Luettua 129 & 130 & 131 & Virossa 137: Toisenlaista joulua, välipäiviä ja uutta vuotta!

Hyvää joulua ja vuodenvaihdetta kaikille ystäville. Joskus kannattaa tehdä kaikki toisin: ei kinkkua, ei joulukoristeita, ei kuusta eikä paljon mitään muutakaan perinteistä. Jouluaattona Tallinnassa sain loppuun muutaman päivän lukemisen jälkeen kirjan, joka sai ajatukset lentämään moneen suuntaan: Romola Nijinskyn Nižinski sekä Nižinskin viimeiset vuodet (Otava 1984):

Lumoava kirja, ja kuitenkin tajusin heti sen luettuani, että vaimon antama kuva tästä legendaarisesta ja varsin ristiriitaisesta tanssijasta on taatusti monilta osin kyseenalainen – osin varmaan valheellinenkin. Niinpä piti ryhtyä googlettelemaan, ja luin varmaankin kymmenen artikkelia ja kirja-arvostelua aiheesta ja huomasin, että suomalainen Hanna Järvinen on tehnyt väitöskirjankin Nižinskistä. Tästä linkistä aihetta sivuavaan artikkeliin. Sitten jo ehdin masentuakin. Olin ikään kuin liian innostunut. Nyt minun pitäisi varmaankin viettää kokonainen vuosi Nižinskin kanssa, jotta voisin ymmärtää hänen seksuaalista identiteettiään, nerouttaan ja hulluuttaan – ja tietysti hänen rooliaan tanssin uudistajana. Eikä minulla oikein olisi aikaa tai energiaa tällaisiin sivupolkuihin. Romolakin on vähän kiehtova, vaikka häntä ei maailmalla paljoa noteeratakaan. Hän tuntuu kummallisen vahvalta homofoobikolta tuomitessaan Nižinskin "perverssin" yhteiselon Sergei Djagilevin kanssa, mutta eli itse Nižinskin jälkeen silkkaa lesboelämää. Ota näistä nyt sitten selvää.
No, enhän minä tähän asiaan ryhdy paneutumaan. Minua kiinnostaa ennen kaikkea Nižinskin – ja myös Djagilevin – suhde venäläiseen avantgardeen, ja näiltä osin vaimon kirja on kelpo: hän osaa eritellä Nižinskin ajatuksia baletin muotokielestä, myös Nižinskin yrityksiä luoda notaatiota. Nižinskin koreografiset ajatukset tulevat hyvin esille – ainakin tarpeeksi hyvin meikäläisen kaltaiselle tanssin maallikolle. Suosittelen joka tapauksessa. Syytä kriittiseen lukemiseen kuitenkin on.
Jouluteema pysyi venäläisenä. Aattoaamuna lähdin pyhiinvaellusmatkalle Jägala-joen partaalle, jossa Andrei Tarkovski filmasi Stalkerin (1979) ulkokohtauksia. Joessa on yksi Viron suurimmista putouksista – siitä Tarkovski ei kuulemma kuitenkaan kiinnostunut lainkaan:

Tässä talviasuisia Stalkerin maisemia:

Kuvan keskellä sijaitsee se vesivoimalarakennus, jota kohti leffassa mennään. Kuvatessa se oli raunioina, mutta nykyään se on taas kunnostettu. Mutta ei Vyöhykkeelle meno ole helppoa: en löytänyt rakennusta lainkaan, vaikka kävelinkin yhden kielletyn tien päähän. Stalkerissa matkaa tehtiin osin muttereiden avulla: heittämällä mutterin kulkusuuntaan pystyttiin tunnistamaan vaarallisia magneettikentän muutoksia, "hyttyskaljuja". Minullakin oli autossani kesärenkaiden vanteiden mutterit, mutta en viitsinyt tuhlata niitä virolaiseen pöpelikköön, vaan palasin kortteeriin ja tutkailin paikkaa netin kautta ilmakuvasta sen verran, että löysin tien, jonka pitäisi johtaa voimalarakennuksen luokse. Nyt minua siis odottaa toinen matka. Onneksi se on vain noin 25 kilometrin päässä. Tästä linkistä lisätietoa kuvauspaikoista.
Ja illallahan oli pakko lukea Arkadi ja Boris Strugatskin Stalker (WSOY 1982):

On tunnustettava, että sen verran epä-scifi-ihminen olen aina ollut, että en ennen tätä vuotta edes tiennyt, että leffa perustuu johonkin romaaniin. En nimittäin kestä scifiä lajina lainkaan. En lue scifi-kirjoja enkä katso scifi-leffoja – Stalker edustaa minulle jotain aivan muuta kuin genre-elokuvaa. Vaan olipa hyvä kirja! Se oli yhtäaikaisesti rento, suorastaan letkeä, ja filosofinen. Ja taas lisääntyi ahdistus: nyt minun on kaivettava käsiini Strugatskin veljesten neljä muutakin suomennettua kirjaa. Eikä minulla olisi aikaa tällaisiinkaan sivupolkuihin – aavistelen, että venäläinen scifi alkaa kiinnostaa minua liikaa.
Välillä piti syödäkin. Kiitos baariystäväni Kaken, joka metsästää, jouluateriakin oli aika toisenlainen – myös herkullinen. Allia (Allin täkkä) tattirisoton kanssa ja viereen korealaistyyppistä porkkanasalaattia ja virolaista puolukkahilloa sekä Valpolicella Ripassoa:

         
Ja sitten taas lukemaan. Kaksi päivää tähän meni:

Hieno kirja. En kuitenkaan osaa suhtautua lukukokemukseeni kovinkaan objektiivisesti. Olen yksi niistä ilmeisen monista ihmisistä, joille Peter von Bagh (1943–2014) oli merkittävä kummisetä tai esikuva. Emme olleet varsinaisesti ystäviä, mutta tunsimme toisemme kirjakuvioista – joko kirjamessuilta [leikkiessäni kustantajaa ja tehdessäni sitä toisenkin kerran] tai antikvariaateista – jostain 1990-luvun alusta asti ja kemiamme toimivat hyvin aina satunnaisesti kohdatessamme. Petteri oli tavattoman kiinnostunut muidenkin tekemisistä ja aina yhtä rohkaiseva. Hänen viimeisinä vuosinaan törmäsimme usein samassa uimahallissa. Viimeisen kerrran näin hänet vappuna, jolloin hän puhui Agit Propin konsertissa ja sanoi, että tässä ei ole kyse nostalgiasta vaan tulevaisuudesta: sosialismista.
Lukukokemusta samensi voimakas samastuminen – epäakateemisuuteen, suorapuheisuuteen, intohimoiseen harrastuneisuuteen, vanhanaikaiseksi käyneeseen sivistysaatteeseen, ylenpalttiseen keräilyyn ja vasemmistolaiseen maailmankuvaan. Ja ehkä joidenkin säälimään ajatukseen siitä, että ennen kaikki oli paremmin. Ennen nimittäin kaikki oli paremmin. Petteri ripottelee kirjassaan siitä aika paljon konkreettisia esimerkkejä.
Minusta ei koskaan tullut varsinaista leffafriikkiä, mutta opiskeluaikana arkiston penkillä monena vuotena vietetyt pitkät leffapäivät (Godardiakin joskus päivä päivän jälkeen kolme leffaa päivässä) muistuivat tätä kirjaa lukiessa mieleen, ja olen aika varma siitä, että ilman näitä kokemuksia ja ilman Petterin intohimoisia johdatuksia aiheeseen olisin paljon huonompi kirjoittaja.
Petteriä vaivaa toki tietty katkeruus osakseen saamasta kohtelusta muun muassa yliopistolta, Ylestä ja Hesarin toimesta, mutta osaa hän sille hymyilläkin. Ainoa mitä olisin hänen muistelmiltaan kaivannut enemmän oli hänen aatemaailmansa tarkempi erittely. Kirjasta ei oikein käy selville se, minkä sortin sosialisti hän omasta mielestään oli. Tai sitten on vain niin, että Petterille vasemmistolaisuus oli itsestäänselvyys – niin kuin pakko syödä tai nukkua. Näinhän minäkin oikeastaan ajattelen: vasemmistolaisuus ja hyvän elämän tavoittelu kaikille yksinkertaisesti kuuluvat yhteen.
Ja taas iski ahdistus. Nyt minulla on pakottava tarve ryhtyä lukemaan Petterin kirjallista tuotantoa tarkemmin kuin aiemmin – osaa en ole lukenut lainkaan. 
Jaa, olihan minulla kritiikinpoikanenkin. Olisi kustantaja voinut vähän nähdä vaivaa: kirjassa ei ole edes sisällysluetteloa – puhumattakaan henkilöhakemistosta, joka tällaisessa kuutta vuosikymmentä luotaavassa kulttuurimuisteluksessa olisi ollut myöhempää käyttöä ajatellen varsin tarpeellinen. 

Julkaistua 596 & Guggenheim Helsinki 63: Guggenheim, ylijäämätaide ja elitismi

Tässä taitaa sitten olla osaltani vuoden viimeinen julkaistu juttu. Vähän yli sata juttua niitä taas tuli. Vuoden ensimmäisessä sivusin Guggenheimia ja viimeinen on taas silkkaa G:tä. Asia saisi kyllä jo kohta olla loppuun käsitelty. Olisi tässä muutakin tekemistä. Siis tuorein Arkkitehti (6/14) tipahti juuri postilaatikosta, ja tänään lähden pariksi viikoksi Tallinnaan joulua karkuun. Kiinnostavassa teemanumerossa oli paljon museoarkkitehtuuriin liittyvää, ja niinpä vienkin lehden mukanani matkalukemisiksi. Tässä minulta tilattu kolumnimainen G-mielipidejuttu:

Guggenheim, ylijäämätaide ja elitismi

Guggenheim Helsinki -hankkeesta on syntynyt niin valtava määrä tekstiä, että siinä alkaisi olla yhdelle graduntekijälle jo liikaa materiaalia. Poteroita on kaivettu, ja taisteluväsymystäkin on jo ilmassa; itsekin kirjoitin ensimmäisen Guggenheim-tekstini jo liki neljä vuotta sitten (’Turhan museon kaipuu’, Ilkka 26.1.2011). 

Keskustelu ei ole kaikin osin ollut hedelmällistä. Kisailijat tuntuvat arvioivan toistensa vasta-argumenttien motiiveita lähinnä omista oletuksistaan käsin. Esimerkiksi syytöksiä amerikkalaisvastaisuudesta on sinkoillut koko ajan. Väitän kuitenkin, että ne taidekenttämme toimijat, jotka suhtautuvat Guggenheimiin kielteisesti, suhtautuisivat aivan yhtä kielteisesti siihen, että Louvre yrittäisi haarakonttoreineen rantautua Eteläsatamaan. Abu Dhabissahan kilpaveikot yrittävät jopa samaan paikkaan.

Arkkitehtuurikilpailun finalistit.

Tulevan museon – tai pikemminkin näyttelyhallin – sisällöistä ei juurikaan ole keskusteltu, ja tätäkin on jo pitkään ihmetelty. En pidä tätä kovinkaan olennaisena asiana. En usko, että kenelläkään on epäilyjä Guggenheim Helsingin mahdollisen organisaation kyvystä järjestää laadukkaita ja kiinnostavia näyttelyitä. 

Oleellisempaa on se, minkälaisten instituutioiden avulla haluamme taide-elämäämme kehittää. Onko vau-arkkitehtuuri enää ylipäänsä kiinnostavaa ja onko se taiteen paikka? Vielä tätäkin tärkeämpää on kysyä, että onko taiteessa omistaminen olennaista. Elitististyvässä taidemaailmassa yksityisen rahan valta on lisääntynyt koko ajan, ja pitkän porvarillisen kauden jälkeen olemme menossa kohti renessanssiajan mesenaattimaailmaa, jossa raha pehmeän sensuurin avulla sanelee myös taiteen sisältöjä. Suurten museoiden hallitukset täyttyvät miljonääreistä – jopa miljardööreistä. He tuppaavat olemaan myös taiteenkeräilijöitä. Kiitos lahjoituksista on usein iso näyttely, joka mogulin kokoelmista järjestetään. Näin kävi esimerkiksi kreikkalaiselle bisnesmiljonääri Dimitri Daskalopoulosille, joka istuu Guggenheimin säätiön hallituksessa ja jonka kokoelmista järjestettiin laaja näyttely Bilbaon Guggenheimissa vuonna 2011. Ihan varmasti sielläkin oli hyvää taidetta, mutta en haluaisi nähdä näyttelyitä sillä perusteella, että teokset omistaa joku henkilö. Mieluummin haluaisin nähdä ammattitaidolla kuratoituja näyttelyitä haastavista ja innovatiivisista teemoista. 

Taide lisääntyy koko ajan, ja valitettavasti se myös kumuloituu. Taidetta kuskataan harvoin jätteenkäsittelylaitoksiin. Museoiden kokoelmat saavuttavat jossain vaiheessa tietynlaisen saturaatiopisteen, mikä tuottaa monelle teokselle tuomion pysyä pitkään piilossa. Tällaiset teokset ovat hyödyntämätön voimavara. Tuottavuusvaatimusten ja tulosjohtamisen aikakaudella on selvää, että paisuneiden ja usein liiketaloudellisesti tarkastellen liian huonoa tulosta tekevien organisaatioiden – kuten Solomon R. Guggenheimin säätiökin omien veroilmoitustensa mukaan kiistatta on – on laitettava kulttuurinen pääomansa paremmalle tuotolle. Tarjolla on sekä mittaamaton määrä ylijäämätaidetta että paljon poliitikkoja kiehtovia brändiarvoja. 

Kuten totesin, Guggenheim Helsinki esittelisi varmaankin hyvää kansainvälistä taidetta. Guggenheimin vastustajia lyödään toisinaan myös nationalismikortilla. Aivan suotta. Koko taidekenttämme todennäköisesti rakastaa ja janoaa hyvää kansainvälistä taidetta. On jotenkin liian helposti unohtunut, että sitä on ja on ollut tarjolla suomalaisissa museoissa koko ajan – kannattaa tutkailla vähän tarkemmin vaikkapa Kansallisgallerian museoiden, Amos Andersonin taidemuseon, Espoon EMMAn, Porin taidemuseon ja Sara Hildénin taidemuseon ohjelmia. Guggenheimiltakin on lainattu teoksia useamman kerran. 

Osa taiteesta saa epäilemättä ikuisen elämän museoissa, mutta toisin tarkastellen taide kuolee instituutioiden syleilyssä. Kiinteillä ja selvillä institutionaalisilla muodoilla on taidetta vaarantava taipumus häivyttää elämää näkyvistä. Orastava taide tapahtuu aina jossain muualla kuin hegemonisissa rakennuksissa, joihin se joutuu. Aikaa myöten siitä tulee jäänteenomaista, kuten kulttuurintutkija Raymond Williams toteaisi. Guggenheim keikkuu jo hegemonisen ja jäänteenomaisen rajamailla. Etsikäämme ja tukekaamme mieluummin orastavaa. Sitä voi perustella jopa tuotto-odotuksilla, jos haluamme vaihtaa kielilajia.

***

PS. Tästä linkistä ensimmäiseen G-juttuuni Ilkassa liki neljän vuoden takaa. 

Paakkolan joulusaarnat

Kuvataiteilija Mikko Paakkola (s. 1961) on suoltanut joulun alla paljon tekstiä Suomen Taiteilijaseuran verkkosivujen kuvataiteilijabloggaajana.

Tekstejä on ilmestynyt toistaiseksi neljä: 
'Un vol en provenance d’Helsinki' (5.12.) käsittelee kulttuurivientiä ja valtioiden panosta siihen.
'Kelluva demokratia' (8.12.) polveilee avoimuuden ja demokratian maisemissa.
'Taidepoliisien linnunlaulu' (12.12.) muistelee tuhoutunutta taidekritiikkiä.
'Ammutaanhan hevosiakin – pieni vinkki uuden ajan kulttuuripolitiikan tekijöille' (16.12.) kertoo kilpailun ja menestymisen retoriikasta taidepolitiikassa ja taiteilijan arjesta niissä paineissa.

Taiteilijoista vitsaillaan joskus, että he tekevät kuvia, koska eivät osaa kirjoitaa [itse asiassa jotkut taiteilijat sanovat näin vakavissaankin]. Paakkola osaa sekä maalata että kirjoittaa ja ajatella. Lukekaa ihmeessä nämä jutut. Toivottavasti niitä tulee vielä lisääkin.

Julkaistua 595: Sökön tulevaisuus

Jokaisella taidekriitikolla täytyy olla pimeä puolensa. Täytyy. En esimerkiksi usko, että Heikki Kastemaa tai Leena Kuumola voisivat olla täysin synnittömiä, vaikka en heidän pimeää puoltansa ole vielä havainnutkaan.

No, ainakin minulla on pimeä puoleni. Olen auttamattoman rakastunut uhkapeliin. Ainoa puolustukseni olkoon se, että idolini Vladimir Majakovski (1893–1930) oli samanlainen. Ja ehkä se, että olen yrittänyt tehda paheestani hyveen edes kirjoittamalla siitä. Olen kirjoittanut aiheesta kuusi vuotta sitten kirjankin. Nyt tilattiin juttu sököstä [jos joku ei tunne ko. peliä, tästä linkistä Wikipediaan] Pokeri-lehteen (marraskuu 2014):

Sökön tulevaisuus

Olen pelannut sököä eli viiden kortin avopokeria noin 13-vuotiaasta alkaen. Nykyään pelaan sitä viikoittain eräässä helsinkiläisessä baarissa, mutta olen jo sen verran iäkäs, että olen ehtinyt armeijan tupaan viritetyn sököpöydän huuman lisäksi kokea myös klassisia työpaikan ruokatuntipelejä.

Työpaikoillahan ei todennäköisesti sököä juurikaan enää pelata: ei ole tilipusseja, joita tiettynä päivinä voisi hävitä – eikä välttämättä edes ruokatuntejakaan, joiden aikana ehtisi edes kunnolla syömään, saati sitten pelaamaan. 

Olen kokeillut parissakin baarissa Texas hold’emia, mutta sökön kaltaista intensiivistä tuntumaa en ole kokenut. Nettipeleistä olen välttynyt kokonaan, ja taidan tietää syynkin siihen: minulle sökö on silkan pelin lisäksi voimakkaasti sosiaalista toimintaa, ja juuri sellaisena sekä alituinen katsekontakti vastapelaajaan että rituaalisesti toistuva suunsoitto ja psyykkaaminen muodostavat pelin suolan. Kavereiden kanssa on hyvä olla ­– vaikka heille silloin tällöin häviäisi rahaakin. Tästä syystä en ole koskaan lähtenyt mukaan mihinkään sököturnaukseenkaan, vaikka pelitoverini Markku on minua sellaiseen houkutellutkin. Tuttujen kavereiden kanssa on hauskempi pelata. Kuin saunassa kävisi.

Sökö on 2000-luvulla jäänyt muiden pokerivarianttien jalkoihin, eikä sitä varmaankaan voi enää pitää ”kansallispelinämme”, niin kuin joskus on sanottu. Mutta aivan vastaavasti kuin en usko printtimedian koskaan kokonaan kuolevan verkon myötä, en usko sökönkään koskaan häviävän, vaikka nettipelaaminen kuinka vielä kasvaisi. 

Yksi syy sökön säilymiseen on epäilemättä kulttuurillemme ominainen retrohakuisuus. Aikoinaan suositut ilmiöt tuuppaavat tulemaan takaisin – oli sitten kyse jojosta tai Paula Koivuniemestä. Veikkaanpa, että sököbuumikin odottaa vuoroaan. 

Sosiaalisuutta ja muodin oikkuja keskeisempi syy sökön kuolemattomuuteen on kuitenkin sen pelillinen luonne. Sökö on dynaaminen ja nopea peli. Tilanteet vaihtuvat ja intensiteetti säilyy usein pitkälle yöhön – jos vain rahaa piisaa ja kortti ei lakkaa kokonaan käymästä. Sökö ei turnauksien tavoin lopu mihinkään tiettyyn kliimaksiin eikä myöskään aja hävinneitä pelaamaan sivupöytiin jatkamaan räpistelyään – tai pakota heitä pelkiksi katsojiksi. 

Sökö on yksinkertainen peli, ja useimmat pelaajat – myös ne joilla on käytössä enemmän tietoista kalkyylia – pelaavat sitä tietyllä tavalla selkäytimellisen automaation tuottamalla varmuudella. Tällöin matematiikkaa tärkeämmälle sijalle nousee aina psykologinen osaaminen, mikä tekee pelistä jatkuvalla jännitteellä varustetun taistelun. Pokerioppaissa on usein tapana vähätellä bluffin osuutta, mutta kotoisassa baarisökössä juuri bluffin mahdollisuus tuottaa ne pienet marginaalit, joiden varaan omaa peliään on hyvä rakentaa ja kehittää. Kohtuullisen vakiintuneessa peliporukassa tämä rakentaa ison ja kestävän jännitteen, koska vasta vuosien tuttavuus ja kantapään kautta saatu oppi johtavat oikeille jäljille. Olen esimerkiksi pelannut edellä mainitun Markun kanssa jo kymmenisen vuotta, mutta olen vieläkin jonkin verran epätietoinen tämän yhtäaikaisesti löysän ja aggressiivisen pelaajan varsinaisesta pelaajaluonteesta. Tellejä, bluffin tai hyvän käden paljastavia toistuvia eleitä, on hänen käytöksestään turha hakea. Yhteinen ystävämme Puavo on tässä vielä huikeampi: ennen showdownia hän ottaa aina täysin saman kivettyneen ilmeen, olivat kortit sitten hyvät tai huonot. Mitään muuta ei tapahdu – paitsi että me muut purskahdamme usein nauruun. 

Kun pelisessio kestää esimerkiksi kymmenen tuntia, on kullakin vaiheella myös oma merkityksensä. Jokainen sessio muodostaa oman psykologisen tilanteensa, joka ei välttämättä muistuta edellisviikkoista. On syytä tutkailla pelitoverin kulloistakin tilaa. Onko Sarno tänään rutiininomaisen kyllästynyt vaiko lapsellisen innoissaan? Onko Kivi-Pena päättänyt juuri tänään kokeilla herooista bluffia? Onko Timolle tapahtunut jotain erityistä? Alkaako Taksi-Pekan koko illan jatkunut tappioputki näkyä? Viekö Markun käsittämättömän voittoisa flow hänet melkein saavuttamattomiin? 

Illan ajallisella kulullakin on oma dynamiikkansa. Alkuillasta huolimattoman näköisesti pottiin heitetty pikkubluffi saattaa toimia, mutta loppuillasta ja promillemäärän noustua sellaista on turha kokeillakaan. Toisinaan liikaa hävinneeltä pelaajalta alkaa selkäranka murtua, ja se on havaittavissa ulkoisistakin merkeistä. Joku saattaa tulla kärttyisäksi, joku toinen alkaa panostaa liikaa saadakseen häviönsä takaisin. Silloin on iskettävä. 

Peli toistaa rituaalin tavoin itseään ja tuottaa tietyn turvallisuuden tunteen, mutta vaihtelu on kuitenkin riittävää. Jos haluaa pärjätä, ei pelkkä selkäydinpeli riitä. On oltava valppaana ja luettava yksittäisten pelitovereiden lisäksi kunkin illan kokonaistilannetta uudelleen ja uudelleen. 

Vaikka peli sujuisikin usein vakioporukalla, ovat esimerkiksi meillä satunnaiset turistit yleensä tervetulleita. Dynamiikkaa saattaa muuttua yllättävän kiinnostavaksi. Turistien mukaan huoliminen pitää myös yllä perinteen jatkuvuutta. Varsinkin nuoremmat tulokkaat on jo pelkästään tästä syystä päästettävä mukaan.

Katutaidetta 115: Halla-aho ja Stalker

Veinpä vanhan (vm. 92) autoni korjaamoon, jotta pääsisin sen kanssa joulua karkuun Tallinnaan ja sieltä vaikka käymään retkelle jonnekin päin Viroa – esimerkiksi Andrei Tarkovskin Stalkerin (1979) kuvauspaikoille Jägalajoen putouksen (8 m) lähistössä. Siellä on kaksi vanhaa vesivoimalaa, jotka toimivat Stalkerin keskeisinä kuvauspaikkoina. 

Käytän yleensä samaa hernesaarelaista korjaamoa. Lähtiessäni muistin surffaillessani juuri lukeneeni marraskuisen jutun korjaamon viereisestä seinämaalauksesta ja siinä esiintyneestä Jussi Halla-ahon karikatyyristä, jota risteilyturistit ovat kiivaasti kuvanneet. Olen itsekin blogissani viime kesänä noteerannut Hernesaaren jättimäisen graffitin, mutta en sitä aikoinani kuvatessani tunnistanut Halla-ahoa. Piti käydä uudestaan tsekkaamassa, ja tässähän tuo:

 
Tekijä on käsittääkseni Hende Nieminen (s. 1976). Ihan Halla-ahon näköinen se ei ole, mutta aika hauska kuitenkin. Kuun alussa asiaan palattiin uudessa jutussa, jossa varmaankin yritettiin hämmentää tilannetta: Pitäisikö Halla-ahon haastaa tekijät? Hänellä ei kuulemma ole kuitenkaan mitään vaatimuksia asiasta.
Sinne vain retkelle! Hernesaaressa voi kokea hieman stalkermaista rappioromantiikkaakin ennen kuin sinne joskus nousee kalliita asuntoja. Ei kaupunkikaan taida niemennokasta tänä väliaikana paljoa piitata, tässä tunnelmia 14:n päättäriltä:

Ja minullapa on Viroon lähtiessäni matkalukemisina Arkadi ja Boris Strugatskin Stalker (1972, suom. 1982):

Aamu-tv:ssä kysytään nyt juuri tätä kirjoitettaessa, että tuleeko tästä joulusta kaikkien aikojen taantumajoulu. Ihan sama. Ostin ylläolevan kirjan itselleni joululahjaksi Espoon Steinerkoulun joulumyyjäisistä yhdellä eurolla.

No, hyvä on. Ostin minä muutakin. Papu Pirtolalta (s. ?) hienot turvepohjalliset parilla kympillä [tai jos ollaan ihan tarkkoja, Papu antoi kaksi euroa alennusta, ja sillä kakkosella ostin sekä Stalkerin että Vatslav Nižinskin elämäkerran Nižinski sekä Nižinskin viimeiset vuodet (1984)]:

PS. Vähän myöhemmin. Tää Hende on muuten aika vahva tekijä. Tässä tuore piparkakkutalo tuoreesta aiheesta:

Ja tästä linkistä raportti sen valmistumisesta.

Julkaistua 594: Kipinä – Tapani Mikkosen viimeisimpiä teoksia

Kirjoitin tänään lehdistötiedotteen ja verkkotekstin ystäväni Tapani Mikkosen (1952–2014) tulevaan Forum Boxin näyttelyyn. Avajaisia vietetään 10.1., joten joukolla paikalle! Luvassa on vähän yllättäviäkin maalauksia.

Marraskuun lopulla kävimme Tapsan tyttären Mercedeksen johdolla varastolla tutkailemassa näyttelyä varten Tapsan maalauksia, joista osa on varsin isoja, kuten tämäkin, jota Tapsan ikiaikainen ystävä Matti Peltokangas (s. 1952) ihmettelee. 

Kipinä – Tapani Mikkosen viimeisimpiä teoksia

Forum Box 11.1.–1.2.2015

Taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (1952–2014) tuli tunnetuksi suomalaisen taidegrafiikan uudistajana. Hänen 1970-luvun tuotantonsa koostui lähinnä puu- ja linoleikkauksista, aiheet löytyivät arjesta ja ajalle ominaisista työläiskuvauksista. 1980-luvun alussa Mikkonen siirtyi litografiaan, työt suurenivat ja väri tuli mukaan. Hänen ilmaisunsa meni abstraktimpaan suuntaan, ja taustalla oli usein maisemallinen ajattelu – olihan Mikkonen myös ihan klassinen havainnosta kuvaa tekevä ulkoilmamaalari, mitä hän jatkoi koko uransa ajan. 

Mikkonen oli keulahahmo siinä sukupolvessa, joka ”nosti grafiikan seinälle” – oli valtaamassa taidegrafiikalle tasavertaista paikkaa muun kuvataiteen joukossa 1980-luvulla. Mitään rajoja ei tunnustettu, ja niinpä Mikkonen oli uranuurtaja myös monumentaalisen grafiikan tekijänä. Hän toteutti useampiakin suuria julkisia teoksia. 

Mikkonen haki jatkuvasti innoitusta taidehistoriasta ja erilaisista kuvallisista perinteistä: monet matkat ja intohimoinen lukeminen toivat mukaan espanjalaista luolamaalausta, klassista japanilaista puupiirrosta sekä Länsi-Afrikan ihmeellisen valon ja jälleen perusvärit. 

Uran edetessä moninaiset vaikutteet syvenivät erottumattomaksi synteesiksi, jossa luonnonhavainto, maisema, taidehistoria, eri kulttuurit ja myös muut taidelajit – Mikkonen oli muun muassa intohimoinen musiikki-ihminen –  yhtyivät omaan henkilöhistoriaan ja tunne-elämään. 

Mikkonen oli työnarkomaani, joka innostuksen tullen miltei unohti muun maailman. Esimerkiksi viimeisessä residenssissään Lieksan Vuonislahdessa hän maalasi parissa kuukaudessa 80 öljymaalausta. 

Forum Boxin näyttelyaika oli jo hyvissä ajoin varattu, kun Mikkonen menehtyi sairauteen syyskuussa 2014. Näin näyttelystä tulikin muistonäyttely. Mikkosella itsellään oli näyttelylle jo valmis konsepti, mutta sitä näyttelyä emme näe, koska mukaan piti tulla myös veistoksia. Niitä hän ei koskaan ehtinyt toteuttaa. Näyttelytyöryhmä on koonnut näyttelyyn valikoiman viimeisten vuosien vimmaisen työrupeaman suurelta osin aiemmin julkisesti esittämättömiä tuloksia – sekä maalauksia että grafiikkaa. 

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan myös kuuden vedoksen grafiikansalkku Kosketus, jonka Mikkonen ehti saattaa valmiiksi kesäkuussa 2014. 
Kipinä? Se oli teininä Tapsan lempinimi Lieksassa. Lieksaan hän palasi vuosittain maalaamaankin. 

Näyttelytyöryhmä: Mercedes Hoyer, Otso Kantokorpi, Olavi Pajulahti, Matti Peltokangas, Jyri Sarpaniemi, Heimo Suntio, Risto Suomi, Antti Tanttu

Kesäkuun alussa ripustimme Tapsan kanssa Galleria Ortonin kesänäyttelyä, jossa hän oli mukana.

Julkaistua 592 & 593 & Näyttelykuvia 935 & 936: Taidetta koteihin ja varastoihin & Algoritmi vai dislokaatioiden vaellus?

Viikolla ilmestyi vuoden viimeinen Taide (6/14). Minulta oli siinä kaksi juttua, toinen haastattelujuttu taiteen keräilystä ja toinen vähän outo kritiikki – kun en oikein ymmärtänyt näkemääni.

Keräilyjutussa halusin tietoisesti nostaa esiin sellaisia keräilijöitä, joita ei julkisuudessa ole keräilijöinä tunnettu ja joilla ei ole järin täsmentyneitä ambitioita kokoelmansa suhteen. Ehkäpä vain rakkaus taiteeseen. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen (s. 1954) on keskittynyt nuorempaan taiteeseen, Skanskan entisellä pääjohtajalla Mauri Niemellä on ollut työpaikkansa näyttelykuratoinnin myötä – ja muutenkin – läheinen suhde moneen taiteilijaan. Ja pakkohan se on, hitto soikoon, mainita: kuvanveistäjäisäni on ollut aikoinaan Niemen kuvismaikka, joten hauskasti maailma on pieni. Antikvaarinen kirjakauppias Timo Surojegin on innokas näyttelyidenkiertäjä, joka viihtyy myös huutokaupoissa:

Taidetta koteihin ja varastoihin

Missä vaiheessa kotiin hankittu taide muuttuu kokoelmaksi? Koska taiteen rakastajasta tai harrastajasta tulee taiteen keräilijä? Taidetta voi keräillä eri tavoin ja monenlaisista motiiveista, eikä lopputuloksen tarvitse aina olla monumentti.

Tapasin kolme taiteenkeräilijää, jotka eivät taiteen kentällä ole varsinaisina keräilijöinä esiintyneet. Kaikilla kolmella riittää kuitenkin taidetta nykyään varastoihin asti. Skanskan entinen toimitusjohtaja Mauri Niemi tuli taidemaailmassa tunnetuksi Skanskan pääkonttorissa pitkään jatkuneen näyttelytoiminnan myötä – lisäksi hän on toiminut aktiivisesti monissa taidealan järjestöissä ja laitoksissa. Taidehuutokaupoissa viihtyvä antikvaarinen kirjakauppias Timo Surojegin aloitti keräilemällä kirjoja, mutta osa kirjoista on nykyään näkymättömissä taideteosten takana. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen on tuttu vieras varsinkin nuorempien nykytaiteilijoiden avajaisissa – ja epäilemättä toivottukin, koska erityisesti nuori taide kartuttaa nykyään hänen kokoelmiaan.

Mauri Niemi. Kuva: Timo Setälä.

Surojegin muistuttaa aluksi siitä, miten tunnetusta taiteenkeräilijästä Simo Kuntsista kirjan (2006) kirjoittanut Riina Tiitola siteerasi yhdysvaltalaisen taidehistorioitsijan ja kriitikon Donald Kuspitin ajatuksia: ”Keräilijän henkilöhistoriaan liittyy Kuspitin mukaan pettymyksiä ja epäonnistumisia ihmissuhteissa. Ihmisten kanssa törmää pian epämiellyttäviin realiteetteihin, mutta taideteoksen ideaalikuva säilyy: se on juuri sellainen, minkälaisena keräilijä haluaa sen nähdä.” 

Nämä keräilijät eivät kuitenkaan Kuspitin ajatuksia pelästy, koska heillä kaikilla taiteeseen liittyy myös sen tekijä: kaikki hankkivat lähinnä elävien taiteilijoiden töitä, ja teosten myötä myös oikeat ihmissuhteet lisääntyvät. 

Mauri Niemen lattialta: Joakim Sederholm, Kättä pitempää – Arma tur, metalli, 2007. ”Joakim Sederholmin veistos tavoittaa jotain oleellista ihmisenä olemisesta. Muoto, pinnan struktuuri ja polttamalla esiin saatu väri on yhtä monimuotoinen kuin elämä.” 

MN: En minä oikein miellä itseäni keräilijäksi, mutta kun mietin tätä, mieleeni tuli tunnetun taiteenkeräilijä Vexi Salmen kommentti, jonka mukaan ”keräilijä on se, joka ostaa varastoon”. Tavallisen kodin omaava taiteenharrastaja joutuu aika nopeasti tähän tilanteeseen, joten kai minä sellainen sitten olen. Mutta jos keräilyyn liittyy joku systematiikka ja tarkat kriteerit, en tunnista itseäni keräilijäksi. Minulle taiteen hankinta on intuitiivista. Se on myös eräänlainen kasvuprosessi, joka on vuosien mittaan kehittynyt hiljalleen, kun on tutustunut vähän syvällisemmin taiteeseen. 

OK: Missä vaiheessa tajusit kuitenkin olevasi jonkinlainen keräilijä? 

MN: Jonkun muuton yhteydessä. Se on prosessi, johon on vain luisunut. 

OK: Olet ollut mukana paljon taidemaailmassa. Hankitko tutuilta taiteilijoilta? 

MN: Hankin eläviltä taiteilijoilta. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta kuitenkin tunnen taiteilijan. Teoksiini liittyy myös useimmiten joku tarina. Sitä oppii tuntemaan, mitä on teoksen takana – mitä se käsittelee, ja myös millainen on itse taiteilija. Kaikki tämä helpottaa ymmärtämistä. 

Pekka Kauhanen. Kuva: Timo Setälä.

OK: Mistä tulee innostus nuoriin taiteilijoihin? 

PK: Kokoelmani alkoi silloin, kun opiskelin Suomen Taideakatemian koulussa. Silloin tehtiin vaihtokauppoja. Olin ensimmäisellä luokalla, kun viimeisellä luokalla ollut Tuomo-Tapio Immonen (1950–2011) ehdotti minulle kauppoja. Tein yhden pronssiveistoksen, josta valoin muutamia kipsikappaleita, joita vaihdoin parin kaverin kanssa. Toinen taisi olla Pekka Hermanni Kyrö. Siitä se kaikki alkoi, mutta sitten huomasin, että enhän minä ala vaihtaa. Jos minulla on rahaa, ostan mieluummin ja tingin. 

OK: Savolainen! 

PK: Niinpä. Myyn kalliilla itse ja ostan halvalla. En ole vaihtanut kuin yhden kerran sen jälkeen. 

Pekka Kauhasen seinältä: Antti Tanttu, Pelon palkka, puupiirros, 1989. ”Antti Tantun iso puupiirros on ollut samalla paikalla kotonani jo 25 vuotta. Se on yksi kannatinpilareista kokoelmassa, ja voimakkaana työnä se antaa itsestään koko ajan jotain uutta.” 

OK: Eivätkö taiteilijat vaihda aika paljon? 

PK: Taiteilijat vaihtavat, mutta minähän olenkin kuvanveistäjä. Mutta vakavasti ottaen: siitä se alkoi pikkuhiljaa revetä. Koulussa oli esimerkiksi aina joulu- ja kevätnäyttelyitä, ja aloin hankkia teoksia ihan rahallakin, jos sitä pikkuisen enemmän sattui olemaan. 

OK: Sinähän seuraat nykyään aika paljon nuorta taidetta? 

PK: Olen seurannut pitkään. Olivathan nämä nyttemmin vanhentuneet opiskelutoverinikin nuoria silloin, kun aloitin. Mutta viimeisin villitys on tietysti uudempi sukupolvi, kahtapuolta kolmikymppisiä. Niillä on ihmeellisiä ideoita, ja töitä voi ripustaa vaikka kattoon ja nurkkiin. Ja liittyy se omaankin tekemiseen. Kyllä niistä jotenkin saa virikkeitä. Kotiin eivät kaikki enää kuitenkaan mahdu. Minulla oli Kuopion taidemuseossa 2007 näyttely ja ehdotin, että voisin ottaa seinille hankkimiani teoksia, kavereitten töitä. Silloin ehkä tajusin olevani keräilijä. Latasin auton kyytiin yli 50, eikä siinä ollut edes kaikkia. Taidemuseohan sitten tarkisti kaikkien teosten kunnon ja kehystikin osan. 

OK: Savolainen! 

PK: Niinpä. Mutta takaisin asiaan. Elävien taiteilijoiden töitä minäkin olen hankkinut. Vaikka onhan joukossa jo edesmenneitä. Kuten jotkut meitä tukeneet kollegatkin. Muistan kun nuorena oli vähän tiukilla, oli hienoa kun pystyi soittamaan joillekin taiteilijakollegalle, esimerkiksi Juhani Harrille (1939–2003) ja Kain Tapperille (1930–2004). Niille oli paljon helpompi soittaa kuin jonnekin säätiöön. Molemmat pelastivat toisinaan pälkähästä. Heillä molemmilla oli aika isot kokoelmat. Ja nyttemmin, kun on mennyt ihan hyvin taloudellisesti, ajattelen että voinhan minäkin samalla tavalla näitä nuorempia vähän jeesata – nyt kun on tiukat ajatkin. Ikään kuin jatkan tätä perinnettä. 

TS: Kyllä minussakin joku keräilykärpänen tai -hemuli sisällä asustaa. Taide ei kuitenkaan ollut ensimmäinen asia. Kaikki lähti siitä, että keräsin kirjoja ja sitten harrastus muuttui ammatiksi. Kirjojakin on nykyään vähän liikaa. Jos taiteenkeräily tarkoittaa, että teokset eivät mahdu enää seinille, vastaus on kyllä. Se raja on jo vuosia sitten ylitetty. Systemaattisena keräilijänä en minäkään itseäni pysty pitämään. Kun olen esimerkiksi puhunut Lars Swanljungin kanssa ja lukenut hänen kommenttejaan, pitäisi varsinaisella kokoelmalla olla tietty teema ja sen pitäisi pyrkiä tiettyyn kattavuuteen. Ei minulla ole sen paremmin mahdollisuutta kuin haluakaan siihen. Keräilyni on täysin intuitiivista. Olen tykännyt jokaisesta työstä kauhean paljon, mutta ei kokoelmassani ole edes mitään tyylillistä yhtenäisyyttä. 

MN: Toisaalta onhan meillä varmaan tiettyjä painopisteitä omaan makuun liittyen. Minulla esimerkiksi on aika paljon konkretismia. Sitten on toinen punainen lanka: jos on joidenkin taiteilijoiden töitä enemmän, silloin mielellään hankkii, kun taiteilija liikahtaa johonkin suuntaan linjassaan. Sitä alkaa seurata uutta polkua. Tietysti sillä edellytyksellä, että haluaa seurata sitä polkua, mihin taiteilija on menossa. 

PK: Kyllä ne kaikki ne on lempilapsia. Kun ostaa kotiin, on se vähän eri asia kuin se, että keräisi museoon. 

Timo Surojegin. Kuva: Timo Setälä.

TS: Minun makuni on aika laaja, eikä siitä synny linjaa. Kun mietin  vaikkapa tuoreita hankintoja, olen ostanut kaksi Tommi Toijaa ja kaksi Kauko Hämäläistä (1928–1986). Eivät he ole kovin lähellä toisiaan. Toijat ovat ekspressiivisiä, jopa raadollisiakin, ja Hämäläiset puolestaan pysähtyneitä ja zeniläisiä. 

MN: Minä olen viime vuosina hankkinut yhtä paljon veistäjiltä kuin maalareilta kuin valokuvaajilta. 

PK (savolaisittain): Se on hyvä linja. 

MN: Siihen vaikuttaa varmaan se, että kuratoin niitä Skanskan pääkonttorin näyttelyitä. Opin tuntemaan aika ison joukon eturivin veistäjiä. 

OK: Paljonko niitä näyttelyitä oli? 

MN: Se oli kymmenen vuoden rupeama, viitisen näyttelyä vuodessa, joten oli niitä viitisenkymmentä. Se kattaa aika joukon veistäjiä. 

OK: Timolla on eläviltä taiteilijoilta hankkimisen lisäksi yksi erikoisalue. Olet kolunnut paljon näitä halvempia huutokauppoja? 

Surojeginin seinältä: Janne Kaitala, Kipinämikko, akryyli, 2010. ”Janne Kaitala maalaa hienoja töitä, jotka toimivat maalauksen omilla ehdoilla, kuten taiteilija itse toteaa: ’Näissä teoksissa ei ole vihaa, ei rakkautta, näissä teoksissa on viivoja ja väriä. Näissä teoksissa ei ole rahahuolia tai muitakaan huolia. Näissä maalauksissa on viivoja ja väriä’.”

TS:  Kuten sanoin, makuni on aika laaja. Jos ihastun johonkin työhön, niin voi se olla jo edesmenneeltä taiteilijalta. Kun rahat antavat periksi, saatan hankkia jotain vanhempaakin, johon olen tykästynyt. Yksi tällainen löytö oli Eino Ruutsalo (1921–2001). Taidehallissa oli vuonna 2001 se retro, joka muuttuikin sitten muistonäyttelyksi. Aloin niihin aikoihin käydä huutokaupoissa ja tajusin, että hemmetti, nämähän on aika edullisia ja minullakin on varaa niihin. Nyt minulla on kymmenkunta eri tyylistä ja eri ajoilta olevaa Ruutsaloa. 

OK: Käyttekö te muut huutokaupoissa? 

MN: Seuraan minä niitä mutta en juuri käy, joskus sattumanvaraisesti. 

PK: Olen minä Hagelstamilla joskus käynyt. 

MN: Minulle se on vähän raamin ulkopuolella. 

PK: Viimeksi ostin Aino Aallon (1894–1949) neljä tuolia. 

OK: Onko ne käytössä? 

PK: On tietenkin. Sitä paitsi, jos olisin mennyt kauppaan, ne olisivat maksanut paljon enemmän. 

OK: Savolainen! 

TS: Olen minä varmaan muutaman kymmenen työtä huutokaupoista ostanut. Täytyy kuitenkin muistaa, että näistä halvemmista huutokaupoista saattaa löytyä nimitaiteilijoita, mutta työt eivät välttämättä ole aina niitä parhaimpia – tai välttämättä sellaisia, mitä itse haluaisi hankkia. Näin on varsinkin vähän vanhemman taiteen kanssa. Harvoin niihin vanhempia huipputöitä eksyy.
MN: Huomasin kerran, että yksi kiinnostava työ oli myyty vähän halvemmassa huutokaupassa erittäin halvalla. Kyse oli vielä elävästä taiteilijasta, ja olisin halunnut juuri siltä kaudelta työn, mutta niitä ei enää ollut taiteilijalla jäljellä. Sain selville että se oli mennyt edelleen myyntiin, menin seuraavaan paikkaan ja kysyin mitä maksaa. Hinta oli viisi- tai kymmenkertainen. Ostin sen sitten, eikä edes harmittanut yhtään. Hintapyyntö oli ihan oikea. 

OK: Te ette siis keräile sijoitusmielessä ettekä rakenna museokokoelmaa. Mutta miten kokoelmat sitten elävät arjessanne, kun osa on varastossakin? 

PK: Silloin kun minulla oli se Kuopion näyttely, tuli vähän orpo olo, kun seinät oli puolitoista kuukautta tyhjillään. Ihan oikeasti. Alkoi ahdistaa, kun ei ollut muuta kuin se helvetin televisio. Tuntui siltä, ettei näin tule toimeen. 

OK: Vaihdatteko ripustuksia? 

PK: Vaihdan jonkin verran. 

MN: Kyllä minä vaihdan. Minulla on aika ”fleksiibeli ripustus”, osa on usein jopa nojalla seinää vasten. Olen laittanut teoksia kirjahyllyynkin. Sitten meillä on talossa piharakennus, jossa on autotalli. Se on vanha hevostalli ja yläpuolella on hevosmiesten asunto. Minulla on siellä tila. Vaimo sanoo sitä varastoksi ja minä sanon ateljeeksi. Siellä on aika paljon ripustettuna. 

OK: Siis niin kuin klassinen man cave – paikka, johon miehet tungetaan tai joihin he karkaavat omine harrastuksineen? 

MN: On siellä vanhat vinyylitkin. 

TS: Pyrin vaihtamaan ripustusta, mutta en kovin usein. On kuitenkin paljon niitä mielitöitä, joihin on erityisen tykästynyt ja ne ovat ikään kuin asettuneet oikeille paikoilleen. On minulla pari huonetta, joihin pyrin tavallaan luomaan vaihtuvia näyttelyitä. Niissä on helppo kiskotus ripustusta varten. On minullakin töitä lattialla kirjahyllyn edessä, mikä ei ole varmaankaan kovin oikeaoppista – mutta on se parempi kuin laatikoissa. 

PK: Nehän on myös niin, että näkyy. 

MN: Kirjahyllyssä kun kirjan alle laittaa ruuvin, siihen voi ripustaa ihan hyvin. Kun tarvitsen kirjan, nostan työn edestä pois. Tällä tavoin tulee uusi seinä käyttöön. 

OK: Luovutteko te koskaan hankkimistanne töistä? 

PK: En ole luopunut yhdestäkään. 

TS: Ehkä joskus pitäisi, mutta se on kyllä vaikeaa. Siinä se on tämä keräilijän dilemma. Niitä on helpompi hankkia kuin niistä luopua. 

MN: Minulla on yksi hyvä tapa. Niitä voi antaa lapsille ja lastenlapsille. Viimeksi lastenlapset saivat Tapani Mikkosen (1952–2014) työt päästessään ylioppilaiksi. 

OK: Mitäs sitten, kun teistä aika teistä jättää? 

PK: Minä olen rakentanut mökkiä ja ateljeeta Riäpysjärvelle [toim. huom.: Leppävirran Rääpysjärvi]. Vien sitten jäljelle jääneet veistoksenikin sinne. No, tämä vähän leikillä. En minä sitä ole tietoisesti miettinyt. Tyttäreni saa sitten hoidella tietoisesti asiat – onhan hän juristi koulutukseltaan. 

TS: En minäkään ole miettinyt. Se olisi ihan toinen asia, jos kyseessä olisi kokoelma, jolla olisi ihan oikeasti taidehistoriallista arvoa tai merkitystä – tai jotain ajankohtaisarvoa. En minä museotyötä tee. Ei kokoelmani ole sellainen eikä todennäköisesti tule sellaiseksi kehittymäänkään. Mutta on tätäkin syytä miettiä. 

PK: Eivät museotkaan voi koskaan ottaa kaikkia, huolivat vain parhaat päältä, ja sitten muut jäävät. 

MN: Minä olen jo periaatteessa päättänytkin. Asia on ”meinaamista vaille valmis”, niin kuin savolaiset sanovat. Aion tehdä kirjan. Kun minusta aika jättää, teoksille tapahtuu mitä tapahtuu Eivät ne kokonaisuutena säily, vaikka mukana onkin museokelpoisia töitä. Kirjan kautta niistä syntyy tietyllä tavalla kokoelma. Sitten voisin miettiä myös niiden tarinoiden kertomista. Kirjan tekeminen on nykyään pienenä painoksena helppoa eikä mahdottoman kallista. Suunnitelma on, että mitä useammalle sen kerron, sitä suurempi paine minulle tulee toteuttamiseen. 

OK: No nythän se pannaan lehteen. 

MN: Ehkä tämä on nyt se tietoinen julkituleminen. 

TS: Jotkut keräilijäthän ajattelevat, että museoiminen tietyllä tavalla tappaa kokoelman. 

OK: Palataan vielä hetkeksi eläviin kokoelmiin ja niiden henkisiin arvoihin. Sanokaa jotain ylevää. 

PK: Kuvia seinillä on vähän vaikea pukea sanoiksi. 

MN: Tietyistä töistä tulee tietynlainen identiteetti siihen omaan ympäristöön. Muistan, kun meiltä oli yksi Joakim Sederholmin veistos lainassa näyttelyssä, niin vaimoni oli aivan kauhuissaan, kun yksi perheenjäsen oli kadonnut. On teoksilla iso merkitys. Joistain tulee tosi tärkeitä, mutta tämäkin vaihtelee, ei se ole staattinen olotila. Uusiminen tai uusi teos muuttaa dynamiikkaa. Kyllä teokset keskustelevat keskenään – ei se ole pelkkä taidepuheen klisee. Intiimissä kotimiljöössä sen huomaa vielä paremmin kuin näyttelyssä. Näyttelyssä ne kuiskii, kotona joskus huutaakin. 

PK: Minullakin kun on näitä veistoksia… vai sanoisinko erilaisia objekteja… seinillä, katossa ja nurkissa, niin siitä se vasta mellakka syntyy. Kakofoniakin on aika kiinnostavaa. Siihen voi laittaa enemmän leikkisyyttäkin kuin omiin hommiin. 

TS: Tietyt työt ovat osa kotia – ja tavallaan osa omaa identiteettiä. Parhaimmillaan ne antavat haastetta katsoa asioita uudella tavalla, ei sekään ole pelkkä taidepuheen klisee. Jotkut työt pystyvät tekemään sitä kerta toisena jälkeen. 

OK: Esimerkiksi julkinen taide muuttuu usein tietyllä tavalla näkymättömäksi. Ei sitä Espaa kävellessään useinkaan pysähdy varta vasten katsomaan Gunnar Finnen veistosta. Havahdutteko te koskaan kotona? 

PK: Se riippuu vähän sohvan asennosta. Mutta vakavasti ottaen: kyllä sitä jää usein kiinni johonkin teokseen. 

TS: Kyllä kymmenenkin vuoden jälkeen joku avaa jonkun polun jonnekin. Aivan samoin kuin kirjallisuudessakin, ei niistä poluista aina tiedä, mihin ne johtaa. 

PK: Minulla on esimerkiksi Antti Tantun Pelon palkka (1989) ollut samalla paikalla jo 25 vuotta. Kyllä se antaa koko ajan jotain. Se on isokokoinen työ (149 x 239) ja siihen aikaan se jonkin verran maksoikin, mutta olen hirveän tyytyväinen siihen teokseen. Se on yksi niitä kannatinpilareista, joista olemme puhuneet. Nähdessäni sen päätin ensin, että tämä pitää saada, ja vasta sitten, että mahtuukohan se edes kotiin. 

TS: Minullakin on samanlainen kokemus. Kun olin nähnyt Inga Sipiläisen (1962–2002) muistonäyttelyn Hyvinkään taidemuseossa, ihastuin toden teolla. Hankin sitten myöhemmin kaksi työtä työhuoneelta, eivätkä ne siellä niin isoilta näyttäneet. Kuljetuskin oli vaikeaa, jouduin vuokraamaan Hyvinkään isoimman pakettiauton. Ja kun sain ne taloon sisään, löytyi vain ne kaksi mahdollista paikkaa, johon ne sitten mahtuivat. 

PK: On minullakin onneksi se Riäpyksen ateljee. 

MN: Jokaisella paikalla on kuitenkin omanalaisensa henki. Meillä on vaimon kotitila, mutta emme ole vieneet sinne juurikaan nykytaidetta. Seillä on entuudestaankin taidetta, ja ajattelin ostaa sinne tietyn aikakauden taidetta, tehdä ihan uuden kokoelman, mutta se soti kuitenkin periaatteitani vastaan. Se jäi vain ideaksi. 

OK: Pitäisikö vielä puhua luetteloinnista? 

MN (ei sano mitään, mutta kaivaa kännykästään kuvan Keisarillisen Turun Akatemian palosta säilyneestä 800 niteestä, jotka olivat olleet onnekkaasti kotilainassa, kun 40 000 tuhatta muuta nidettä paloi): - - - 

OK: Oiskohan se tässä?

***

Sitten oli vielä se pieni kritiikki. Toivottavasti taiteilijat eivät loukkaannu. En oikein ymmärtänyt katsomaani, mutta kuitenkin pidin näkemästäni. Jotenkin huumoriksi meni:

Algoritmi vai dislokaatioiden vaellus?

Markku Pääkkönen w/ Vesa Vierikko & John Peter Laakso, ”Sepä se” – piirustuksia ja algoritmejä, G12, Helsinki 4.–23.10. 

Jaakko Rönkkö, Käsikirjoitus III – piirustuksia, Galleria Katariinan Studio, Helsinki 8.–26.10.

Piirtämisestä puhuminen on täynnä kliseitä. Kun näyttelyssä näkee piirustuksia, on tapana ihastella seikkaa ja todeta, että niitä ei kovinkaan usein esitetä. Puppuahan tämä on: piirustuksia on koko 2000-luvun ajan ollut näyttelyissä vaikka millä mitalla. 

Kuvanveistäjistä on tapana sanoa, että he ovat yleensä hyviä piirtäjiä. Selitys on usein veistäjän kyvyssä miettiä yhtäaikaisesti kaksi- ja kolmiulotteisen kuvan plastisuuden problematiikkaa. Ja tottahan tämä on mutta yhtälailla puppua: on paljon veistäjiä, joiden viivassa ei ole mitään ihmeteltävää. 

Piirustuksia ihaillaan useimmiten viivan herkkyyden kautta. Mitä vähemmillä keinoilla piirtäjä saa aikaan suuren emotionaalisen vaikutuksen, sitä parempi hän on. Pikkutarkkuus ja näköisyys on rahvaan makua. Vähän puppua tämäkin on: viivaa voi käyttää niin monin tavoin ja moniin tarkoituksiin. Piirrosjälki voi olla ekspressiivistä mutta aivan yhtä hyvin meditatiivista.

Voi piirtämällä leikkiäkin, vaikka huumori on tunnetusti vaikea laji, ja taidekuva voi muuttua helposti vain pilakuvaksi. Tätäkin asiaa tulin miettineeksi Markku Pääkkösen ja hänen kahden ystävänsä – Vesa Vierikko ja John-Peter Laakso – piirustussessioiden tuotosten äärellä. Kovin oli poikamaista, ja V-sanatkin vilahtelivat teksteissä. Ja silti näyttely oli kiehtova, koska sen vakavuusaste jäi kiusoittelevaksi arvoitukseksi – niin kuin Pääkkösellä on usein ollut tapana. Raskas filosofia ja kepeä huumori nivoutuivat yhteen. 

Pääkkönen työskenteli ”läsnäoloa tunnistavan” Sokrateen Peili -maalauksen kanssa ja alkoi piirtää kahden ystävänsä kanssa: ”Mallia piirtäneen vieressä istunut seurasi kynällään toisen kynän liikettä katsomatta paperiinsa ja hänen vieressään istunut tämän.” Jostain omituisesta algoritmista oli kyse, mutta arvoitukseksi metodi jäi – algoritmini ovat alkeellisia: allekkain kertomista ja jakokulmaa. Mutta ihan sama. Päädyin sokraattiseen ajatukseen, jonka mukaan parhaana peilinä pidetään ystävää, joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään. Tässä projektissa oli sellainen maku. 

Myös Jaakko Rönkön piirustusjälki oli epäkliseistä. Eikä hänenkään systeeminsä oikein auennut. Pieneen tilaan installoidun sadan lyijy- ja hopeakynäpiirustuksen sekä guassien tuli ohjeen mukaan muodostaa ”lauseita, joiden ajattelen muodostavan yhtenäisen, kommunikoivan kertomuksen”. Lukematta jäi. 

Koska Rönkkö käsitteli sekä kuvaa että tilaa, kaksi- ja kolmiulotteisen nivoutumista, hain apua plastisuudesta ja jäin ajattelemaan sitä, että kiderakenteiden kannalta plastisuus on seurausta dislokaatioiden vaeltamisesta. Vitsin sijaan tämä voisi olla totta, koska tunnistin kuitenkin tarinan olemassaolon ja vangitsevuuden – vaikken sen muotoa hahmottanutkaan. 

Siitäkin, mitä ei ihan ymmärrä, voi ja kannattaa lumoutua.