Julkaistua 838: Taidetta koululaisille

Tuoreimman Arkkitehdin (2/17) teemana on koulu. Minulta tilattiin juttu jonkun taiteilijan kokemuksista kouluarkkitehtuurin kanssa työskentelystä. Ei-ihan-niin-perinteinen valoteoksistaan tunnettu Tülay Schakir (s. 1968) oli luonteva valinta. 

[Mainittakoon, että aiheesta olisi saanut aikaan pienen kirjankin. Joukkoistin sopivan taiteilijan löytämisen Facebookissa, ja hyviä vinkkejä tuli runsaasti. Kiitos niistä.]

Taidetta koululaisille

Nykyisistä kouluista on tullut kuvataiteen ja arkkitehtuurin kohtauspaikkoja. Taiteilija Tülay Schakir kertoo yhteistyöstään arkkitehtien kanssa. 

Arkkitehtuurin ja kuvataiteen suhteista on keskusteltu pitkään. Ensimmäisiä taidekentän näkyvimpiä puheenvuoroja käytti 1960-luvulla kuvanveistäjä Raimo Utriainen, ja keskustelua on jatkanut muun muassa arkkitehtuurin värisuunnitelmia tehnyt taidemaalari Jorma Hautala. 

Taiteilijakunta on usein kokenut jäävänsä yhteistyössä alakynteen. Olen istunut useammassakin seminaarissa, jossa näitä asioita on pohdittu. Olen kuullut lukemattomia kertoja latteasti hoetun ratkaisuehdotuksen: kuvataiteilija on otettava prosessiin mukaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Yleisen tasonkaan ongelmista ei ole siis oikein päästy etenemään, mutta konkretiassa on siirrytty jo erityisemmälle tasolle: miten arkkitehdin ja kuvataiteilijan yhteistyö toimii esimerkiksi koulua suunnitellessa? 

Koulunäytelmä, 2008, Koulumestarin koulu, Espoo.

Muun muassa valoteoksistaan tunnettu Tülay Schakir on tehnyt runsaasti yhteistyötä arkkitehtuurin kanssa. Vuonna 2008 häneltä valmistui tilateos espoolaisen Koulumestarin kouluun yhteistyössä Arkkitehtitoimisto Perkon kanssa. Mukana oli sekä ohjelmoidusti muuttuvaa valoa että hologrammi. Nyt hän tekee saman toimiston kanssa yhteistyötä Launeen koulun monitoimirakennukseen Lahdessa. Projekti on juuri käynnistynyt. 

Schakir ei koe yhteistyön ajoitusta kovinkaan suurena ongelmana. Hänen mielestään voi jopa olla ”kiinnostavaa tulla valmiiksi annettuun tilaan, pohtia tarjottuja tilallisia ominaisuuksia ja tehdä suunnitelmia”. 

 

Olemme varsin tottuneita siihen, että lapsille tehdään ikään kuin lapsille sopivia teoksia, jotka ovat usein viehättäviä, söpöjäkin. Schakir miettii myös lapsia kohdeyleisönä, mutta hänelle ominaisten abstraktimpien teemojen kautta ajatus liikkuu hieman toisissa sfääreissä: ”Yritän tehdä koululaisen lähestyttävää taidetta, joka on osallistavaa. Miten teoksen ympärillä liikutaan, miten sitä katsotaan?” Schakir on myös kiinnostunut siitä, miten teos on mahdollisesti integroitunut osa oppimisympäristöä. Esimerkiksi valo ilmiönä on luonteva osa fysiikkaa. Tila ja aika yhdistyvät myös kiinnostavalla tavalla: ”Yritän tietyssä mielessä luoda myös maamerkkiä. On hauska ajatella, että entiset koululaiset muistelisivat joskus sitä taidetta, jonka keskellä kouluvuotensa elivät.” 

Schakir ei ole kokenut yhteistyötä arkkitehtien kanssa koskaan ongelmalliseksi. Mahdolliset ongelmat alkavat usein vasta siinä vaiheessa tilaajan kanssa, kun suunnitelmat viedään urakkakuviin. Lisääntynyt byrokratia uusine yhteistyötahoineen saattaa myös hankaloittaa prosessia. Esimerkiksi hankkeiden taidekoordinaattoreista saattaa helposti tulla uusi intressiryhmä omine näkemyksineen ja vaatimuksineen. ”Rakennusbisneksen hankintamalli sopimuksineen ja konsulttikielineen ei sekään ole aina edesauttamassa taiteen toteutumista.” 

Kun taide on muuntunut veistoksista ja maalauksista teknisesti varsin monimuotoisiksi ratkaisuiksi, syntyy myös uusia ongelmia. Teosten ylläpito monimutkaistuu, ja Schakir toivookin alalle ”kunnollisten huoltomallien kehittelyä”. Hän on ehtinyt nähdä omia töitäänkin jo toimimattomina.

Julkaistua 837: Pölyistä vauvajoogaa ja sokkotreffejä

Jotensakin ottaa pannuun, että tällaisilla jutuilla minusta tulee vain ärisevä ja menneen perään haikaileva vanheneva mies, jonka olisi kohta syytä vaieta. Mutta olen aika vakuuttunut siitä, että olen oikeassa ja että museoiden ei saisi antaa unohtaa vanhoja keskeistoimintojaan – vaikka Helsingin taidemuseo saikin juuri palkintoja kaksin kappalein. Tällainen valitus oli viimeviikkoinen Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini: 

Pölyistä vauvajoogaa ja sokkotreffejä

Italialainen futuristirunoilija Filippo Tommaso Marinetti (1876–1944) kirjoitti Futuristisen manifestin vuonna 1909. Taidesuuntaus vannoi nopeuden, koneiden, teollisuuden ja väkivallan nimeen. Myös nuoruuden ihailu oli tärkeää. Futuristit tuomitsivat historian ja museot, joita manifesti vertasi hautausmaihin. He uhosivat: ”Tuhoamme museot, kirjastot ja kaikenlaiset akatemiat.”

Paradoksaalisesti on käynyt niin, että tunnemme futurismin, sen kuvaston ja ajattelun juuri siksi, että museoita on olemassa. Suomalaiset saattoivat esimerkiksi tutustua futurismiin Espoon modernin taiteen museo EMMAn näyttelyssä vuonna 2012. 

Futuristien aikakaudesta on kulunut jo sata vuotta, mutta henki tuntuu taas yllättävän samanlaiselta. Nopeus ja voima ovat edelleen valttia, vain teollisuuden on korvannut globaali digitaalinen vallankumous. Nuorisossa elää edelleenkin toivo: esimerkiksi uutta museotaan valmisteleva Amos Andersonin taidemuseo brändää itseään nuorison avulla. Muutenkin museomaailma on nuorentunut ja muuttunut vähemmän akateemiseksi: katutaide on noussut taiteen keskiöön. Vantaan taidemuseo muutti nimensä Artsiksi ja ilmoitti keskittyvänsä katutaiteeseen, Helsingin Taidehalliin on tulossa graffititaiteilija EGSin laaja näyttely ja Helsingin taidemuseo HAM kokoaa parhaillaan katutaidenäyttelyä. Amos Andersonin viimeinen näyttely Generation 2017 vanhoissa tiloissa keskittyy sekin nuorisoon ja johdattaa tietä uuteen tilaan. Esillä on muun muassa Sebastian Schultzin isokokoinen muraali, joka tekee kunniaa suomalaisille katutaiteilijoille ja graffitimaalareille. 

Jotain on kuitenkin muuttunut. Vaikka futuristien voisikin jälkikäteen sanoa olleen aikoinaan varsin hyviä brändääjiä, ei erillistä brändäämistä tuolloin ollut olemassakaan. Nykyään museot palkkaavat bränditoimistoja luomaan niille menestyksekkään tulevaisuuden brändin. Helsingin kaupunginmuseon johtaja Tiina Merisalo totesi toissapäivänä YLE:n uutisissa: ”Uuden brändin rakentaminen oli keskeinen selkäranka koko museon lanseerauksessa.” Bränditoimisto Werklig suunnitteli museolle uuden ilmeen. Sama toimisto tekee sitä parhaillaan myös Amos Rexille. 

”Brändin rakentaminen” on keskeinen taikasanamainen asia, kun museot yrittävät tehdä itsestään ”kiinnostavia” ja ”moderneja”. Syy trendiin on varmaan osin juuri futuristeissa. Museot ovat futuristeista lähtien kärsineet huonosta brändistä. Ne ovat saaneet kantaa harteillaan jämähtäneisyyden leimaa. Niiden brändi on samalla ollut selkeä. Sitä on kuvattu aina yhdellä kliseisellä ilmaisulla: Museot ovat pölyisiä. Toinen vahva brändi on ollut halveksittu rukinlapa. Näin voimakkaisiin ja elinkelpoisiin brändeihin eivät museot tule ikinä kykenemään, vaikka lapioisivat kuinka paljon rahaa bränditoimistoille. 

Onneksi brändäämisessä ja mainosmaailmassa on sentään yksi lainalaisuus, joka tulee väistämättä joskus toimimaan museoiden sisältöjen hyväksi. Tarkoitan sellaista itseironista brändäämistä ja mainontaa, jota on aina silloin tällöin nähty. Olen nähnyt mainoksia huoltoasemista, joista saa huoltoa ja autotarvikkeita. Odottelenkin innolla sitä museota, joka uskaltaa laittaa kunnolla rukinlapoja esille ja tehdä juuri siitä numeron. 

Sitä odotellessa joudun vain ihmettelemään museoita, joiden pitää yrittää esittää uudistumistaan kaikin muin mahdollisin keinoin kuin satsaamalla voimavaransa veret seisauttavien näyttelyiden tekemiseen. Taidemuseoissa on esimerkiksi tarjolla vauvajoogaa, gourmet-kokkaamista ja sokkotreffejä – jopa hiljaisia diskoja. Resurssipulansa kanssa kamppailevat museot ovat ympäri Suomea satsanneet henkilötyövuosia ja muitakin paukkuja enenevässä määrin yleisötyöhön ja markkinointiin – ja tietenkin yritysyhteistyöhön, jolla niitä vajavaisia resursseja on yritetty paikkailla. Usein tämä tapahtuu sisältötyön kustannuksella. Näyttelyajat pitenevät ja valmiiden näyttelyiden ostaminen muista museoista lisääntyvät. 

Museoinstituutio on selvästikin kriisissä. Yksi syy tähän on se, että menestyksen osoittamiseen on edelleenkin käytössä se helpoin mahdollinen numeerinen mittari: kävijämäärä. Laadullisiakin mittareita on esimerkiksi Suomen museoliiton toimesta yritetty kehittää, mutta edistys tässä suhteessa on ollut kehnoa. 

Kävijämääriä laskiessa on syytä muistaa, että 40 000 kävijän näyttely voi jättää kulttuuriimme paljon voimakkaamman jäljen ja muuttaa rajummin ja pysyvästi ihmisten elämää kuin 140 000 kävijän hyvin brändätty näyttely, joka perustuu sille, että ”ollaan mukana” jossain, missä ”kaikki muutkin” ovat mukana – oli näyttely sitten mitä tahansa höttöä tai pelkkää vanhan toistoa näyttävässä paketissa ja kosiskelevalla oheisohjelmalla varustettuna, siis silkkaa tomua.

Julkaistua 836: Pieniä merkkejä Punavuoressa

Männä viikolla ilmestyi Juha Ilosen toimittama kirja Kaupungin piirteet (Pro Helsingfors 2017). Kirjoitin tilattuna siihen pienen jutun rakastamastani Punavuoresta.

Pieniä merkkejä Punavuoressa

Kävelen miltei päivittäin Sinebrychoffin puiston ohi. Pysähdyn silloin tällöin oluttehtaan punatiilisen aidan vieressä ja mietin isoisääni, jota en koskaan tavannut. Hän kuoli setäni Aatoksen kanssa Helsingin pommituksissa. Aidassa on lohkeamia, ja tiedän niiden syntyneen pommien sirpaleista. Viereisen Hietalahdentorin kupeessa sijaitsevan entisen teknillisen korkeakoulun kivijalassa on samanlaisia vammoja. Muistan usein sen, kun rakennuksen nurkalla tapaamani vanha antikvaarinen kirjakauppias kertoi minulle tavanneensa pommituksissa kuolleen ystävänsä – Aatos-setäni – viimeistä kertaa juuri samalla kohdalla.

***

Kävelen pitkin poikin Punavuorta ja katselen talojen seiniä. Katselen talojen rappauspintoja ja olen ylpeä osatessani sanoja, joita moni ystäväni ei osaa: ’terastirappaus’, ’slammaus’, ’rossaus’, ’rokotus’… Muistan edesmennyttä rappariystävääni Hanskia, jonka kanssa rööperiläisessä baaripöydässä asiasta useasti keskustelin.

Omistan tämän juttuni edesmenneelle ystävälleni Hanskille.

***

  

Kävelen Fredrikinkatua ja muistan miltei aina katsoa rappusia, joissa lukee haalistuneella sinisellä pohjalla KOP. Mielessäni soi Rauno Lehtisen orkesteri: ”Siellä aina ystävä.” Joskus  häpeän nostalgian mukanaan tuomaa sentimentaalisuutta, useimmiten kuitenkin hymyilen.

Kuva: Juha Ilonen.

***

Olen taidekriitikko ammatiltani ja aina nähdessäni Telakanpuistossa Matti Hauptin veistoksen Kohottava voima (1962) muistan halveksia sitä surkeana Rodin-kopiona. Vuosien mittaan olen kuitenkin oppinut omituisella tavalla rakastamaan sitäkin. Se on antanut paikalle nimen ja hengen: olen juonut ’Moukaripörssissä’ Kivi-Penan kanssa Kossua pullon suusta ja taivastellut maailman menoa.

***

Rakastan Punavuorta. Se on minulle täynnä pieniä merkkejä, signaaleja jotka laukaisevat lukemattomia mielleyhtymiä ja muistoja ja jotka antavat paikoille merkityksiä – toisinaan yhteisiä ja jaettuja, toisinaan idiosynkraattisia ja vain minulle tärkeitä. Niitäkin voin kuitenkin jakaa ja yrittää tehdä niistä yhteisiä.

Kulttuuriministeri Sampo Terho 2: Ministerin historiantajusta

Tunnollisen kulttuurityöläisen on syytä tuntea uuden kulttuuriministerinsä ajattelua. Edellisessä postauksessa kommentoin Terhon ajattelun rotuteoreettista taustaa, jota olen hämilläni pohdiskellut perjantaista lähtien.

Nyt olen päättänyt tutustua hänen historiantajuunsa – onhan hän Tampereen yliopistosta Suomen historia pääaineenaan valmistunut maisterismies. 
Tässä hänen ajatuksiaan kiteytettynä Aamulehden alakerrasta 15.11.2007:

"Historian näkökulmasta siirtomaaimperiumien aika merkitsikin Afrikalle kuta kuinkin samaa kuin Rooman imperiumi aikoinaan Euroopan kansoille: valvotun rauhan ja ohjatun kehityksen aikaa."

Onneksi häntä ei nimitetty kehitysministeriksi. 

Tässä muistutukseksi Belgian Kongon valvottua rauhaa Edouard Manduaun (1855–1938) maalauksessa Sivilisaatio Kongossa (1883): 

Tästä linkistä voi aloittaa opiskelun.