Virossa 184: Performanssia Karepalla

Viime viikonloppuna (12.8.) lähdin Roi Vaaran (s. 1953) ja Beate Linnen (s. 1967) kanssa Karepalle, noin 115 Tallinnasta itään. Siellä sijaitsee taidemaalari Richard Sagritsin (1910–1968) kotimuseo, jota ystäväni, historioitsija Teet Veispak ja hänen puolisonsa, konservaattori Hedi Kard pitävät kesäisin yllä. Siellä on järjestetty useana elokuuna performanssi- ja installaatiotapahtuma. Viime vuonna olin myös paikalla. Itse virallinen tapahtuma on nyt lopetettu – viimevuotinen oli viimeinen. Syynä julkisen tuen tipahtaminen pois. Mutta eiväthän innokkaat ihmiset osaa lopettaa. Itse asiassa vain nimi vaihtui. Nyt kyseessä oli Rahvusvaheline Juskepäev eli Kansainvälinen Juske-päivä, jolla kunnioitettiin viime vuonna edesmennyttä kollegaani Ants Juskea (1956–2016).
Menimme paikalle jo perjantaina, jotta Roi ja Beate sattoivat tutkia paikkoja etukäteen.
Elimme osin omavaraistaloudessa (merestä kalaa ja metsästä sieniä), tässä ystäväni, kuvanveistäjä Terje Ojaver (s. 1955) ja osa sienisaaliista:

Lauantaina tapahtumat aloitti Beate, joka piirsi hiiletyllä suullaan pitkää viivaa:

 
Sitten oli vuorossa Roi, joka seurasi rakettia taivaalle ja lopulta maan sisään:

  
Sitten oli vuorossa Jüri Ojaver (s. 1955), joka matkusti kumiveneellä omasta veitoksestaan merelle:

Viimeisenä performarssina Leonhard Lapin (s. 1947), joka teki pientä veneen tuunausta – maalia, olutta ja maustekilohailia:

Siim-Tanel Annus (s. 1960) näytti vielä tuoreesta jättimaalauksestaan videon:

Likipitäen täydellinen taidepäivä, jota ei lainkaan pilannut sen vaihtuminen terassilla yöksi siikoineen, sienineen ja muine herkkuineen:

Sunnuntaikin jatkui kiinnostavissa merkeissä, kun Viskiklubin puheenjohtaja, kesänaapuri Toomas Tiivel näytti Roille, Beatelle ja minulle lähialueen nähtävyyksiä ja oman sympaattisen mökkinsä.
Kävimme muun muassa täysin absurdilla Rutjan sotilaslentokentällä, jonka neukut rakensivat vuonna 1985 mutta eivät koskaan käyttäneet, koska se oli suomaalle huonosti suunniteltu:

Kiertoajelun kohokohta oli kuitenkin Viron kuuluisimman koiran hauta:

Rutjan tyhjillään olevan rajavartioaseman aitauksen sisällä lepää Dempel (myös Djoma – Dempel tulee 'demobilisaatiosta'). Kun venäläiset rajavartijat lähtivät lopullisesti Rutjasta, otettiin rajavartiokoira Dempel viimeiseen kuorma-autoon, mutta se tajusi, mistä oli kyse ja hyppäsi pois. Se jäi kylään ja jatkoi jokapäiväistä vahtimistaan. Kylän väki ruokki sitä yhdessä ja piti siitä huolta sen kuolemaan asti. Se oli kaikkien koira. Sille pystytettiin ensin kyltti, sitten kivi, ja haudan taakse istutettiin vaahtera.
Tiivel kaatoi tapansa mukaan haudalle viskiryypyn ja mekin otimme sellaisen. Hieno tarina.

***

Jos taide-elämä olisi aina tällaista, pakahtuisin onnesta.

Julkaistua 787: Backgammonin tärkeydestä

Tulin Saarenmaalta kirjoittamaan ja lukemaan Yle Radio 1 Kultakuumeen eilisen kolumnini, ja lähden kohta ihanaan pöpelikkööni takaisin. Olen kirjoittamassa kirjaa Aino Kallaksen Virosta. Jotenkin osuvasti osuin Hyperallergicin sivuilla Marina Abramovicin (s. 1946) herättämään kohuun. Tässä linkki Abramovicin omalle Fb-seinälle – kommentteja on jo 150. Osuvuus siitä, että olen kirjoittanut nuorena räyhäkkäänä antropologinalkuna Wallinista Wideriin -kirjaan (Suomen rauhantutkimusyhdistys 1984 [hitto, 32 vuotta sitten!]) artikkelin, jossa suomin Kallaksen rasistisia asenteita tämän kirjassa Marokon lumoissa (Otava 1931). Ei siis mitään uutta auringon alla.

Ja samalla tätä kirjoittaessani muistin, että olen kirjoittanut Abramovicin Kiasman näyttelyluetteloon Talon siivous – matkakaappi (1999) tekstin, jossa sivusin Sudanin matkaani. Se käsitteli jotenkin vieraan kulttuurin ymmärtämistä. En muista tekstistä mitään, mutta muistan humoristisen otsikkoni: 'Enhän minä ymmärtänyt edes äitiäni'. Äitini (s. 1935) ei varmaan olen lukenut sitä.

Siitäkin siis jo 17 vuotta. Alan tuntea itseni tosi vanhaksi. 

Marina Abramovic.

Backgammonin tärkeydestä

Opiskelin 1980-luvulla Helsingin yliopistossa kulttuuriantropologiaa. Oulun yliopistossa sen ala määritellään nykyään näin: ”Kulttuuriantropologia on oppi ihmisistä, yhteisöistä ja käyttäytymisen sosiaalisesta rakentumisesta eri aikoina ja eri puolilla maailmaa. Haluamme oppia tuntemaan ja ymmärtämään erilaisia kulttuureita ja tutkimme, kuinka kulttuuri vaikuttaa ihmisten elämään.”

 Olen keräilijäluonne ja aloin tuolloin keräillä erilaisia määritelmiä sanalle ’kulttuuri’. Niitä oli satoja. Sen olen vuosien mittaan oppinut, että käsitteenä ’kulttuuri’ on semanttisesti miltei tyhjentynyt: sitä voi käyttää mihin tahansa ja miten tahansa. 

Opiskeluaikoinani minua vaivasi se, että määriteltiin ’kulttuuri’ tai ’kulttuuriantropologia’ miten tahansa teorioissa, käytännössä kyse oli aina vieraan kulttuurin tutkimisesta. Kohteena olivat aina ne toiset jossain siellä muualla. Opiskelijan haaveena oli päästä sankaritutkijaksi johonkin eksoottiseen paikkaan – mieluummin sellaiseen, joka oli vielä vähän neitseellinen ja josta muut eivät olleet juurikaan kirjoittaneet. Tällaisessa akateemisessa ajattelussa oli jonkinlainen valuvika, jota en koskaan pystynyt ratkaisemaan. 

Yhden ratkaisuyrityksen tein. Ainoalla pidemmällä matkallani sinne jonnekin joidenkin muiden luokse päätin vaihtaa näkökulmaa. Vietin erään ystäväni kanssa kaksi kuukautta Egyptissä ja Sudanissa päämäärättömästi harhaillen. Päätin tehdä ns. osallistuvaa havainnointia tutkien salaa ystävääni ja hänessä tapahtuvia muutoksia pitkin matkaa. Tästä piti tulla graduni. Mutta eihän se tietenkään koskaan valmistunut. 

Yksi syy epäonnistumiseen oli varmaankin minussa itsessäni tapahtunut muutos. Motivaationi ”tutkia” jotain vierasta tai edes siihen vieraaseen suhtautumista katosi täydellisesti. Halusin pikemminkin vain elää sitä – ehkäpä jopa vähän edistyksellisesti tehdä sen ei-vieraaksi vain elämällä virran mukana. Tämä johtui varmaan myös matkamme tietystä eksistentiaalisesta laadusta ja metodistamme: menimme minne kulloinkin sattumalta huvitti, liftasimme esimerkiksi paikkaan jolla oli hauska nimi, polttelimme Niilin rantakuppiloissa vesipiippua ja pelasimme vanhojen äijien kanssa backgammonia. 

Tämä kaikki tulvahti mieleeni, kun toissapäivänä kansainvälisessä taidemaailmassa puhkesi kohu. Performanssin maailmantähti, serbialaissyntyinen ja nykyään New Yorkissa vaikuttava Marina Abramovic on joutunut myrskyn silmään, kun hänen myöhemmin syksyllä ilmestyvistä muistelmistaan on vuotanut julkisuuteen varhainen koevedos, joka tullaan sensuroimaan. Siitä poistetaan hänen vuoden 1979 päiväkirjoihinsa perustuva kohta, jossa hän kertoo ensimmäisestä kohtaamisestaan Australian aboriginaalien parissa. Hän kuvailee kokemustaan vertaamalla aboriginaaleja muun muassa dinosauruksiin ja kertoo heidän näyttävän kauheilta (terrible). 

Abramovic on joutunut vihan kohteeksi, ja esimerkiksi hänen Facebook-seinälleen kertyy koko ajan kommentteja, jossa häntä nimitetään muun muassa vastenmieliseksi – ja tietenkin rasistiksi. Itse Abramovic on nyt todennut, että hän arvostaa aboriginaaleja ja on heille velkaa likipitäen kaiken olennaisen taiteellisesta urastaan. Tätä eivät vihapuheihmiset halua tietenkään uskoa, ja monet heistä pitävät anteeksipyyntöä riittämättömänä. Monelle heistä ihminen on muuttumaton: kun on kerran sanonut jotain tyhmää, saa siitä kantaa leimaa koko loppuelämänsä. Tämä on aika ankea ihmiskuva. 

Lukekaa itse tästä. Klikkaamalla suuremmaksi.
  

En usko, että maailmaa voidaan muuttaa paremmaksi poliittisen korrektiuden, sensuurin ja itsesensuurin avulla. Paljon oleellisempaa on olla rehellinen ja kertoa asenteissa tapahtuvista muutoksista – ylipäänsä myöntää muutoksen mahdollisuus ja kertoa sen syistä. Jos ei nykyään epäkorrekteiksi koettuja asioita uskalleta tuoda rehellisesti esiin, emme voi ymmärtää muutosta, sen mekanismeja ja sen mahdollisuutta. 

Tajusin tänä aamuna, että tekemättä jääneen graduni aihe saattoikin siis olla varsin tärkeä. En ollut tuolloin kypsä muotoilemaan havaintojani tieteen valekaapuun, eikä minulla ollut mitään metodia. Jälkikäteen ajatellen olen vakuuttunut, että herännyt epäilyni vieraan tutkimisen hedelmällisyydestä oli oikeutettu. Vierauden käsite on murrettavissa. Minulle ja ystävälleni sen opetti backgammon. Turkkilaiset opiskelukaverini opettivat meille pelin yliopiston kuppilassa. Niilin rantakuppiloissa pääsin sen kautta kiinni vanhojen egyptiläisten äijien elämään. Oleellista oli yhteinen pelikenttä ja yhteiset säännöt, joista tuli hyvä tekosyy olla yhdessä. Jos olisin yrittänyt jutella äijien kanssa ilman mitään tekosyytä, olisi se ollut vaikeaa. Osa olisi torjunut minut, osa pitänyt hulluna. Eikä minun asenteeni heitä kohtaan olisi muuttunut. He olisivat olleet minulle kuin ylihistoriallisia hiekan peittämiä muumioita. 

En koskaan pitänyt päiväkirjaa ja kirjoittanut edellistä lausetta siihen. Haluan kuitenkin nyt sanoa, että niin ajattelin.

Julkaistua 786 & Näyttelykuvia 1041: Eräs koivu ja uimala

On ollut vähän hiljaista. Sori siitä. Ehkä syksy aktivoittaa.

