sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Julkaistua 813 & 814 & Näyttelykuvia 1059 & 1060: Rakenteiden psykologiaa & Aika vähän karvoitusta

Rästinpurkutalkoot jatkuvat. Tässä viimeiset viime vuoden arvioni Kirkkoon ja kaupunkiin. Zoltán Popovitsilla oli hieno retro Amoksella, Ateneumin Modigliani oli aika vahva pettymys – vaikkakin tärkeä näyttely.

Rakenteiden psykologiaa

Välillä harmittaa, kun Suomessa vieläkin valitellaan sitä, että taidemaailmamme on umpioitunut kansalliseen projektiin. Ei tämä oikeasti pidä paikkaansa. Taidemaailmamme on jo ainakin 1960-luvulta asti ollut avoin kansainvälisille virtauksille ja myös ottanut vastaan ulkomaisia tekijöitä. Yksi näistä on unkarilaissyntyinen mutta Yhdysvalloissa koulutuksensa saanut kuvanveistäjä, keraamikko ja korutaiteilija Zoltán Popovits (s. 1940).
Popovitsin kosmopoliittinen tausta näkyy myös hänen työssään: teoksista henkii yhtälailla vankka eurooppalaisen modernistinen perinne kuin kokeilevampi yhdysvaltalainen pop- ja vastakulttuurikin. Popovitsille on kuitenkin käynyt niin kuin monelle ikääntyvälle ja viisastuvalle taiteilijalle: kaiken hälyn myötä se vähän hiljaisempi luonto materiaaleineen on alkanut myös näytellä yhä kasvavaa roolia kuvanveistäjän työssä. Tässä suhteessa Popovits on nykyään varmaan yhtä lailla unkarilainen kuin suomalainenkin. Unkarin hän tosin löysi uudestaan vasta vanhemmilla päivillään. 

Saniteetti-Jedi, 1992.

Popovitsin monipuolisuutta lisää myös hänen koulutuksensa: hän on opiskellut taiteen lisäksi myös arkkitehtuuria ja lentokonesuunnittelua. Tavallaan tämä on aika luonteva kombinaatio: taide käsittelee usein suuria unelmia, ja mikä on historiallisesti ollut sen suurempaa kuin halu pysyä ilmassa tai rakentaa mahdottomia rakenteita. Lentämisestä on myös lyhyt matka psykologiaan ja unien maailmaan, joka sekin on aina ollut taiteen käyttövoimaa. Ei ole tavallaan ihme, että kun katselen näyttelyssä Popovitsin virtuoosimaista puunkäsittelyä, mietin väistämättä sitä, minkälainen olisi hänen veistämänsä puinen lentokoneen potkuri. Olen aina ihaillut sellaisia ilmailumuseoissa. Esimerkkini on perusteltu, sillä veikkaisin, että Popovitsin huikeat suoritukset kumpuavat osin hänen taustastaan: silkan pinnan estetiikan lisäksi teoksista henkii rakenteiden ja fysiikan lakien syvällinen tuntemus. Tähän kun vielä lisätään psykologinen ulottuvuus ja ehkä juuri iän tuoma viisaus, voi teoksista nauttia poikkeuksellisen monin tavoin.

Tyhjä pesä, 1999, omenapuu.

Popovitsin näyttely on täynnä kiinnostavaa taidetta. Taiteemme lähihistoriasta kiinnostuneille se on selvästi yksi vuoden kohokohdista, mutta sellaisenakin se jää kuitenkin vajaaksi. Vaikka se on retrospektiivinen katsaus luovalle 50:lle vuodelle, ei se avaan kokonaan Popovitsin merkitystä suomalaiselle taiteelle. Se on selkeästi koostettu lähinnä esteettisin perustein, eikä se rosoisuus ja kokeilevuus, joka Popovitsille on myös ollut ominaista, näy kunnolla. Näyttelyn yhteyteen olisi voinut laatia vaikka erillisen dokumentaarisen koosteen, joissa näitä ulottuvuuksia olisi voinut tuoda esiin. Muistan esimerkiksi hienoja mustavalkoisia valokuvia ennakkoluulottomista ympäristötaideprojekteista, joita hän teki Taideteollisen korkeakoulun oppilaidensa kanssa 1970–80-lukujen vaihteessa. Lisäksi olisin kaivannut kunnon tutkittua näyttelyjulkaisua, jossa Popovitsin ura olisi pysyvästi näytillä myös näyttelyn jälkeen. Ei tällaisia katsauksia nykyään niin usein järjestetä.

Aika vähän karvoitusta

Italialaissyntyisen mutta Ranskassa uransa tehneen taidemaalarin – ja myös kuvanveistäjän – Amedeo Modiglianin (1884–1920) retrospektiivistä näyttelyä on mainostettu suurtapahtumana. On näyttely epäilemättä merkittävä mutta ei missään nimessä kattava – niin laajin Pohjoismaissa koskaan nähty katsaus Modiglianin tuotantoon kuin se olisikin. Nuorena kuollut boheemitaiteilija on nimittäin noussut jo siihen kastiin taiteilijoita, joiden näyttelyn rakentaminen on taloudellisestikin vaikeaa: ennätyksensä hän teki viime vuonna, kun kiinalainen miljardööri Liu Yiqian osti huutokaupasta Lepäävän alastoman (1917–18) 170,4 miljoonan dollarin ennätyshintaan. Sellaisia teoksia on vaikea saada lainaan.

Lepäävä alaston hiukset avoinna, 1917.

Juuri tällaisista alastonmaalauksista Modigliani on tullut tunnetuksi. Varsin maneerisista ja tyylitellyistä alastomista naisista huokuu oudon sensuelli maailma. Koettiin alastonmaalaukset aikoinaan sopimattomiksikin: Modiglianin ainoa elinaikanaan pitämä yksityisnäyttely vuonna 1917 herätti kohua, ja alastomuutta kuvaavat teokset jouduttiin poistamaan, koska ”niissä näkyy karvoitusta”. Ateneumin näyttelyssä syytä huoleen ei ole, koska näitä on esillä nyt vain muutama.
Näyttelyn pääosa koostuu muotokuvista, ja hyvä niin, sillä uskallan väittää, että juuri muotokuvat ovat lopultakin Modiglianin kiinnostavinta antia. Alastonmaalaukset jäävät kuvitusmaisiksi ja ehkä jopa pinnallisiksi. Feministisesti voisi ajatella, että niissä heijastuu Nietzschensä lukeneen boheemitaiteilijan yli-ihmismäinen ja esineellistävä suhde naisiin – malleinaan hän käyttikin usein prostituoituja. Muotokuvissa malleina on puolestaan useimmiten vertaisia, joiden sielunelämään on epäilemättä ollut haastavampaa paneutua. Tässä tilanteessa ulkoinen näköisyyskin on ollut toissijaista. Ja vaikka silmät olisivatkin sielun peili, jätti Modigliani nekin usein mantelinmuotoisiksi tyhjiksi aukoiksi. Siitä huolimatta hän on kyennyt usein tavoittamaan jotain varsin oleellista ja myös omintakeista malleistaan.
Vieraan ihmisen muotokuva on taiteena aina vähän ongelmallinen aihe, eikä kenenkään sivistystaso taida riittää tämän näyttelyn koko ihmiskirjoon. Tarttumakohtia on kuitenkin riittävästi. Minulle esimerkiksi se, miten merkittävä venäläinen runoilija Anna Ahmatova (1899–1966) oli Modiglianille, tarjoaa yhden avaimen. Aina kun tartun uudestaan Jelena Kuzminan Ahmatovan elämäkertaan (1992), näen kirjan kannessa Modiglianin piirustuksen rakastamastani runoilijasta. Minulle on syntynyt jo suhde siihen.
Näyttelyluettelossa Timo Huusko tarjoaa toisen kertomalla Ateneumin kokoelmissa olevasta taidemaalari Léopold Survagen (1879–1968) muotokuvasta, joka on muuten ainoa suomalaisessa omistuksessa oleva Modiglianin öljyvärityö. 

Taidemaalari Léopold Survagen muotokuva (1918). 

Näyttely jätti varsin ristiriitaisen tunteen. Kammottava näyttelyarkkitehtuuri on rimanalitus – eräs kollegani nimitti sitä osuvasti venemessumaiseksi. Vaatimaton julkaisu on kouluainemainen elämäkertatiivistelmä vailla mitään näkökulmaa. Näistäkin huolimatta näyttely on merkittävä. Se on syytä nähdä, jos vähänkin modernia taidetta harrastaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti