Julkaistua 282: Markkinahäiriötön turboäänestys

Eilen kirjoitin aamulla Radio YLE1:n Kultakuumeen kolumnin, kiirehdin Pasilaan lukemaan sen, ja iltapäivällä se tuli jo ulos. Aiheen huomasin sattumalta surfaillessani ja sain käsittämättömän ison raivokohtauksen – varmaan kuitenkin aivan turhaan:

Markkinahäiriötön turboäänestys

Kuvataiteilija Jani Leinosen varhaisimpia teoksia oli hänen Kuvataideakatemian lopputyönsä Pay-Per-View vuodelta 2002. Kyseessä oli kolikkoautomaatti, jolla sai taideteoksen näkyviin 15 sekunniksi kerrallaan. Laitteita ja taiteilijoita oli useita, ja kunkin katsomisen hinta riippui taiteilijan asemasta taiteen kentällä. Teos oli interaktiivinen: useampi katsomiskerta nosti taiteilijan suosiota, mikä taas nosti kyseisen teoksen katsomisen hintaa.

Leinosen kannanotto tuntui kymmenen vuotta sitten sen verran yliampuvalta, että koin sen osittain vain nokkelaksi vitsiksi, vaikka se kiinnittikin kriittistä huomiota taiteen kentän rakenteisiin sekä taiteen ja kapitalismin suhteisiin.

Leinosen teos tuli mieleeni viime viikolla, kun opin taas pitkästä aikaa uuden sanan: turboäänestys. En ole juurikaan seurannut television hömppäohjelmia, joissa kilpaillaan erilaisilla kyvyillä tai niiden puutteilla. Huomasin kuitenkin sattumalta, että yleisöäänestyksiin perustuvassa Big Brotherissa ja Idolsissa on käytössä niin sanottu turboäänestys, jossa voi yhdellä puhelulla tai viestillä antaa kerralla kymmenen ääntä – kunhan maksaa enemmän. Nyt The Voice of Finland -kilpailu on pannut paremmaksi: yhden äänen sijaan voi nettipankin avulla käyttää jopa sataa ääntä – kunhan maksaa 95 euroa. 

Tuskin erehdyn, kun oletan, että osa kilpailijoista osaa kapitalismin aakkoset niin hyvin, että saattaa sijoittaa kaikki säästönsä ja isukinkin rahoja äänestykseen. Onhan muutaman tonnin sijoitus pieni verrattuna siihen maineeseen ja menestykseen, joka äänten voimalla on mahdollista. Lopputulos taitaa kuitenkin useimmissa tapauksissa olla se Andy Warholin 1960-luvulla lanseeraama kuuluisa ”15 minuutin kuuluisuus”, joka meitä kaikkia hänen mukaansa on tulevaisuudessa odottamassa. Tosin jos kaikki tällä hetkellä elävät ihmiset haluaisivat tuon viisitoistaminuuttisen, kuluisi aikaa 200.000 vuotta.

Mieleeni tulee myös Yhdysvaltain 1930-luvun suuri lama ja Horace McCoyn romaani Ammutaanhan hevosiakin (1935). Romaanissa kuvattiin tuolloin järjestettyjä maratontanssikilpailuja, joissa ihmisiä jopa kuoli uupumukseen kesken kilpailun. Lama-aika tai ongelmat hallinnossa lisäävät tunnetusti tällaista leipää ja sirkushuveja -meininkiä. Niitä voi siis hyvällä syyllä pitää yhteiskunnallisina indikaattoreina – mikäli historian opetuksiin on lainkaan luottamista. Kun menee huonosti, on syytä kiinnittää kansan huomio joutavanpäiväisiin asioihin.

Sydney Pollack teki hienon filmatisoinnin (1969) Horace McCoyn romaanista.

Kansanäänestys on perinteisesti melkoista painoarvoa nauttiva ilmiö, johon liittyy luonnollisesti demokratiaa korostava ns. henkilö ja ääni -periaate – se josta Lauri Soini kirjoitti viime vuosisadan alkupuolella, vanhahtavan sukupuolittavasti:

Yhteistunto, yhteiskunto,

veljeshenki verraton,

yksi mies ja yksi ääni –

siinä Suomen suoja on.

