Julkaistua 744 & Näyttelykuvia 1026: Kun vakava on hauskaa

Joskus viime viikolla ilmestyi tuorein Taide (1/16). Vietin taannoin päivän innostuen pitkästä aikaa videotaiteesta:

Kun vakava on hauskaa

Jaakko Pietiläinen: Sibelius, Galleria Sinne, Helsinki 4.–20.12.2015

Jan Ijäs: Aika ja yhteys / Jäte, Galleria Heino, Helsinki 21.11.–20.12.2015 

Erkka Nissinen: Mikä on yhteisö?, Sorbus-galleria, Helsinki 4.–20.12.2015

Videotaiteesta on tapana puhua pahaa lähinnä vain selän takana. Videotaide on taidemaailman älyosastoa, joten sitä koskevia banaaleja kommentteja selvästikin vältellään. Videoteoksia sanotaan harvoin tylsiksi – niin tylsiä kun monet niistä ovatkin. Videoita ei usein katsota kokonaan. Luuppeja joutuu katsomaan usein sitten, että katsot ensin lopun ja sitten sen alun ja sitten yrität rekonstruoida tarinan päässäsi uudestaan – jos siinä ylipäänsä on joku lineaarinen tarina. Jos ei, niin se rekonstruktio on vieläkin vaikeampaa, koska ainakin siinä on joku rytmillinen tai assosiatiivinen kokonaisrakenne, joka väärin katsotun luupin kautta häviää. 

Syyllistyn itsekin usein samoihin kärsimättömyyden tuottamiin ennakkoluuloihin. Saatan joskus väsyksissäni tai kiireissäni katsoa 35 minuutin teosta kaksi minuuttia ja luokitella sen mielessäni johonkin niihin kategorioista, joista ei myöskään paljon puhuta julkisuudessa ja joista voi ajatella itsekseen vaikkapa: ”Ai, tää on taas tätä.” Tyhmähän tällaista on kirjoittaa, mutta kai kriitikkokin on syytä olla joskus olla hieman avoimempi. Niinpä lisään yhden tarinan. Olin kerran sopinut kirjoittavani jutun eräästä pitkästä videoteoksesta ja katsoin sen lopulta peräti kahteen kertaan, kun en saanut sen ideasta tolkkua. Oli pakko perua koko juttu. 

Aloitin näin pitkällä johdannolla, koska 20.12. päätin laittaa ennakkoluuloni kunnolla koetteelle ja viettää keskittyneesti kokonaisen videopäivän.

Ennakkoluuloni karisivat pitkin päivää, ja jokaisessa näyttelyssä opin myös sen, että vakavista asioista voi kertoa huumorilla olematta mikään varsinainen humoristi. Vietin totaalisen onnistuneen ja nautinnollisen videotaidepäivän.

Jaakko Pietiläinen on häkellyttävä taiteilija. Hän lavastaja, jonka tausta on graafisessa suunnittelussa. Nyt hän on tehnyt debyyttinsä kuvataidemaailmassa videoteoksella Sibelius, jonka hän on itse käsikirjoittanut, ohjannut, leikannut ja säveltänyt. Lisäksi hän näyttelee molempia päärooleja: Sibeliukseksi itseään kuvittelevaa miestä ja myös sitä ikään kuin historiallista Sibeliusta, joka tämä mies kuvittelee olevansa. 

Sankari on labiili, horjuvassa ja epävarmassa mielentilassa oleva henkilö, joka ikään kuin elää harhoissaan todeksi miehistä sankaritaiteilijan myyttiä. Se naurattaa katsojaa, mutta tekee samalla surulliseksi. Luulen, että itse vaivuin aika nopeasti omiin idioottimaisiin nuoruudenmuistoihini, joita moni meistä on varmaankin jakanut. Tarkoitan niitä kingifiiliksiä, joista esimerkiksi musiikki voi tietyssä nuoruuden vaiheessa tuottaa – omituisine harhoineen. Muistan varsin hyvin sen, kun kuuntelin vuosia ainoastaan reggaeta ja harmittelin sitä, että olen valkoinen – ja totta kai unelmoin Jamaikalle muuttamisesta. Pietiläisen Sibelius on samanlaisten harhojen vanki, mutta elokuva ei ole nostalgista leikkiä: se pureutuu kansallisromantiikkamme stereotypioihin ja muodostuu eräänlaiseksi taidehistorian ja kansallisaatteen psykodekonstruktioksi. Taisin juuri keksiä uudissanan, mutta luulen sen olevan osuva. 

Pietiläisen teos on sekä absurdi että hauska ja kuitenkin samalla koskettavuudessaan vakava. Toivon hänen todella jatkavan valitsemallaan tiellä.

Sama absurdin ja vakavuuden maailma jatkui Jan Ijäksen näyttelyssä, joka koostui useista videoinstallaatioista ja esinekoosteista. Se oli ehkä hieman liian runsas, mutta kun oli varannut aikaa, jäi melkein kaipaamaan lisää. Osiossa Raha Ijäs käsitteli muun muassa Zimbabwen maailman historian hurjinta inflaatiota: vuonna 2008 se oli 231 000 000 %. Zimbabwe joutui luopumaan omasta rahayksiköstään, ja ainoa käypä valuutta oli dollari. Vanhoista rahoista saatettiin tehdä erilaisia taide- ja koriste-esineitä tai viedä suoraan kaatopaikalle, mutta koska dollareita oli niin vähän, niistä pidettiin hyvää huolta. Ne likaantuivat ja kuluivat huolestuttavasti. Videolla näytetään nuoria miehiä haastatellen, minkälaista zimbabwelainen rahanpesu tuolloin oli: paras tapa oli käyttää Omo-pesuainetta ja silittää dollarit sitten huolellisesti. On varmaan kliseistä todeta, että ”itkeäkö vai nauraako”, mutta juuri siltä tuntui. Oikea maailma on aivan yhtä absurdi paikka kuin Daniil Harmsin parhaat lyhytkertomukset. 

Hylky on puolestaan kuvattu Lampedusan saarella, jonne saapuu pakolaisia Pohjois-Afrikasta. Rannalle jääneet hylyt muuttuvat erilaisiksi kauppatavaroiksi. Mieleen tuli heti ajatus siitä, mitä tapahtuu Raja-Jooseppiin kerääntyville romukuntoisille Ladoilla ja Volgille. Kenenkähän omaisuutta ne edes ovat? Voisiko Ijäs matkustaa sinnekin? 

Ja sitten vielä Pommi, jossa Ijäs dokumentoi viidentoista minuutin ajan hirtehisesti sitä, miten puolustusvoimat tuhoaa Kittilässä vuosittain 1,2 miljoonaa vanhentuneita ja virheellisiä räjähteitä. Tätäkään asiaa en ole tullut koskaan ajatelleeksi. 

Ja oli näyttelyssä vielä paljon muutakin – ehkä jopa vähän liikaa. Mieleeni tuli kuitenkin kokonaisen Ijäs-viikonloppufestivaalin järjestämisestä jossain Andorran kaltaisessa paikassa. Ollaan nyt sitten vähän kriittisiäkin: kuvataiteen kaltainen pseudofilosofinen installointi (”Rakenne muistuttaa vinyylilevyä, joka puolessavälissä näyttelyä käännetään ”ympäri” teosten vaihtuessa toisiin”) tuntui turhalta kikkailulta.

Myös Erkka Nissinen on varsinainen neropatti. Hän oli laittanut esille yli sata mustepiirustusta ja niistä koostetun videoanimaation. Hän menee kuviensa kanssa kuvitteelliseen yhteisöön ja tutkii sen yhteisöllisyyttä, mutta varsin anarkistisella tavalla näyttäen kuviensa kautta totaalisen absurdeja metamorfooseja, joista vain osalla on tekemistä arkitodellisuuden kanssa – mutta siellä taustalla sekin vaani. 

Nissinen on groteski ja varsin outo tarinankertoja, mutta kuitenkin jollain tavalla ”lämmin ja sydämellinen”, niin kuin eräällä jo kuolleella taiteilijaystävälläni oli miltei päivittäin tapana sanoa – useimmiten kaikista ihmisistä. Sarkasmi taitaa olla Nissisenkin taiteilijanlaadun ydinaluetta.