perjantai 7. huhtikuuta 2017

Julkaistua 801 & 802 & 803 & Näyttelykuvia 1047 & 1048 & 1049: Örkkinsä kullakin & Muuttumattomien totuuksien muuttuvuudesta & Tomaattiuden vakavuudesta

Huomenta, kaikki rakkaat lukijani. Pyydän anteeksi, että en ole päivittänyt blogia liki viiteen kuukauteen. Olen ollut välillä kiireinen, välillä uupunut, välillä jotenkin lamaantunut maailmanmenosta. Ja toki on myönnettävä, että Facebookissa roikkuminen on vienyt kaiken some-aikani. Nyt tyyli muuttuu. Tätähän minä oikeasti haluan tehdä. Ryhdyn taas ylläpitämään blogia – pikkuhiljaa. Ensin hilloan tänne kaiken tässä välillä julkaisemani. Aloitan Galleria Ortonin taiteilijaesittelyistä, joita on jäänyt väliin kaikkineen kuusi. Tässä kolme ensimmäistä taiteilijaa – marraskuusta tammikuuhun: Markku Arantila (s. 1960), Pertti Kekarainen (s. 1965) ja Tiitus Petäjäniemi (s. 1983)


Örkkinsä kullakin

Taiteilijoita on tapana luokitella monin tavoin. Toisinaan esimerkiksi puhutaan erikseen ”värimaalareista”, vaikka kaikki maalarit käyttävät väriä. Tarkkaa määritelmää ilmaisulle ei ole, mutta lähtökohta lienee se, että värimaalarille juuri väri on se keskeinen asia maalauksessa. Liittyy tähän vähän arvottamistakin: vain erityisen onnistuneita väriin keskittyneitä taidemaalareita tavataan kutsua värimaalareiksi.

Pakanamaan kartta, 2016, akvarelli.

Vesiväreillä työskentelevä taidemaalari Markku Arantila (s. 1960) puhuu omasta työskentelystään ”fantasiamaalauksena”. Hän on siis ehkä fantasiamaalari. Ainakin hän on keskittynyt fantasiaan. Termi tulee antiikin kreikasta ja tarkoittaa ”näkyväksi tekemistä”. Nykyään fantasia liitetään lajina usein populaarikulttuuriin, yliluonnollisiin asioihin ja scifiin. Usein se on kuvittamista. Arantila ei kuvita populaarikulttuurille tyypillisiä asioita vaan tekee näkyväksi omaa mielikuvitusmaailmaansa.
Arantilan mielikuvitusmaailma on varsin lapsekas. Kun tarkemmin asiaa mietimme ja kun uskallamme päästää oman mielikuvituksemme irti, huomaamme, että varsin lapsekasta se tuppaa meillä kaikilla olemaan. Emme kuitenkaan usein uskalla päästää mielikuvitustamme irti – ainakaan julkisesti. Suljemme helposti portin, joka johtaisi fantasian lähteille. Onneksemme Arantila ei ole tehnyt näin: ”Maalaukseni näyttävät lapsekkailta, koska lapsuudessa on portti minun mielikuvitukseeni, ja olen siitä asiasta hyvilläni. Sama portti avaa tien komiikkaan.”

Jättiläiset, 2016, akvarelli.

Vaikka Arantilan maalaukset olisivatkin hänen henkilökohtaisen fantasiamaailman maisemia ja seikkailuita, ei niitä ole sivullisenkaan vaikea katsoa. Niihin on helppo samastua, koska meillä kaikilla sisäistä maailmaamme hallitsevat hyvinkin samankaltaiset hahmot, vaikka kunkin örkeillä olisikin erilaisia erisnimiä. Tämän Arantilakin tietää: ”Maalaus kertoo minulle samalla myös sen, mikä on suhteeni siihen sisäiseen maailmaan, jonka olemassaoloon uskon, ja joka haluaa arkielämässä pysytellä kätkettynä. Sisäinen maailmani ilmaisee itsensä jokseenkin yleisinä symboleina, jotka ovat kenen tahansa nimettävissä. Samalla kun symbolini ovat aitoja ja henkilökohtaisia, ne ovat yllättävänkin epäpersoonallisia. Ihmisten mielten prosessit ovat sukulaisia, samankaltaisia mutta eivät samoja.”
Samalla kun Arantila tekee näkyväksi omaa salattua maailmaansa, hän antaa katsojalle mahdollisuuden upota omaansa, rohkaisee sen esiintuloa. Arantilan maalausten kanssa on kenen tahansa hedelmällistä ja yllättävänkin helppoa käydä vuoropuhelua. Kunhan vain uskaltaa samastua ja vertailla. Örkkinsä kullakin – mutta kaikilla niitä on.

Muuttumattomien totuuksien muuttuvuudesta

Valokuvataide on hakenut paikkaansa taiteen kentällä monin keinoin. Jossain vaiheessa se yritti irtautua dokumentaarisuudesta ja totuusarvosta ollakseen jotain enemmän kuin pelkkä ”otettu” kuva – siis tehtyä taidetta. Viime vuosina on myös puhuttu ”valokuvan maalauksellisuudesta”. Mukana on paljon turhaa hypeä, sillä ainakin maalari tietää, että maalaustaiteen probleemat ovat vähän toisenlaisia kuin digitaalisen kuvamaailman ratkaisut. Usein onkin kyse vain pinnallisesta aihemaailman kierrätyksestä: tehdään valokuvia, jotka muistuttavat maalauksia. Tyyppiesimerkkinä vaikkapa kuva kovia kokeneen varastorakennuksen seinästä, jonka sopivasti rajatussa pinnassa on helppo nähdä abstraktin maalauksen ainekset. 

TILA (Spatial changes 51), 2016, Archival pigment print, Diasec.

Kun näin jokunen vuosi sitten kuvataiteilija Pertti Kekaraisen (s. 1965) Tila-sarjan avanneita kuvia, törmäsin samalla häneen itseensä teostensa äärellä. Totesin sen suuremmin miettimättä: ”Hei, nuohan ovat kuin Piet Mondrianin maalauksia.” Kekarainen vastasi: ”Älä unohda, että minulla on alun perin taidemaalarin ja kuvanveistäjän koulutus.”
Mutta ei Kekarainen kuvissaan varmaankaan maalauksellisuutta tavoittele. Ei hän pyri siihen, että hänen kuvansa muistuttaisivat hollantilaisen taidemaalari Piet Mondrianin (1872–1944) maalauksia. Oletan, että hänen tavoitteensa kuitenkin muistuttavat jollain tavoin Mondrianin tavoitteita: pyrkiä eri tavoin ja teknisin ratkaisuin kiinni niihin asioihin, joita kuvan takana on. On kuitenkin muistettava, että Mondrian oli teosofi, mitä Kekarainen ei varmaankaan ole. Kekarainen ei kuitenkaan todennäköisesti vastustaisi näitä Mondrianin sanoja: ”Kun aine, materia, vähitellen tulee tarpeettomaksi, niin samoin käy aineellisen maailman esittämiselle kuvina. Saavutamme tason, jolla voimme taideteoksessa tuoda esille todellisuuden muita ominaisuuksia, kuten niitä lainalaisuuksia, joiden voimasta aine pysyy koossa. Nämä ovat suuria, yleispäteviä ja muuttumattomia totuuksia.”

TILA (spatial changes 33).

Kekarainen kuitenkin poikkeaa ratkaisevasti Mondrianista yhdessä suhteessa: en oleta hänen etsivän muuttumatonta totuutta vaan nimenomaan muuttuvaa totuutta. Kekaraisen keskeinen teema on ehkä tila ja sen problematiikka – monessakin suhteessa aina fyysisestä tilasta mielentilaan – erilaisine muuttujineen, mutta aiheena on yhtä vahvasti itse katsomiskokemus, jolla jo pelkästään modernin taiteen myötä on oma katsetta ohjaava historiansa. Tätäkään Kekarainen ei pelkästään kuvaa vaan tuo mukanaan erilaisia häiriötekijöitä: kohinaa, katkoksia, epäloogisuutta – siis sitä vieraannuttamista, joka myös taiteen tehokeinona on tuttu. Kaikki tämä tekee katsomisen vaikeammaksi, ja juuri niin pitää ollakin. Ihmisen on syytä vieraannuttamisen pitkittämän ajatuksenlennon myötä miettiä sitä, mitä hän näkee ja miten hän näkee. Suurten asioiden äärellä tässäkin ollaan – venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin (1828–1910) sanoin: ”Jos ihmisen koko monimutkainen elämä kuluu tiedostamatta, niin eihän sitä elämää tavallaan ollutkaan.”
Jotenkin näin haluaisin tarkastella Kekaraisen kuvia, joiden pintatason viileä analyyttisyys muuntuu kuitenkin myös oudoksi poetiikaksi, joten voisi niitä perustellusti sanoa kauniiksikin.

Tomaattiuden vakavuudesta

Tiitus Petäjäniemi (s. 1983) on ahkera maalari. Hänen ilmaisurekisterinsä on myös laaja, eikä hän tunnu kokevan esimerkiksi abstraktin ja esittävän kuvan välillä kovinkaan häiritsevää jännitettä. Hän liikkuu vaivattomasti erilaisten kuva-aiheiden välillä eikä tunnu piittaavan lajityypeistä.
Petäjäniemen maalaukset tuntuvat muuttuvan kerronnallisiksi vasta töiden nimeämisen jälkeen, mutta niiden syntyhistoriassa ei taida kerronallisuutta juurikaan olla. Uskallankin kutsua häntä ensisijaisesti värimaalariksi, vaikka hänen näyttelynsä eivät siihen perinteisessä mielessä antaisikaan oikeutta. Hän ei selvästikään syvennä ja tihennä väriajatteluaan, niin kuin jotkut modernismin mestarit, vaan pikemminkin antaa mielikuvituksensa tarjota vapaasti aineksia uusille kokeiluille. Hän ei siis maalaa tiukasti taiteellisten konventioiden suurten tarinoiden kontekstissa vaan suhtautuu perinteeseen ja itse pigmenttien maailmaan ikään kuin Pelle Pelottoman menetelmin. Hän etsii ja löytää itse eikä oikeuta tekemistään suurten edeltäjiensä esimerkkien kautta. Näin ollen uskaltaisin luokitella hänet metamodernistiksi. Olen vasta viime oppinut tämän taidemaailmassa viime vuosina käyttöön tulleen uuden ismi-ilmaisun – jotkut puhuvat samaan asiaan viitaten ’uusvilpittömyydestä’. Suhtauduin termiin ensin lievällä skeptisyydellä, mutta Petäjäniemen tuotantoa pohtiessani olen päätynyt siihen, että juuri Petäjäniemi taitaa olla metamodernisti par excellence. Hänellä on nimittäin harvinaisen suora, avoin, utelias ja kyselevä suhtautuminen tekemiseensä, mutta hänen kokeilunsa eivät kuitenkaan ole sattumanvaraisia, vaan hän tuntuu myös paneutuvan niihin – muun muassa erilaisten pigmenttien käyttäytyminen –  ammattitaiteilijan vakavuudella ja epäilemättä taiteen lähihistoriaa tuntien, onhan hän myös taiteilijan poika.

Suuri tomaatti, 2016, akryyli kankaalle ja LED-valo.

Petäjäniemeltä puuttuu kokonaan postmodernille tyypillinen ironia, mutta tämä ei tarkoita huumorin puutetta. Huumori astuu mukaan kuvaan, kun hän nimeää töitään – antaen niille samalla kokonaan uuden tulkintakehikon. Hän on myös varsin tietoinen tästä ulottuvuudesta: ”Nimeämällä pystyn luomaan merkityksen abstraktillekin muodolle. Ja tämä annettu merkitys koskettaa katsojaa emotionaalisella tasolla eri tavalla kuin pelkkä abstrakti muoto.” Nimiään hän antaa naivistista huumoria mustuttavalla tavalla: suuri punainen muoto saattaa saada nimekseen Suuri tomaatti. Käyristyvä ruskea muoto voi vastaavasti olla ’makkara’. Nähtyäni Petäjäniemen töitä paljon ja luettuani teosten nimiä huomaan, että minua myhäilyttää jatkuvasti, vaikka niissä ei mitään varsinaista vitsiä olisikaan. Niissä on selittämätöntä deadpan-huumoria, joka saa minut nimittämään Petäjäniemeä Suomen taidemaailman teosten nimeämisen Buster Keatoniksi.

Ankka myrskyssä, 2016.

Värien lisäksi Petäjäniemen maalauksissa on mukana aina eksistenssi ja pohjimmiltaan tunne. Näin Petäjäniemi itse: ”Maalaus on ajattelun väline, pinta, joka keskustelee kanssani. Asetan väriä pinnalle ja katson mitä tuo jälki minussa herättää, lisään toisen kerroksen, ja tuo tunne tai asia muuttuu muuksi. Toistan tätä liikettä ja reflektoin. Lopulta maalaus tuo näkyväksi ajatuksia, joita en aloittaessani tiennyt ajattelevani.”
Kaikki tämä on myös mahdollista katsojalle. Nimet vain lisäävät tunnekirjoa. Pitääkö tuon tomaatin tomaattiuteen suhtautua vakavasti? Ja jos näin on, niin millä tavoin? Aika vinkeä tunne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti