lauantai 8. huhtikuuta 2017

Julkaistua 811 & 812 & Näyttelykuvia 1057 & 1058: Maailma juuri nyt, taustoineen & Kuva ja kilvoittelu

Lisää rästien purkua. Tässä Kirkko ja kaupungissa julkaisemiani ja tänne hilloamattomia arvioita viime vuoden lopulta. Mona Hatoum (s. 1952) ilmestyi 10.10. ja Ville Löppönen (s. 1980) 3.11. [En ymmärrä, miksi blogger temppulee pistekoolla. En saa tätä liian pientä kokoa nyt millään suurennettua, enkä jaksa enää yrittää. Sorry.]

Maailma juuri nyt, taustoineen

Brittiläisen kuvataiteilijan Mona Hatoumin (s. 1952) pelkkä henkilöhistoria on varsin ajankohtainen: hän on palestiinalaistaustainen beirutilaisperheen lapsi, joka jäi Lontoossa 1975 pakkovangiksi, kun Libanonissa syttyi sisällissota. Nykyään hän on Iso-Britannian kansalainen.
Teemoiltaan Hatoumin taide on aina ajankohtaista – vain maiden nimet uutisissa vaihtelevat. Hän tehnyt työtään kontrollia pohdiskellen ja sitten konfliktien ja ristiriitojen värittämää maailmaa kommentoiden. Hatoum on läpeensä poliittinen mutta sellaisena varsin ovela. Hänen isot installaationsa ovat usein minimalistisia. Ne eivät kerro suoraa tarinaa, mutta kykenevät vähäeleisyydessään luomaan vastustamattoman voimakasta emotionaalista latausta. Ne ovat psykologisesti vangitsevia, mutta karttavat sitä spektaakkelin maailmaa, mihin monet menestyneet taiteilijat resurssiensa avulla kurkottavat.
Tässäkin näyttelyssä on monta sellaista teosta. Esimerkiksi Quarters (1996) koostuu rautasängyistä ja viittaa muodollaan laitosmajoitukseen, vankilaan tai kasarmeihin. Nykykatsojan mieleen saattaa tulla kuitenkin vastaanottokeskus. Sänkyjen asettelu perustuu panoptikonin,1700-luvun lopulla kehitetyn lieriömäisen ja tarkkailua helpottavan vankilatyypin ideaan. Tätä on myös käsitellyt ranskalainen filosofi Michel Foucault (1926–1984), muun muassa kirjassaan Tarkkailla ja rangaista (suom. 1980). Hatoumin varhaisempien performanssien keskeinen tematiikkaa liittyikin nimenomaan sosiaaliseen ja poliittiseen kontrolliin.

Cellules, 2012–13.

Hatoum osaa yhdistää kauneuden ja kammottavuuden viettelevästi samaan teokseen. Impenetrable (Läpipääsemätön, 2009) näyttää kauempaa veistokselta, jossa metallista tehty ilmassa roikkuva kuutio luo voimakkaan mutta herkän visuaalisen vaikutelman. Lähempää tarkasteltuna materiaali paljastuu piikkilangaksi. Teos viittaa nimensä kautta venezuelalaistaiteilijan Jesús Rafael Soton (1923–2005) teossarjaan Penetrables, joissa yleisö saattoi sukeltaa värikkäiden muoviletkujen sekaan. Nykyajan puuhamaa johtaa väistämättä ajatukseen, että jotkut ihmiset joutuvat oikeasti yrittämään tunkeutumista piikkilankojen läpi.
Hatoumin näyttely ei ole helppo. Se on retrospektiivinen luonteeltaan, ja monista vanhoista performansseista on mukana pieniä dokumentaatioita teksteinä ja mustavalkokuvina. Niille on syytä varata aikaa ja tarkkaavaisuutta. Pelkkien isojen veistosten katsominen ei riitä – filosofiset taustat niihin tulevat jo 1970-luvulta.

Hot Spot, 2013.

En tiedä, kuinka tarkkaan Kiasmassa on mietitty Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin Pahan jälkeen -näyttelyn rinnakkaisuutta Hatoumin kanssa, mutta yhdistelmä toimii vaikuttavasti. Koutaniemen kuvat naisiin kohdistuvasta väkivallasta Intiassa ja Keniassa sekä Thaimaan pakolaisuudesta ja duon yhteinen dokumentti Kun viha häviää Norjan vuoden 2011 joukkosurmista ovat puhuttelevaa materiaalia maailmasta juuri nyt. On kuin Hatoumin työt loisivat filosofisen ja historiallisen taustan heidänkin työlleen.

Kuva ja kilvoittelu

Parikymmentä vuotta sitten havahduin pidemmäksikin aikaa miettimään sitä, miten vähän kiinnostavaa nykytaidetta tehdään aidosti uskonnollisessa kontekstissa. Olin mukana erään seurakuntayhtymän uskonnollisen taidekilpailun raadissa. Kokemus oli kammottava, koska niin paljon huonoa taidetta olin harvoin yhdellä istumalla nähnyt. 
Nykytaide pitää kuitenkin sisällään paljon uskonnollisia elementtejä, mutta usein tematiikkaa on suodattunut lähinnä taidehistorian eikä teologian kautta. Aiheet ovat muuttuneet kulttuurihistoriallisiksi ja menettäneet samalla voimansa – ja myös problemaattisuutensa. Yritän asettua uskonnolliseen asemaan ehdottaessani, että kyseessä on rankemman kilvoittelun puute. Tällöin ajattelen tietysti vain yhtä mahdollista tulkintaa: ahdasta porttia.

Jukka, 2016.

On meillä ainakin yksi kiinnostava uskonnollisesti virittäytynyt nykytaiteilija, joka uskaltautuu tutkimaan kuvan tekemistä juuri kilvoittelun kautta: Ville Löppönen (s. 1980), jonka tematiikka asettuu suoraan asian ytimeen. Hän itse on sanonut: ”Kuvastoni käsittelee kärsimyksen eheyttävää luonnetta, ihmisen kilvoittelua ja kamppailua sieluissaan ja ristiriidoissaan.” 
On syytä ehkä tähdentää, että kuvatekijälle myös kuvan tekeminen on oleellinen osa arkista kilvoittelua. Taidenäyttelyssä taide saattaa olla katsojalle yhtä juhlaa, mutta taiteilijalle se on myös jokapäiväistä toimintaa, jonka mielekkyys saattaa muotoutua kyseenalaiseksi. Uskonnollisen kuvat tekeminen voi olla helppoa, kunhan vain pitäytyy perinteissä ja olemassa olevissa säännöissä. Itäisessä ikoniperinteessä tämä näkyy erityisen voimakkaasti. Siinä perinteiden rikkomisella tai innovaatioilla – jotka tunnetusti ovat taiteessa arvoja – ei ole mitään osaa. On varmaankin paljon helpompaa tulla keskinkertaiseksi ikonimaalariksi kuin keskinkertaiseksi maisema-akvarellistiksi. 
Löppönen tekee työtään sekä ikoniperinteen että läntisemmän, enemmän historiamaalausta muistuttavan tekemisen ristiaallokossa. Mukana on myös sarjakuvaperinne, joten keitos on varsin haastava. On syytä tähdentää, että maisteriksi Kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija on parhaillaan valmistumassa ortodoksisen teologian maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta. Uskonnollisen kuvan ongelma ei siis ole Löppöselle vain perinteen tunnistamisen, komposition tai värinkäytön ongelma. Se on myös teologinen ongelma. 


Löppönen nimittää kuviaan rukouksiksi, mutta samalla hän yrittää riisua kuvansa rituaalisista ulottuvuuksista ja siirtää ne enemmän universaalille ja myös arkiselle tasolle. Hän ei pidä oikeassa olemisesta väärin motiivein. 
Temaattisesti vahvat näyttelyt ovat useimmiten harkittuja ja tyylikkäitä kokonaisuuksia. Jos katsoja odottaa Löppösen näyttelystä sellaista kokemusta, joutuu hän pettymään. Se on hajanainen, rikkonainen, hapuileva, epävarma ja ristiriitaisen moniaiheinen ja -tyylinen. Tämän tunnistaessaan on syytä pysähtyä miettimään juuri sitä. Sen pitääkin olla sellainen, jotta ymmärtäisimme sen, miten uskonnollinen kuva rakentuu ja voi tulevaisuudessa rakentua ollakseen muutakin kuin ulkokohtainen rituaali.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti