perjantai 8. toukokuuta 2015

Julkaistua 633: Dadaa ja dokumenttia

Keskiviikon Kirkko ja kaupungissa (17/15) ilmestyi juttuni kahdesta Ismo Kajanderin (s. 1939) näyttelystä: Anartisti Nykytaiteenmuseo Kiasmassa (17.4.–9.8.) ja Vintage Suomenvalokuvataiteen museossa (17.4.–2.8.). Nyt on pakko tunnustaa, että en ole ihan tyytyväinen vähän liian nopeasti kirjoittamaani juttuun. Lamaannuin jo aloittaessani, koska mielestäni erittäin kiinnostavan ja merkittävän taiteilijan kahden eri lajin retrospektiivit olivat vähän liikaa tarjolla olevaan tilaan nähden. Olisin halunnut ainakin kolminkertaisen tekstimäärän löytääkseni kiinnostaville näkökulmille tilaa. Nyt jäi vähän tuoteselostemaiseksi – mutta menkää itse katsomaan, nämä ovat yksiä vuoden tärkeimmistä näyttelyistä:

Dadaa ja dokumenttia

Maalaustaidettamme leimasi 1960-luvun alussa voimakas taistelu abstraktin ja vapaampaan ilmaisuun pyrkivän informalismin välillä. Taiston katveessa tapahtui kuitenkin muutakin. Ranskalaiseen uusrealismiin ankkuroituvat Juhani Harri (1939–2003) ja Ismo Kajander (s. 1939) aloittivat maalareina, mutta maalausteline hävisi nopeasti: Harri alkoi tehdä laatikoihin melankolisia esinekoosteita ja Kajander puolestaan alkoi irrotella dadan ja surrealismin hengessä tehdessään esinekoosteveistoksiaan ja -installaatioitaan. Molemmat käyttivät arkista löytömateriaalia. 
Kajander on jatkanut omaleimaista kuvataiteellista toimintaansa, vaikka alun vastaanotto ei taidepiireissä ollutkaan kovin rohkaiseva. Ison osan energiaansa hän on kuitenkin suunnannut valokuvataiteemme saattamiseksi nykyiseen kukoistustilaan. Hän toimi pitkään Taideteollisen korkeakoulun opettajana, ja vuonna 1978 hän oli perustamassa valokuvagalleria Hippolyteä, jonka näyttelytoimintaa hän johti kymmenisen vuotta. Sittemmin hän toimi pitkään Turun piirustuskoulun rehtorina. 

Ratsastajapatsas, 2011–2013.

Kiasmaan on koottu huikea kooste Kajanderin esineteoksista 1960-luvulta aina tähän vuoteen saakka. Hän on väliin leikittelevä ja humoristinen, väliin voimakkaasti yhteiskunnallinenkin, mutta ei sellaisenakaan paatoksellinen. Hieman pateettinen hän on ehkä oman suuren rakkautensa – Eva-puolison suhteen – suhteen, mutta on varsin hellyttävää katsoa jättikokoista pressulle tehtyä Evan suudelmaa, joka samalla on viittaus surrealistilegenda Man Rayn (1890–1976) ikuistamiin Lee Millerin huuliin 1930-luvulta. 

Big Kiss, 1993.

Kiasma on tehnyt oivan ratkaisun rekonstruoimalla yhteen saliin Kajanderin läpimurtonäyttelyn helsinkiläisessä Galleria Agorassa vuonna 1964. Tällaista pitäisi tehdä useamminkin. Kun teoksista muotoutuu elinkaarensa aikana yksittäisiä ja yleensä hillityn modernistisesti esitettäviä museotöitä, jotain aina häviää. Konteksti muuttuu toiseksi. Miten esimerkiksi välittää nykykatsojalle Kajanderin anarkismi ja säännöistä piittaamattomuus? Kiasman ratkaisu on toimiva: näyttelystä olisi helppo sanoa, että sen ripustus on kaoottinen, pursuava ja siten epäonnistunut, mutta ehkä on kuitenkin juuri toisin: Eikö Kajanderia ole syytä esitellä villisti? Onhan hän itsekin kartellut ylevää koko uransa ajan. 
Esinekoosteissaan Kajander on omien salapolkujensa kulkija, mutta valokuvan puolella hän on varsinainen suurmies. Opetuksen ja galleriatoiminnan lisäksi hän on uranuurtaja monella tavalla. Jo pelkästään yksi kirja, Portsa (WSOY 1983), jossa Kajander kuvasi lapsuutensa työläismaisemia Turun Port Arthurissa, riittää tekemään hänestä klassikon. 

Mona Lisa, sarjasta 9x12.

Nuorempi Kajander vannoi dokumentaarisuuden nimeen, mutta vanhempana hän on antanut tilaa leikkisälle romanttisuudelle. Koko kaari näkyy hienosti Suomen valokuvataiteen museon näyttelyssä, jossa esitellään Kajanderin keskeiset sarjat – monet myös vintage-vedoksina ja alkuperäisille ripustuksille kunniaa tehden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti