maanantai 10. huhtikuuta 2017

Julkaistua 817 & 818: Taide, valta, raha ja seksi vetovoimina & Vitun länkyttäjät – pohdintoja kielestä

Jatkan rästinpurkua. Tässä kaksi YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumniani viime loppuvuodesta. Eka 9.11 ja toka 2.12.

Taide, valta, raha ja seksi vetovoimina

Ei ole pitkäkään aika siitä, kun eräs viranhaltija riemuitsi siitä, että taiteen vetovoima on lisääntynyt. Näin käsitteet liikkuvat alalta toiseen. Vetovoima lienee alun perin painovoiman kaltaista fysiikkaa: voima, joka vetää kappaleita toisia kohti. Joillekin se on muuntunut erotiikaksi – voimaksi joka vetää ihmisiä toistensa puoleen. Psykologi Tony Dunderfelt on sanonut, että ”rakkaus syntyy samanlaisuuden lämmöstä, seksuaalisuus erilaisuuden jännitteestä”.
Muistan erään illan vuosia sitten, kun näin yksissä taidepippaloissa taiteenkeräilijä Pentti Kourin nuorten seksikkäiden naisten ympäröimänä. Kaikilla naisilla oli lyhyt hame ja antava dekoltee. Kouri poltteli tymäkkää sikaria, ja naiset tuuppivat toisiaan päästäkseen lähemmäksi. Koko illan. Se oli kuin neljän perustavaa laatua olevan vetovoimatekijän – taiteen, vallan, rahan ja seksin – sähköinen törmäys. 

Maksaisitko tästä 170 miljoonaa dollaria?

Seksin ikiaikaisesta vetovoimasta ei ole epäilystäkään. Senkin me tiedämme, että rahan vetovoima vain lisääntyy kiihtyvällä tahdilla. Taiteellakin on talouteen ja valtaan liitettynä taattu tulevaisuus vetovoimatekijänä. Ylijäämäraha hakeutuu enenevässä määrin taiteen pariin. Tuloksena on taiteen rahallisen arvon absurdi nousu – esimerkiksi kiinalainen miljardööri maksaa Amedeo Modiglianin maalauksesta 170 miljoonaa dollaria. Näin tapahtui viime vuonna. Tällainen kehityskulku tuottaa muun muassa sen, että Ateneumin taidemuseon Modgliani-näyttely ei ole niin hyvä kuin se voisi olla: teokset ovat jättimäisine vakuutusarvoineen joko liian kalliita tai sitten niitä on ylipäänsä vaikea saada liikkeelle. Mutta näin taiteestakin tulee rahan voimalla ihan uudella tavalla vetovoimaista. Se on vaikeasti saavutettavaa – vähän kuin seksissä, jossa tunnetusti leikitellään vaikeasti saavutettavuudella: ”playing hard to get”, niin kuin englanniksi on tapana sanoa.
On taide toiminut iskurepliikkinäkin – ainakin tarinoiden mukaan: ”Tuuksä katttoon mun Dalin grafiikkakokoelmaani. Voin tarjota lasillisen punkkuakin.” Taidekauppias Erkki Minkkiseltä ostettuja väärennöksiähän ne tietenkin ovat, mutta ei sitä nousuhumalassa, hämärissä valoissa ja kiiman lisääntyessä niin helposti huomaa. 
Mutta kun viranhaltija puhuu taiteen vetovoimasta, ei hänen mielessään ole seksi tai kiusoittelu. Hän menee suoraan koviin numeraalisiin faktoihin. Hän miettii todennäköisesti elinkeinopolitiikkaa, erityisesti hotelli- ja matkailualaa. Kulttuuripolitiikka saa luvan liukua elinkeinopolitiikalle alisteiseksi. Joudumme opiskelemaan taidehistorian sijaan tällaisia virkkeitä: ”Kunnan näkökulmasta elinkeinopolitiikka ja kilpailukyvyn vahvistaminen tarkoittavat kaikkia niitä paikallisen tason toimenpiteitä, joilla paikallisista lähtökohdista parannetaan yritysten fyysistä ympäristöä, tuotantopanosten saatavuutta, osaamista, palveluja, sekä toimintaan liittyviä säädöksiä ja päätöksentekokäytäntöjä.” Ei kovin seksikästä.
Taiteen vetovoimaa mitataankin usein vain numeraalisesti, ja mittareita on kaksi: kävijämäärät ja raha. Näin on asia esimerkiksi Helsingin taidemuseossa, jossa johtokunnan on erityisesti valvottava vain kahta asiaa: kävijämäärätavoitteiden täyttymistä ja budjetissa pysymistä. 
Taiteen ollessa kyseessä on usein tapana kiistellä taiteen itseisarvosta. Jotkut puolustavat itseisarvoa intohimoisesti, koska heidän mielestään juuri taide tekee pelkällä olemassaolollaan meistä ihmisiä. Toiset taas näkevät taloudellisesti tuottamattoman taiteen täysin tarpeettomana. He ovat niitä ihmisiä, jotka kyseenalaistavat taiteen tukemisen, jos ei edes vanhuksista kyetä pitämään säällisesti huolta.
Minulla on nykyään taipumus jopa vähän masentua, kun ajattelen – tai pikemminkin joudun työkseni ajattelemaan – taiteen, rahan, vallan ja seksin keskinäisiä vetovoimasuhteita. Kuulun niihin ihmisiin, joilla on tapana sanoa rakastavansa taidetta. Mutta tuo rakkauskin on aika kompleksista. Palaan Dunderfeltiin. Rakkaus taiteeseen ei ehkä kuitenkaan ole pohjimmiltaan samanlaisuuden tuottamaa lämpöä. Huimaava taidekokemus ei useinkaan synny tutusta ja turvallisesta vaan pikemminkin ”erilaisuuden tuottamasta jännitteestä”. Siitä, että näkee jotain, mitä ei koskaan aikaisemmin ole nähnyt. Kyllä siinä taitaa olla jotain perin juurin seksuaalisuutta muistuttavaa. Kuin kävisi jännittävästi vieraissa ilman morkkiksen vaaraa. 
Olen nähnyt varmaankin suurimman osan Modiglianin töistä valokuvina. Ne ovat minulle siis melko tuttuja. Olen lähdössä heti tämän jälkeen taidenäyttelyyn. En kuitenkaan mene katsomaan Modigliania vaan hakeudun johonkin pikkugalleriaan katsomaan taiteilijaa, josta en ole koskaan kuullutkaan. Tätä ajatellessani tunnen suloista jännittävää värinää. Ehkä taide on vetovoimaisinta juuri silloin, kun ei oikein tiedä, mikä on odottamassa.

Vitun länkyttäjät – pohdintoja kielestä

Olen ammattitoimittaja ja yritän pitää kielestäni huolta. Vuosien saatossa on käynyt niin, että uskallan todeta: Kirjoitan elääkseni ja elän kirjoittaakseni. Kirjoittaminen on tapa, jolla pystyn jäsentelemään rakkaimpia asioita – ja myös vaikeimpia. Uskon kieliyhteisöjen voimaan pirstoutuvassa maailmassa. Osaan englantia, mutta en halua kirjoittaa englanniksi, koska pelkään sitä nyanssien ja huumorin katoavan. Kyse on identiteetistäni. Juuri nyanssit ja huumori tekevät minusta sellaisen kuin olen. Pelkillä väitelauseilla olisin vain mekaaninen ääliö. Kirjoituskone.
Kirjoittajana koen vastuuta kanssaihmisistäni. Haluan pitää kieltä elossa ja taata sen jatkumisen tulevillekin sukupolville. Varmaan tästäkin syystä yhteispohjoismaista yleisradiotuotantoa edustava uutislähetys Oddasat on yksi mieliohjelmistani. Ehkä tähän vaikuttaa myös sen sivutuote: tympeäksi kokemani nationalismin rajojen ravistelu. En osaa lainkaan pohjoissaamea, mutta se ei haittaa. Uutisten paikallisuus on kiehtovaa, ja samalla tulee opittuakin: tekstitetyn ohjelman kautta sanavarasto karttuu edes vähän.
Oikein odotan sitä, että joskus reissulla pääsen kokeilemaan sitä käytännössä. Näin minä viroakin olen oppinut. Joskus Viron maaseudulla – kun kukaan virolainen älykkökaverini ei ole kuulemassa – saatan käydä melkein oikeita keskusteluita. Kun kirjoitan näin, alan jo samalla miettiä kielisosiologisia ongelmia. Kieliyhteisöjä on nimittäin samankin kielen sisällä lukuisia.
Kirjoittajista oletetaan usein, että heillä on omintakeinen tyyli. Näin minäkin luulin nuorempana. Olen sukupolvea, joka oppi käyttämään vilpittömästi ilmaisua: ”Sillä on hyvä lause”. Näin kirjailijat puhuivat aikoinaan. Kieli kuitenkin muuttuu aikojen saatossa. Senhän me kaikki tiedämme, mutta sen ilmaisujen sivumerkitysten muutokset ovat täynnä outoja ulottuvuuksia. Ne täytyy oppia, ja ainoa oppimistapa on niiden sosiaalinen konteksti. Jos maallikko sanoo nykyään ammattikirjailijalle, että ”sulla on niin hyvä lause”, joutuu hän vaivaantuneen säälin kohteeksi. Se on kirjailijan mielestä kliseinen ilmaisu – so last season, niin kuin suomeksi nykyään sanotaan. Tätä kautta hän saattaa jopa kokea kehun loukkaavana. Kirjailijat käyttävätkin nykyään kyseistä ilmaisua lähinnä parodisessa mielessä.
Omintakeinen tyyli hajoaa myös välineiden vaikutuksesta. Kirjoitan paljon. Minulla on neljä vakituista kanavaa ja niiden päälle useita muita satunnaisia. Verotietoni paljastivat, että esimerkiksi viime vuonna minulla oli 38 työnantajaa. En valitse tietoisesti tyyliäni julkaisukanavan mukaan, mutta uskon ja myös tunnustan sen vaikuttavan ainakin alitajuisesti. En juurikaan mieti kohderyhmää, mutta aina silloin tällöin huomaan sananvalinnoillani kosiskelevani kuvittelemaani lukijaa. Pakko tämä on tunnustaa, enkä usko, että kukaan kirjoittaja on tästä täysin vapaa. Ottaa se silti vähän pannuun.


Viime aikoina olen huomannut kirjoittamisessani uuden tyyliä ja kielenhuollollisesti hieman pelottavasti puhtauttakin rapauttavan mekanismin. Sen lisäksi, että kirjoitan moneen lehteen, pidän yllä myös blogia, ja nyt olen jo vuoden ollut aktiivinen Facebookissa. Huomaan kirjoittavani kaikkiin eri tavalla. Lehtijuttuja kirjoittaessani yritän koko ajan pitää mielessäni Journalistin ohjeet. Blogissa annan itselleni paljon enemmän vapauksia, mutta Facebookissa päästän itseni hillittömästi vapaaksi. Puhekielisyys ja kiroilu ovat lisääntynyt huomattavasti. Verbit jäävät usein pois. Facebook on nopea kanava, jossa viestit sinkoilevat sellaista vauhtia, ettei vastausta ole vielä ehtinyt kirjoittaa, kun uutta jo pukkaa – toisinaan jopa monelta taholta. Jo pelkästään tämä ominaisuus muuttaa kieltä – ei pelkästään puhekielen suuntaan vaan myös uusien ja erilaisten piilomerkitysten käyttöön. Facebookissakin nimittäin syntyy omanlaisiaan pieniä kieliyhteisöjä ja hierarkioita, joissa ryhmän käyttämille ilmaisuille syntyy sisäisiä merkityksiä, jota sivullisemmat eivät täysin tajua.

Petteri Paksuniemen ja Otso Kantokorven tyypillistä länkytystä.

Kaikki kaverit eivät ole samanarvoisia. Minullakin on nykyään kaksi kaveria, jotka ovat ylitse monen muun – molemmat vielä hyvälauseisia ammattikirjailijoita: Sami Liuhto ja Petteri Paksuniemi. Me käymme toisinaan vakavia kulttuurikeskusteluita. Tässä näyte eiliseltä:
SL avaa keskustelun: guggis guggis guggis guggis
PP: guggsituttaa 
OK: Vitun länkyttäjät (ja jakaa linkin Yellowmanin reggaebiisiin ’Zunguzungguguzunguzeng’).
Antikvaarinen kirjakauppias Elmeri Vehkala puuttuu keskusteluun: Tää on muuten paras guggenheimkeskustelu mihin oon osallistunut. 
Koko ketjussa oli 51 samantasoista kommenttia. Osallistujia oli yhdeksän. Päädyimme lopulta pohtimaan filosofi S. Albert Kivistä.
Ei kovin hyviä lauseita. Tuskin lauseita ollenkaan. Mutta hauskaa. Mutta ehkä vain meidän mielestä. Repikää siitä. Jos pystytte. Tirsk. Huoh. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti