Eilen tuli ulos taas Yle Radio1:n Kultakuumeen kolumnini. Pysyn sinnikkäässä päätöksessäni olla olematta mobiili – ei siis edes älypuhelinta.
Orwell
tuli kylään
Tammikuussa
uutisoitiin, että Walesissa oli turvapaikanhakijoita pakotettu pitämään
kirkkaita rannekkeita, joita ei kyennyt irrottamaan rikkomatta niitä. Ranneke
toimii takuuna kolmen päivittäisen aterian saamiseksi – muuta tukea ei sitten
juuri ollutkaan tarjolla. The Guardian
uutisoi turvapaikanhakijoiden kokemuksia: ”Välillä kuljettajat, jotka näkivät
rannekkeet käsissämme, alkoivat tööttäillä ja huudella ikkunoista: ’Menkää
takaisin kotimaihinne’. Osa kommenteista oli todella kamalia.”
Monien
mielestä rannekkeet toivatkin mieleen juutalaisten keltaiset tähdet
natsi-Saksassa. Ateriapalveluista vastannut yksityinen firma joutuikin sitten
luopumaan rannekkeista.
Suomalaisissa sairaaloissa ollaan nyt ilmeisesti siirtymässä langattomiin lähiverkkoihin perustuvaan paikannusjärjestelmään, jonka avulla tiedetään, missä henkilökunta, potilaat ja liikuteltavat laitteet kulloinkin sijaitsevat. Tätä perustellaan luonnollisesti turvallisuuden lisäämisellä ja rutiinien helpottamisella. Näin varmaan onkin, mutta eräs hoitaja totesi taannoin tv-haastattelussa, että hän kokee paikantimen kuitenkin mahdollisena uhkana yksityisyyden suojalle. Työpaikoillakin nimittäin on sellainen. Siitä on oikein erillinen lakikin vuodelta 2004, mutta joidenkin myöhempien muutosten ja lisäyksien jälkeenkään se ei ole ajantasainen nykyisen teknisen kehityksen suhteen keskittyessään lähinnä kameravalvontaan, sähköpostiliikenteeseen ja huumetesteihin. Sitäkin on tunnetusti rikottu.
Huumetestit
vievät muistoni vuosien taakse, jolloin poikani koulussa väläyteltiin testien
mahdollisuutta. Olin jo varautunut esittämään rehtorille ankaran vastalauseen
vedoten yksityisyyden suojaan ja siihen, että kyllä perheessämme riittää vallan
mainiosti vanhempien aistin- ja vaistonvarainen testaaminen. Asia jäi silloin
kesken. Käsittääkseni koulujen huumetestaamisesta käydään vieläkin polveilevaa
keskustelua.
Kouluun
liittyy myös tuorein tapahtuma, joka sai minut muistelemaan George Orwellin vuonna 1949
ilmestynyttä dystopiaa Vuonna 1984 (suom.
1950) – siis totalitaristisen yhteiskunnan vertauskuvaa, jossa valtio valvoo
kansalaisia heidän yksityisyydestään välittämättä. Valtio kykenee myös
muokkaamaan yleistä mielipidettä vallanpitäjien kulloistenkin intressien mukaan
käyttäen ns. uuskieltä. Sitähän meilläkin nykyään opiskellaan.
Sain
vähän aikaa sitten käsiini erään helsinkiläisen ala-asteen rehtorin kirjeen
koulun oppilaiden vanhemmille koskien hankeideointivanhempainiltaa. Asiat
liittyivät osin nykyhallituksemme kärkihankkeisiin, joista yksi on
digitalisaatio.
Konkreettisiin tavoitteisiin kuuluivat muun muassa
kaikkien oppilaiden varustaminen aktiivisuusrannekkeilla: ”Aktiivisuusrannekkeiden käyttö kotona ja mittaustulosten käsittely
ja hyödyntäminen eri tapaamisissa ja kouluterveydenhoidossa. Mahdollisuudet
seurata oppilaiden koulutyötä eri muodoissa taltioituna.” Toinen tavoite oli WhatsApp-ryhmien perustaminen.
Rehtori totesi vielä: ”Pieni koko tuo toimintaan ketteryyttä ja joustavuutta.
Kaikki oppilaat on helppo saada kokeilun pariin
ja on mahdollista varustaa vaikka jokainen oppilas älylaitteella tai
aktiivisuusrannekkeella.”
Tarkoitus on epäilemättä hyvä, mutta minä koen
tällaiset kehityskulut lähinnä orwellilaisen dystopian todeksi tulemisena.
Lisäksi on olemassa vielä yksi vaaratekijä,
jota tällaiset innokkaat rehtorit eivät usein ota lainkaan huomioon. Se ei
liity pelkästään yksilön suojaan vaan myös laajempiin markkinafundamentalismin
tavoitteisiin.
Netin tuomasta demokratiasta ja vapaudesta on
puhuttu paljon, ja onpa se osoittanut kansalaismielipiteen vaikutuksen vaikkapa
ns. arabikevään vaiheissa. Sillä on kuitenkin kääntöpuolensa. Eivät erilaiset
netti- ja mobiilimaailman yhteisölliset sovellukset ole altruistisia hankkeita
yhteiskunnan muuttamiseksi paremmaksi. Suurin osa niistä kuuluu
ylikansallisille pörssiyhtiöille, joiden ensisijainen tarkoitus – tai itse
asiassa jopa velvollisuus – on tuottaa osinkoja omistajilleen. Esimerkiksi
WhatsApp, joka siis on pikaviestinpalvelu älypuhelimille, on vuodesta 2014
Facebookin omistama – hinta oli 11,6 miljardia dollaria, ja sille on saatava
katetta.
Kaikki nämä palvelut ovat kaupallisesti
orientoituneita, ennustamattomia ja osin läpinäkymättömiä, ja ne tuppaavat
tekemään yllättäviä muutoksia, kuten esimerkiksi Facebook on tehnyt
säännöllisesti. Niiden algotitmit ovat usein maalaisjärjen tavoittamattomissa.
Niiden turvallisuudessa on aukkoja. Esimerkiksi WhatsApp sai Electric Frontier
Foundation -järjestön yksityisyyteen ja tietoturvaan liittyvässä vertailussa
vain kaksi pistettä seitsemästä mahdollisesta.
Minä en sitoisi alle sadan oppilaan koulua
tällaiseen maailmaan. Minä valitsisin aidoksi kärkihankkeeksi kasvokkaisen yhteisöllisyyden
luomisen kaikin mahdollisin keinoin.
Minä en haikaile takaisin DDR:ään – tai
uuskieltä käyttääkseni: DDR 2.0:aan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti