Julkaistua 754: Pehmeää vallankäyttöä ja veritaidetta

Viime torstain Kansan Uutisissa (13/16) ilmestyi juttuni Helsingin Taidehallin näyttelystä Zabludowicz Collection (19.3.–24.4.). Alan olla kurkkuani myöten täynnä koko Z-taidetta, mutta tämä yhteenveto piti vielä kirjoittaa. Syy jankutukseeni ei ole pelkkä Z, vaan kyse on laajemminkin siitä, että juuri tähän suuntaan en haluaisi Suomen institutionaalisen taide-elämän kulkevan. 

Olen liki 60-vuotisen elämäni aikana oppinut jotain kuluttajan valinnoista ja etiikasta. Lajittelen roskani nykyään kahdeksaan osaan: pahvi, paperi, lasi, bio, energia, metalli, seka ja ongelma. Pyrin ostamaan eettisesti tuotettua ruokaa. Olen esimerkiksi luopunut lempikivennäisjuomastani San Pellegrinosta, koska se on nykyään Nestlén omistama. Miksi en uskaltaisi suhtautua samoilla pelisäännöillä taiteeseen? Kyse on kuitenkin ammatillisen elämäni ja identiteettini ytimestä.

Keräilijöiden roolin – olivat he sitten hyviksiä tai pahiksia – korostuminen koko ajan lisää ei ole se tulokulma, jolla haluaisin esimerkiksi suuren yleisön tulla vietellyksi taiteen maailmaan. Kaikessa korostuu aivan liikaa taide lähinnä omistusesineenä ja kalliina luksuksena. Postimerkkeily on varmaankin kiva harrastus – näin muistelenkin lapsuudestani –, mutta ainakin minulle taide on jotain muuta kuin pelkkää keräilyä. En minä mesenaatteja vastusta ja ymmärrän heidän roolinsa taide-elämän rakenteissa, mutta näyttely on myös medium, ja jos se kertoo taiteesta lähinnä omistamisen kautta, jotain oleellista jää kertomatta, kun keskitytään taiteen teemoihin näin kapean viitekehyksen kautta. Mihin me kohta enää tarvitsemme koulutettuja taidehistorioitsijoita ja taiteen tutkijoita? Aito filantrooppi osaa myös häivyttää itsensä eikä korostaa juuri omaa kokoelmaansa.

En jaksaisi myöskään enää kuulla sitä ikuista valheellista peruslausetta eri variantteineen – "Ostan vain sellaista taidetta, joka kiinnostaa minua itseäni (tai jota rakastan)" – ja nähdä sitten samoja tähtiä ja kokoelmasta kokoelmaan miltei identtisiä töitä. Näin oli jo esimerkiksi Pentti Kourin (1949–2009) laita. Keräilijänä hän oli pelkkä lattea epigoni, vaikka Kiasman taannoinen johtaja Berndt Arell yrittikin muuta väittää. Siinä mielessähän Z on tietysti poikkeus, että hänen suustaan ei kliseitä kuulla – koska hän ei ylipäätään anna haastatteluita. Miettikää syitä.

Taitollisista syistä otsikkoani oli lyhennetty. Jätän kuitenkin tuon poisleikatun sanan 'pehmeä' tähän, koska se on aika oleellinen:

Pehmeää vallankäyttöä ja veritaidetta

Kriitikkonakin uskallan tunnustaa, että toisinaan katson näyttelyä vain gallerian ikkunasta ja kykenen päättelemään, että se ei ole minua varten. Joskus jätän käymättä näyttelyssä, koska tiedän – tosin ulkotaiteellisista syistä – sen olevan jotain, jonka tietoisesti haluan jättää väliin. 

Näin tapahtuu nyt Helsingin Taidehallissa. Miljardööripariskunta Anita ja Poju Zabludowiczin ensimmäisessä suomalaisessa kokoelmanäyttelyssä on epäilemättä tarjolla kelpoa taidetta, mutta poliittisista ja eettisistä syistä en halua mennä sinne. 

”Viettely on tehokkaampaa kuin pakottaminen”, totesi Harvardissa toimiva politiikan tutkija Joseph Nye kirjassaan Soft Power (2011). Taide on yksi pehmeään vallankäyttöön kuuluvista viettelyn keinoista. Se on sitä lisääntyvässä määrin. Se on keino tulla hyväksytyksi ja noteeratuksi, kun halutaan päästä piireihin ja hyvä veli -maailmaan ”korkean nettoarvon omaavien yksilöiden” (HNWI = high net value individual) salongeissa. Miksi Dubai, Doha ja Abu Dhabi ovat museoineen, näyttelyineen, messuineen ja huutokauppoineen singahtaneet kansainvälisen taidemaailman keskiöön? Luuleeko joku, että emiirit ovat yhtäkkiä henkistyneet saatuaan taiteellisen herätyksen? Eiköhän se, että Qatarin kuningashuone osti Marko Rothkon (1903–1970) maalauksen White Center (1950) David Rockefelleriltä 72,8 miljoonalla dollarilla Sothebyn huutokaupan kautta, kerro aivan jostain muusta? 

Mark Rothko (1903–1970), The White Center, 1950.

Kun rikkaat ostavat taidetta, sitä kutsutaan usein valheellisesti filantropiaksi, pyyteettömäksi ihmisrakkaudeksi. Tällaisia ihmisiä kutsutaan myös mesenaateiksi, taiteen tukijoiksi. Nimitys tulee Rooman keisarin neuvonantajasta Gaius Maecenaksesta (n. 70 eaa. – 8 jaa.), joka tuki kirjailijoita, muun muassa Vergiliusta ja Horatiusta. 

Taiteen, talouden ja politiikan liitto pehmeän vallankäytön avulla on ikivanha ilmiö. Turha tässä on tekopyhäksi heittäytyä. Aina on roiskunut, kun on rapattu. Kollegani Heikki Kastemaa muistutti Kulttuurinavigaattori-blogissaan liikemies ja suurlahjoittaja Henry Clay Frickistä (1849–1919) ja hänen mittavasta taidekokoelmastaan – siinä sivussa tämä yhden maailman merkittävimmän kokoelman koonnut ja sen julkiseksi testamentannut filantrooppi tapatti lakkoilevia työläisiä. Kaksiviikkoisissa taisteluissa kuoli yhdeksän terätyöläistä ja neljä vartijaa. Frick toimi tuolloin maailman rikkaimman miehen, Andrew Carnegien (1835–1919), toimitusjohtajana. Myöhemmin katuva Carnegie perusti yliopistoja ja kulttuurilaitoksia. Hän totesi: ”Ylimääräinen vauraus on pyhää rahaa, joka sen haltijan on elinaikanaan käytettävä yhteisönsä hyväksi.” 

Suomalaisbrittiläinen liikemies Poju Zabludowicz käyttää myös rahaa yhteisönsä hyväksi. Hänen omaisuutensa määrää on vaikea arvioida, eikä häntä löydy Forbesin miljardöörilistalta – varmaankin siksi, että hänen firmansa Tamares pitää päämajaa Liechtensteinissa (FCI eli taloussalailun indeksiluku 240,9). Arviot Pojun nettoarvosta vaihtelevat 1,5 miljardista aina kolmeen miljardiin. Hän on kotonaan ns. nondom (non-domiciled recident) eli hän ei maksa veroja Iso-Britanniaan – siis samanlainen kuin keräilijäkollegansa Roman Abramovich, joka harrastaa pehmeää vallankäyttöä myös urheilun avulla omistamalla jalkapalloseura Chelsean. 

Antti Laitinen (s. 1975) matkalla Sarvisaloon ja maailmanmaineeseen Z:n avituksella, Bark Boat, 2011, video.

Pojun oma yhteisö on palestiinalaisvastainen Israel. Hänen varallisuutensa on peräisin hänen isänsä Shlomo Zabludowiczin (1914–1994) asekaupoista, joissa hän itsekin ehti olla mukana. Poju on luopunut asekaupasta, eikä häneltä enää saa kranaatinheittimiä. Tuottava asekauppa on nykyään muuta kuin bulkkitavaran välittämistä. Se on esimerkiksi tietoliikennettä ja harvinaisia metalleja, joita tarvitaan muun muassa droonien valmistamiseen. Ei Poju suotta ole mukana Mustavaaran vanadiinikaivoshankkeessa. 

Tamares on myös mukana Knafaim-nimisessä firmassa, joka tekee yhteistyötä Israelin ilmavoimien kanssa. Lisäksi Tamares on pääosakas BII:ssä (British Israel Investments), joka omistaa muun muassa ostoskeskuksen YK:n turvaneuvoston laittomaksi toteamassa siirtokuntakaupunki Ma’ale Adumimissa. 

Poju vaikuttaa taiteen lisäksi myös silkalla rahalla. Hän on brittein aktiivisimman Israelin lobbausjärjestön BICOMin merkittävin rahoittaja ja sen entinen puheenjohtaja. Hän avustaa brittiläisiä oikeistopoliitikkoja – antoipa hän Alexander Stubbillekin 8 000 euron vaalialmun. 

Zabludowicz on epämääräinen hahmo, joka myös välttelee julkisuutta. Hänellä ei ole tapana antaa haastatteluita. Voimme vain arvailla syitä. Hyväksyntää ja salonkiuskottavuutta hän omiensa joukossa silti epäilemättä kaipaa. Taiteen avulla se onnistuu parhaiten. Pariskunta on istunut ja istuu lukuisissa taide-elimissä – muun muassa museo-organisaatio Tatessa ja BFAMI:ssa (British Friends of the Art Museums of Israel). Poju istuu Suomessakin Kiasman tukisäätiön hallituksessa. Anita sai viime vuonna OBE-kunniamerkin (Order of the British Empire) taideharrastuksistaan. Heillä on taiteilijaresidenssi sekä Sarvisalossa että Las Vegasissa ”nousevia kykyjä” varten. Tässä vain pieni osa listaa. 

Pyyteettömän ihmisrakkauden kanssa tällä kaikella ei ole mitään tekemistä. Eivät Z:t tue nuoria taiteilijoita vaan ostavat heiltä töitä, joiden sijoitusarvo alkaa ovelasti kasvaa heti ostohetkestä – ovathan he maailmalla noteerattuja merkittäviä keräilijöitä, joiden kokoelmiin kuuluminen nostaa taiteen arvoa. 

Tämä ”pyhä raha” käytetään jahteihin, salonkielämään, omanvoitontavoitteluun ja siinä sivussa palestiinalaisten sortoon. Sitä en halua tukea.

***

Tässä vielä kerran oma näkemykseni Pojun olemuksesta ja hänen suhteestaan taiteeseen. Toisto on opintojen äiti: