Julkaistua 844: Sulassa sovussa

Joskus keväällä kirjoitin Benettonin säätiölle tekstin suomalaisen taiteen nykyilmapiiristä. Nyt syksyn korvilla se sitten ilmestyi. Kyseessä on säätiön miniatyyritaiteen kartoittaminen suomalaisen taiteen osalta – kirjan ja näyttelyn muodossa.

Tämä on taas näitä "artisti maksaa" -projekteja. Parisataa suomalaistaiteilijaa teki miljonääri Luciano Benettonille ilmaisen duunin – näkyvyyttä vastaan. Saivat he sentään valmiit pohjat. Ja toki hyvän CV-merkinnän. 

Ajattelin ensin solidaarisesti kieltäytyä kunniasta, koska, toisin kuin taiteilijoille, minulle kyllä maksettiin kirjoituspalkkio, mutta vuokrarästit ja vipitkin piti hoitaa, joten otin työn vastaan. "Money talks." Ja olisi sen kuitenkin joku muu kirjoittanut, eivätkä taiteilijat tällaisesta solidaarisuudesta olisi mitään kostuneet. Suunnittelin kuitenkin itselleni vähän vieraasti jo lopun valmiiksi: halusin huomauttaa viimeisessä virkkeessä Benettonille, että taiteilijat ovat köyhää väkeä.

Niin että näillä mennään:

Sulassa sovussa

Suomalainen kuvataide on elänyt reaaliajassa eurooppalaisen taiteen kanssa 1800-luvun lopulta saakka. Olemme jakaneet samat taiteiden pääkaupungit ja käyneet läpi samat ismit – jotkut tosin viiveellä: 1900-luvun alun avantgardevirtaukset eivät juuri Suomea koskettaneet, ja abstraktin tuleminen kuvastoomme oli nationalismin raskauttamassa taidemaailmassa hidasta aina 1960-luvulle saakka. Kaikki tämä on kuitenkin jo aikoja sitten taakse jäänyttä historiaa. Silti taidemaailmamme valtaa käyttäviä tahoja tuntuu jatkuvasti huolestuttavan suomalaisen taiteen heikko kansainvälistymisen aste. Valituksia tästä kuulee säännöllisesti – varsinkin silloin, kun johonkin taidemuseoon valitaan uutta johtajaa, jonka uskotaan vihdoin ratkaisevan tämän ongelman.

Taiteilijat eivät tästä kuitenkaan ole piitanneet vaan ovat jo ratkaisseet ongelman: kansainvälistyneet ennen kaikkea ruohonjuuritason toiminnalla, erityisesti globaalin residenssitoiminnan myötä. Verkostoja on luotu ahkerasti ja usein vieläpä niin, ettei taidemaailman kerma ole edes kyennyt seuraamaan kehityskulkuja. Nykyään esimerkiksi Berliinissä, yhdessä maailman taidepääkaupungeista, elää ja vaikuttaa erään siellä toimivan taiteilijatuttavani arvion mukaan enemmän tai vähemmän pysyvästi kuutisenkymmentä nuorta suomalaistaiteilijaa. Iso osa heistä ei ole enää edes järin kiinnostunut suomalaisuudestaan tai suomalaisen taidemaailman reaktioista heidän työhönsä. 

Eräs toinen taiteilijaystäväni totesi jo vuosia sitten, että suomalaista ja portugalilaista nykytaidetta ei enää erota toisistaan. Globaalissa nykytaidemaailmassa trendit eivät paikkaa tunnista tai tunnusta. Näin varmaan onkin. Huomasin tämän jälleen kerran, kun kävin hiljakkoin Berliinissä katsomassa Dominikaanisesta tasavallasta tulevien nuorten taiteilijoiden yhteisnäyttelyä. Yritin tietoisesti miettiä, miten se poikkesi suomalaisesta nykytaiteesta. Ei millään erityisellä tavalla. Yritin myös löytää jotain nimenomaan karibialaista. En kyennyt. 

Tässä on kuitenkin ehkä tapahtumassa käänne. Globalisaatio on kohtaamassa dialektisen vastavoimansa. Onneksi se ei ole ahdas nationalismi, joka sekin on kyllä nousussa, vaan pikemminkin arjesta nousevat paikallisuus ja yhteisöllisyys, jotka ovat selvästi voimistuneet. 1980-luvulla alkanut subjektiivinen, toisinaan jopa korostuneen narsistinen käänne taiteessa on murtumassa. Taiteilija ei enää niinkään tutki identiteettiä ja sen muodostumista tai haltuunottoa vaan pikemminkin pyrkii kontekstualisoimaan itseään ja tekemistään ankkuroiden asiat egon sijaan tiettyyn paikkaan ja pienempiin sosiaalisiin yksiköihin. Paikan sekä suvun ja sen historian merkitys on kasvanut. Muistista, sen harjoittamisesta ja erityisesti rikastuttamisesta niillä asioilla, joita on vaikea muistella, on tullut yksi keskeinen taiteen käyttövoima. Henkilökohtaisten muistojen sijaan kyse on usein kuitenkin siitä, mitä joukolla muistellaan tai mistä joukolla on vaiettu. Taiteilijatkin ovat ryhtyneet kirjoittamaan historiaa uudelleen. 

Taiteen paikkasidonnaisuus ei enää tarkoita sitä, että teos tehdään tiettyyn paikkaan vaan pikemminkin paikallisen ulottuvuuden tunnistamista ja vahvistamista niissä teemoissa, joita taiteilija käsittelee. 1990-luvun guru David Harvey oli väärässä väittäessään, että ”tila lakkautetaan ajan välityksellä”. Nopeus ja tilan tiivistyminen ei siis muuttanutkaan maailmaamme peruuttamattomasti. 

Postmodernin tuoma metatasojen loputtomuus ja ironisen tietoisuuden esittämisen tarve ovat kuihtuneet. Suomalainen taiteilija uskaltaa nykyään käsitellä teemojaan tavalla, jolle taannoin olisi hymähdelty: nostalgia, melankolia ja naiivi ilo ovat yhtä sallittuja kuin kiukku, suorapuheisuus ja hyökkäävyyskin. Taidemaailmassamme 2000-luvulla arvostettu viileä käsitteellisyys on saanut antaa tilaa myös vähemmän älyllisille, suorille toimintatavoille. Molemmat tuntuvat itse asiassa elävän sulassa sovussa – toisinaan jopa yhden ja saman tekijän tuotannossa. 

Suhde taiteen historiaankin on muuttunut. Nuorta suomalaista nykytaidetta vaivasi pitkään tietty suvaitsemattomuus modernismia kohtaan. Murrosvaihe on nyt kuitenkin selvästi eletty, ja toisinaan melko jäsentymättömänkin inhon sijaan on tullut hyväntahtoisen utelias ja toisinaan leikkisä suhde erilaisiin modernistisiin virtauksiin. Moni nuorempi maalari on palannut samanlaiseen tematiikkaan kuin edeltäjänsä, mutta Ad Reinhardtin maksiimi, jonka mukaan ”taide on taidetta, kaikki muu on kaikkea muuta” ei ole kunniassaan. Oleellista taitaa olla tietyn taiteeseen liitetyn pyhyyden häviäminen. Mustan neliön voi maalata loppujen lopuksi aika monenlaisella tavalla, monenlaisin motiivein ja erilaisissa konteksteissa. 

Maalaustaiteemme historiaa miettiessä ekspressionismilla tuntuu olevan erityinen rooli – tosin sekin hyvin vaihteleva. Ennen ensimmäistä maailmansotaa syntynyt suomalainen, värimaailmaltaan tumma ja maanläheinen ekspressionismi sai taitehistorioitsijoiden ja kriitikoiden myötä aseman nimenomaan kansallisena taiteena, ja tätä vastaan asettuivat sittemmin modernimmat virtaukset. Tämä jännite toi suomalaiseen taiteeseen oman erityislaatunsa. Suomessa ekspressionismi ei myöskään koskaan saanut sellaisia yhteiskuntakriittisiä ulottuvuuksia kuin vaikkapa Saksassa. 

