Nöyrä anteeksipyyntö jälleen blogin päivittämättömyydestä. Loka- ja marraskuukin tuossa jo vierähtivät. Työpaineet ovat hieman hellittäneet, joten yritän ryhtyä hiljalleen hilloamaan tänne väliin jääneitä tekstejä. Tässä kuitenkin tuorein, tallinnalaisessa Sirpissä toissapäivänä ilmestynyt juttuni Ars Fennica -näyttelystä. Se on jo kaikkineen kuudes juttuni Sirpissä. Sallikaa pieni ylpeys.
Esitän myös anteeksipyyntöni taiteilijoille siitä, että he jäävät jutussa niin pienelle tilalle. Toimeksianto nyt vain oli tällainen: piti puhumani enemmän palkinnoista yleensäkin ja vertalla Viron ja Suomen tilannetta. Mutta hienoa työtä olitte tehneet.
Esitän myös anteeksipyyntöni taiteilijoille siitä, että he jäävät jutussa niin pienelle tilalle. Toimeksianto nyt vain oli tällainen: piti puhumani enemmän palkinnoista yleensäkin ja vertalla Viron ja Suomen tilannetta. Mutta hienoa työtä olitte tehneet.
Mistä
ja miksi taiteessa kilpaillaan?
Ars Fennica 2017,
Kiasma, Helsinki 13.10.2017–18.2.2018
Olen
20 vuotta ollut päätoiminen taidekriitikko, ja saan seurata taide-elämää
päivittäin. Olen saman ajan harrastanut aktiivisesti virolaista kulttuuria ja
matkustellut Virossa paljon. Silti pysähtyessäni joskus miettimään edes
pinnallisten tietojeni määrää huomaan, että tiedän palkittujen ja menestyneiden
virolaisten nimiä todennäköisesti enemmän urheilusta kuin kuvataiteesta. Kultamitalisti
Erki Noolin saavutukset ovat
todellisuudessa minulle tutumpia kuin vuoden 2011 Köler Prize -voittajan Jevgeni Zolotkon saavutukset. Vähän
hävettääkin todeta näin.
Suurin
osa ystävistäni ja tuttavistani on taiteilijoita. Arkisissa keskusteluissamme
sivuamme toisinaan taidepalkintojakin – varsinkin Ars Fennican aikaan.
Vähintäänkin esitämme voittajaveikkauksia. Vähän sellaista kapakkaviihdettähän
se kuitenkin on. On silti tunnustettava, että en muista yhtään
kapakkakeskustelua, jossa olisimme kiihkeästi olleet mitään mieltä Turner
Prizesta, vaikka se onkin ehkä maailman merkittävin taidepalkinto.
Taiteilijoiden
kanssa käytävät keskustelut taidepalkinnoista ja -kilpailuista päättyvät
yleensä siihen, että kaikki toteavat kilpailemisen taiteissa mahdottomaksi ja tarpeettomaksi,
jopa idioottimaiseksi tai vastemieliseksikin. Jostain syystä tämä ei koske musiikkia.
Esimerkiksi Sibelius-Akatemian kansainvälinen Maj Lind -pianokilpailu herättää
aina runsaasti kiinnostusta ja saa osakseen lähinnä sympatiaa. Tai onhan yksi
syy luonnollisesti selvä: kilpailijat esittävät samoja biisejä, jolloin
vertailu on ikään kuin luonnollista ja ehkä mahdollistakin. Kuvataiteissa näin
ei ole.
Maija Blåfield (s. 1973), Tuhoutumisesta ja säilyttämisestä, 2017, still elokuvaprojisoinnista.
Kilpaileminen
nykykuvataiteissa on siksikin ongelmallista, että pelkät tekniikat ja
materiaalit ovat lisääntyneet ja muuttuneet koko ajan. Kuinka vertailla
mielekkäästi keskenään veistosta ja videoteosta? Miten vähäeleinen
käsitetaideteos ja barokkisen rönsyilevä maalaus asettuvat suhteessa toisiinsa?
Kai jokaisen järkevän taideihmisen on yksinkertaisesti myönnettävä, että
tehtävä on mahdoton.
Mutta
on taidekilpailuilla ja merkittävillä taidepalkinnoilla ainakin yksi ulottuvuus,
jota ei kannata aliarvioida. Kulttuurijournalismin henkilöityessä ja viihteellistyessä
taiteesta edes kirjoitetaan julkisuudessa, kun isoja palkintoja jaetaan. Tämä
seikka esimerkiksi unohtui silloin kun Helsingin juhlaviikkojen Vuoden
taiteilija -palkinto näyttelyineen lopetettiin. Vuonna 1971 alkanut perinne oli
1990-luvulle saakka ehkä tärkein vuotuinen kuvataideuutinen, joka sai mediassakin
osakseen laajan huomion. Kuvataide oli kerrankin näyttävää uutismateriaalia,
joten koko taidekenttä ja sen olemassaolo saivat ainakin kerran vuodessa
osakseen laajemman yleisön huomion. Palkintojen ja kilpailujen merkitystä voi
testata pohtiessaan omaa arkeaan ja tietämystään muiden maiden taide-elämästä.
Minä esimerkiksi olen Turner Prizen ansiosta kohtuullisen tietoinen Britannian
taide-elämästä, koska olen seurannut palkinnon herättämiä taidekeskusteluita jo
vuosia – varsinkin The Guardianin
palstoilta. Samanlainen kokemus minulla on Virosta, jossa Köler Prize on –
ainakin minun mielestäni – noussut nopeasti tärkeimmäksi virolaiseksi
taidepalkinnoksi. Ihan konkreettisesti: olen tehnyt kaksi kertaa matkan
Tallinnaan pelkästään katsoakseni Köler Prize -näyttelyn ja kirjoittaakseni
siitä Taiteeseen. Köler Prizen
ansiosta Viron taiteen tuntemus on siis selvästikin lisääntynyt Suomessa.
Pekka (s. 1980) ja Teija Isorättyä (s. 1980), Nature Morte, 2017, mekaaninen installaatio, yksityiskohta.
Intervention
kaltainen Köler Prize on siitäkin nerokas palkinto, että EKKM on osannut
yhdistää siinä rosoisen avantgarden ja elitistisen establismentin. Se on itse
asiassa malliesimerkki appropriaation voimasta, vaikkapa siitä miten vihollinen
voidaan lyödä ottamalla sen omat keinot käyttöön.
Ars
Fennica on puolestaan puhtaasti establismentin palkinto. Sen voima on rakentunut
alusta lähtien rahan voimaan. Tänä vuonna palkintosumma on 40 000 euroa.
Tämänkokoisesta vuosiansiosta suurin osa taiteilijoista voi vain haaveilla –
vaikka päällisin puolin menisikin hyvin. Empiirisen tutkimuksen mukaan joka
kolmas suomalainen kuvataiteilija alittaa EU:n pienituloisuuden rajan, joka
esimerkiksi Suomessa vuonna 2014 oli 1190 euroa kuukaudessa.
Pelkällä
rahalla Ars Fennicaa ei kuitenkaan ole rakennettu. Palkintolautakuntaan on aina
osattu valita sekä osaavia taideihmisiä että itse taiteilijoita.
Perttu Saksa (s. 1977), Swallow, 2017, diasec.
Tämänvuotiseen palkintolautakuntaan ovat kuuluneet puheenjohtajana säätiötä edustava toimitusjohtaja Leena Niemistö, Kiasman johtaja Leevi Haapala sekä taiteilijat Jussi Kivi (vuoden 2009 voittaja) ja Elina Merenmies (vuoden 2007 ehdokas). Palkinnon saajan valitsee Stedelijk-museon juuri eronnut johtaja Beatrix Ruf Amsterdamista. Palkinnon valitsijan valinta lienee se strategisesti tärkein asia, joka lisää palkinnon merkittävyyttä ja myös mahdollista kansainvälistä näkyvyyttä. Ars Fennicassa tämä on oivallettu jo varhain. Tämän vuoden diktaattori Ruf tuotti tosin varmaan pientä päänvaivaa jouduttuaan negatiivisen kohun jälkeen eroamaan Stedelijkin johtajan paikalta. Hyvällä syyllä voi epäillä, että aivan liian monessa kansainvälisessä tehtävässä olevalla Rufilla tuskin on todellisuudessa paljoakaan aikaa tai halua paneutua Ars Fennica -ehdokkaiden tuotantoon. Tämä ei tietenkään vähennä hänen pelkän nimensä tuottamaa strategista imagoarvoa. Todellisuudessa kuka tahansa ehdokkaista on hyvä valinta, eikä päätöstä ole vaikea tehdä vaikka nopeasti. Ei siitä mitään porua synny. Oikeat perusteet löytyvät helposti, pelkällä rutiinillakin.
Yhdessä
strategisessa mielessä Ars Fennica on epäonnistunut: ehdokkaiden valinta on
ollut historiaa tarkastellen horjuvaa. Vuonna 1991 perustetun palkinnon
ehdokkaiksi otettiin vuonna 1993 myös pohjoismaisia taiteilijoita. Seuraavana
vuonna laajennettiin Pietariin ja Baltiaan, jolloin virolaisetkin pääsivät
hyötymään: mukana olivat Jüri Okas
ja Leonhard Lapin. Vuonna 1998
palattiin Pohjoismaihin, jolloin ruotsalainen Peter Frie voitti palkinnon. Vuonna 2000 vuorossa oli islantilainen
Hreinn Fridfinnsson. Vuonna 2008
pääpotin vei baltialaisten joukosta virolainen Mark Raidpere, jonka palkitsi kansainvälisen kuraattorimaailman
supertähti Hou Hanru. Vuonna 2013
palkinnon voitti tanskalainen Jeppe Hein.
Vuodesta 2014 kaikki ehdokkaat ovat olleet suomalaisia, ja strategisesta
heikkoudesta kertoo vaikkapa se seikka, että minä päätoimisena taideammattilaisena
en esimerkiksi tiedä sitä, ovatko pohjoismaiset, baltialaiset ja Pietarin
alueen taiteilijat mahdollisesti jatkossakin mukana. Sitä eivät myöskään kerro
säätiön kotisivut. Palkinto ei siis tässä suhteessa ole profiloitunut kovinkaan
tarkasti.
Kari Vehosalo (s. 1982), Three Figures On A Stage, 2017, öljy.
Palkinnot
ovat keskeisimmän taideyleisön mielestä siis sekä tavallaan tyhmiä että
tavallaan varsin tarpeellisia. Taiteelle ja taiteilijoille niistä on kuitenkin
kiistatonta hyötyä. Tosin luulen, että monelle taiteilijalle se on vain
väliaikaista julkisuutta ja hieman lisäresursseja. Suomen taidemaailma on
onneksi niin vaatimaton, että taiteilijan ei voi katsoa palkinnon myötä
nousevan jollekin ”uudelle ja korkeammalle tasolle”. Kyllä kaikki tuntemani
suomalaiset voittajat ovat pysyneet omina itsenään.
Yksi
hyöty yleisölle on tietenkin se, että ehdokkaiden yhteisnäyttelyt ovat
tarjonneet pääsääntöisesti hyvää ja kiinnostavaa sekä ajankohtaista taidetta.
Niin nytkin. Vaikka mitään kattavaa katsausta suomalaisen nykytaiteen tilasta
ei edes voi olla tarjolla, nostaa tämä hypetys edes taiteilijoille tärkeitä
teemoja julkisuuteen.
Lohduttavaa
on myös se, ettei mitään väkinäistä vuoropuhelua synny tai ole edes yritetty
synnyttää. Kaikille taiteilijoille on tarjolla oma tilansa, eikä muista ole
tarvinnut välittää.
Camilla Vuorenmaa (s. 1979), Kammio, 2017, maalaus ja kaiverrus mäntyliimalevylle, yksityiskohta.
Minulle
kävi tänä vuonna harvinaisesti niin, että vaikka kaikki taiteilijat ovat kovin
erilaisia, pidin kaikkien ehdokkaiden töistä – oikeinkin paljon. Maija Blåfieldin episodielokuva on lumoavan
absurdi dokumenttikooste ihmiselämän uskomattomista ulottuvuuksista. Lisäksi
tajusin yhden minulle uuden ulottuvuuden ja myös taidon: Blåfieldin oma
kertojan ääni nousee vangitsevuudessaan samalla tasolle kuin ehkä Suomen ehkä
rakastetuimman elokuva- ja ääninäyttelijän Elina
Salon ääni. Pekka ja Teija Isorättyä ovat transformoineet Hugo Simbergin klassisen
grafiikanlehden Kuoleman puutarha
(1897) hypnotisoivaksi ja liikkuvaksi nykyveistokseksi. Teos on teknisesti niin
hienosti toteutettu, että halu kiinnittää huomiotakin tähänkin ulottuvuuteen
palaa väistämättä – niin vanhanaikaista kuin se nykytaiteessa onkin. Ainoa
varsinainen vuoropuhelu syntyy valokuvataiteilija Perttu Saksan ja taidemaalari Kari
Vehosalon välille. Molempien tuotantoon on hedelmällistä asennoitua Sigmund Freudin ’unheimlich’-käsitteen
avulla. Molemmat ovat tuttua ja vierasta yhdistäessään kammottavan kiehtovia –
suorastaan värisyttäviä. Vehosalo osoittaa sitä paitsi, että Virossakin
aikoinaan suosittu hyperrealistinen maalaus ei ole pelkästään ulkoinen tyyli –
niin kuin nykyään monissa muraaleissa niin Suomessa kuin Virossakin – vaan
edelleen täysin kurantti tapa lähestyä maalaustaiteen problematiikkaa. Camilla Vuorenmaa yhdistää puun
käsittelyä ja maalaamista suvereenilla kombinaatiolla ja tuo mukaan myös
pimeässä hohtavan maalauksen. Hänen luomansa maalauksen tila palauttaa
valkoiseen kuutioon taiteen ikiaikaisen maagisuuden.
Oli
palkinto tärkeä tai ei, taide on kuitenkin tärkeää. Tämä näyttely on pelkästään
sen takia matkan väärti. Ars longa,
trophaeum breve.
Kiitoksia, SIRP:n kanssakirjoittaja!
VastaaPoista