Julkaistua 726 & Katutaidetta 124: : Kriitikko kadulla

Ei tätä tiedotetta nyt oikeastaan vielä ole julkaistu, koska Traman (s. ?) näyttely on vielä päällä Make Your Mark Galleryssa, jonka sivuille se tulee, mutta julkaistaan se promomielessä nyt jo tässä. Tervetuloa siis kaikki ystävät ja viholliset – mikä onkaan hauskempaa kuin haukkua kriitikon näyttelyä? – avajaisiin ensi viikon perjantaina klo 18.00. Ohjelmaakin yritän saada aikaiseksi lyhyellä aikatalulla. On siellä varmaan vähän viinaakin. Ja vieressä ihan oikea baari, joka on avoinna vielä 02.

Otso Kantokorpi: Kriitikko kadulla
Kutsuttuina: Kamreeri Honkanen ja Sirpa Viljanen

En ole taiteilija enkä todellakaan aio sellaiseksi ryhtyä. Näyttelyni on taiteen kaltainen interventio, jonka toteutan, koska minulle avautui siihen mahdollisuus ja koska minua vain yksinkertaisesti huvittaa tehdä se. Se koostuu valokuvista, tarroista, litografioista ja yhdestä installaatiosta. Olen kutsunut mukaan myös kaksi ystävääni, koska yhdessä on aina hauskempaa. 

Pääteokseni on epäilemättä sarja Taideruhtinaat. Tein vuonna 2009 kaksi anonyymiä tarraa, joita levitin Kiasman ja Helsingin taidemuseon lähistölle. Silloin olin ehkä hetken aikaa aidosti anonyymi katutaiteilija, jolla oli myös poliittinen sanoma: inhoan syvästi taiteen elitismiä. Toisessa esiintyy museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Siren ja toisessa museonjohtaja Berndt Arell – sekä näitä taidemaailman tuolloisia ”oikeistopoikia” irvailevat lauseet. Myöhemmin tein lauseineen kaksi lisää: isänsä asebisneksen perinnöllä rikastunut liikemies ja ns. merkittävä taiteenkeräilijä Poju Zabludowicz sekä kaupunginjohtaja ja Guggenheimin kyltymätön himoaja Jussi Pajunen. Kaksi jälkimmäistä jäivät vain tietokoneelle, koska aikani ja energiani eivät riittäneet niiden levittämiseen. Tein kuitenkin kaikista nyt myöhemmin litografiset vedokset. 

Alkuperäinen tarra Kiasman lähistöllä vuonna 2009.

Sarja My Tag, a Work in Progress on myös minulle tärkeää nostalgiaa. Se syntyi katutaiteen vastaisesta kunnallispolitiikasta ja niistä toimista, jotka koskivat muun muassa silloin katutaiteilijana toiminutta poikaani Allua – jonka kanssa tuli käytyä poliisilaitoksellakin – ja hänen ystäviään. Tein aikoinani Punavuoreen mikrotageja hopeageelikynällä ja valokuvasin ne. Sarja julkaistiin niitä selittävän tekstin kera Voimassa vuonna 2006. Nyt printtasin alkuperäiset kuvat. Näyttelyssä on myös jaossa alkuperäinen teksti. 

Voimassa vuonna 2006 ilmestynyt juttu – löytyy Kromista pdf:nä kuvineen. Tekstikin löytyy luettavampana vielä Voiman sivuilta ilman kuvia.

Installaation London Calling (2012–15) tein yhdessä ystäväni Sirpa Viljasen kanssa käyskennellessäni Lontoon katuja vaimoni ja hänen kanssaan. Se koostuu lukuisista lontoolaisista puhelinkopeista kerätyistä prostituoitujen mainoskorteista, jotka kehystimme ja lisäsimme mukaan pienen matkamuistopuhelinkopin. Vastustamme molemmat prostituutiota, mutta teos ei ehkä sittenkään ole varsinaisesti poliittinen vaan edustaa pikemminkin aitoa realismia. Se on fotorealistinen näköiskuva erään ajan prostituution visuaalisesta ilmeestä. 

London Callingia kehystetään viime sunnuntaina. Sakset on Sirpan.

Mukana on myös muutama muu kuvaamani valokuvasarja kaduilla ja niiden vierillä – jopa kaupungin poluilla – liikkumisesta. Varmaan jatkankin uraani, sillä yksi näyttelyssä oleva yksittäinen kuva kertoo siitä, että Umut Kiukas myi minulle elämäni ensimmäiset omat kannut. Harjoittelin punaisella ruiskuttamista yhteen lähiympäristöni viemärikannen vieruskiveen, siitä nimi First Blood.

First Blood, käsittelemätön raakaversio. Eikö tätä voisi jopa pitää vanhanaikaisen kauniina? En minä paljoakaan ole nähnyt näin romanttista katutaidetta – vaikka eihän tämä sitä ihan oikeasti olekaan. 

Näyttely on tavallaan kattava retrospektiivi taiteenkaltaisista toimistani vuosilta 2006–2015. Se on myös Sirpan täydellinen retrospektiivi vuosilta 2012–15. 

Näyttelyn taidehistoriallinen sensaatio: Kamreeri Honkasen (s. ?) paluu. Tässä tuore duuni Eduskunta 2015, valokuva. Ja jos joku epäilee, että onko Kamreeri Honkanen oikea ihminen, voin vastata: on hän. Tästä linkistä varmistus hänen ensimmäisen duuninsa olemassaololle vuodelta 1995.

Kolmas ja taidehistoriallisesti varsin harvinaisesti täysin kattava retrospektiivi liittyy Kamreeri Honkaseen, jonka löytämisestä ja johon ystävystymisestä olen hieman ylpeä. Kutsuin hänet mukaan näyttelyyn jäljitettyäni melkoisella vaivalla hänen ainoan julkisuudessa tunnetun taideteoksensa, joka oli esillä vuonna 1995 Helsingin Taidehallissa näyttelyssä Käsikirjoitus – Valokuvataiteen II kolmivuotisnäyttely. Honkanen innostui prosessin myötä tuottamaan samasta, eduskunnan todellista substanssia analysoivasta aiheesta päivitetyn ja nykyisestä ajastamme paljon kertovan toisen version juuri näyttelyn alla. Näemme nyt koko hänen taiteellisen tuotantonsa vuosilta 1995–2015. 

Tervetuloa siis kolmen taiteilijan retrospektiiviin. Kukaan heistä ei kuitenkaan tule ansaitsemaan tällä näyttelyllä paikkaansa Suomen taidehistorian kaanonissa.

Kiitän ystäviäni: valokuvataiteilija Timo Setälää tarrojeni visuaalisesta toteutuksesta ja taidegraafikkoa sekä mestaripainajaa Harri Leppästä – sekä hänen toista mestaripainajaansa, tallinnalaista taidegraafikko Lauri Koppelia – niiden transformaatiosta ammattimaisen laadukkaiksi litografioiksi. Ja Umut Kiukasta siitä, että hän huoli tämän vailla taiteellista CV:tä olevan rupusakin galleriaansa huolimatta siitä, että hänelle itselleen on toimillaan jo varattu paikka Suomen 2000-luvun taiteen historiassa – ja ansioista.

Katutaidetta 123: Oho...

... Make Your Mark Galleryn sivuille ilmestyi juuri tällainen kuva:

 

Jatkossa kohta lisää.

Julkaistua 725 & Näyttelykuvia 1016: Kuvan paikka

Eilen oli Galleria Ortonissa Jyrki Siukosen (s. 1959) näyttelyn (23.11.–18.12.) avajaiset. En päässyt paikalle, koska olen paraikaa ilmeisesti viimeistä kertaa elämässäni ensi vuonna lopetettavassa Lahden taideinstituutissa, jonka viimeistä vuosikurssia olen tutoroimassa – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan, mutta nastaa on. Palaan asiaan myöhemmin.

Siukosen laser, teippi, mitta ja naulat olivat niin tehokkaita, ettei ahkeran luottoripustajamme Olavi Pajulahden (s. 1944) tarvinnut liikoja rehkiä.

Olin kuitenkin sunnuntaina ripustamassa – siis lähinnä katsomassa ripustusta – ja laadin eilen aamulla avajaispuheen, jonka Sirpa Viljanen ilmeisen ansiokkaasti luki avajaisyleisölle, ja gallerian verkkosivujen taiteilijaesittelyn:
 

Kuvan paikka

Kuvataiteilija Jyrki Siukosta (s. 1959) ei juurikaan tarvitsisi esitellä, mutta jokunen poiminta ansioluettelosta lienee paikallaan. Siukonen on Suomen ensimmäinen kuvataiteessa tohtoroitunut tutkija: hän valmistui Kuvataideakatemian ensimmäisenä tohtorina vuonna 2001. Hän on toiminut muun muassa Taide-lehden päätoimittajana ja vuosina 2004–08 Kuvataideakatemian kuvanveiston professorina. Nykyään hän toimii sekä tutkijana että taiteilijana ja on kirjoittanut myös useita kirjoja – myös monista aihepiireistä: aina venäläisen avantgardetaiteilija Vladimir Tatlinin ihmisvoimin lentämisen unelmasta työkalujen historiaan. 

Siukonen on varsin käsitteellinen taiteilija, joka viihtyy analyyttisesti ja tarkasti aiheensa parissa, mutta tämä ei poista sitä, että tunnistan hänen työssään aina myös romantikon, jolla on häkellyttävä kyky löytää ulkonaisesti mitä kuivimmasta aiheesta kaikkeen aina väistämättä liittyvän poeettisen elementin. Ja nyt en tarkoita siis ’runollista elementtiä’ vaan ’runousopillista elementtiä’. Hän siis näkee aiheessaan – tai vaikkapa satunnaisissa havainnoissaan – idun niille tavoille, säännöille ja rakenteille, joista runous parhaimmillaan voi rakentua. Sitten hän kykenee vielä tekemään niistä ikään kuin näyterunon. Melko usein hän antaa kuin nurkan takaa tulevan yllättävän neuvon: näinkin maailmaa voi ja ehkä juuri kannattaisikin tarkastella ja havainnoida saadakseen siihen mieltä voidakseen miettiä sitä, mitä mieli on. 

Hänen menetelmänsä – varsinkin nyt nähtävässä mittavassa sarjassa Фoto muistuttaa – psykomaantieteellistä metodia. Vaikka Siukosella ei olekaan akateemisia arvosanoja psykomaantieteessä, on hän löytänyt tiensä sen ytimeen. 

Lempiduunini sarjasta Фoto, 2015.  

Edellisestä hieman epäskarppi yksityiskohta, mutta siellä se Фoto luuraa. Siis kuvan paikka.

Ranskalaisen kirjailijan, elokuvaohjaajan ja filosofin Guy Debordin kehittelemä psykomaantiede tutki niitä lainalaisuuksia ja erityisistä vaikutuksia, joita tietyillä alueilla, olivat ne organisoituja tai ei, on ihmisen tunteisiin ja käyttäytymiseen. Psykomaantieteen keskeinen metodologinen käsite ’dérive’ eli jonkinlainen ”heittäytyminen” tai ”ajelehtiminen” on menetelmä, jossa heittäydytään tiedostamattomien psykomaantieteellisten reaktioiden valtaan ja kuljetaan, minne mieli tekee. Kyse on siis menetelmästä, jossa ”yksilön omat tuntemukset, oma sisäinen tutkiskelu ja oma suhde arkeen” ovat olennaisia. 

Debord kuului ns. situationisteihin. Situationisteja tutkinut Marko Pyhtilä on todennut, ’dérive’ on ”leikkiä, toiminnan muoto ja keino hankkia tietoa”. Juuri tätä Siukonen tekee. Yhdistellessään leikkiä ja tutkimusta hän on aina äärimmäisen vakava mutta samalla suuri humoristi ja herkkä runoilija – yhdistelmä, joka harvalta onnistuu. Tällä yhdistelmällä hän myös kykenee lisäämään tietoamme maailmasta. 

Asenteella on myös poliittinen ulottuvuutensa. Kartoittamalla ympäristöämme tavoilla, jotka rikkovat virallisia rakenteita, sekä esimerkiksi turistioppaiden konventiota, jotka ylläpitävät hierarkioita, lisäämme – kuten Pittsburghin Psykomaantieteellinen Yhdistys on manifestissaan todennut – ”spatiaalista tietoisuuttamme ja luovaa eksistenssiämme”. Tällä metodilla syntyy parasta ”sosiaalista veistotaidetta” – lainataksemme vielä yhtä auktoriteettia, kuvataiteilija Joseph Beuysia. 

Jokaista Siukosen kirjaakin voi siis tarkastella veistoksena.

***

PS. Voin minä ennen nukahtamista vielä sen kertoa, että olen tänään Lahdessa oppinut taas kaksi uutta sanaa. Ensimmäinen sana oli jo vuosia sitten oppimani hirvittävä 'lihamuki'. Tänään kun puhelimeni sammui maksamattomien laskujen takia ja tilillänikään ei ollut kuin 5,17 euroa, eräs opiskelijani sanoi, että kai autossani palaa myös 'opiskelijavalo'. Toinen opiskelijani puhui eräästä maalauksesta vähän sellaisena 'herutuskuvana'. Oppia ikä kaikki.

Riihimäen taidemuseo säilyy, Kotkan Galleria Uusikuva pitää vielä joukolla pelastaa

Edellisen postaukseni ja kolumnini huoli Riihimäen taidemuseon kohtalosta on toistaiseksi ohi. Yle uutisoi eilen kaupunginjohtajaa siteeraten, että museo ei ole lakkauttamisuhan alla – vastoin sivistyslautakunnan persuvarapuheenjohtajan Jari Heikkisen häpeällistä esitystä. Hienoa.
En tiedä, oliko kolumnillani, joka keräsi huikeat 2 755 Fb-suosittelua, mitään merkitystä asiassa, mutta ihan sama. Hienoa on se, että aiheesta herännyt nettiadressi keräsi nopeassa ajassa valtakunnallisesti yli 1 000 nimeä. 
Mutta älkää unohtako: vielä täytyy pelastaa Kotkan Galleria Uusikuva. Nimiä heti tähän nettiadressiin, jossa on vasta 457 nimeä. Siis heti nimi paperiin! Asetetaan nyt ainakin se tonni tavoitteeksi. 
 

Julkaistua 724 & Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 8: Kun sivistyslautakunta taistelee sivistystä vastaan

Torstaina ilmestyi tuorein Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini. Yllätyksekseni se osoittautui suosituimmaksi kaikista liki kymmenen vuoden aikana kirjoittamistani 158 kolumnista – tällä hetkellä 2 698 Fb-suositusta – ja tätä en sano nyt lainkaan omahyväisenä vaan todella ilahtuneena siitä, että meitä, jotka kantavat huolta suomalaisen kulttuurielämän tulevaisuudesta, tuntuu olevan todella paljon. Jaksan nimittäin vielä uskoa joukkovoimaan. 

Joukkovoimaa voi nyt osoittaa Riihimäen taidemuseon puolesta taistelevalla nettiadressilla, joka on kerännyt viikossa jo 956 nimeä. Tässä linkki. Allekirjoittamaan!
Ja vielä toinenkin pyyntö. Kotkan kaupunki – missä ei ole edes taidemuseota – osoittaa samanlaista kulttuurivihamielisyyttä kuin Riihimäki ja aikoo lopettaa Galleria Uusikuvan. Raportoin asiasta maanantaina ja ehdotin adressin laatimista nettiin. Nyt se on tehty. Neljässä päivässä on kerätty 305 nimeä. Tässä linkki. Allekirjoittamaan tämäkin!
Ja, pliis, jakakaa adresseja Facebookissa. Perustakaamme Suomeen taiteenturvajoukot, kun muutkin niitä joukkoja perustavat.
Ja mainittakoon vielä, että vaikka jutun lopussa mainitaan vuonna 2005 lopetettu Savonlinnan taidemuseo, on jälleen olemassa Savonlinnan taidemuseo – katsokaa, mitä se tarkoittaa. 

Kun sivistyslautakunta taistelee sivistystä vastaan

Toisinaan uutiset ovat absurdeja. Olisitteko voineet kuvitella, että kaupungin sivistyslautakunta ehdottaa kaupungin taidemuseon lakkauttamista? Näin on käynyt Riihimäellä. Esityksen teki  sivistyslautakunnan varapuheenjohtaja Jari Heikkinen (PS). Pöytäkirjassa lukee: ”Jari Heikkinen esitti, että Riihimäen taidemuseo lopetetaan ja Wähäjärven kokoelma luovutetaan muualle.” Mainittakoon, että antiikkikauppias Pentti Wähäjärvi (1912–1999) lahjoitti antiikki- ja taidekokoelmansa Riihimäen kaupungille vuonna 1993. 2000:n teoksen joukossa on noin 1000 maalausta: monia keskeisiä kotimaisia klassikkoja, esimerkiksi merkittäviä töitä Helene Schjerfbeckiltä.
 

Helene Scherfbeck (1862–1946), Pariisitar (1943 tai 1944). Teos kuuluu Riihimäen taidemuseon Tatjana ja Pentti Wähäjärven kokoelmiin.

Maallikkojärjellä sivistyslautakunnan luulisi olevan se elin, jonka tehtävä on sivistyksen turvaaminen kunnallisessa päätöksenteossa. Taata se, että kaikilla kuntalaisilla on yhtäläinen pääsy sivistyksen äärelle. Nyt juuri sivistyslautakunta haluaa kuntalaisten olevan jatkossa vähemmän sivistyneitä. 

Sivistyksestä on tietenkin taitettu peistä jo 1820-luvulta, jolloin sana luotiin suomenkieleen. On ilmestynyt jopa lukuisia kirjoja, joiden nimi on Sivistyssanakirja. Eräässä niistä sivistys määritellään näin: ”Kasvatuksen tietä omaksuttu tieto ja henkinen kehittyneisyys.”

Sivistystä on toki aina käytetty vähemmän sivistyneiden ihmisten alistamiseen, mutta on sitä käytetty myös taistelussa sortoa vastaan: sivistyksen lisääminen ja vaatimus sen demokraattisemmasta jakamisesta on ollut tehokas ase sosiaalisesti rajoitetun tiedon taakse piiloutuneita vallanpitäjiä vastaan. Juuri pohjoismaisissa demokratioissa tällä on ollut suuri merkitys. 

Taidemuseoita pidetään kuitenkin toisinaan elitistisinä. Epäilemättä yksi syy on se, että ne ovat täynnä teknistaloudellisen rationaliteetin kannalta turhaa tavaraa. Todellisuudessa kunnallinen taidemuseo on nimenomaan varsin voimakkaasti antielitistinen instituutio, jota jostain kumman sivistyksellisistä syistä ovat tukeneet myös teknistaloudelliseen rationaliteettiin uskovat liikemiehetkin.

Wähäjärven kokoelman arvo on epäilemättä useita miljoonia euroja. Pahimmassa tapauksessa teokset riippuisivat piilossa eliitin yksityiskotien seinillä, mutta nyt niitä on kaikkien ihmisten mahdollista käydä katsomassa ja myös oppimassa joitain niistä asioista, joiden yleisesti katsotaan kuuluvan sivistykseen. 

Pentti Wähäjärvi (1912–1999). Tämän miehen kulttuuritahdon Riihimäen kaupunki haluaa nyt pettää.

Kyse ei ole kuitenkaan pelkästään kokoelmista. Kunnallinen taidemuseo on tapahtumakeskus, jonka avulla pääsemme näkemään koko ajan sitä, mitä taiteilijat tekevät tässä ajassa. Hyvä museo esittää myös valtakunnallista ja resurssiensa mukaan jopa kansainvälistä taidetta, mutta tärkeää on myös sitoa paikalliset taiteilijat ja yleisöt yhteen. Näin museo pitää omalta osaltaan yllä yhteisöllisyyttä, ja sitä vastaan ei kai millään kunnallispoliittisella taholla pitäisi olla mitään syytä taistella.

Ajan henki on kuitenkin sivistyksen vastainen. Kunnallista sivistyspolitiikkaa ei suojella enää edes valtakunnallisella tasolla. On olemassa laki, jonka nimi on ’Laki kuntien kulttuuritoiminnasta’. Sen ensimmäisessä pykälässä todetaan: ”Kunnan tehtävänä on edistää, tukea ja järjestää kulttuuritoimintaa kunnassa.” Laissa on jopa poikkeuksellisesti määritelty se, mitä kulttuuritoiminta tarkoittaa: ”Kulttuuritoiminnalla tarkoitetaan tässä laissa taiteen harjoittamista ja harrastamista, taidepalvelusten tarjontaa ja käyttöä, kotiseututyötä sekä paikallisen kulttuuriperinteen vaalimista ja edistämistä.” 

Tätä kaikki kunnalliset taidemuseot ovat tehneet ansiokkaasti. Mutta ei niitä tunnu suojelevan tehtävässään kukaan. Ei näköjään edes oman kunnan sivistyslautakunta. Eikä edes maan hallitus, sillä Sipilän hallituksen miltei ensimmäinen tehtävä oli ehdottaa uutta lakia, jonka mukaan ”kunnat eivät ole velvollisia noudattamaan mainituissa laeissa tai niiden nojalla annetuissa asetuksissa säädettyjä velvoitteita tai suosituksissa mainittuja menettelytapoja palveluiden toteuttamiseksi”. Näiden lakien joukkoon kuuluu myös laki kuntien kulttuuritoiminnasta. Tämäkin oli viime toukokuussa varsin absurdi uutinen: ehdotetaan siis lakia, joka mahdollistaa lakien noudattamatta jättämisen.

Jyväskylän yliopiston tutkija Laura-Kristiina Moilanen totesi profeetallisesti 12 vuotta vanhassa kirja-arvostelussaan: ”Suomi kai kuuluu ikuisesti kategoriaan, johon kuuluvat kaikki toisen asteen sivistysvaltiot. Tämän puolustelun ja toisaalta häpeilyn keskellä on pohdittava korostaako omaa erityisyyttä vai sulautuako johonkin epämääräiseen amerikkalaiselta näyttävään menoon, jossa varallisuuden näyttäminen on tärkeintä.” 

Muistutettakoon myös siitä, että profeetallinen oli Savonlinnan kaupunkikin, joka edelläkävijämäisesti lopetti taidemuseonsa jo vuonna 2005. Eipä ole sielläkään tarvinnut kymmeneen vuoteen taideretkillä käydä. Säästöä sekin.

Näyttelykuvia 1015 & Katutaidetta 122: Traman seurassa

Keskiviikkona olin Jani Leinosen (s. 1978) ja Elina Rislakin Janin Tottelemattomuuskouluun liittyvässä radio-ohjelmassa yhdessä legendaarisen katutaiteilija Traman (s. ?) kanssa. Tässä linkki Areenaan. Puhuimme kaupunkitilasta ja graffitista ja vähän muustakin.

Kai se meni osapuilleen niinku piti.
Pasilasta lähdimme Janin ja Traman kanssa Make Your Mark Galleryyn, missä Tramalla on parhaillaan näyttely I waz born train trax (7.–29.11.). Ikää on Tramallekin jo kertynyt, ja tämä varmaan tuottaa tiettyä nostalgiaa. Näin tiedotteesta: "Graffitin luonnetta teoksissa ilmentävät niin niiden pohjamateriaalina toimivat lähijuna-asemilta varastetut asemakartat kuin teosten kaakelikuvioinnit. Trama kertoo saaneensa idean teosten toteutukseen matkustaessaan maailman juna- ja metroasemilla: 'Vanhoilla asemilla seinät ovat yleisesti kaakeloituja ja niitä koristelevat hienot graffitit. Maalattuani teokset valmiiksi olen leikellyt teokset erilaisia kaakelikuviointeja mukaillen, jonka jälkeen kasannut maalauksen ja viimeistellyt teoksen.'"

 Trama ja loppuunmyyty (!) näyttely.

Sanoin Tramalle, että kriitikkona voisin todeta teoksissa olevan "niiden historiallisuuden kautta kiinnostavaa kerroksellisuutta". Ja nyt totean, että juuri näinhän se on. 

Ja pannaan nyt sitten vihdoin liikkeelle tieto Make Your Mark Galleryn seuraavasta näyttelystä. Sepä olenkin minä itse! Ja vieraina eräs taide-elämämme mysteeri, Kamreeri Honkanen sekä Sirpa Viljanen. Kohta lisää tietoa.
Muun muassa tällaista provoa on luvassa:

Julkaistua 723: Miten taiteilijan pitäisi ansaita palkansa?

Eilen olin Työväenliikkeen kirjastossa, missä julkaistiin Työväentutkimus 2015 – vuosikirja, vuosikirja jonka julkaiseminen aloitettiin jo 1980-luvulla. Oli hauska olla mukana näin perinteisessä joukossa. Olin kirjoittanut vuosikirjaan pyynnöstä yhden kirja-arvostelun:

Miten taiteilijan pitäisi ansaita palkkansa?

Art Workers. Material Conditions and Labour Struggles in Contemporary Art Practice. Edited by Erik Krikortz, Airi Triisberg & Minna Henriksson. Nordic-Baltic Art Workers’ Network for Fair Play 2015.

Onko taiteilija yrittäjään rinnastettavissa oleva henkilö, joka saa mainostaa teoksiaan ilmaiseksi taidemuseoissa myydäkseen niitä sittemmin markkinoilla? Näin kysyy prahalainen taidetyöläisaktivisti Tereza Stejskalová pohjoismais-balttilaisten taideaktivistien tuottamassa kirjassa Art Workers, jossa yritetään hahmottaa prekariaattiin kuuluvien taidetyöläisten asemaa oikeistolaistuvassa maailmassa. 

Taiteilijan sijoittumista talouden rakenteisiin ollaan koko 2000-luvun ajan väännetty kohti yrittäjyyttä – myös opetus- ja kulttuuriministeriön toimesta. Hieman kärjistäen voisi todeta, että 2000-luvulla taiteilija on siirtynyt köyhästä tai työttömästä vapaan ammatin harjoittajasta huonosti menestyväksi yrittäjäksi. Kasvavaan prekariaattiin kuuluvat taiteilijat ovat myös ajautuneet asemaan, jossa he tipahtavat eri luukkujen väliin. Taiteilijoiden sosiaali- ja eläketurva on enimmäkseen hunningolla. Tosin eläketurvassa on tapahtunut myönteistä kehitystä, mutta sekin koskee vain vuosiapurahaa saavia taiteilijoita, joiden eläkevakuutus hoituu Melan kautta. Moni jää ulkopuolelle.
Yhteiskunnalliset muutokset alkavat usein yksittäisistä epäkohdista.

Taiteilijoiden huoli on viime aikoina ollut se, että he joutuvat tekemään työtään ilmaiseksi. Olisi esimerkiksi täysin käsittämätöntä, jos Kansallisoopperan laulajien pitäisi laulaa ilmaiseksi. Toisin on Kansallisgalleriassa: taiteilijalta odotetaan ilmaista työpanosta kuin luonnostaan. 

Muutamaa huippugalleriaa lukuun ottamatta taiteilija joutuu maksamaan näyttelystään vuokran, mikä koskee myös taiteilijoiden itsensä omistamia – esimerkiksi kaikkien liittojen – gallerioita. Keski- ja Etelä-Euroopassa ei toimita näin. Jos rahavirtoja tarkastelee hieman toisenlaisesta vinkkelistä, taiteilijan saama työskentelyapuraha onkin Suomessa usein käytännössä galleristien saamaa vuokratukea. 

Toki taiteilijat saavat – eivät aina – töidensä esittämisestä Kuvasto-korvauksen, mutta se on häviävän pieni. Kyseessä ei sitä paitsi ole korvaus työstä vaan tekijänoikeuskorvaus. 

Ruotsissa on siirrytty ns. MU-sopimukseen, joka velvoittaa julkista tukea saavat laitokset maksamaan taiteilijoille korvausta näyttelyistä. Yleissopimus takaa taiteilijoille korvauksen paitsi teosten esittelystä myös tekemästään työstä valtion rahoittamissa näyttelytiloissa. Tätä mallia ajavat Suomessakin Suomen Taiteilijaseura ja Ornamo. Erik Krikortz varoittaa Art Workers -kirjassa liiasta optimismista ja antaa käytännön esimerkkejä siitä, miten MU on myös epäonnistunut – muun muassa kunnon sanktioiden puuttuessa. 

Virossakin on samanlaisia kehityskulkuja: julkista rahoitusta saavat galleriat eivät vuodesta 2014 saa enää periä taiteilijoilta näyttelyvuokria. 

Minna Henriksson kuvaa tarkoin empiirisin esimerkein Suomen surkean tilanteen ja ryydittää tekstiään useammankin taiteilijan haastattelulla. Ilman kunnon empiriaa keskustelu jäisikin liian helposti teoreettiseksi käsitteistä kiistelemisen tasolle. Tämä teksti tulisi julkaista jossain myös suomeksi. 

Yksittäisten ongelmien lisäksi kirjan painavaa antia ovat kysymykset taidetyöläisten järjestäytymisestä. Voiko ammattiyhdistysmalli tarjota prekariaatille mitään apua? Ovatko taidetyöläisten ongelmat yhdistettävissä muun prekariaatin ongelmiin? Kenen kanssa olisi syytä liittoutua ja miksi? Miten taidetyöläisten asema muuttuisi mahdollisen perustulon myötä?

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa taidekriitikko eli prekariaattiin lukeutuva taidetyöläinen, joka ei saa tästä kirjoituksesta minkäänlaista korvausta käytettyään siihen kaksi työpäivää.

***

Yritin olla hauska – siis kytkeä asian itse aiheeseen – kirjoittajamäärittelyssäni, mutta nyt jo hävettää. Tulee sellainen vaikutelma, että muut tekevät aatteellisesti täysin rinnoin talkootyötä ja minä vain nillitän. Että anteeksi tästä. Sen sijaan kommenttini siitä, että Henrikssonin teksti pitäisi saada suomeksi, on vakava. Sitä voisi vaikka vähän laajentaa ja julkaista pienenä pamflettina. Mieti Minna asiaa, jos luet tämän, ja tarjoa vaikka Into Kustannukselle.

Julkaistua 722: Ratkaisevan hetken mestari

Viime keskiviikon Kirkko ja kaupungissa (44/15) ilmestyi juttuni Henri Cartier-Bressonin (1908–2004) näyttelystä Ateneumin taidemuseossa (23.10.2015–31.1.2016). Alkuperäinen otsikkoni – "Faktat eivät ole kiinnostavia" – oli lainaus itse mestarilta, mutta kai lehti sitten halusi informatiivisemman, tosin kliseisemmän:

Ratkaisevan hetken mestari

Ranskalainen valokuvan mestari Henri Cartier-Bresson (1908–2004) on melko outo tapaus – sekä kuvajournalistina että valokuvataiteilijana. Valokuvan historia on toistellut lukuisia sitaatteja, joissa mestari suorastaan kieltää lajinsa. Lopulta hän lakkasi kuvaamasta, sanoutui irti Magnumista ja keskittyi 1970-luvulta piirtämiseen ja maalaamiseen.

Kuvajournalistina Cartier-Bresson on yksi maailman suurista. Hän aloitti maailmanmatkaamisen jo 1930-luvulla ja onnistui usein olemaan paikalla juuri silloin, kun maailmanhistoriaa kirjoitettiin: Intiassa hän valokuvasi Gandhia juuri ennen tämän salamurhaa, Kiinassa hän dokumentoi kommunistien valtaannousua, Indonesiassa hän seurasi maan itsenäistymistä. Vuonna 1947 hän oli perustamassa edelleenkin toimivaa kuvatoimistoa Magnum Photos  – mukana oli toinen valokuvan legenda Robert Capa (1913–1954). Journalistina Cartier-Bresson ei kuitenkaan itseään pitänyt. Hän jopa totesi: ”Faktat eivät ole kiinnostavia.” 

The Berlin wall. West Berlin, West Germany, 1962, © Henri Cartier-Bresson / Magnum Photos.

Taiteilijana Cartier-Bressonin juuret ovat 1920-luvun pariisilaisessa André Lhoten (1885–1962) akatemiassa, missä hän oppi kuivakkaa akateemishenkistä, kubistispohjaista maalausta. Myöhemmin kuvaan tuli mukaan surrealismi, jolle hän pysyi uskollisena lopun elämänsä – tosin omaan tyyliinsä hän ei juurikaan arvostanut surrealistista maalaustaidetta. 

Vähänkin valokuvausta harrastanut osaa yhdistää Cartier-Bressoniin ilmaisun ”ratkaiseva hetki” – ja samaa nimeä englanniksi kantoi myös hänen ensimmäinen merkittävä valokuvakirjansa vuonna 1952. Ratkaisevasta hetkestäkin on käyty jo lukuisia teoreettisia keskusteluita. Maallikolle se tuntuu usein olevan vain sitä, että ihmiset on saatu kuvassa pysäytettyä usein vähän hassulla ja kiinnostavalla tavalla. Cartier-Bresson itse on todennut, että valokuva oli hänelle sitä, että sekunnin murto-osassa tunnistaa sekä tapahtuman merkityksen että niiden muotojen järjestymisen, jotka antavat tapahtumalle asianmukaisen ilmaisun. Cartier-Bresson rakasti siis sekä ihmisiä että geometriaa, mikä varmaankin tuottaa kuvassa tietyn ristiriidan, mutta juuri ristiriidoista ja niiden tuottamista jännitteistä kiinnostava taide on aina syntynyt. 

Leningrad, Russia, 1973, © Henri Cartier-Bresson / Magnum Photos.

Ateneumin mittava näyttely on koottu Ranskassa jo vuonna 2003 ja on kiertänyt siitä saakka ympäri maailmaa. Cartier-Bresson itsekin ehti osallistua sen suunnitteluun. Maantieteellisesti rakennettu näyttely korostaa hänen rooliaan kuvajournalistina. Varsin kiinnostavaa onkin katsoa kuvia, jotka on kuvattu samoissa maissa eri aikoina – esimerkiksi Neuvostoliitossa vuosina 1952 ja 1974. Yhdysvalloissa hän kierteli useaan otteeseen. Cartier-Bresson on itse todennut: ”Mikään ei ole paljastavampaa kuin verrata maata omaan itseensä, vangita erot ja pyrkiä löytämään jatkuvuus yllätysten keskeltä.” Ennen kaikkea hän on kykeni aina löytämään arkisen ihmisen maailmanhistorian tapahtumien keskipisteestä – usein lempeän huumorin ja toisinaan lievän alakulon ryydittämänä. 

Kaikkein merkittävin jatkuvuus lienee arjen ja ihmiselon kauneuden tunnistaminen sekä niiden ratkaisevien hetkien tallentaminen merkityksiä tihentävällä tavalla.

Julkaistua 721 & Virossa 171: Taidetta ja kauraryynejä

Suomen Taideyhdistyksen jäsenlehti (2/15) kuuluu ilmestyneen viime viikolla. En ole lehteä nähnyt, mutta kirjoitin siihen pienen raportin siitä, kun olin yhdistyksen taideretken oppaana Virossa viime kesäkuussa:

Taidetta ja kauraryynejä

Suomen Taideyhdistys järjesti jäsenmatkan Viroon 6.–7.6.2015. Olen harrastanut koko 2000-luvun aktiivisesti Viron taidetta, ja siksi oli ilo toimia kiinnostuneen ja motivoituneen ryhmän matkaoppaana. Kun kiinnostus on vakava, on myös helppo suunnitella taiteentäyteinen ohjelma. 

Lauantaina kävimme läpi Tallinnan taidetarjontaa. Ensimmäinen kohteemme oli Pietari Suuren rakennuttaman Kadriorgin barokkipuiston reunamalla sijaitseva Kumu, vuonna 2006 ovensa kävijöille avannut Baltian suurin taidemuseo.
Kumun näyttelytarjonta on ollut alusta alkaen varsin monipuolista. Taiteen eri aikakaudet sekä tyylilajit ovat esiintyneet sulassa sovussa. Niin nytkin.

Aloitimme peruskokoelmista ja yleisesittelystä. Oppaanamme toimi kokenut ja huumorintajuinen Urmas Orek, joka johdatti ryhmämme Viron taiteen toisinaan traumaattisiinkin vaiheisiin. 

Urmas kertoo Stalinista.

Peruskokoelmien lisäksi oli tarjolla ulkomaista taidetta: jo Helsingissä nähty häkellyttävä Hilma af Klintin näyttely, mittava kokoelma tšekkiläistä surrealismipainotteista avantgardevalokuvaa vuosilta 1922–50 – sankarinaan Jaromír Funke, yksi suurista klassikoista. 

Esillä oli myös uutta näkökulmaa virolaisen taiteen lähihistoriaan: Taidevallankumous 1966 -näyttelyssä oli rekonstruoitu Neuvostoliiton kulttuuripolitiikan äkillisen suojasään tuottamat neljä merkittävää virolaisnäyttelyä. Lisäksi esillä oli pienimuotoinen näyttely Mustan neliön metamorfoosit, jossa esiteltiin Kazimir Malevitšin legendaarisen Mustan neliön (1915) vaikutusta Viron taiteeseen. Näin saimme jo esimakua myös Virossa venäläisen avantgarden perintöä ylläpitäneestä Leonhard Lapinista, joka oli odottamassa meitä sunnuntaiaamuna. 

Nykytaiteen galleriassa oli lisäksi vielä Marko Mäetammin ja yhdysvaltalaisen, osin virolaistaustaisen Raymond Pettibonin arkista elämää rankasti kommentoiva näyttely. 

Tarjontaa siis riitti, ja ryhmämme jakautuikin lopulta eri tahoille omien mieltymysten mukaan. 

Ei ole lainkaan liioiteltua todeta, että todellisuudessa Kumu on yleensä kokonaiseksi päiväksi täysin riittävä matkakohde. 

Emme kuitenkaan saanet taiteesta tarpeeksemme. Tallinnan Taidehallissa (Tallinna Kunstihoone), yhdessä kaupungin merkittävimmistä funkisrakennuksista, sekä kahdessa sen hallinnoimassa galleriassa – Kunstihoone galerii ja Linnagalerii – oli esillä Viron taiteilijaliiton kevätnäyttely. Liiton kevätnäyttelyiden perinne juontaa juurensa aina 1930-luvulta saakka. 

KuKu Kohvikissa oli hädin tuskin aikaa käydä virvoittavalla.

Mittava, jos toki hieman levoton näyttely oli hyvä läpileikkaus Viron nykytaiteeseen. Ilahduttavaa Viron taide-elämässä on ikärasismin puute: mukana oli vähän yli parikymppisiä taiteilijoita sulassa sovussa nestoreiden kanssa – vanhin oli jo 90:n vuoden kieppeillä. Suomessahan vanhemmat mestarit eivät esimerkiksi STS:n vuosinäyttelyihin juurikaan osallistu. 

Sunnuntaina lähdimme bussiretkelle noin 75 kilometrin päässä Tallinnasta pohjoisrannikolla sijaitsevaan Viinistuun. Siellä sijaitsee Viron merkittävimmän taiteenkeräilijän, liikemies Jaan Manitskin kokoelmilleen rakentama museo, joka toimii myös teatteriesitysten ja erilaisten tapahtumien paikkana. Manitski on kerännyt virolaista taidetta kattavasti aina 1800-luvulta nykyaikaan saakka. Suomessa varmaankin tunnetuin virolaistaiteilija Leonhard Lapin liittyi seuraamme bussimatkalle, ja hän pitikin yhtämittaista innostavaa luentoa koko matkan. 

Leonhard Lapin (s. 1947) opastustöiden tiimellyksessä.

Manitski itse esitteli kokoelmiaan ja kertoi myös elämänvaiheistaan. Pikkulapsena Suomen kautta Ruotsiin emigroitunut Manitski teki uudessa kotimaassaan omaisuuden, muun muassa Abban rahojen sijoittajana. Hän palasi vuonna 1989 vanhaan kotikyläänsä ja avasi museon vuonna 2003. Virossa hän toimi ensin herkkusieniviljelijänä ja sitten laajensi liiketoimintaansa – olipa hän jonkin aikaa 1990-luvulla Viron ulkoministerikin. 

Viinistun retken jälkeen ravitsimme itseämme läheisessä Altjan krouvissa nauttien perinteisestä virolaisruoasta. Lautasella oli urvapuderia: kauraryynejä ja silavaa sienikastikkeella. Keinuimme myös kyläkeinussa, jota EU-säännökset eivät vielä olleet saaneet toimimattomaksi. 

Tältä näyttää urvapuder. Vähän samalta se maistuukin.

Päästyämme takaisin Tallinnaan kävimme vielä ryhminä Lapinin pikkuruisessa työhuoneessa Taidehallin yläkerrassa – vuoroaan odottavat saivat aistia taiteilijaelämää Taidehallin alakerran KuKu-kahvilassa, missä vanhemmilla virolaistaiteilijoilla on edelleen tapana istua – on ollut jo 1930-luvulta alkaen.
Yksi päivä ei Tallinnan taide-elämässä riitä mihinkään. Kaksi päivää jättää sekin vielä janon. Pienen sivistysmaan taide-elämä on uskomattoman rikasta.

Pieni ratkaiseva hetki

Ei tämä sommittelullisesti kovin hyvä kuva ole, mutta pieni ratkaiseva hetki siinä ehkä kuitenkin on. Etsin vanhalta, miltei romuttuneelta tietokoneeltani tiettyjä kuvia ja törmäsin tähän sattumalta. Tuli tosi lämmin ja nostalginen olo. Ajattelin vain nyt jakaa tämän niille, joilla on Leena Peltolasta (1921–2008) hyviä muistoja. Olen näköjään ottanut sen 18.6.2008. Syksyllähän Leena sitten kuoli.

Leena käveli Radek Grytan (s. 1955) veistoksen alta, ja osuin sattumalta kohdalle – huusin häntä kyllä pysähtymään, kun näin kuvan heti mielessäni. Kyseessähän oli EMMA:n puuveistosnäyttely Puu veistäjän käsissä (18.6.–31.8.2008), joka taisi olla viimeinen Leenan kuratoima näyttely. Toimin tuolloin jonkinlaisena epävirallisena apukuraattorina Leenalle eli käytännössä opetin häntä hakemaan kiinnostavia nuorempia puuta käyttäviä kuvanveistäjiä netin kautta – hän kun ei ollut kovin innokas tietokoneihminen. Vanhemmat veistäjät hän kyllä tunsi miltei teos teokselta – hänellä oli nimittäin järkyttävän hyvä kuvamuisti. Hän saattoi ilman mitään snobbailua todeta kuin ohimennen: "Kai muistat sen teoksen siitä vuoden 1972 näyttelyluettelosta?"
Kirjoitin myös taiteilijaesittelyt näyttelyn luetteloon. Hieno projekti, jota vieläkin aika usein muistelen ilolla.

Loppuuko Kotkan Galleria Uusikuva?

Satunnainen tapaaminen entisen kotkalaisen taiteilijan kanssa sai minut palaamaan viime kevääseen. Kotkan kaupungin talouden tasapainottamista koordinoiva ohjausryhmä käsitteli 20.4.2015 kaupunginjohdon esitystä lähes 11 miljoonan euron säästöistä, joita aletaan toteuttaa jo tämän vuoden aikana. 
Säästölistalla on myös Kotkan keskeinen nykytaidetta esittelevä Galleria Uusikuva. Näin sanotaan kaupungin tiedotteessa 21.4.: "Museotoiminnasta saadaan noin 150 000 euron säästöt, mihin sisältyy Galleria Uusikuvan lakkauttaminen ja tilan myyminen sekä museotoimen uudelleenorganisointiin liittyviä henkilöstöjärjestelyjä." 

Taistelua galleriasta on käyty jo vuosia. Yle esimerkiksi uutisoi asiasta ja Kotkan Taiteilijaseuran reaktiosta 2.11.2011. Tässä linkki. Sitten kaupunginhallitus päätti myydä tilat. Yle uutisoi Kotkan Taiteilijaseuran reaktiota jälleen 8.6.2012. Tässä linkki. Tilaa ei ole vieläkään myyty, mutta se on ollut ns. hiljaisessa myynnissä. Yle uutisoi asiasta taas 29.6.2015. Tässä linkki.
Viime vuoden helmikuussa gallerian yhteyteen avattiin taidelainaamo. Tästä linkistä Ylen uutinen. Lainaamo on osa Kaakon taidelainaamoa, jossa ovat mukana lisäksi Kouvola ja Lappeenranta. Keskustelin tänään puhelimessa Kotkan Taiteilijaseuran puheenjohtaja Timo Mähösen (s. 1960) kanssa, ja hän kertoi lainaamonkin juuri alkaneen saada kunnolla ilmaa siipiensä alle.
Nyt tätä kaikkea ollaan siis tuhoamassa. Suhmurointia on piisannut, ja tilanne on ollut koko ajan vähän auki – mikä sekin epäilemättä vaikuttaa toimintaan. Tällä tietoa Uusikuvan viimeinen näyttely on ensi vuoden elokuussa. Sovitut näyttelyt siis pyritään pitämään.

Kulttuuriskandaaliksi asian tekee se, että Uusikuva on – Kotkan Valokuvakeskusta lukuun ottamatta – Kotkan ainoa uskottava nykytaiteen esittelypaikka. Kotka on nimittäin toinen niistä yli 50 000 asukkaan suomalaiskaupungeista, missä ei ole lainkaan taidemuseota. Toinen on Seinäjoki. Molempiin sitä on pitkään yritetty saada – Kotkaan muun muassa Ahti Lavosen (1928–1970) johdolla silloin, kun hän joskus nuorena miehenä vaikutti Kotkassa – mutta turhaan. 
Uusikuvan kohtalo on siksikin surullinen, että gallerian näyttelypolitiikkaa on aina ollut vakaan laadukasta, ja sitä voi hyvällä syyllä pitää valtakunnallisestikin merkittävänä galleriana, jonka esiintyminen taiteilija CV:ssä on ollut arvokas asia. Tätä ja esimerkiksi sen tuomaa imagovoittoa ne eivät taida Kotkassa nyt oikein tajuta. Sitä paitsi Uusikuvan tilakin on erittäin hyvä galleriatila. Gallerian ja varastotilan yhtiövastike vuodessa on muuten noin 36 000 euroa. Oikean kaupungin kulttuuribudjetissa siis melko pieni menoerä, mutta sekin on todettu liian isoksi.
Ilman taidemuseotakin Kotka on ollut tähän asti uskottava taidekaupunki, mitä on vahvistanut myös Kotkan veistospromenadi. Nyt tämä kaikki on vaakalaudalla.
Minulla on nyt ehdotus kotkalaisille taidetoimijoille. Perustakaa välittömästi nettiadressi, jota aletaan tehokkaasti jakamaan somessa ja erilaisten taidetoimijoiden avulla muun muassa blogeissa. Ainakin minä lupaan kaiken tukeni. Kerätään siihen valtakunnallisesti sellaiset vähintään tuhat nimeä, mukana paljon taidevaikuttajia. Ehkä Kotkan kaupungillakin voidaan silloin tajuta, että kyse on Kotkan imagosta, mutta ei pelkästään Kotkasta, vaan yhteisestä projektista, jolla yritetään pitää huolta maamme kultuurielämästä kaiken kurjistamisen keskellä. Siinä Kotkakin voi olla mukana, jos haluaa olla kulttuurikaupunki. Ja sillä me sitä SSS:n toivomaa innovatiivista nousuakin tähän maahan saavutamme. 
Tämä pelastusoperaatio olkoon yksi ruohonjuuritason kärkihankkeista kuvataiteen saralla.
Siis toimintaan!