1980-luvulla syntyneen rajun uusekspressionismin aallot vyöryivät myös Suomeen, mutta Suomessa eturintamassa olikin herooisten mieshahmojen sijaan yllättäen vahva joukko naisia, ja tämä perinne elää edelleenkin suomalaisessa taiteessa voimakkaasti. Mitään katkosta tai dialektista prosessia ei edes syntynyt, koska nämä voimakkaat naisesikuvat eivät missään vaiheessa joutuneet sukupolvitaistelun kohteeksi ja sitä kautta historian romukoppaan. Heistä tuli melko varhain pikemminkin rakastettuja taiteilijoita, ja sellaisina he tuntuvat pysyneen. 

Suuri katkos syntyi välineiden myötä, kun valokuva- ja videotaide valloitti taidekentän. Monet maalarit tunsivat jääneensä paitsioon, kun yhdessä vaiheessa 1990–2000-luvuilla nykytaiteeksi nimitettiin vain valokuvia, videoita ja installaatioita. Itsekin muistan hyvin sen, kun näytin vuosituhannen vaihteessa Pariisissa taidelehtikonferenssissa, jossa minun piti pitää lyhyt esitys suomalaisesta nykytaiteesta, erään itse asiassa melko vallankumouksellisen taidegraafikon tuotantoa, ja esitykseni aikana tuli yleisöstä heti kommentti: ”She doesn’t seem to be very contemporary.” 

Välineiden ja tekniikoiden välinen hierarkia tuntuu nyt kuitenkin murtuneen. Videotaiteilija voi ryhtyä maalaamaan tai maalari voi lisätä näyttelyynsä valokuvia. Tällainen tuntuu lisääntyneen voimakkaasti. Ideoiden toteuttaminen tuntuu vaativan enemmän variaatiota välineiltä ja tekniikoilta, eikä lajityyppien konventioilla tunnu olevan suurtakaan merkitystä. Toisaalta niitä ei tarvitse enää niin tietoisen alleviivatusti vastustaakaan. 

Keskiössä ei siis enää ole väline. Suomessa ei myöskään onneksi tähtikultin kontaminoima taiteilija, joka matkustaa biennaalista toiseen, vaan ikuiset inhimilliset teemat. Osin tämä johtuu tietenkin siitä, että suomalaisessa taiteessa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kansainvälisiä tähtiä ole. Esimerkiksi ArtFactsin seuratulla ranking-listalla 1000:n ensimmäisen joukossa on vain kaksi suomalaistaiteilijaa, ja hekin ovat 600:n tuolla puolen. 

Inhimillisten tarinoiden lisääntymisen myötä suurten tarinoiden aika ei siis ehkä ole ohi, mutta suuruuteen ovat dogmien, uskontojen ja poliittisten aatteiden sijaan nousseet ne pienet tarinat, jotka aidon demokraattisesti tarjoavat kaikille oivan samastumispinnan ja jotka ylittävät yhteiskuntaluokat. Suomalaisen taiteilijan tuotanto ei myöskään kerro enää niin paljoa taiteilijana olemisesta kuin ylipäänsä ihmisenä olemisesta. Taiteilijoista on tullut enemmän kanssaihmisiä. He tuntuvat olevan sulassa sovussa niin kollegoidensa kuin muidenkin ihmisten kanssa. Tässä suhteessa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tarina jatkuu myös taiteilijoiden myötävaikutuksella. Tosin tämä tarina on hiljalleen muuttumassa taisteluksi, mutta siinäkin rintamassa taiteilijat tulevat epäilemättä olemaan mukana. Sisällöllisestä rikkaudesta huolimatta heistäkin on nimittäin tullut enenevässä määrin yhteiskunnallisesti melko vähäosaisia.

Julkaistua 843: Elettyä ja koettua arkkitehtuuria

Olen taas surullisesti laiminlyönyt blogiani – kesäkuun puolesta välistä lähtien. Nyt saa tyyli luvan muuttua. Sitä paitsi aloitan huomenna Kirkko ja kaupunki -lehden verkkosivuilla uuden palstan 'Alaston kriitikko vinkkaa', joten tätä on senkin takia pidettävä yllä. Aloitan hilloamalla tänne taas vanhoja tekstejä. Viime viikolla ilmestyi Maahengen toimesta kirja Terveisiä sairaalasta – Postikortit kertovat pääkaupunkiseudun sairaaloiden historiasta. Kirjoitin siihen johdantoartikkelin.

Tässä teksti sellaiseina kuin se lähti tietokoneeltani. Saattoi siihen joitain muutoksia toimituksen myötä tulla ja otsikkokin saattoi muuttua. En voi nyt tarkastaa, kun en ole vielä hakenut tuota 2 kg painavaa kirjaa.

Oli hauska projekti, ja Heikki Pihan postikorttikokoelma on aivan fantastinen. 

Elettyä ja koettua arkkitehtuuria

Saksalainen kirjallisuuskriitikko ja filosofi Walter Benjamin (1892–1940) pohti yksityisen keräilyn luonnetta vuonna 1928: ”Vaikka julkiset kokoelmat voivat olla sosiaalisesti vähemmän ongelmallisia ja tieteellisesti käyttökelpoisempia kuin yksityiset, ei niillä ole yksityisen kokoelman tärkeintä etua. Keräilijän intohimo antaa hänelle taikasauvan, joka ohjaa hänet uusille lähteille.” Keräilyä tutkineen Ari Pöyhtärin mukaan Benjamin viittaa näillä uusilla lähteillä ”siihen hylättyyn ja syrjittyyn materiaaliin, joka löytyy historiasta unohdettuna ja hyljeksittynä. Ne ovat piilotettuina niiden merkityksettömyyden taakse." Postikortti on tyypillisesti tällaista "unohdettua" materiaalia. Yksi postikortti voi kertoa yhden pienen tarinan, mutta kokoelmaksi muodostuttuaan monet postikortit voivat avata historiaan uudenlaisia mikrohistoriallisia tulokulmia. Kokoelman kasvaessa yksittäisten korttien näennäinen merkityksettömyys alkaa kerätä ympärilleen monikerroksista merkitysten verkostoa. On kuin kortit alkaisivat keskustella keskenään, tukea toisiaan jossain tarinassa, vahvistaa tai kumota syntyneitä arvailuja ja todistaa yhdessä sellaisen inhimillisen läsnäolon hetkistä, joiden tavoittamiseen viralliset lähteet eivät oikein yllä. Alkaa syntyä uusia merkityksiä, ja kun mukana on vielä historiallinen kaari, merkitysten muutoksetkin alkavat hahmottua ja jäsentyä uudella tavalla. 

Keräilijät saattavat usein pyrkiä tiettyyn täydellisyyteen, johon he eivät kuitenkaan todellisuudessa halua päästä. Esimerkiksi postikorteissa on kaksi merkityksiään eri tavalla kantavaa puolta, eikä täydellisyys ole näin koskaan edes kuviteltavissa. 

Marian sairaala.

Kun keräilyn kohteista syntyy aito kokoelma, on se sellaisenaan kuitenkin väliaikaisesti täydellinen. Järjestäytyneellä joukkovoimallaan se kykenee kertomaan itseään suurempaa tarinaa. Siitä tulee omanlaisensa ensyklopedia. Benjaminin sanoin: ”Mitä tämä ’täydellisyys’ on? Se on suurenmoinen yritys voittaa pelkän esillä olemisen täydellinen irrationaalisuus uudella, varta vasten luodulla historiallisella systeemillä, kokoelmalla. Ja todelliselle keräilijälle tämän systeemin jokaisesta yksittäisestä esineestä tulee ensyklopediaa siitä kaikesta tiedosta – aikakaudesta, maisemasta, valmistajasta, omistajasta josta se on peräisin.” 
Tässä kirjassa esitettävän yksityiskokoelman postikortit avaavat ensyklopedisesti mahdollisuuksia monenlaiseen lähestymistapaan. Ne voivat toimia lähdeaineistona monen tieteenalan esittämille kysymyksille.

Yksi keskeinen alue on arkkitehtuuri ja sen historia. Maallikon suhde arkkitehtuuriin keskittyy valitettavan usein pelkkiin fasadeihin ja tyylisuuntien tunnistamiseen. Arkkitehtuuri laajemmin ymmärrettynä voi olla kuitenkin paljon enemmän kuin pelkät rakennuksen ulkokuoret. Rakennukset ovat aina jossain suhteessa ympäristöönsä ja myös aikaan – sekä menneeseen että omaan aikaansa ja aina myös tulevaan. Esitettävän kokoelman yksi olennainen ulottuvuus onkin sen kattama pitkä ajallinen kaari, joka käsittää kolmen vuosisadan rakennuskulttuuria. 
Sairaala-arkkitehtuuri on väistämättä aina jollain tavoin orgaanista: funktionaalinenkin arkkitehtuuri joutuu tunnustamaan, että kehityksen myötä syntyy koko ajan uusia funktionaalisia vaatimuksia, joihin rakennuskokonaisuuksien ja niiden sisällä piilevien hiljalleen vanhenevien käytäntöjen on kyettävä vastaamaan. 
Sairaalakompleksit elävät ja suhtautuvat siten ympäristöönsäkin muuttuvin tavoin. Ympäristöjäkin on muokattu eri aikoina eri tavoin, eri lähtökohdista. 
Arkkitehtuurin ja sairauden suhde saattaa olla kiehtovampi kuin äkkipäätä osaisi kuvitellakaan. Princetonin yliopiston arkkitehtuurin professori Beatriz Colomina menee jopa niin pitkälle, että hän väittää modernin arkkitehtuurin keskeiseksi muokkaajaksi tuberkuloosia: ”Modernin arkkitehtuurin laaja menestys näyttää ikään kuin johtuneen sen yhteydestä terveyteen ja sen kansainvälisyys seuranneen sen vastustaman taudin maailmanlaajuisuudesta. Sairaus toimi näin modernin pontimena.” Tällaista taustaa vasten juhlittu funkisarkkitehtuuri saa aivan uusia ulottuvuuksia. 
Tämä kokoelma valottaa myös valokuvauksen historiaa. Ajallinen kaari näkyy arkkitehtuurin muutosten lisäksi myös siinä, mitä kuvataan ja miten sitä kuvataan. Valokuvaus konventioineen muuttuu ajan myötä aivan samoin kuin arkkitehtuurikin. Arkkitehtuurikuvaus on nykyaikana yksi valokuvauksen alalaji, jolla on omat tyyli- ja tehokeinonsa. 

Jorvin sairaala.

