perjantai 12. helmikuuta 2016

Julkaistua 741: Orwell tuli kylään

Eilen tuli ulos taas Yle Radio1:n Kultakuumeen kolumnini. Pysyn sinnikkäässä päätöksessäni olla olematta mobiili – ei siis edes älypuhelinta.

Orwell tuli kylään

Tammikuussa uutisoitiin, että Walesissa oli turvapaikanhakijoita pakotettu pitämään kirkkaita rannekkeita, joita ei kyennyt irrottamaan rikkomatta niitä. Ranneke toimii takuuna kolmen päivittäisen aterian saamiseksi – muuta tukea ei sitten juuri ollutkaan tarjolla. The Guardian uutisoi turvapaikanhakijoiden kokemuksia: ”Välillä kuljettajat, jotka näkivät rannekkeet käsissämme, alkoivat tööttäillä ja huudella ikkunoista: ’Menkää takaisin kotimaihinne’. Osa kommenteista oli todella kamalia.”
Monien mielestä rannekkeet toivatkin mieleen juutalaisten keltaiset tähdet natsi-Saksassa. Ateriapalveluista vastannut yksityinen firma joutuikin sitten luopumaan rannekkeista.


Suomalaisissa sairaaloissa ollaan nyt ilmeisesti siirtymässä langattomiin lähiverkkoihin perustuvaan paikannusjärjestelmään, jonka avulla tiedetään, missä henkilökunta, potilaat ja liikuteltavat laitteet kulloinkin sijaitsevat. Tätä perustellaan luonnollisesti turvallisuuden lisäämisellä ja rutiinien helpottamisella. Näin varmaan onkin, mutta eräs hoitaja totesi taannoin tv-haastattelussa, että hän kokee paikantimen kuitenkin mahdollisena uhkana yksityisyyden suojalle. Työpaikoillakin nimittäin on sellainen. Siitä on oikein erillinen lakikin vuodelta 2004, mutta joidenkin myöhempien muutosten ja lisäyksien jälkeenkään se ei ole ajantasainen nykyisen teknisen kehityksen suhteen keskittyessään lähinnä kameravalvontaan, sähköpostiliikenteeseen ja huumetesteihin. Sitäkin on tunnetusti rikottu.
Huumetestit vievät muistoni vuosien taakse, jolloin poikani koulussa väläyteltiin testien mahdollisuutta. Olin jo varautunut esittämään rehtorille ankaran vastalauseen vedoten yksityisyyden suojaan ja siihen, että kyllä perheessämme riittää vallan mainiosti vanhempien aistin- ja vaistonvarainen testaaminen. Asia jäi silloin kesken. Käsittääkseni koulujen huumetestaamisesta käydään vieläkin polveilevaa keskustelua. 


Kouluun liittyy myös tuorein tapahtuma, joka sai minut muistelemaan George Orwellin vuonna 1949 ilmestynyttä dystopiaa Vuonna 1984 (suom. 1950) – siis totalitaristisen yhteiskunnan vertauskuvaa, jossa valtio valvoo kansalaisia heidän yksityisyydestään välittämättä. Valtio kykenee myös muokkaamaan yleistä mielipidettä vallanpitäjien kulloistenkin intressien mukaan käyttäen ns. uuskieltä. Sitähän meilläkin nykyään opiskellaan.
Sain vähän aikaa sitten käsiini erään helsinkiläisen ala-asteen rehtorin kirjeen koulun oppilaiden vanhemmille koskien hankeideointivanhempainiltaa. Asiat liittyivät osin nykyhallituksemme kärkihankkeisiin, joista yksi on digitalisaatio. 
Konkreettisiin tavoitteisiin kuuluivat muun muassa kaikkien oppilaiden varustaminen aktiivisuusrannekkeilla: ”Aktiivisuusrannekkeiden käyttö kotona ja mittaustulosten käsittely ja hyödyntäminen eri tapaamisissa ja kouluterveydenhoidossa. Mahdollisuudet seurata oppilaiden koulutyötä eri muodoissa taltioituna.” Toinen tavoite oli WhatsApp-ryhmien perustaminen. 


Rehtori totesi vielä: ”Pieni koko tuo toimintaan ketteryyttä ja joustavuutta.
Kaikki oppilaat on helppo saada kokeilun pariin ja on mahdollista varustaa vaikka jokainen oppilas älylaitteella tai aktiivisuusrannekkeella.”
Tarkoitus on epäilemättä hyvä, mutta minä koen tällaiset kehityskulut lähinnä orwellilaisen dystopian todeksi tulemisena. 
Lisäksi on olemassa vielä yksi vaaratekijä, jota tällaiset innokkaat rehtorit eivät usein ota lainkaan huomioon. Se ei liity pelkästään yksilön suojaan vaan myös laajempiin markkinafundamentalismin tavoitteisiin.
Netin tuomasta demokratiasta ja vapaudesta on puhuttu paljon, ja onpa se osoittanut kansalaismielipiteen vaikutuksen vaikkapa ns. arabikevään vaiheissa. Sillä on kuitenkin kääntöpuolensa. Eivät erilaiset netti- ja mobiilimaailman yhteisölliset sovellukset ole altruistisia hankkeita yhteiskunnan muuttamiseksi paremmaksi. Suurin osa niistä kuuluu ylikansallisille pörssiyhtiöille, joiden ensisijainen tarkoitus – tai itse asiassa jopa velvollisuus – on tuottaa osinkoja omistajilleen. Esimerkiksi WhatsApp, joka siis on pikaviestinpalvelu älypuhelimille, on vuodesta 2014 Facebookin omistama – hinta oli 11,6 miljardia dollaria, ja sille on saatava katetta. 
Kaikki nämä palvelut ovat kaupallisesti orientoituneita, ennustamattomia ja osin läpinäkymättömiä, ja ne tuppaavat tekemään yllättäviä muutoksia, kuten esimerkiksi Facebook on tehnyt säännöllisesti. Niiden algotitmit ovat usein maalaisjärjen tavoittamattomissa. Niiden turvallisuudessa on aukkoja. Esimerkiksi WhatsApp sai Electric Frontier Foundation -järjestön yksityisyyteen ja tietoturvaan liittyvässä vertailussa vain kaksi pistettä seitsemästä mahdollisesta.
Minä en sitoisi alle sadan oppilaan koulua tällaiseen maailmaan. Minä valitsisin aidoksi kärkihankkeeksi kasvokkaisen yhteisöllisyyden luomisen kaikin mahdollisin keinoin. 
Minä en haikaile takaisin DDR:ään – tai uuskieltä käyttääkseni: DDR 2.0:aan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti