sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Julkaistua 800 & Guggenheim Helsinki 68: Avoin kirje sosialidemokraattisille ja vihreille edustajille Helsingin valtuustossa

Olen pitänyt blogia vähän huonosti yllä. Anteeksi siitä. Olin pitkään Virossa ja nyt välillä on ollut kiire ja välillä väsy. Rästijuttujakin on kertynyt, ja yritän palata niihin viikolla. Tällaisen avoimen kirjeen väänsin kuitenkin tänään, ja se pitää jakaa heti, koska h-hetki on jo keskiviikkona: 

Avoin kirje sosialidemokraattisille ja vihreille edustajille Helsingin valtuustossa

Guggenheim-keskustelu tuntuu jatkuvan loputtomiin, mutta laittakaamme elinkeinopolitiikka, kannattavuuslaskelmat ja veronmaksajanäkökulma hetkeksi sivuun. 
Olen ammatiltani taidekriitikko, ja varmaan siksi minua on huolettanut tässä keskustelussa taiteen asema. En kuitenkaan halua puhua edes taiteen laadusta tai Guggenheimin taiteellisesta linjasta, ja tunnustankin ihan iloisesti, että mielestäni Guggenheimissa järjestetään koko ajan hyviä ja kiinnostavia näyttelyitä – kuten vaikkapa juuri nyt päällä oleva Agnes Martinin näyttely, joka jo yksin riittäisi minulle New Yorkin matkan syyksi – ja että säätiöllä on varsin laadukkaat taidekokoelmat. 
Paljon enemmän kuin tarjolla olevan taiteen taso minua huolestuttaa se muutos, joka taidemaailmaamme uhkaa muutenkin koko ajan ja jossa Guggenheim olisi jälleen iso askel huonompaan suuntaan. Tarkoitan sitä peliä, jossa taide muuttuu enenevässä määrin eliitin kentäksi ja vaihdon välineeksi ja jossa juuri Guggenheim kansainvälisistä instituutioista on ollut kärkinimiä. Siksi juuri New Yorkin Guggenheim on joutunut viime vuosina useiden mielenilmausten tapahtumapaikaksi ja kohteeksi. 
Olisin halukas uskomaan, että juuri sosialidemokraatit ja vihreät – vasemmistolaisten rinnalla – ajaisivat Suomeen ja Helsinkiin aivan toisenlaista taidemaailmaa, jossa ihmisen kokoiset teot ovat etusijalla ja jossa uskotaan rohkeaan oraalla olevaan nykytaiteeseen, marginaalin voimaan sekä taiteen emansipatoriseen vaikutukseen. Guggenheim ei tätä edusta. Se edustaa instituutiota, joka haalii johtokuntaansa miljonäärejä tai nykyään jo miljardöörejä. Tämä muuttaa myös tapoja esittää taidetta. On aika irvokasta trickle down -teoriaa, jos idea on se, että kansalaiset saavat hyötyä rikkaiden verovähennetyistä taidehankinnoista katsellessaan niitä näyttelyissä, joista tulee lähinnä omistajiensa mausoleumeja. Näin Guggenheimissa toimitaan: esimerkiksi kreikkalainen liikemies ja taiteenkeräilijä Dimitris Daskalopoulos valittiin Guggenheimin johtokuntaan vuonna 2009, ja vuonna 2011 Bilbaon Guggenheimissa nähtiin hänen kokoelmansa mittava näyttely. Tarjolla oli varmaankin hyvää taidetta, mutta minun on pakko todeta painokkaasti, että mielestäni ei ole kovin kiinnostavaa katsoa taidetta sen omistussuhteiden kautta jäsenneltyinä ja luokiteltuina. Tällaista lähestymistapaahan esimerkiksi Berndt Arell yritti tuoda Kiasmaan toimiessaan lyhyen aikaa sen johtajana: vaikkapa vuoden 2010 Cream-näyttely, jossa tarjoiltiin epäajankohtaisessa näyttelyssä niitä aikoinaan kohutun brittitaiteen kalliita helmiä, joita oli sattunut jäämään tähteeksi aina etelähelsinkiläisiin taidekokoelmiin ostettavaksi saakka. Mitään jälkiä suomalaiseen taide-elämään tämä näyttely ei jättänyt. 
Juuri tällaista taidemaailmaa kuitenkin Guggenheim Helsinki olisi tuomassa Suomeen. Sen johtokuntaan mahtuisi varmaan jokunen suomalainenkin miljonääri, ja sitten meillä olisi tilaisuus nähdä heidän kokoelmiaankin – vaikkapa Zabludowicz, Ehrnrooth ja Seppälä, jotka kaikki harrastavat kallista taidetta – Guggenheimin nimen suojissa. Siitä syystä he lahjoitusrahaansa tarjoavat – eivät mistään altruistisista syistä. 
Minun on vaikea uskoa, että sosialidemokraatit ja vihreät oikeasti haluaisivat viedä taide-elämäämme tällaiseen elitistisempään suuntaan. Olen kuitenkin huolestuneena seurannut sitä epävarmuutta ja hajontaa, joka molempien valtuustoryhmissä on vallalla. Eikö kuitenkin juuri teidän pitäisi olla mukana luomassa uudenlaista ja rohkeaa kulttuuria, joka ei kumarra eliitin konsensukselle? Eikö juuri teidän pitäisi olla mukana rakentamassa sellaista Helsinkiä, jossa luovuus saa kukkia ennustamattomilla tavoilla – sekä ruohonjuuritasolla, jota voimme tukea, että omissa käsissämme olevissa instituutioissa, joiden toimintaa voimme myös kriittisesti valvoa estäen niitä luutumasta. Tässä yhteydessä en malta olla esiin kuitenkin vielä joitain lukuja. Nyt olemme mahdollisesti laittamassa rahaa yli 100 000 000 hankkeeseen, jota emme liiemmin voi kontrolloida. Miten me samalla tuemme omia instituutioitamme ja sitä ruohonjuurta, missä tulevaisuuden taide syntyy? Esimerkkinä vaikkapa yhdistyspohjainen Galleria Huuto, joka on rikastuttanut helsinkiläistä taide-elämää uskomattomalla energialla ja varsin hyvin tuloksin jo vuodesta 2002. Kaupungin tuki Huudolle on ensi vuonna 3000 euroa! Esimerkkinä myös omista instituutioista Helsingin taidemuseo HAM, jonka hankintamäärärahoista kaupunki säästösyistä leikkasi ensi vuodelle 2/3 pois. Tänä vuonna se oli 155 000, ensi vuonna vaivaiset 58 000, millä ei kokoelmia uskottavasti enää kartuteta. Samaan aikaan pitäisi sitten rahoittaa veronmaksajien rahoilla rikasta ulkomaista säätiötä. Ei tällaista taidepolitiikkaa yksinkertaisesti voi harjoittaa. Eivät ainakaan sosialidemokraatit ja vihreät voi olla sen takana säilyttäen uskottavuutensa demokratian, kansalaisyhteiskunnan ja paremman elämän puolesta puhujina. 
Pyydän siis teitä harkitsemaan tarkkaan keskiviikon äänestystä.

Otso Kantokorpi
helsinkiläinen taidekriitikko, toimittaja ja kolumnisti

1 kommentti:

  1. En ole koskaan pitänyt vihreiden politiikkaa kovin uskottavana. Guggenheim-keskustelu valtuustossa olikin hyvin paljastava. Vihreät voisi sulautua kokoomukseen. Ei mikään yllätys.

    Äänestyskartta täällä.
    http://83.136.252.91/archive/kvsto-2016-21/fi/pdf/aanestys-2016-11-30-8-22.pdf

    VastaaPoista