Julkaistua 799: Onko sininen reikä?

Anteeksipyyntöni siitä, että olen pari viikkoa ollut henkisesti vähän poiskulkeutunut, enkä ole jaksanut päivittää blogia. Ja fyysisestikin olen vielä poissa: parhaillaan Tartossa ja viime viikon vietin Hiidenmaalla.

Juttuja on kuitenkin tullut kirjoitettua. Alla näyttelytiedote, jonka tein Lahden taideinstituutista tänä vuonna valmistuneelle Niklas Ingeliukselle (s. 1992)

Olin aika tarkkaan vuosi sitten instituutissa tutoroimassa sen vihoviimeistä vuosikurssia, jolloin tutustuin Ingeliukseen. Olin vielä saman porukan Tallinnan taideretken matkaoppaana (yritin linkittää tähän matkaraportin blogista, mutta enhän minä näköjään ollut sellaista edes tehnyt – harmi: meillä oli tosi monipuolinen matka).

Ingelius vuosi stten – ei vielä niin sinisenä.

Tässä Ingeliukselle tekemäni teksti. Hänen näyttelynsä (13.–27.11.) on parhaillaan päällä Galleria Nuovossa. Suosittelen vakavasti – hän on selkeästikin ns. lupaus.

Onko sininen reikä?

Niklas Ingelius pakoilee representaatiota. Jopa niin paljon, että hänen Lahden taidekoulun opinnäytetyöstään ei löytynyt koko sanaa, kun tein sanahaun. Sen sijaan hän kertoo, että lokit voivat alkaa kerjätä ruokaa, kun ne pelkästään näkevät punaisen pisteen. 

Taiteilija voi taiteilijatarvikeliikkeessä kokea värejä kuin vieheinä. Krappilakka! Kuinka houkutteleva onkaan tuo tuubi punaista, jota on valmistettu värimataran (Rubia tinctoria) juuresta saatavasta alitsariinista. Punainen on Ingeliuksellekin vaarallinen atrappi, houkutin. Se houkuttelee objektien maailmaan, ja sinne Ingelius ei tunnu haluavan. Hän on ollut vaikuttunut yhdysvaltalaisen filosofin John Deweyn tavasta erottaa taide-esine ja taideteos toisistaan. Esineen voi ripustaa, mutta teos on kokemus. On kuin Ingelius näyttelyssään yrittäisi ripustaa esineitä, jotka ripustuksestaan huolimatta kykenisivät muuntumaan kokemuksessa teoksiksi. Siksi ne varmaankin ovat sinisiä. Ingeliuksen mukaan nimittäin ”punainen on objekti, sininen on reikä”. Ingelius tavoittelee tilaa ja aineettomuutta, hakee ilmeisestikin niiden rajoja suhteessa representaatioon, jota ei kuitenkaan kokonaan voi pakoilla – vaikka kuinka haluaisi. Sininen on kuitenkin monelle väistämättä ainakin taivas. 

Olen vuosia sitten istunut Carolus Enckellin työhuoneella ja katsellut hänen monokromaattista sinistä maalaustaan, jota hän vuodessakaan ei ollut tahtonut saada valmiiksi. Sininen ei siis ole helppo kokeneellekaan maalarille.

Olen katsonut Ingeliuksen ”edellisen kauden” lähinnä mustavalkoista muistuttavia raita- ja ruutumaalauksia ja kehottanut häntä tutustumaan myös Matti Kujasalon tuotantoon. 

Kerron nämä siksi, että olen mielessäni sijoittanut Ingeliuksen modernistiseen perinteeseen. Olen ehkä kuitenkin ollut vähän väärässä. Hän taitaa olla metamodernisti par excellence. Hän on siis ehkä jo modernin ja postmodernin tuolla puolen – viittaan vaikka Metamodernistisen manifestin toiseen pykälään: ”We must liberate ourselves from the inertia resulting from a century of modernist ideological naivety and the cynical insincerity of its antonymous bastard child.” Juuri tätä Ingelius on tehnyt. Hän ei ole modernistisen sisäänpäinkääntynyt eikä postmodernistiseen tyyliin kepeän ironinen. Hän on utelias ja sellaisena vilpitön – metamodernismin myötä on puhuttu myös uusvilpittömyydestä. Ehkä hän haluaa vain vilpittömästi tutkia sitä mahdollisuutta, että sininen on reikä. Tai sitä miten sininen on reikä. 

Jään kuitenkin kiinnostuneena odottamaan Ingeliuksen punaisia maalauksia.

***

 

PS. Tässä vielä linkki tuohon Metamodernistiseen manifestiin. Senhän voisi vaikka suomentaa jonnekin.