Arkkitehtuurivalokuvaus on tullut kovin tietoiseksi itsestään ja on luonut kirjoittamattomia standardeja, joilla arkkitehtuuria ikään kuin kuuluu kuvata. Näin ei ole aina ollut. Yli sadan vuoden postikortit kertovat tarinaa myös valokuvauksen historiasta. Vanhat kortit paljastavat toisinaan sellaistakin, mitä nykyään ei ole tapana kuvata. Vanhempien kuvien ja toisinaan arkisemmin suunnatun katseen kautta pääsemme helpommin käsiksi siihen intiimiyteen, joka väistämättä liittyy sairaalaan ja ajan viettämiseen siellä. Tämäkin on yksi aikaulottuvuuteen liittyvä olennainen seikka: ennen sairaaloissa oltiin pidempiä aikoja, kun taas nykyään melko isostakin leikkauksesta voi palata kotiin jopa seuraavana päivänä. 
Keskeistä postikorteissa on niiden kaksipuolisuus, joka kertoo ovelalla tavalla jotain tärkeää myös arkkitehtuurista. Ne dokumentoivat arkkitehtuuria jonain tiettynä hetkenä, mutta samalla ne ovat mikrohistoriallista todistusaineistoa ihmisenä olemisesta ja kulttuurista muutoksineen. Arkkitehtuurista tulee nimittäin varsinaista arkkitehtuuria vasta silloin, kun sen muokkaamassa ja rajaamassa tilassa on elävä ja kokeva ihminen, jolle arkkitehtuuri on suunniteltu. Fasadien lisäksi vaikkapa käytävät, rappuset kaiteineen ja nurkat ovat myös arkkitehtuuria. 
Jokainen meistä muistaa varmaan jo lapsuudestaan paikkoja, joihin käsi tarttui tai osui, kohtia jotka olivat tietyllä tavalla kuluneita, kohtia joihin tuli törmättyä, kohtia joita vähän pelättiinkin. Fenomenologisesti tarkasteltuna arkkitehtuuri on eletyn ja koetun tilan moniaistista kokemista: hajuja, makuja, ääniä ja tuntemuksia. Sairaalassa nämä kaikki saattavat korostua, koska ihminen pakostakin virittäytyy siellä aivan eri tavoin kuin tutuissa nurkissa. Tästäkin korttien kääntöpuolten tarinat kertovat. Korteista tulee näin myös muistin kerrostumia. 
Miljöönä sairaala asettuu yksityisen ja sosiaalisen persoonan ja roolin välimaastoon. Koti on selvästi yksityisen persoonan reviiriä, mutta sairaalakin saattaa ainakin osittain muodostua sellaiseksi – toisin kuin vaikkapa kauppa, ostoskeskus tai pankkisali. Sairaalassa esimerkiksi alastomuus on tietyissä tilanteissa täysin luonnollista. Sairaalassa voidaan tallustaa aamutakissa ja tohveleissa ilman, että kukaan ihmettelee tai kiinnittää siihen huomiota. 
Arkkitehti Juhani Pallasmaa on tutkinut runsaasti arkkitehtuurin fenomenologiaa. Tällaiseen näkökulmaan postikortit tarjoavat monipuolista lisämateriaalia. Pallasmaa on puhunut paljon kodista, mutta vaihtamalla hänen ajatuksestaan sana ’koti’ sanaksi ’sairaala’ päästään kiinni siihen mielikuvien rikkauteen, jota sadan vuoden kortit voivat tarjota: ”Selvästikään koti ei ole objekti, rakennus, vaan vaikeasti määriteltävä, monimutkainen olotila, johon liittyvät muistot ja mielikuvat, halut ja pelot, menneisyys ja tulevaisuus. Koti on myös kokoelma rituaaleja, elämänrytmiä ja arkirutiineja. Kotia ei voi luoda yhdellä kertaa; siinä on aikaulottuvuus, eli se on jatkumo, joka syntyy perheen ja yksilön mukautumisesta maailmaan.” 
Kodin tavoin sairaalakin on ihan kaikkea edellä mainittua. Sairaala on jatkuvasti muuttuva olotila, jonka olemusta ja monia ulottuvuuksia  postikorttien tarinat auttavat ymmärtämään vielä vuosienkin kuluttua. 

– Benjamin, Walter: Keräilijä. [Alkuteksti ’Der Sammler’ vuodelta 1928 ilmestynyt Benjaminin kirjassa Das Passagen Werk. Suhrkamp, Frankfurt am Main 1982. Käännetty kokonaisuudessaan Pöyhtärin kirjaan.] 
– Colomina, Beatriz: Röntgenarkkitehtuuria. – Modernia elämää! –Suomalainen modernismi ja kansainvälisyys. Toimituskunta Juhani Lahti & al. HAM Helsingin taidemuseon julkaisuja, 137. Parvs / HAM Helsingin taidemuseo 2017. 
– Pallasmaa, Juhani: ’Identiteetti, intimiteetti ja kotipaikka. Huomioita kodin fenomenologiasta.’ – [Tarkastettu 5.2.2017] 
– Pöyhtäri, Ari: Keräilystä kokoelmaan. Sosiologisia ja filosofisia näkökulmia keräilyyn. SoPhi, 8. Jyväskylän yliopisto 1996.