torstai 20. huhtikuuta 2017

Julkaistua 835: Sitovasta silloittavaan

Haa! Löysinpä vielä yhden tänne hilloamattoman tekstin viime syksyltä. Kirjoitin syyskuiseen Baltic Circlen festivaalikataloogiin tekstin, jonka piti olla teemasta "Suomi, sosiaalisten suhteiden kehitysmaa". Tällainen tuli. Näin jälkikäteen luettuna koen itsekin itseni vähän hämäräksi, mutta toisaalta taiteen ja sosiaalisten suhteiden rinnastaminen tällä tavoin – välineellistämisen, itseisarvoisuuden ja turhuuden kannalta – tuntuu ihan mielekkäältä. Olisi pitänyt ehkä miettiä vähän pidempään.

Sitovasta silloittavaan

Sosiaalisia verkostoja on usein tapana pitää vain resursseina, joilla on lähinnä välineellinen arvo jonkun asian saavuttamisessa – oli se sitten rahaa tai vaikutusvaltaa. Mieleeni tulee väistämättä analogia taiteen kohtalosta nykyisen välineellistämisen kourissa: matka lyhyessä ajassa vientituotteesta hyvinvointipalveluksi on ollut karikkoinen.
Uskon kuitenkin taiteen perustavanlaatuiseen itseisarvoon. Voisiko sosiaalisia suhteita lähestyä samoin? On tietenkin lattea totuus, että ihminen on sosiaalinen eläin ja että sosiaalisilla suhteilla on aina ollut funktionaalinen ulottuvuutensa jo pelkästään lajin säilymisessä. Olen kuitenkin pitkään uskonut, että kulttuurinen evoluutio on pitkälti korvannut biologisen evoluution ihmisen kehityshistoriassa ja siten mahdollistanut myös turhien asioiden – kuten taiteen – kehittymisen. Voisiko siis olla, että ihmisellä olisi kulttuurisen evoluution kautta mahdollisuus ja myös varaa ei-välineellisiin, turhiin sosiaalisiin suhteisiin? Voisivatko turhat sosiaaliset suhteet olla yksi mahdollinen reitti hyvän elämän etsimisessä? 


Sosiaaliset suhteet ovat väistämättä sosiaalista pääomaa. Pierre Bourdieun mukaan sosiaalinen pääoma on niiden resurssien summa, jotka syntyvät tuttavuusverkostoissa ja ryhmäjäsenyyksissä. Sosiaalisen pääoman avulla ihminen pääsee verkostoitumaan lisää ja käyttämään verkostoja resurssinaan. Tutkija Riitta Hanifin mukaan ”sitova sosiaalinen pääoma on luonteeltaan kasautuvaa; aikaisemmat sosiaaliset suhteet luovat uusia sosiaalisia suhteita”. Sitovalla hän viittaa Robert V. Putnamin erotteluun: silloittava ja sitova. Silloittava on yli ryhmärajojen ulottuva. Sitova esimerkiksi keskenään samankaltaisten, sukulaisten ja ystävien rajoissa pysyttelevä. 
’Pääoma’ on siinä mielessä huono metafora, että sosiaaliset suhteet ovat rajaton ja ehtymätön luonnonvara ja että niiden liikkeet eivät ole niin ennustamattomia kuin esimerkiksi rahan ja markkinoiden liikkeet. Niiden liikkeitä voi myös yrittää itse säädellä, toisinaan jopa uskaliaasti kokeillen ja seikkaillen. 
Jos Suomi on sosiaalisten suhteiden kehitysmaa, oletan sen johtuvan liiallisesta pitäytymisestä nimenomaan sitovan alueella. Tämä lienee agraariyhteiskunnan peruja. Siirtymämme nykyiseen EU-elämänmenoon on ollut liian nopeaa, jotta olisimme kunnolla pystyneet mukautumaan ihmisten erilaisuuteen ja moninaisuuteen. Nyt olemme saapuneet tilanteeseen, jossa kaikkea pitää yrittää välineellistää, joten pessimisti voisi ajatella kaiken olevan jo liian myöhäistä. Välineellistämisen murtamiseen tarvittaisiin globaalin kapitalismin romahdus tai ainakin sen seikan virallinen tunnustaminen, että kaikkea ei tarvitse mitata taloudellisen hyödyn kautta – esimerkiksi taiteita ja sosiaalisia suhteita.
Silloittava voi ajan myötä muuttua sitovaksi ja se voi myös purkaa liian jämähtäneitä käsityksiämme sitovan pääoman luonteesta. Se opettaa meille asioita, joista emme olleet tietoisia. Mutta kuka opettaisi meille sen, että silloittavien sosiaalisten suhteiden ei tarvitse olla silkan hyötynäkökohdan kautta ennalta annettuja. Kuinka oppisimme arvostamaan turhia sosiaalisia suhteita? Kuin taidetta: vaikkapa niiden kauneutta – tai sitten sitä, miten ne laittavat ajattelemaan. Kuinka oppisimme kokemaan sosiaaliset suhteet jännittävinä seikkailuina?

2 kommenttia:

  1. Polanyin Suuri murros on kiinnostava. En pysty selittään lyhyesti.

    VastaaPoista