Tässä kuitenkin Kusarin juttuni Suomen valokuvataiteen museon Elämän paikat -näyttelystä (27.5.–14.8). Vielä siis ehtii. Itse näyttely ei näyttelynä ollut kovin kummoinen: mekaanisesti ja tylsästi ripustettu pikkuruinen kokonaisuus, jossa kaikilla tarinoilla oli sama muoto: yksi muotokuva, yksi kuva paikasta, yksi seinäteksti ja sama kuulokkeilta kuultavana. Jotain elämyksellisyyttä ja mekaanisuutta rikkovaa siihen olisi voinut lisätä. Mutta ehkä silti ihan sama – eihän se varsinaista taidetta olekaan. Ihmiset, tarinat ja muistot ovat pääosassa. Ja itse prosessi. Tarinoihin oli helppo samastua, vaikka kyse oli vanhemmista ihmisistä. Juttuni todistakoon siitä:  

 

Eräs koivu ja uimala

Montako erityisen merkittävää paikkaa elämästäsi muistat? Mikä niistä tekee merkittävän? Minkälainen on paikka, jonne haluaisit vuosien jälkeen palata?

Lapsuuteni Alavudella Pappilan metsän reunalla oli iso koivu, jonka oksilla oli hauska istuskella, kokoontua kavereiden kanssa, osoittaa urheuttaan kiipeilemällä tai vain olla jouten ja jutella niitä näitä. Joku antoi sille oikein nimenkin: Jättiläinen. Kuluneiden kymmenien vuosien jälkeen luulin, että se on ainoa merkityksellä ladattu paikka lapsuuteni ja nuoruuteni kylästä, minne en muuten ole koskaan erityisesti tahtonut takaisin. Tämänkin sain miltei tuhottua, sillä kaikkiin paikkoihin ei näköjään kannata palata – aivan samoin kuin kaikki nuoruuden kirjatkaan eivät tunnu kestävän uudelleen lukemista. Vajaa kymmenen vuotta sitten päätin käydä katsomassa Jättiläistä. Se oli nuhjuinen ja vaikutti vielä yllättävän pieneltä – nimensä huomioon ottaen. Kai se sitten lapsena oli tuntunut jättimäisen isolta. En tuntenut sen juurella juuri mitään. 

En kyennyt aistimaan paikan henkeä (genius loci), jonka olin ennakkoon olettanut olevan vahva. Myöhemmin kuitenkin huomasin, etteivät muistot tuosta kokemuksesta silti tuhoutuneet. Käynti ei paikan henkeä vahvistanut, mutta ei se sitä poistanutkaan. Itse asiassa se tuntui elävän lähinnä vain muistoissa, ei kokemuksellisesti paikassa käydessäni. 

Jo muinaiset roomalaiset käyttivät käsitettä ’paikan henki’. Heidän mukaansa kaikella oli varjeleva henkensä, myös paikoilla. Henkeä ei tietenkään voi nähdä, mutta sen voi erilaisin tavoin tiedostaa. Paikkoihin identifioidutaan. Puhutaan lempipaikoista, rakkaista paikoista. Usein ne ovat satunnaisen henkilöhistorian myötä syntyneitä, mutta usein ne ovat myös jaettuja. Moni muukin saattaa kokea lempipaikkasi merkityksellisenä – jotkut samasta syystä, jotkut eri syystä. Kun tätä tuntemusta jaetaan muille tavalla tai toisella, saattaa paikasta tulla jättimäinen merkitysten tihentymä. 

Kirsti Kumpulassa.

Olen miettinyt Jättiläistä tänä keväänä, koska törmäsin taannoin junassa naiseen, jota en tunnistanut. Hän tunnisti minut. Hän tuli juttelemaan kanssani ja kertoi kerran istuskelleensa kanssani Jättiläisen oksilla. Kyseessä oli yli 50 vuotta sitten tapahtunut kohtaaminen. En tunnistanut naista edes hänen esiteltyään itsensä minulle. Hän oli minua vähän vanhempi, ja lapsena muutama vuosikin saattoi olla liikaa tutustumista silmällä pitäen. Vain muisto Jättiläisestä yhdisti meitä. Tuli aika veikeä olo, jota on vaikea eritellä. Ainakin paikan henki eli voimakkaasti keskustelussamme. 

 

***

Ajauduin nyt loppukesästä miettimään Jättiläistä uudelleen. Suomen valokuvataiteen museossa on parhaillaan näyttely Elämän paikat (14.8. saakka). Valokuvaaja ja sosionomi Helena Inkerin johdolla joukko helsinkiläisten hoivakotien asukkaita ja heidän läheisiään jakaa kuvin ja tarinoin muistoja elämänsä tärkeistä paikoista. Paikoista, missä he ovat kokeneet jotakin ilahduttavaa tai sykähdyttävää, jotakin ikimuistoista. On istuttu yhdessä, juotu kahvia ja katsottu vanhoja albumikuvia. Sitten lähdetty kuvaamaan paikkoja uudelleen. 

Tällaisen projektin tärkein anti lienee se mielekkyys, jota vanhenevat ja eri tavoin sairaat ihmiset saavat elämälleen ja muistoilleen. Epäilemättä jo pelkästään se, että joku on aidosti kiinnostunut, on tärkeää. Projektin myötä menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat merkityksellisesti yhteen. Myönteisiä seuraamuksia on epäilemättä monenlaisia. Osa niistä on ennustamattomia. Osa syntyy vasta vieraan ihmisen katsomiskokemuksen myötä. On sykähdyttävää olla paikan hengen kautta yhtä sellaisen ihmisen kanssa, jota ei tunne lainkaan. Kun katson kuvaa Kirstistä (s. 1933) ja kuulen – muistot voi halutessaan kuunnella kuulokkeista tai lukea seinältä – hänen muisteluksiaan Kumpulan maauimalasta, tunnen outoa yhteenkuuluvuutta täysin vieraan ihmisen kanssa. Kirsti kertoo: ”Uimalassa perheellä oli tapana levittää filtti katsomon taa ja asettua sinne piknikille. ’Evääksi tein tavallista voileipää, jossa oli päällä metvurstia ja tuoretta kurkkua. Juomana oli limpsaa.’” 

Vaikka lapsuuden metvurstin ja kurkun maku kumpuaa välittömästi muistoista, en muista Kumpulan eväitäni. Muistan kuitenkin heti sen, miten polkupyörämatka Paloheinästä Maunulan kautta Kumpulaan oli pelottava. Me paloheinäläiset oltiin vihoissa Maunulan vuokratalojen pahojen kundien kanssa. Ne saattoivat siepata kiinni kesken matkaa ja pistää turpiin. Suursuon ostarin tienoilla piti polkea vimmatusti. Kun sitten hikisenä saapui Kumpulaan, oli altaan virkistävä vesi varsin rauhoittava kokemus. Myöhemmin olen ystävystynyt yhden vanhan viholliseni, Ramin (s. 1957), kanssa. Pitääkin kerrata hänen kanssaan vanhoja kokemuksia ja jengitappeluiden paikkoja. Missä niitä kivisotia käytiin? 

 

Annikin albumikuva Ruotsissa.

Annikki (s. 1938) muistelee paikkanaan sotalapsikotiaan Ruotsissa. Seuraamus on välitön harmi siitä, että en ole tarpeeksi haastatellut isääni Vodea (s. 1935) hänen sotalapsikokemuksistaan sekä Ruotsissa että Tanskassa. Nyt yritän muistaa tämän ja yritän udella häneltä nimenomaan niistä paikoista, jotka hänen mieleensä vieraalta maalta ovat jääneet jostain erityisestä syystä elämään. 

Näin Kirstin ja Annikin muistot alkavat elää omaa elämäänsä heille vieraiden assosiaatioiden ja henkilöhistorioiden kanssa. Näin Rami, Vode ja Otso (s. 1957) ovat heidän kanssaan yhtä – paikan hengen sitomina. 

Vielä kun keksisi jonkun tavan viestiä kiitokset Kirstille ja Annikille. Ainakin lähden nyt Kumpulaan uimaan ja muistelemaan.