Julkaistua 792 & Näyttelykuvia 1044: Naiset riehakkaina

Terveisiä edelleenkin Saarenmaalta. Piipahdin joskus kuun alussa Helsingissä, kun piti tehdä vähän oikeitakin töitä. Tällainen ilmestyi toissa viikon Kirkko & kaupungissa (34/16). 

Niki de Saint Phallen (1930–2002) näyttely (20.8.–20.11.) on mielestäni hyvä veto Helsingin Taidehallilta. Eräs vanhempi feministikollegani kertoi pressissä, että oli haukkunut Saint Phallen jo aikoinaan ei-niin-oikeana-feministinä ja että oli vähän samaa mieltä edelleenkin. Siitä moodi. Alkuperäinen otsikkoni oli muuten 'Röyhkeä nuori nainen'.

Naiset riehakkaina

Yhdysvaltalaisen äidin ja ranskalaisen aristokraatti-isän tytär Niki de Saint Phalle (1930–2002) syntyi Pariisissa mutta muutti jo lapsena Yhdysvaltoihin.

Saint Phallella oli traumaattinen lapsuus, hän muun muassa joutui isänsä seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Kirjavaa elämää viettänyt taiteilija oli myös aikansa julkkiskaunotar ja toimi valokuvamallina muun muassa Ellelle, Voguelle ja Lifelle. Näitä kokemuksiaan hän alkoi purkaa taiteessaan vuodesta 1953, jolloin alkoi maalata. Sittemmin hän on tehnyt veistoksia ja performansseja, joista varsinkin 1960-luvun väkivaltaiset ampumisperformanssit toivat kohujulkisuutta. Varsin kohuttu oli myös Jean Tinguelyn – hänen silloisensa rakastajansa – ja Per Olof Ultvedtin kanssa Tukholman Moderna Museetiin vuonna 1966 toteutettu Hon – 25-metriä pitkä lattialla makaava värikäs naisfiguuri, jonka vaginan kautta yleisö sai mennä veistoksen sisälle. 

Saint Phalle oli Pohjoismaissa ja Suomessa siis jo varsin tunnettu taiteilija 1960-luvulla, mutta sittemmin hän on vaipunut taidehistorian hämärään. Nyt hänen laaja retrospektiivinsa on yltänyt Pariisin Grand Palais’sta näille leveysasteille, ja veikkaanpa että uusi tuleminen ei tule olemaan pelkästään taidehistoriallista laatua. Niin tuoreelta ja osin tosi rajuilta hänen työnsä edelleenkin tuntuvat. Hänen modernismin hillittyä charmia halveksiva ilmaisunsa on toki tuttua nykytaiteesta, mutta se rohkeus, jolla hän on tarttunut henkilökohtaisiin draamoihinsa ja antanut niille taiteellisen ilmiasun, ei voi olla vaikuttamatta nuorempiin taiteilijoihin. Eivätkä naisten stereotyyppeihin liittyvät temaattiset ulottuvuudet tunnu – valitettavasti – vanhenevan lainkaan. Äidin, noidan, huoran ja synnyttävän naisen roolien kanssa on taiteilijoilla vielä paljon tekemistä. 

Kolme sulotarta, 1993–2003.

Saint Phallen maailma ei kuitenkaan ole pelkästään synkkä: hänen iloittelevat ja väliin rienaavatkin veistoksensa ovat värikylläisyydessään myös humoristisia, ja ne antavat hauskasti kyytiä erityisesti suomalaiselle vähäeleiselle modernistiselle ilmaisulle. Voi olla, että ne koetaan vieläkin vähän liian räyhäkkäinä, jotta ne olisivat ns. hyvää taidetta. 

Saint Phallen ns. Nana-veistokset – joihin myös Hon aikoinaan kuului – ovat varmaankin näyttelyn railakkainta antia. Elinvoimaiset ja aistilliset, iloisen väriset runsaat uimapukuhahmot antavat piut paut aikansa naisihanteelle, ja näyttävät sellaisen riehakkaan naisen mallin, joka joillekin mieskatsojille saattaa vieläkin olla liikaa – ja varmaan joillekin naiskatsojillekin. Nana tulee ranskan slangi-ilmaisusta, joka tarkoittaa ”röyhkeää nuorta naista”. Se on myös prostituoidun nimi Émile Zolan samannimisestä romaanista vuodelta 1880. 

Saint Phallen feminismi ei ollut kovin ohjelmallista, ja jotkut ovat epäilleet sitä, että oliko hän ylipäänsä edes feministi. Ehkä oleellista ei olekaan tarkastella häntä varsinaisena feministinä vaan taiteilijana, joka toi tuotannossaan raa’alla ja avoimella tavalla esiin sellaisia naisen elämän ulottuvuuksia, joita feminismi on sittemmin käsitellyt ja joita se edelleen joutuu käsittelemään. 

***

PS. Olin pari päivää Tartossa ja lähistöllä. Kun eilen palasin, olivat koko kuukauden viereisellä pellolla huutaneet kurjet lähteneet. Tuli yksinäinen olo. Palaan siis ensi viikolla stadiin.