sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Julkaistua 844: Sulassa sovussa

Joskus keväällä kirjoitin Benettonin säätiölle tekstin suomalaisen taiteen nykyilmapiiristä. Nyt syksyn korvilla se sitten ilmestyi. Kyseessä on säätiön miniatyyritaiteen kartoittaminen suomalaisen taiteen osalta – kirjan ja näyttelyn muodossa.
Tämä on taas näitä "artisti maksaa" -projekteja. Parisataa suomalaistaiteilijaa teki miljonääri Luciano Benettonille ilmaisen duunin – näkyvyyttä vastaan. Saivat he sentään valmiit pohjat. Ja toki hyvän CV-merkinnän. 
Ajattelin ensin solidaarisesti kieltäytyä kunniasta, koska, toisin kuin taiteilijoille, minulle kyllä maksettiin kirjoituspalkkio, mutta vuokrarästit ja vipitkin piti hoitaa, joten otin työn vastaan. "Money talks." Ja olisi sen kuitenkin joku muu kirjoittanut, eivätkä taiteilijat tällaisesta solidaarisuudesta olisi mitään kostuneet. Suunnittelin kuitenkin itselleni vähän vieraasti jo lopun valmiiksi: halusin huomauttaa viimeisessä virkkeessä Benettonille, että taiteilijat ovat köyhää väkeä.
Niin että näillä mennään:


Sulassa sovussa

Suomalainen kuvataide on elänyt reaaliajassa eurooppalaisen taiteen kanssa 1800-luvun lopulta saakka. Olemme jakaneet samat taiteiden pääkaupungit ja käyneet läpi samat ismit – jotkut tosin viiveellä: 1900-luvun alun avantgardevirtaukset eivät juuri Suomea koskettaneet, ja abstraktin tuleminen kuvastoomme oli nationalismin raskauttamassa taidemaailmassa hidasta aina 1960-luvulle saakka. Kaikki tämä on kuitenkin jo aikoja sitten taakse jäänyttä historiaa. Silti taidemaailmamme valtaa käyttäviä tahoja tuntuu jatkuvasti huolestuttavan suomalaisen taiteen heikko kansainvälistymisen aste. Valituksia tästä kuulee säännöllisesti – varsinkin silloin, kun johonkin taidemuseoon valitaan uutta johtajaa, jonka uskotaan vihdoin ratkaisevan tämän ongelman.
Taiteilijat eivät tästä kuitenkaan ole piitanneet vaan ovat jo ratkaisseet ongelman: kansainvälistyneet ennen kaikkea ruohonjuuritason toiminnalla, erityisesti globaalin residenssitoiminnan myötä. Verkostoja on luotu ahkerasti ja usein vieläpä niin, ettei taidemaailman kerma ole edes kyennyt seuraamaan kehityskulkuja. Nykyään esimerkiksi Berliinissä, yhdessä maailman taidepääkaupungeista, elää ja vaikuttaa erään siellä toimivan taiteilijatuttavani arvion mukaan enemmän tai vähemmän pysyvästi kuutisenkymmentä nuorta suomalaistaiteilijaa. Iso osa heistä ei ole enää edes järin kiinnostunut suomalaisuudestaan tai suomalaisen taidemaailman reaktioista heidän työhönsä. 
Eräs toinen taiteilijaystäväni totesi jo vuosia sitten, että suomalaista ja portugalilaista nykytaidetta ei enää erota toisistaan. Globaalissa nykytaidemaailmassa trendit eivät paikkaa tunnista tai tunnusta. Näin varmaan onkin. Huomasin tämän jälleen kerran, kun kävin hiljakkoin Berliinissä katsomassa Dominikaanisesta tasavallasta tulevien nuorten taiteilijoiden yhteisnäyttelyä. Yritin tietoisesti miettiä, miten se poikkesi suomalaisesta nykytaiteesta. Ei millään erityisellä tavalla. Yritin myös löytää jotain nimenomaan karibialaista. En kyennyt. 
Tässä on kuitenkin ehkä tapahtumassa käänne. Globalisaatio on kohtaamassa dialektisen vastavoimansa. Onneksi se ei ole ahdas nationalismi, joka sekin on kyllä nousussa, vaan pikemminkin arjesta nousevat paikallisuus ja yhteisöllisyys, jotka ovat selvästi voimistuneet. 1980-luvulla alkanut subjektiivinen, toisinaan jopa korostuneen narsistinen käänne taiteessa on murtumassa. Taiteilija ei enää niinkään tutki identiteettiä ja sen muodostumista tai haltuunottoa vaan pikemminkin pyrkii kontekstualisoimaan itseään ja tekemistään ankkuroiden asiat egon sijaan tiettyyn paikkaan ja pienempiin sosiaalisiin yksiköihin. Paikan sekä suvun ja sen historian merkitys on kasvanut. Muistista, sen harjoittamisesta ja erityisesti rikastuttamisesta niillä asioilla, joita on vaikea muistella, on tullut yksi keskeinen taiteen käyttövoima. Henkilökohtaisten muistojen sijaan kyse on usein kuitenkin siitä, mitä joukolla muistellaan tai mistä joukolla on vaiettu. Taiteilijatkin ovat ryhtyneet kirjoittamaan historiaa uudelleen. 
Taiteen paikkasidonnaisuus ei enää tarkoita sitä, että teos tehdään tiettyyn paikkaan vaan pikemminkin paikallisen ulottuvuuden tunnistamista ja vahvistamista niissä teemoissa, joita taiteilija käsittelee. 1990-luvun guru David Harvey oli väärässä väittäessään, että ”tila lakkautetaan ajan välityksellä”. Nopeus ja tilan tiivistyminen ei siis muuttanutkaan maailmaamme peruuttamattomasti. 
Postmodernin tuoma metatasojen loputtomuus ja ironisen tietoisuuden esittämisen tarve ovat kuihtuneet. Suomalainen taiteilija uskaltaa nykyään käsitellä teemojaan tavalla, jolle taannoin olisi hymähdelty: nostalgia, melankolia ja naiivi ilo ovat yhtä sallittuja kuin kiukku, suorapuheisuus ja hyökkäävyyskin. Taidemaailmassamme 2000-luvulla arvostettu viileä käsitteellisyys on saanut antaa tilaa myös vähemmän älyllisille, suorille toimintatavoille. Molemmat tuntuvat itse asiassa elävän sulassa sovussa – toisinaan jopa yhden ja saman tekijän tuotannossa. 
Suhde taiteen historiaankin on muuttunut. Nuorta suomalaista nykytaidetta vaivasi pitkään tietty suvaitsemattomuus modernismia kohtaan. Murrosvaihe on nyt kuitenkin selvästi eletty, ja toisinaan melko jäsentymättömänkin inhon sijaan on tullut hyväntahtoisen utelias ja toisinaan leikkisä suhde erilaisiin modernistisiin virtauksiin. Moni nuorempi maalari on palannut samanlaiseen tematiikkaan kuin edeltäjänsä, mutta Ad Reinhardtin maksiimi, jonka mukaan ”taide on taidetta, kaikki muu on kaikkea muuta” ei ole kunniassaan. Oleellista taitaa olla tietyn taiteeseen liitetyn pyhyyden häviäminen. Mustan neliön voi maalata loppujen lopuksi aika monenlaisella tavalla, monenlaisin motiivein ja erilaisissa konteksteissa. 
Maalaustaiteemme historiaa miettiessä ekspressionismilla tuntuu olevan erityinen rooli – tosin sekin hyvin vaihteleva. Ennen ensimmäistä maailmansotaa syntynyt suomalainen, värimaailmaltaan tumma ja maanläheinen ekspressionismi sai taitehistorioitsijoiden ja kriitikoiden myötä aseman nimenomaan kansallisena taiteena, ja tätä vastaan asettuivat sittemmin modernimmat virtaukset. Tämä jännite toi suomalaiseen taiteeseen oman erityislaatunsa. Suomessa ekspressionismi ei myöskään koskaan saanut sellaisia yhteiskuntakriittisiä ulottuvuuksia kuin vaikkapa Saksassa. 
1980-luvulla syntyneen rajun uusekspressionismin aallot vyöryivät myös Suomeen, mutta Suomessa eturintamassa olikin herooisten mieshahmojen sijaan yllättäen vahva joukko naisia, ja tämä perinne elää edelleenkin suomalaisessa taiteessa voimakkaasti. Mitään katkosta tai dialektista prosessia ei edes syntynyt, koska nämä voimakkaat naisesikuvat eivät missään vaiheessa joutuneet sukupolvitaistelun kohteeksi ja sitä kautta historian romukoppaan. Heistä tuli melko varhain pikemminkin rakastettuja taiteilijoita, ja sellaisina he tuntuvat pysyneen. 
Suuri katkos syntyi välineiden myötä, kun valokuva- ja videotaide valloitti taidekentän. Monet maalarit tunsivat jääneensä paitsioon, kun yhdessä vaiheessa 1990–2000-luvuilla nykytaiteeksi nimitettiin vain valokuvia, videoita ja installaatioita. Itsekin muistan hyvin sen, kun näytin vuosituhannen vaihteessa Pariisissa taidelehtikonferenssissa, jossa minun piti pitää lyhyt esitys suomalaisesta nykytaiteesta, erään itse asiassa melko vallankumouksellisen taidegraafikon tuotantoa, ja esitykseni aikana tuli yleisöstä heti kommentti: ”She doesn’t seem to be very contemporary.” 
Välineiden ja tekniikoiden välinen hierarkia tuntuu nyt kuitenkin murtuneen. Videotaiteilija voi ryhtyä maalaamaan tai maalari voi lisätä näyttelyynsä valokuvia. Tällainen tuntuu lisääntyneen voimakkaasti. Ideoiden toteuttaminen tuntuu vaativan enemmän variaatiota välineiltä ja tekniikoilta, eikä lajityyppien konventioilla tunnu olevan suurtakaan merkitystä. Toisaalta niitä ei tarvitse enää niin tietoisen alleviivatusti vastustaakaan. 
Keskiössä ei siis enää ole väline. Suomessa ei myöskään onneksi tähtikultin kontaminoima taiteilija, joka matkustaa biennaalista toiseen, vaan ikuiset inhimilliset teemat. Osin tämä johtuu tietenkin siitä, että suomalaisessa taiteessa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kansainvälisiä tähtiä ole. Esimerkiksi ArtFactsin seuratulla ranking-listalla 1000:n ensimmäisen joukossa on vain kaksi suomalaistaiteilijaa, ja hekin ovat 600:n tuolla puolen. 
Inhimillisten tarinoiden lisääntymisen myötä suurten tarinoiden aika ei siis ehkä ole ohi, mutta suuruuteen ovat dogmien, uskontojen ja poliittisten aatteiden sijaan nousseet ne pienet tarinat, jotka aidon demokraattisesti tarjoavat kaikille oivan samastumispinnan ja jotka ylittävät yhteiskuntaluokat. Suomalaisen taiteilijan tuotanto ei myöskään kerro enää niin paljoa taiteilijana olemisesta kuin ylipäänsä ihmisenä olemisesta. Taiteilijoista on tullut enemmän kanssaihmisiä. He tuntuvat olevan sulassa sovussa niin kollegoidensa kuin muidenkin ihmisten kanssa. Tässä suhteessa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tarina jatkuu myös taiteilijoiden myötävaikutuksella. Tosin tämä tarina on hiljalleen muuttumassa taisteluksi, mutta siinäkin rintamassa taiteilijat tulevat epäilemättä olemaan mukana. Sisällöllisestä rikkaudesta huolimatta heistäkin on nimittäin tullut enenevässä määrin yhteiskunnallisesti melko vähäosaisia.

1 kommentti: