loukkaantuisi. Veljeskansaa edustava tekijäkin on ikään kuin samaa heimoa, joten ei sitä oikein valheellisuudestakaan voi syyttää. 

Eva Lange (s. 1935): Monta osaa – Yksi kokonaisuus. Havainnekuva.

Tuorein taiteellinen ystävyydenosoitus oli esillä Helsingin kaupunginhallituksessa tällä viikolla. Kaupunginhallitus päätti sijoittaa ruotsalaisen Eva Langen veistoksen Monta osaa – Yksi kokonaisuus Erottajan aukiolle. Teos on ruotsalaisten lahja sata vuotta täyttävälle Suomelle. Vastalahjakin on menossa myöhemmin Tukholmaan. Vailla politiikkaa ei tämäkään taideteos ole: tiedotteen mukaan ”teoksesta tulee uusi puhutteleva maamerkki kaupungin keskustaan kertomaan Suomen ja Ruotsin pitkästä yhteisestä historiasta ja yhteistyöstä”. Hanketta hallinnoiva Hanasaaren ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus katsoi vielä asiakseen muistuttaa, että ”Ruotsin vallan ajasta on niukemmin näkyviä jälkiä pääkaupungin katukuvassa”.

Poliittisen liturgian ja kaupunkilaisen arkisen kokemuksen välillä on huikea ero. En usko, että kukaan ohikulkija ryhtyy neljästä abstraktista elementistä koostuvan veistoksen nähdessään pohtimaan maittemme yhteistä historiaa ja yhteistyötä – saati pähkäilemään Ruotsin vallan aikaa ja sen merkitystä kulttuurillemme. Sitä tullaan pohtimaan julkistamispuheessa eikä enää koskaan sen jälkeen. Julkistamistilaisuus tulee epäilemättä muistuttamaan Ortutayn ja Kirjuhinin vastaavia. Poliitikot ja virkamiehet puhuvat mitä puhuvat ja taideväki hymyilee itsekseen vähän kiusaantuneena.
Langen teos tulee ”puhuttelemaan” aivan muulla tavalla: se voi toimia kiinnostavana aksenttina ja tilaa uudella tavalla jäsentävänä elementtinä. Voi tietenkin olla, että siitä tulee vain yksi väistettävä ja sellaisena ärsyttävä este kiireisten ihmisten kulkureitillä – sitten kun se on muuttunut teoksena miltei näkymättömäksi niin kuin julkiselle taiteelle aina väistämättä käy. Aika näyttää.

Vaikka julkinen taide herättääkin toisinaan kiivastakin polemiikkia, kansa tuntuu sitä kuitenkin haluavan. Suomen Taiteilijaseura on juuri teettänyt kyselytutkimuksen, joka osoittaa, että suhtautuminen julkiseen taiteeseen on muuttunut entisestäänkin positiivisemmaksi. Kahden vuoden takaisessa tutkimuksessa 70% vastaajista halusi taidetta arkisiin ympäristöihinsä. Nyt luku oli kasvanut jo 75:een. 79 % vastaajista uskoo, että taide parantaa ympäristön viihtyisyyttä ja turvallisuutta.

Vantaan vankilan pääportti EGSin jäljiltä. Kuva: valtion taideteostoimikunta.

Kyselyssä kysyttiin myös yleisön suhdetta katutaiteeseen. Jopa 68 % vastaajista halusi ympäristöönsä enemmän seinämaalauksia ja laillista graffitia. Näin maailma muuttuu. Ennen graffitin koettiin lisäävän turvattomuuden tunnetta – näin sen kieltoa myös perusteltiin nollatoleranssin Helsingissä kymmenen vuoden ajan. Yksi tuoreimmista julkisista teoksistamme onkin graffitimaalari EGSin kolmen teoksen kokonaisuus Vantaan vankilan muurien sisäpuolelle. Suuren yleisön asennemuutoksesta kertoo varmaan sekin, ettei vangeille maalaaminen ole herättänyt juurikaan kohua. Vankilatkin ovat osa suomalaista yhteiskuntaa ja historiaa – jo Ruotsin vallan ajalta. Meillä oli 1400-luvulla viisi kuninkaan vankilaa. Mietitään hetki sitäkin.