Kirjamessuilla

Tuli taas eilen käytyä kirjamessuilla. Kun tilillä on 82 euroa, on se yhtä tuskaa, koska tiedän löytäväni ainakin 500 eurolla kirjoja, jotka voisin heti haluta. Niinpä hoidin vain työkeikkani ja lähdin saman tien uimaan ja höyrysaunaan. Kotona on onneksi lukemattomia kirjoja noin 1500 kappaletta.
Työkeikka oli Suomen arvostelijain liiton ja Lukukeskuksen järjestämä Kriitikkobattle, jossa tuomareina toimivat Aleksis Salusjärvi ja Maria Säkö. Maaria Ylikangas ja minä otimme leikkimielisessä skabassa mittaa instantkriitikontaidoillamme. Tasapeliin päädyttiin ja taisi olla aika hauskaa. Tästä linkistä koko juttu Ylen Areenasta.

Eikä se yleisön mielestäkään tainnut olla ihan paska juttu. Tässä sitaatti Tarukirja-blogista: "Kriitikot Otso Kantokorpi ja Maaria Ylikangas olivat Maria Säkön ja Aleksis Salusjärven tentattavina otsikolla Kriitikkobattle. Heidän piti lyhyen teksti- tai kuvanäytteen perusteella analysoida teosta, josta näyte oli peräisin. Minusta kriitikot selvisivät hienosti ja tätä ohjelmanumeroa olisi katsonut pitempäänkin kuin vain puoli tuntia."

Ja tässä Hyönteisdokumentti-blogista: "Kriitikkobattlessa kisasivat Otso Kantokorpi ja Maaria Ylikangas ja tuomareina Maria Säkö ja Aleksis Salusjärvi. Tuomarit lukivat kolme tekstinpätkää ja näyttivät pätkän tanssiesitystä ja kriitikkojen piti sitten kommentoida mihin kiinnittivät huomiota, miltä teos vaikutti jne. Tätä olisi mielellään kuunnellut enemmänkin, hauskaa puhetta ja kiinnostavia huomioita vilisi (sitaattien kunniamaininta Ylinkankaan luonnehdinnalle luetusta runosta "ranccaa c:llä kirjoitettuna")."

Palautteesta kiitos.  

Julkaistua 798: Rukinlavat kunniaan!

Viime keskiviikon Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnistani tuli yllättäen jonkinlainen some-hitti (1608 fb-jakoa toistaiseksi + kuulemma paljon Twitterissä, joka on minulle vieras). Niin että jutussa moittimaani kävijämääriin tuijottamista meikäläinenkin näköjään juhlii, jos niikseen tulee. Tästä linkistä juttuun, johon alussa viittaan, ja tässä tuo rukinlapojen puolustukseni:

Rukinlavat kunniaan!

Ylessä esiteltiin toissapäivänä sitä, miten museot joutuvat mukautumaan nykyhetken vaatimuksiin. Opin muun muassa Helsingin kaupunginmuseon johtaja Tiina Merisalolta sen häkellyttävän seikan, että ”Helsingin kaupunginmuseo lähtee siitä, että museo ei ole vain paikka, jonne mennään katsomaan näyttelyitä.” Tai sen, miten Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mukaan ”ihmiset odottavat museolta samaa kuin miltä muulta kohteelta tahansa, missä he viettävät vapaa-aikaansa”.

Rohkenen olla eri mieltä. Siis ihan yksinkertaisesti: ainakin minä haluan mennä museoon ensisijaisesti katsomaan hyviä näyttelyitä, joita alansa koulutuksen saaneet osaavat asiantuntijat ovat meille koonneet, enkä todellakaan halua kokea museossa niitä asioita, joita muina vapaa-ajan hetkinäni haluan kokea. Baarissa luen lehtiä, juon olutta ja juttelen kavereitteni kanssa, uimahallissa haluan keskittyä uimiseen ja sen tuottamiin fyysisiin tuntemuksiin. Museoissa haluan tehdä jotain ihan muuta. 

Levä nostaa hyvänä esimerkkinä esiin mänttäläisen Gösta Serlachiuksen taidemuseon: ”He hankkivat ensin huipputason kokin ja alkoivat sitten rakentaa palvelukonseptiaan.” Haluaisin muistuttaa painokkaasti, että kyseinen museo nousi valtakunnalliselle kartalle nimenomaan hyvällä näyttelypolitiikallaan, josta yksi hyvä esimerkki oli merkittävän saksalaisen kuvataiteilija Anselm Kieferin näyttely. En itse asiassa kuullut kenenkään lähteneen tai lähtevän Mänttään Göstan huipputason kokin takia vaan katsomaan tätä yhtä vuoden taidetapahtumaa – kiinnostavaa näyttelyä. 

Yksi syy siihen, että museot joutuvat mukautumaan nykyajan viihteellistyviin vaatimuksiin on se tapa, jolla mittaamme museoiden menestystä. Se on edelleenkin miltei kokonaan kvantitatiivinen, ja oleellisin mittari on kävijämäärä. Tiukkenevien budjettien tuottamassa ahdingossa tämä vetoaa sekä kunnallisiin ja valtiollisiin rahanjakajiin että mahdollisiin yksityisiin rahoituslähteisiin, joiden hankkiminen on nykyään yksi museoiden päällimmäisistä huolenaiheista. Potentiaalinen yhteistyökumppani haluaa mahdollisimman hyvän kontaktihinnan, ja siihen kävijämäärä onkin miltei ainoa mittari. 

Viime aikoina museoiden toiminta on saavuttanut jo miltei tragikoomisia mittasuhteita. Esimerkiksi EMMA – Espoon modernin taiteen museo juhli viime viikolla kymmenvuotista taivaltaan diskobileiden muodossa: Se tarjosi omien sanojensa mukaan ”ainutlaatuisen mahdollisuuden kokea EMMA discovalojen välkkeessä ja musiikin pauheessa, kun taidemuseo muuntautuu yhden illan ajaksi Silent Discoksi.” Eikä tässä vielä kaikki! Museo vietti juhliaan myös tarjoamalla 200 ensimmäiselle ilmoittautujalle sinkkudeittailubileet kysymällä muun muassa, että ”auttaako taide löytämään deittailuun uusia muotoja”.  

Ennen vanhaan museoita otti pannuun, kun niitä pidettiin pölyisinä vitriinipaikkoina. Nyt museot ovat uudistuneet ja ovat ottaneet vanhat pilkkasanatkin omaan käyttöönsä todetessaan, että ”vanhat rukinlavat vitriineissä eivät enää riitä”. 

Pohjoissavolaisia museoituja rukinlapoja.

Elämme poliittisesti korrekteja aikoja, jolloin närkästytään syrjivästä kielenkäytöstä. Ja koska kukaan ei ole ärähtänyt rukinlapojen puolesta, teen sen nyt. Miksi ihmeessä juuri rukinlavat pitää valita pilkan kohteeksi? Rukinlavat ovat todellisuudessa aika kiinnostavia. On tunnettua, että kansanomainen luovuus kanavoituu kohtuullisen suppeilla alueilla, joille kehittyy oma vahva historiansa. Suomalaisessa kulttuurissa rukinlapa on yksi tällaisista asioista. Rukinlapaan on jopa liittynyt deittailu, kuten käy ilmi jo kansatieteilijä Veera Vallinheimon kirjan nimestä: Rukinlapa – käyttöesine ja kihlalahja (WSOY 1967). 

Muistan joskus lukeneeni, että juuri rukinlapoja ei ole syytä näyttää kaikissa museoissa. Olen tästäkin eri mieltä. Koska juuri rukinlapa on tällainen erityinen luovuuden kanavoitumisen kohde, on hauskaa ja kiinnostavaa tutkia erilaisia variaatioita ja kehityskulkuja, jopa kulloisiakin muoti-ilmiöitä. Sen ymmärtämiseen tarvitaan vertailua, mahdollisimman laajaa materiaalia. Veikkaanpa, että esimerkiksi Itä-Suomessa ja Länsi-Suomessa tehtiin erilaisia rukinlapoja. 

Hreinn Fridfinnson (s. 1943), Atelier Sketch, 1990–2014, Spider web, glass, wood, paint, 22 x 22 cm. Kertomani tarina on tosi, ja juuri tämän sarjan teoksia pariskunta tiiraili.

Minulla ei todellisuudessa ole mitään sitä vastaan, että taiteen ääressä deittaillaan. Voi jopa olla, että taidenäyttely on varsin hedelmällinen deittailupaikka. Tiedän eräänkin pariskunnan, jonka suhde varmistui rakkaudeksi juuri taidenäyttelyssä – islantilaisen käsitetaiteilijan Hreinn Fridfinnssonin teoksia tarkastellessa ja niistä keskustellessa. En kuitenkaan usko, että museoiden perustehtävä on pitää deittailusta huolta. Niiden tehtävä on tarjota hyvät puitteet kaikelle tälle muulle mahdolliselle oheistoiminnalle tekemällä mahdollisimman hyviä ja monipuolisia näyttelyitä, joiden elämää syleilevien teemojen edessä ihmisten on hyvä keskustella elämän peruskysymyksiin liittyvistä asioista. Silloin taide ja rakkaus ovat yhtä.

Julkaistua 797: Kohti ikiaikaisen arvoitusta

Tämmosen lehdistötiedotteen rustasin viime viikolla. Avajaiset Forum Boxissa ensi viikon torstaina. Kaikki mukaan, taitaa tulla aika hyvä näyttely. Ja edellisestä on jo yli kolme vuotta.

Kohti ikiaikaisen arvoitusta

Kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen (s. 1950) on kurkotellut veistoksillaan aina aikojen taakse – tai jopa ajattomuuden ytimeen. Hänen vähäeleiset veistoksensa muistuttavat maailmasta, jossa kulteilla ja riiteillä oli vielä todellista merkitystä. Häntä ei kiinnosta ulkoinen ele vaan sisäinen tunne, johon veistos parhaimmillaan johdattaa. Hänelle kultti ei ole minkään erityisen jumalan palvontaa vaan pikemminkin sen tunteen osoittamista, jolloin ollaan yhteydessä tuntemattomaan ja selittämätöntä voimaa täynnä olevaan asiaan. Vaikka hänen toteeminsa, merkkinsä ja kilpensä eivät ole sijoitettavissa tiettyyn aikaan ja paikkaan, on hän nyt tarkentanut kohdettaan ja joissain uusissa teoksissaan uskaltautuu puhumaan ”kalevalaisuudesta”. 

Pitkänen kuitenkin tähdentää sitä, ettei ole lähtenyt kuvittamaan Kalevalaa ja sen tarinoita. Hän on Kalevalansa lukenut mutta liikkuu sen viitoittamalla alueella pikemminkin vaistonvaraisesti, hapuillen ja tunteella. Oikeiden hahmojen sijaan oleellista on löytää oikea tunnetila. Näin hän jatkaa uskollisesti linjallaan, jonka yksi keskeisiä piirteitä on meditatiivisuus. Pitkäsen teosten meditatiivinen luonne ja merkityssisältöjen sinänsä varsin yksinkertainen – mutta juuri yksinkertaisuudessaan jylhän voimakas – tihentymä ovat aina saaneet katsojan pysähtymään, pohdiskelemaan ja hiljentymään. Niin nytkin. 

Olen joskus aiemmin kirjoittanut Pitkäsestä: ”On kuin Pitkänen olisi repinyt merkkejä auki ja levittänyt ainesosat katsojan nähtäväksi: tällaisia tunteita merkkien ja rituaalisten objektien takana on. Ne ovat aina saaneet jonkin tietyn muodon, mutta nyt taiteilija uskaltautuu esivaiheeseen: tällaisia rakennusaineksia muodossa on ollut, tällainen vaikeasti määriteltävä ja hahmoton aines on saatettava muotoon.” 

Pelkkä muoto ei kuitenkaan riitä. Pitkänen on mestarillinen patinoija ja ruostuttaja. Teemoilleen uskollisena hän ei tee mitään erityisiä kemiallisia kokeita vaan luottaa peruselementteihin: kuin shamaani konsanaan hän loihtii lähinnä vain ilmaa ja vettä ottaen ne tovereikseen matkalla kohti ikiaikaisen arvoitusta.

Julkaistua 796 & Näyttelykuvia 1046: Epäpaikan lumo

Taide on toisinaan kummallista. Näyttely, joka ei näytä oikein miltään ja on katsomiskokemuksena auttamattoman tylsä, saattaa herättää varsin sympaattisia tunteita ja pohdintoja. Näin minulle kävi Lotta Blombergin (s. 1990), Hilla Kurjen (s. 1985) ja Judit Flóra Schullerin (s. 1991) näyttelyssä Land Transformed (1.–23.10.) Myymälä2:ssa. Viime viikon Kansan Uutisista (40/16) reaktioni (tästä linkistä muuten tuo kansallismaisemien lista):

Epäpaikan lumo

Vuonna 1994 ympäristöministeriö valitsi 27 merkittäväksi koettua maisemakokonaisuutta ja nimitti ne ’kansallismaisemiksi’. Mukana oli vanhaa ja uudempaakin: modernistinen Tapiola ja vanhahtavammin romanttinen Porvoonjokilaakso ja vanha Porvoo. Hämeenkyrön kumpuilevat viljelymaat ovat lainehtivat lempeinä, kun taas Kolin huikea vaaramaisema tuo mukaan dramatiikkaa.

Maisemaa määrittämässä on aina ollut mukana taide – erityisesti kirjallisuus ja kuvataiteet, jotka ovat pitkälti määritelleet meille sen, mitä oikea maisema on. 

Maisemakokemus on pitkälti opitun tunnistamista. Olen käynyt yhden kerran elämässäni Kolilla, ja osasin heti kuin vaistomaisesti asettua oikeaan paikkaan saadakseni vaikuttavan valokuvan. Nykyisenä digi- ja kännykkäkameroiden aikana tämän saman kohdan kuvaaminen on tullut tutuksi lukemattomille ihmisille – Ukkokolilta on otettu varmaankin miljoonia samanlaisia valokuvia. Koomisimmilleen tunnistaminen ja samalla tuon tunnistamisen vahventaminen on viety merkitsemällä paikat, joista hyvän kuvan saa. Yellowstonen kansallispuistossa on betonisia jalanjälkiä, joihin voi astua kuvaamaan. Itse muistan kerran törmänneeni Biskajanlahdella kameran kuvalla varustettuun liikennemerkkiin, joka varoitti, että seuraavan mutkan takana oli tulossa valokuvauksellinen jyrkänne merelle. Toki pysähdyin. 

Maisema mielletään useimmiten visuaaliseksi asiaksi, mitä taiteet ovat kuvauksillaan vahvistaneet. Näin myös kirjallisuus, joka on maalaillut omalla tavallaan maiseman vaikutusta ihmiseen. Näin esimerkiksi Aleksis Kivi Seitsemän veljeksen (1870) alussa: ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle.” 

Tapamme hahmottaa maisemaa on ollut varsin hidasliikkeinen. Ekologisen tietoisuuden lisääntyminen on kuitenkin muuttanut suhtautumistamme. Kykenemme siis näkemään erilaisia maisemallisia arvoja – kunhan vain tietämyksemme ja ymmärryksemme luonnon prosesseista lisääntyy. Se, mikä ennen oli epäselvää, epämääräistä ja minne ei saanut näyttävää näkymää aikaiseksi, saattaakin muuttua kauniiksi, ja saatamme oppia tarkentamaan katsettamme panoraamojen sijaan pieniin yksityiskohtiin ja löytämään niistäkin maiseman lumoa. Soita, ruovikkoja ja kosteikkoja voi niitäkin oppia rakastamaan maisemana. 

Sama oppimisprosessi koskee myös rakennettua maisemaa. Tässäkin taide on säilyttänyt katsetta ohjaavan voimansa. Nykytaiteilijat ovat usein viehättyneet epäpaikoista, kauttakulusta, välitiloista ja anonymiteetistä. Hieman paradoksaalisesti vailla identiteettiä olevien paikkojen etsiminen on alkanut tuottaa uusia identiteettejä ja uusia merkitystihentymiä. Alamme jo tietää sen, minkälainen on visuaalisesti kiinnostava epäpaikka, ja amatöörikin osaa jo ottaa sellaisia valokuvia. Lentokenttien odotushuoneista on tietyllä tapaa tullut uuden formalismin kasvualustoja. Ne tuottavat jo tutun näköisiä taideteoksia. Kuinkahan moni on jo ottanut valokuvan yksinäisestä ihmisestä nukkumassa odotushuoneen muuten tyhjässä penkkirivistössä? Minä ainakin tunnustan. 

Uudenlaisen maiseman arvostaminen vaati harjoittelua, ja samaa koskee taidettakin. Kuinkahan monen epäpaikkavalokuvan edessä katsoja on miettinyt, että mikähän tässä nyt on taidetta? Kaikessa esittävyydessään teos voidaan kokea siten, että ”eihän tämä esitä mitään”. Tällaisia ajatuksia minulle tuli helsinkiläisessä kellarigalleria Myymälä2:ssa, jossa kolme Aalto yliopiston yhdistämää valokuva- ja videotaiteilijaa – Lotta Blomberg, Hilla Kurki ja Judit Flóra Schuller – ovat tutkailleet maiseman reuna-alueita ja ehtoja näyttelyssään Land Transformed (1.–23.10). 

Kurjen videoteos koostuu Yhdysvaltain lounaisosissa tehdyn 4500 km:n pituisen matkan aikana napatuista älypuhelimen satunnaisista videoklipeistä. Entuudestaan vieraissa maisemissa kuvattu kokonaisuus on tavallaan yltiömäistä esittävää realismia, mutta samalla se ei esitä oikein mitään eikä muodostu tarinalliseksi kokonaisuudeksi. Näinkin maisemaa on hyvä kokea, vaikka se ei siis ”näytä miltään”. Blomberg ja Schuller ovat luoneet epätodellisia maisemia, ne ikään kuin esittävät tietyllä todentuntuisuudella. Blombergin kaksiosaisessa teoksessa on mukana digitaalinen ilmanpaineen muutoksia kuvaava kartta ja toisaalta orgaanisen tuntuisi möykkyjä, jotka paisuvat ja kutistuvat – ikään kuin hengittävät ja yhdistävät toimintonsa säähän, maisemaan, kehoon ja tunteisiin. Schullerin taivastutkielmat ovat syntyneet pimiössä värillisten läpinäkyvien papereiden ja filmin avulla, vaikka niille onkin annettu oikeiden paikkojen nimiä. Ne ovat konstruoituja kuvia, ja kiinnittävät valppaan katsojan huomiota esimerkiksi juuri itse konstruoinnin problematiikkaan. 

Hyvä näin, sillä meidän on syytä tunnistaa, että perinteisessäkin maisemassa kaikki on tavalla tai toisella konstruoitua – alkaen kuvan rajaamisesta. Puhtaasti ei-kulttuurisessa luonnossa ei ole olemassa mitään erillisiä maisemia tai maisematyyppejä. Maisema ja maiseman hierarkiat – à la kansallismaisema – ovat kulttuurisia konstruktioita. Luonnossa kaikki on monimutkaisesti yhteen kietoutuvaa jatkumoa.

Aprropriaatiota

Appropriaatioita suuntaan jos toiseenkin. Markkinamaailmasta taiteeseen ja toisin päin. Eilen näkemäni auto. Aika hauska Piet Mondrian (1872–1944) -versio:

Katutaidetta 135: Kun katutaide koskettaa oikeasti

Kävelin eilen Sinebrychoffin puiston läpi viinakauppaan. Pojat potkivat puistossa palloa:

Puiston jälkeisen talon muurissa oli tyttö yksinään pallonsa kanssa:

Voi tätä intertekstuaalisuutta! Mieleeni tuli välittömästi Uuno Kailaan (1901–1933) runo 'Pallokentällä' (1928) sekä Aila Meriluodon (s. 1924) runokokoelma Sairas tyttö tanssii (1952). 
Katutaiteen feminismiä?
Harvoin olen katutaiteen äärellä ollut suoranaisesti liikuttunut. Ja paikkasidonnainen ulottuvuus oli täydellinen. Hieno duuni.

Julkaistua 795 & Näyttelykuvia 1045: Juryttämisestä Jyväskylässä eli Oodi näyttelymestareille

Viime keskiviikon ja torstain vietin Jyväskylässä. Minut oli kutsuttu juryttämään ja ripustamaan Jyväskylän Taiteilijaseuran 71. vuosinäyttely Keski-Suomen museon isoon näyttelytilaan. Töitä oli jättänyt 95 taiteilijaa, joista näyttelyyn valikoitui 42. Raakaa – monessakin mielessä – duunia kaksi päivää. 

Ensin käveltiin pitkin seiniä:
 

Ja sitten kaaos alkoi hiljalleen näyttää näyttelyltä:

Minua pyydettiin vielä kirjoittamaan perjantain avajaisia varten luettavaksi lyhyt teksti, jossa vähän avaisin juryttämisprosessia. Tässäpä se:

Juryttämisestä Jyväskylässä

Näyttelyn juryttäminen on prosessi, jota on aina silloin tällöin syytä avata – sekä taiteilijoille että yleisölle. Joku voisi luulla, että kyse on siitä, että joku ulkopuolinen asiantuntija tulee ja jakaa teokset jyviin ja akanoihin – jotkut kelpaavat, jotkut eivät. Näin ei todellakaan ole. Juryttäminen ja näyttelyn ripustaminen on paljon monimutkaisempi prosessi.

Viime keskiviikkona tunsin koko aamupäivän olevani pyöveli. En nauttinut siitä lainkaan. Alku oli toki vähän sellaista jyvät ja akanat -leikkiä. Joistain teoksista näkee varsin nopeasti, että ne ovat heikkolaatuisia ja että niistä ei missään tapauksessa ole näyttelyyn. On kohtuullisen helppoa kävellä seinänvierustoja ja poistaa sellaiset teokset. Ei niitä Jyväskylässä kuitenkaan paljoa ollut. 

Sitten tapahtuma muuttuu aivan toisenlaiseksi. Karsimisen sijaan alatkin rakentaa kokonaisuutta, ihan oikeaa taidenäyttelyä. Alkaa syntyä käsitys temaattisista ja tyylillisistä kokonaisuuksista ja myös siitä, minkälaista vuoropuhelua teokset mahdollisesti käyvät keskenään. Pikkuhiljaa tulee vielä pahempi olo, koska nyt joudut jopa poistamaan hyviä teoksia, joista kaiken lisäksi pidät. Jotkut jäävät esimerkiksi liian yksinäisiksi, eikä niille löydy porukassa luontevaa paikkaa. Jotkut saattavat olla vaikkapa värimaailmaltaan sellaisia, että yhdessä muiden kanssa oleminen tuottaisi vain ärsyttävän riitasoinnun – kiinnostavan kontrastin sijaan. On myös tilan tuottamia reunaehtoja: vain tietty määrä teoksia on mahdollista ripustaa esiin. Tällöin vertailu vaihtoehtojen kanssa tuo mukanaan täysin ulkotaiteellisia ulottuvuuksia: teosten koot, ripustusvaihtoehdot ja myös erilaiset kehystystavat. Hyväkin teos on voitu kehystää tavalla, joka estää sen mielekkään esillepanon muiden rinnalle.

Sitten on syytä mennä itseensäkin vähän enemmän. Enhän minä vain omaa makuani tässä ole toteuttamassa. Ei se olisi kovin kiinnostavaa. On syytä valita mukaan teoksia, joista tunnistaa selkeästi taiteellisen laadun ja jotka istuvat porukkaan luontevasti – vaikka itse ei niistä niin pitäisikään. Tätäkin tulin Jyväskylässä tehneeksi, ja olin silloin iloinen reiluudestani. 

Sitten seuraa lisää mielihyvää: ”Tämähän alkaa näyttää ihan oikealta näyttelyltä!” Tosin koko ajan hiertää se ajatus, että vaihtoehtoisiakin kokonaisuuksia olisi. Valinta yleisilmeestä on kuitenkin jossain vaiheessa tehtävä.

Hienosäätö saattaa tuottaa lisää karsintaa. Liian tiukkaan ripustetusta seinästä on ehkä syytä vielä viime hetkelläkin poistaa jotain. Pesuveden mukana menee koko ajan ihan hyviä lapsia. 

Lopulta kuitenkin tuntuu hyvältä – varsinkin, kun mukana on osaavia apukäsiä, joiden kanssa hienosääntö sujuu. Tätäkin on aiheellista avata vähän enemmän.

Jälleen kerran koin sen, miltä tuntuu tehdä töitä osaavan museomestarin kanssa. Sellainen tuntee kaikki valaistuksen mahdollisuudet ja eri paikoista avautuvan näkymän, näyttelytilan jokaisen nurkan rakenteellisine ulottuvuuksineen ja varjoineen, ongelmakohtineenkin. Sellaisen henkilön kanssa hienosäätö onnistuu. Juuri sellainen on Keski-Suomen museon Tuukka Eskola, jota kiitän aivan erityisesti. Kiitän myös Jyväskylän Taiteilijaseuraa luottamuksesta ja seuran näyttelytoimikuntaa täydellisesti onnistuneesta avusta koko prosessissa. Seuran jäsentaiteilijoille esitän kaikkeen edellä mainitsemaani liittyen sekä anteeksipyynnön että kiitokset. Nimenomaan seuran ansiosta näyttely on joka tapauksessa taatusti laadukas. Sen tiedän jo nyt.

***

Tuukka Eskola työn touhussa. Ihan rehellinen kun olen, niin on pakko todeta, että homma ei olisi onnistunut kivuttomasti kahdessa päivässä ilman Tuukkaa. Hänellä toimivat kädet salamannopeasti mutta myös pää: hyvä museomestari oppii lukemaan nopeasti outojakin ajatuksia. 

Ilman Tuukkaa museolla olisi vietetty yökin. Samanlaista oli aikoinaan työskentely Leena Luostarisen Helsingin Taidehallin näyttelyssä legendaarisen Tuomas Laatikaisen kanssa alkuvuodesta 2013. On ihan käsittämätöntä, että tämä superripustaja joutui Taidehallin YT-uhriksi.