En suinkaan väitä, että edellä mainitsemillani tv-ohjelmilla olisi varsinaista vaikutusta sen paremmin minun kuin suuriman osan muidenkaan kanssaihmisteni elämään – lukuun ottamatta sitä pientä joukkoa ressukoita, jotka sitä 15-minuuttistansa havittelevat. En minä edes katso noita ohjelmia, paitsi joskus pätkittäin satunnaisen sohvasurffailun yhteydessä. Kuitenkin sain melkoisen sisäisen raivokohtauksen, kun opin tuon sanan ’turboäänestys’. Tämäkin ilmiö on nimittäin indikaattori. Se kertoo tylyä kieltään kulttuuristamme. Se kertoo muun muassa arvojen muutoksesta. Olen sellaista ikäpolvea ja sellaisesta aatteellisesta taustasta kotoisin, että olen oppinut suhtautumaan moralismiin varauksellisesti, mutta pakko on sanoa, että kaikki tämä on myös mielestäni erittäin moraalitonta.

Ehkä on sittenkin niin, että näillä ohjelmilla on jopa varsinaista vaikutusta. Suurin osa äänensä antavista ihmisistä on nuorta väkeä, joka opettelee pärjäämään monimutkaisessa maailmassa. Jos uskomme mallioppimiseen, siihen että ihminen oppii muita tarkkailemalla ja jäljittelemällä, tuottaa rahalla äänestäminen voimakkaan signaalin siitä, miten maailma nykyään oikeasti toimii.

Uskallan kuitenkin väittää, että suurin osa kanssaihmisistäni on samaa mieltä kanssani, mutta silti kaiken annetaan tapahtua. Uusliberalismi kaikkine vastenmielisine ilmiöineen on nykyään kuin luonnonlaki, jota vastaan on turha kampailla. Ulkopuolinen säätely-yritys eli henkilö ja ääni -periaatteen vaatiminen tällaisissa yleisöäänestyksissä olisi kuin ’markkinahäiriö’ – tämäkin on muuten sana, jonka olen oppinut aika vähän aikaa sitten, mutta nykyään sen käyttö mediassa on jo ihan rutiininomaista.

Jos kanssani samoin ajattelevat ihmiset boikotoisivat äänestämistä, se tarkoittaisi kuitenkin vain sitä, että rahalla äänestävät saisivat lisää valtaa. Tämän asian ratkaisemiseksi tarvittaisiin siis joku vakavampi markkinahäiriö.

Lallukassa jälleen

Toissaviikon maanantaina kävin pitkästä aikaa Lallukassa. Lallukan taiteilijakoti herättää minussa aina erityisen lämpimiä tunteita, sillä olen käynyt siellä useimpien kuvataiteilijoiden työhuoneissa – joko tekemässä haastatteluita tai hoitamassa muita taideasioita. Nyt oli vuorossa taidemaalari Antti Ojala (s. 1935), jota kävimme tapaamassa Galleria Ortonin väen kanssa. Olemme nimittäin järjestämässä Kerimäen kirkkoon suurta vaivaisukkonäyttelyä kesäksi 2013, ja tapahtuman yhteydessä aikomuksemme on järjestää myös Ojalan näyttely, sillä hän on tehnyt useita vaivaisukkojen muotokuvia ja käyttänyt tematiikkaa muussakin tuotannossaan:
 

Seinäkukkaset, 2003.

Ja muun muassa tällaisia kukkia kasvaa taiteilijoiden työhuoneiden ikkunalaudoilla:

***

Nyt saatte sitten kaikessa rauhassa pitää minua omahyväisenä, mutta sen verran rieumissani olin, että tämä tarina on pakko kertoa. Ojalalta menimme vielä piipahtamaan Outi Heiskasen (s. 1937) luokse, ja hänellä oli minulle yllätyslahja:

Outi Heiskanen, Otso, 2012.

Ihan noin hellyttäväksi hahmoksi en ole itseäni kokenut, mutta ehkä minussa on puolia, joita en tunnista. Tuli kuitenkin aika hieno olo.

Näyttelykuvia 621 & 622 & Julkista taidetta 52: Retki Tampereelle

Sunnuntaina 11.3. tein retken Tampereelle, missä minulla oli yleisöesitelmä Sara Hildénin taidemuseossa Erik Enrothin (1917–1975) näyttelyssä. Tästä olen jo aiemmin raportoinut. Enrothin lisäksi oli onneksi vielä aikaa käydä kylillä kahdessa muussakin näyttelyssä.

Grafiikanpaja Himmelblaussa oli esillä hauska ryhmänäyttely Viisikko löytää jäljen (3.3.–5.4.). Lauri Anttilan (s. 1938) oppilaat – tai ainakin henkiset oppilaat – Jussi Heikkilä (s. 1952), Jussi Kivi (s. 1959), Jyrki Siukonen (s. 1959) ja Marko Vuokola (s. 1967) olivat yhdessä Anttilan kanssa laittaneet esille erilaisia tutkimusretkiensä tuloksia.

Käsitteellissävyisenäkin näyttely sisälsi aitoa huolta maailmasta ja myös tavattoman hienoja oivalluksia – näiltä taiteilijoilta se yleensä onnistuu. 

Jussi Kivihän kuvaa yleensä retkiään luonnon ja kulttuurin toisinaan hyvinkin absurdeissa välimaastoissa. Tässä hän on ryhtynyt jopa taidegraafikoksi kuvatessaan löytöretkeilyä luolissa:

Marko Vuokola oli kuvannut gallerian ikkunasta Tammerkoskea ja muuntanut vaihtuvan näkymän pikseleiksi – kuin konstruktivismia konsanaan:

Tältä se näytti livenä silloisena lauantaina minun digipokkarissani:

Kaikkineen vallan mainio näyttely. Oikein alkoi itsekkäästi harmittaa, että Suomessa on muitakin paikkoja kuin Helsinki. Nytkin osuin paikalle vain sattumalta. Kuinkahan paljon hyviä näyttelyitä jääkään vuodessa näkemättä?

***

Galleria Saskiassa oli Tuomo Saalin (s. 1957) näyttely (9.–28.3.). Saali on jatkanut romantiikan perintöä henkivää Wanderer-tematiikkaansa, mutta hän tuntuu löytävän siitä uusia ulottuvuuksia loputtomin – oli esimerkiksi hauska nähdä joissain maalauksissa useampiakin velikultia romantiikan maisemissa. Saali alkaa olla myös aika huikea pilvimaalari, jonka asteikossa muodot ja värit löytävät nekin loputtomia variaatioita:

Olen aina pitänyt tästä maalarimaalarista, ja niinpä laitankin tähän mukaan vanhan arvosteluni hänen Galleria Aman näyttelystään vuodelta 2008 (Uusi Suomi 30.3.2008) – tuli yllättäen mieleen muistini sopukoista ja johtuen nimenomaan hänen pilvimaalaustensa värikirjosta:

Vaeltaja värimeren yllä

Tuomo Saalin (s. 1957) edellisestä yksityisnäyttelystä on aikaa jo kolmisen vuotta. Nykyaikana näinkin pitkä tauko on jo riski, sillä liian hektinen taidemaailma unohtaa helposti taiteilijan olemassaolon. Saali ei taida kuitenkaan olla kovin kiinnostunut uransa hoidosta. Hän tuntuu olevan enemmän kiinnostunut väreistä.

Onkin vaikea keksiä suomalaisesta maalaustaiteesta ketään niin estotonta väri-ilottelijaa kuin Saali on. Jotkut taiteilijat nousevat maineeseen jollain tietyllä värillä; puhutaan ”Kimmo Kaivannon sinisestä” tai ”Rafael Wardin keltaisesta” – ranskalainen Yves Klein jopa patentoi oman sinisensä, vaikka sitä ei koskaan kaupallisesti alettu valmistamaankaan.

Saalille tuntuu sen sijaan käyvän väri kuin väri – ja jollain ihmeen kaupalla hänen onnistuu väistää kaikki mahdolliset karikot: hän ei ole koskaan levoton, ei falski, ja vaikka hänen teoksiaan uhkaisikin tietty sievyyden vaara, on niissä mukana aina aito maalaamisen intohimo, joka pelastaa ne harmittomasta kuvaviihteestä hyvän taiteen puolelle.

Saalin edellinen näyttely oli muinaisista kulttuureista ja kukista ammentavaa värien ilotulitusta, mutta nyt hän on keskittyneempi ja hillitympi. Hän on vaellellut Italian Dolomiiteilla, ja aihepiiri on näennäisesti varsin yksinkertainen: yksinäinen ihminen ja vuoret. Olin jo kesken näyttelyn katsomista sorvaamassa lausetta, jonka mukaan Saalin luontosuhde vuoristonsa edessä on hieman toisenlainen kuin Caspar David Friedrichin klassisessa maalauksessa Vaeltaja sumumeren yllä (1818), jossa yksinäinen vaeltaja seisoo jyrkänteellä ja tutkailee edessään avautuvaa sumuista vuoristoa, kun sitten huomasinkin näyttelyn teosten joukossa suoran Friedrich-parafraasin. Näyttelyn taidehistoriallinen kaari täydentyi kahdella pienellä teoksella, jossa kulkija seisookin sitten taidemuseossa vuorta kuvaavan teoksen äärellä.

En tiedä, teenkö Saalille vääryyttä, kun tulkitsen hänen kuitenkin tekevän näyttelyllään jotain aivan muuta kuin taidehistoriallista kommentointia. Taidehistoria luo ehkä kehyskertomuksen, mutta siihen se sitten jääkin. Samaa koskee luonnonkokemusta, luonnon esteettistä havainnointia, jota Saali epäilemättä on Dolomiiteilla tehnyt.

En katso näyttelyä kuin matkakertomusta, en koe välittömästi halua päästä Dolomiiteille tarkkailemaan vuoriston ihmeellistä maailmaa. Luonnonkokemuskin taitaa olla vain taidehistorian kertomukseen nivoutuva kehyskertomuksen säie, jonka avulla päästään rakentamaan uudenlaista maailmaa. Sitä maailmaa, jonka maalaus parhaimmillaan luo. Se ei ole vain kuva jostain, se ei ole muisto eikä väitelause maailman tilasta tai tolasta.

Se on värien kautta syntyvä oma lumoava maailmansa, jonka kanssa minulla on mahdollisuus olla kahden – jopa taiteilijan unohtaen. Se on myös hauskaa heiluriliikettä: välillä olen tietoinen taiteilijan intentioista, hänen käyttämistään kehyskertomuksista, jotka pitävät katsomiskokemuksen kiinni arkimaailmassa, ja välillä koen sen suoran ja välittömän nautinnon, jonka teos nopeasti herättää ja jolle ei sanoja tarvitsekaan löytyä.

Jos on olemassa maalaamisen riemua, on taatusti olemassa myös katsomisen riemua. Sen Saali on pystynyt aina herättämään. Niin nytkin.

***

Ja tulipa nähtyä pari julkista veistostakin. Näistä kokemuksista ei kuitenkaan jää paljoakaan lastenlapsille kerrottavaa. Kummisetäni Raimo Heino (1932–1995) on tehnyt Finlaysonin alueelle Väinö Linnan muistomerkin (1995), jonka outoa alaosaa en ymmärrä lainkaan ja jonka ilme muutenkin on varsin tavanomainen tai ehkä jopa suorastaan tylsä:

Galleria Saskian vieressä, Hiekan taidemuseon – oikein hävettää tunnustaa, että en ole koskaan käynyt siellä ammatistani huolimatta – edessä on Yrjö Liipolan (1881–1971) Kustaa Hiekan muistomerkki (1939). Sellaista klassista perusjööttiähän tämä on – ihan kelpo toki, mutta ei näistä oikein jaksa innostua:

Näyttelykuvia 620 & Luettua 107 & 108 & Katutaidetta 58: "Kiinnittyä ja leijua"

Ei tästä ajankäytöstä taas tahdo tulla mitään, mutta rästien kimppuun urhoollisesti. Perjantaina 9.3. kävin Lauri Laineen (s. 1946) näyttelyn Maalauksia valosta ja tilasta (10.3.–22.4.) pressissä Helsingin Taidehallissa. Timo Valjakka on koonnut Laineen tuotannosta komean retrospektiivin ja myös ripustanut näyttelyn tavattoman hienosti. Tässä kuraattori pitämässä lehdistötilaisuuden puhetta:

Näyttely kattaa Laineen tuotannon 1980-luvulta saakka. Teemat ovat pysyneet johdonmukaisina, mutta uusia elementtejä ja lähetysmistapoja on myös löytynyt jatkuvasti.

Ja tässä itse mestari, italialaisesta renessanssista ja barokista usein vauhtia ottanut taidemaalari, joka on omalta osaltaan näyttänyt suomalaiselle taideyleisölle sen, mitä taiteen perintö ja jatkumo voivat parhaimmillaan tarkoittaa:

Ja oli Taidehhalin ulkopuolellakin taidehetki, kun huomasin hallin rännin uuden ripustuksen:

Vietin sitten illankin Laineen kanssa, ja luin hänestä tehdyt kaksi kirjaa:

Lauri Laine. Parvs Publishing 2009. [Tekstit: Liisa Lindgren, Altti Kuusamo]

Laine on saanut osakseen hyvät tukijoukot. Kaksi osaavaa taidehistorioitsijaa avaa Laineen tuotantoa ja valottaa ilmaisun italialaisia juuria perusteellisesti. Ja kustantaja Jussi Tiainen on valvonut tarkasti, että kirja maalauksista näyttää siltä kuin pitääkin.

Lauri Laine. Maalauksia valosta ja tilasta. Parvs Publishing 2012. [Teksti: Timo Valjakka]

Sama hyvä meno jatkuu toisessakin kirjassa. Timo Valjakka on päivittänyt Laineen tuotannon näihin päiviin asti ja avaa Laineen tematiikkaa omasta näkökulmastaan keskustellen Laineen kanssa tämän työhuoneella. Kun tietää, mitä kysyy, ovat vastauksetkin sellaisia, että lukija pääsee kokemaan maalaustaiteen historian lumoa. Hieno kirjapari.

***

Ja sitten menin muistini lokeroihin ja palasin myös juttuun, jonka itse olen Laineesta kirjoittanut. Se ilmestyi Lallukan taiteilijoiden Santiago de Chilessä vuonna 2008 pidetyn Nieve y Sol – Artistas Residencia Lallukka – Finlandia -näyttelyn yhteydessä tehdyssä luettelossa, joten se on ilmestynyt vain espanjaksi. Pannaan se nyt sitten tähän suomeksikin. Näyttelykäynti nyt vahvisti, että näin minä haluan Laineesta edelleenkin ajatella:  

”Kiinnittyä ja leijua”

Taidemaalari Lauri Laine (s. 1946) on jo yli kahdenkymmenen vuoden hakenut innoitusta Roomasta, jossa hän työskentelee säännöllisesti osan vuodesta. Erityisen läheistä hänelle on ollut Italian varhaisrenessanssin taide, joka on monin tavoin löytänyt tiensä hänen tuotantoonsa. Mistään postmodernille ominaisesta pinnallisesta ja fragmentaarisesta lainaamisesta ei kuitenkaan ole kyse. Laine on pikemminkin klassisen koulutuksen saanut taidemaalari, jolle pelkkä uskottavuutta tuottava viittaus perinteeseen ei riitä. Perinteisten muotojen takana on aina ikuinen substanssi, jota intohimoinen maalari etsii. Itse hän on todennut, että postmoderni on kuitenkin ehkä ”mahdollistanut hänen valitsemansa maalauksellisen tien”.

Jos renessanssi oli ensimmäinen itsensä tiedostava aikakausi maailmanhistoriassa, voisi vastaavasti katsoa, että Laineen maalauksellinen tie on ollut yksi tapa tiedostaa taiteilijan rooli – eikä vain tässä ajassa vaan sen historiallisen muotoutumisen kautta.

Laineella on takanaan myös arkkitehtuuriopintoja – varsin sattuvasti, sillä on syytä muistaa, että monen renessanssimestarin maalausten katsomisen lisäksi voimme nykyään käyskennellä heidän piirtämissään rakennuksissa sekä miettiä tilan, valon ja massojen suhdetta pelkän katseen sijaan myös fenomenologisesti, elettynä ja koettuna tilan ja olemisen yhteenkietoutuneena kokemuksena. Laineen teoksissakin on ollut runsaasti viitteitä arkkitehtuuriin. Vaikka suorat viittaukset ovatkin viime aikoina vähentyneet, juuri näin ainakin minä hänen teoksiaan vieläkin lähestyn. 

Laine on joskus todennut haluavansa ”maalata huolellisesti”. Tällaiselle kommentillehan voisi jopa vähän hymyilläkin, mutta luulenpa että juuri Laineen huolellisuus hitaassa ja taidokkaassa laseerauksessa sekä hartaudella tutkitussa chiaroscurossa tuottaa sen draaman, joka hänen teoksilleen on ominaista. Niiden kautta syntyy tilallinen illuusio, jossa sivuvalo tuo plastiset muodot esiin, ”kiinnittää ne mutta saa ne samalla leijumaan”. Taidehistorioitsija Altti Kuusamon mukaan Laine on ”luonut paralleelin Piero della Francescan metodille hahmottamalla syvyyttä niin, että tuloksena on ilmava ja hengittävä kaksiulotteisuus”. 

Syntyy tila, jossa katsojallekin on hitaasti avautuva paikkansa.

Julkaistua 281: "Kerään viivoja, etsin naarmuja"

Eilen kävin vihdoin Didrichsenin taidemuseossa katsomassa Outi Heiskasen (s. 1937) 75-vuotisjuhlanäyttelyä Alkumeri (11.2.–19.8.). Palaan tähän kokemukseen vielä. Näyttelyn yhteydessä ilmestyi julkaisu, johon minulla oli kunnia ja ilo – ennen kaikkea ilo, koska tunnen Heiskasen jo vuosien takaa – kirjoittaa johdantoteksti. Tässä se:

”Kerään viivoja, etsin naarmuja”

Akateemikko, kuvataiteilija Outi Heiskasen käsitys taiteesta ja sen perusluonteesta syntyi hieman erikoisella tavalla. Otavan julkaisema Iso tietosanakirja (1931–39) oli päässyt S-kirjaimeen ja muun muassa ’Suomen taiteeseen’ sinä vuonna, kun Heiskanen syntyi vuonna 1937. Tästä kirjasta Heiskanen opiskeli myös maailmantaiteen – muun muassa ’Espanjan taiteen’, ’Italian taiteen’ ja ’Ranskan taiteen’. Kirjan mustavalkoisista kuvista, joita oli kuvaliitteissä 6–8 kappaletta sivulla, muodostui myös käsitys siitä, miltä taide näyttää ja miltä sen tulee näyttää: pieniä mustavalkoisia kuvia – ”sellaisina minä opin Goyan ja Vélazquezin.” ”Ja siltähän se sitten näyttikin”, toteaa Heiskanen omista pienistä, mustavalkoisista ja suorakaiteen muotoisista graafisista vedoksistaan, joita hän alkoi Mestari K:n (= Pentti Kaskipuro (1930–2010) johdatuksella tekemään palattuaan  uudestaan Taideteolliseen oppilaitokseen valmistuttuaan sieltä ensin kuvaamataidonopettajaksi. 

Ilmestys, kompiisi, 2007. 

Sitten Heiskanen jatkoi oppejaan Suomen Taideakatemian koulussa, mutta sai potkut, joiden varsinainen syy jäi selvittämättä. ”Onnenpotkuksi” Heiskanen itse tapahtumaa nimittää, koska siitä alkoi tietty vapaus. Ei hän kuitenkaan koulusta eroon päässyt: hänet kutsuttiin Kuvataideakatemiaksi nimensä muuttaneen koulun professoriksi 1992–95 ja vieläpä rehtoriksi 1994–95. Akateemikoksi hänet nimitettiin vuonna 2004. Kovin akateeminen hän ei kuitenkaan ole, ja niinpä hän kertoo rukoilevansa joka aamu: ”Anna minulle tänä päivänä minun jokapäiväinen nöyryytykseni, että tasapaino säilyisi.” Hyvin on kuulemma toiminut.

***

Jos Heiskasen käsitys taiteesta syntyi varsin pienenä lapsena, samaa voi sanoa hänen myöhemmin maantieteellisesti ja kulttuurisesti erittäin laajasta kuvamaailmastaan. Kotona oli ns. häpeänurkka, johon huonosti käyttäytynyt lapsi silloin tällöin määrättiin miettimään käytöstään. Nurkassa oli pieni lipasto, jonka päällä ja laatikoissa oli Sikkimistä ja Himalajalta tuotuja muistoesineitä: lohikäärmeitä, kilpikonnia ja pieniä rasioita yllätyksineen. Heiskasen isotädit olivat toimineet lähetystössä Sikkimissä. Heiskanen muistelee lämmöllä äitinsä outoa rangaistuspolitiikkaa: ensin rikollinen palkitaan tällä kiehtovalla mietiskelypaikalla ja sitten vain odotellaan, että hän kyllästyy ja tulee sieltä pois sanoen olevansa taas ”kiltti Outi”.

Vuonna 1977 Heiskanen matkusti kuudeksi kuukaudeksi professori Asko Parpolan lähettämänä piirtämään Indus-sinettejeä intialaisiin ja pakistanilaisiin museoihin. Jo vuonna 1968 oli käynyt ensimmäistä kertaa Intiassa, Almorassa, ja samalla matkalla hän vietti aikaa myös Afganistanin Kabulissa. Näillä matkoilla oli suuri merkitys Heiskasen kuvamaailman muotoutumisessa. Hän onkin sittemmin pitänyt kiinteitä suhteita Intian ja Tiibetin kulttuureihin ja on matkustanut runsaasti – tätä matkaamista on dokumentoinut muun muassa Tarja Strandén elokuvassaan Kutsu Kauko-Itäänroad-moviessa Heiskanen matkustaa isoisotätinsä Klaara Hertzin (1995). Tässä buddhalaisessa jalanjäljissä Himalajalle.

Heiskasen lapsuudenkodin vaikutusta hänen taiteelliseen ajatteluunsa ei kannata muutenkaan aliarvioida: ”Isäni Tauno Kanervo, joka toimi eläinlääkärinä, vei minua mukanaan sairasmatkoille.” Näin nuori Heiskanen oppi eläinten anatomian, muun muassa hevosille ja lehmille ominaiset asennot ja jalkojen rakenteet, lihaksistot, liikkumistavat ja ilmeet. Äiti – Aili Kanervo (os. Hovikoski) – puolestaan oli ”kävelevä performanssi”. Äiti oli myös ”installaattori”, käsistään kätevä ja sellaisena varsin luova: ”Hän teki esinekoosteita, maalaili polkupyörämaalilla valkoisia posliineja, maalasi verhoja, jotta niitä ei tarvitsisi päärmätä, teki hedelmälaatikoista kaapistoja, jopa kirjahyllyn karkkirasioista…”

Heiskanen tiivistää taiteellisen kehityksensä ja näkemyksensä laajenemisen sangen suoraviivaisesti: ”Isä opetti biologiaa ja anatomiaa, opin piirtämään lehmän ja hevosen polven, sitten tein itse havaintoja ja piirsin vaikkapa kuusenhavuja. Sitten tuli isovanhempien kultahäät, vietin 24 serkun kanssa viikon yhdessä, jolloin aloin seurata yhteiskuntaa ja tajuta sen rakennetta.” 

Kantaäiti, etsaus, akvatinta, 2010.
  

Yhteiskunnan rakenteet ovat heijastuneet muun muassa Heiskasen suunnittelemissa erilaisissa pelikorteissa, joista on julkaistu jo ainakin neljä eri versiota – osalla on voinut pelata ”oikeasti” ja osalla ei. Paitsi että jälkimmäisilläkin on sittenkin voinut pelata. Heiskanen nimittäin muistelee kuvanveistäjä Tapio Junnoa (1940–2006), joka oli nauttinut suuresti pelaamisesta niillä korteilla, joilla ei voinut pelata… joista puuttuivat maat ja säännöt.

Outi Heiskanen on tunnettu intohimoisena pelaajana, joka saattaa uppoutua pasianssiin, sanaristikoihin ja sudokuun tunneiksi. Tämäkin juontaa lapsuuteen. Hän muistaa sen kerran, kun ei saanutkaan totutusti olla isänsä linnunpesässä, kainalossa, kuuntelemassa isää lukemassa hänelle. Yläkerran huoneestaan hän pääsi livahtamaan suoraan ulos, hän kiersi ulkona ikkunan taakse ja näki lasin läpi isänsä ystäviensä kanssa käsissään setien ja tätien kuvia. Leikkivätkö raavaat miehet paperinukeilla?

***

Outi Heiskanen mielletään useimmiten taidegraafikoksi, mutta kovin perinteinen sellainen hän ei kuitenkaan ole. Toki hän on saanut parhaan mahdollisen klassisen koulutuksen Mestari K:n opissa, mutta Heiskanen itsekin korostaa, että Kaskipurolla oli varsinaisen opettamisen sijaan taipumus vahvistaa oppilaidensa ominta tekemistä. Ankaran keskittynyttä tämän monen taidegraafikon gurun oppi kuitenkin tietyllä tavalla oli: ”Kaskis veti minut neulansilmän läpi”, on Heiskanen itse todennut eräässä haastattelussaan.

Heiskanen laajensi pian graafista ilmaisuaan ”mihin suuntaan tahansa”. Hän äänellistänyt, valollistanut ja liikkeellistänyt työtään – tuulikin voi heiluttaa ilmaan ripustettuja vedoksia. Kaskipuro antoi kuitenkin kaikelle tälle ”hyväksynnän”, ja Heiskasta ei ole sittemmin pidätellyt mikään. Hän on käyttänyt grafiikkaa installaatioiden ja esinekoosteiden kanssa, hän on vedostanut läpinäkyville arkeille, joita voi ripustaa ikkunapuitteiden väliin, ilmaan tai joita voi liimata suoraan seinään. Muistan senkin työn, jonka hän teki Gallen-Kallelan museon portaikkoon ja yläkerrokseen vuonna 1994: läpinäkyviä, seinään liimattuja vedoksia, jotka haalistuivat, joita oli yritetty raaputtaa irti ja joissa oli sormen- ja kämmenenjälkiä kuin pyhiinvaelluskohteen pinnassa, johon koskemisen oletetaan tuovan siunausta ja hyvää onnea… Ei kai sitä osiota näyttelystä koskaan edes varsinaisesti purettu.

Heiskanen on myös kehittänyt erilaisia kombinaatioteknikoita, joiden myötä samassa vedoksessa on saatettu käyttää jopa sataa laattaa. Heiskanen käyttää kaiken vedostamansa, eri tavoin. Työskentely on yhtä pitkää, päättymätöntä prosessia. Vetolaatikot ovat täynnä vaiheessa olevia vedoksia, jotka odottavat tulevia tapahtumia. Heiskanen ei juurikaan suunnittele työtään vaan toimii intuitiivisesti. ”Kerään viivoja, etsin naarmuja”, Heiskanen toteaa. Joskus hän maalaa vedoksen päälle, joskus painaa siihen monokromaattisesti väriä. ”Tai sitten hän saattaa vain maalata. m.o.i.v. (= ”Mä olen ite värjännyt”, lainaus erään vanhemman suomalaistaiteilijan merkintätavoista) on yksi hänen tekniikoistaan.

Kultainen koti, sekatekniikka, 2010.

Heiskanen on myös eräs suomalaisen performanssitaiteen edelläkävijöistä. Record Singers (Heiskanen, Hannu Väisänen, Mirja Airas ja Pekka Nevalainen) toimi 1970-luvun alkupuolelta jonnekin 1990-luvulle. Ryhmä esitti erilaisia happeningeja, performansseja, kuvaelmia ja lauluesityksiä. Nimestään huolimatta ryhmä ei koskaan tehnyt yhtäkään äänilevyä – tosin kyllä kannet yhteen olemattomaan levyyn.

Rinnan Record Singersien kanssa kehittyi Bellinin akatemia, vielä useammasta taiteilijasta koostuva ryhmä, joka sekoitti erilaisia taiteenlajeja. Bellinin akatemia sai kuvanveistäjä Kain Tapperin (1930–2004) perustamaan Lallukkaan Taivaallisen akatemian, jossa kokoonnuttiin lähinnä piirtämään. Kun Tapper kuoli, otti Heiskanen vuorostaan Taivaallisen akatemian vetääkseen, ja ryhmä toimiikin edelleen aktiivisesti.

Heiskanen on tottunut toimimaan ryhmässä. Hän tekee työtään myös usein parivaljakkona. Viime vuosina hän ollut useammankin kerran esillä taidegraafikko Janne Laineen kanssa tehdyillä teoksilla. Tuorein yhteistyökumppani on ollut Markus Jäntti, joka aloitti työskentelyn Heiskasen kanssa 13-vuotiaana.

Outi Heiskanen & Janne Laine, Kalpea kuu, 2007.

Taide kuuluukin Heiskasen mukaan aidosti kaikille: ”Jos osaa tehdä jotain, leipoa tai osaa ottaa vaikka vain lusikan käteensä, voi ottaa kynänkin käteensä.” Heiskanen onkin toiminut aina interaktiivisesti. Inari Krohnin kanssa hän järjesti Keski-Suomen museoon Jyväskylään vuonna 1976 näyttelyn Suuri väenpaljous, johon otti kaikkineen osaa parituhatta taiteilijaa.

Nyttemmin Heiskanen on hankkinut itselleen takaisin lapsuudenkotinsa Vehmaalla ja perustanut sinne Oheistaidekodin, jossa järjestetään näyttelyitä ja erilaisia tapahtumia. 

***

Heiskasen tuotanto on kaikessa herkkyydessään väkevää. Se on täynnä väkeä. Hänen pensastuulikansaansa voisi verrata suomalaiseen vanhaan mytologiaan, jossa paikoilla oli haltijansa: oli veden väkeä, oli tulen väkeä…

Kaiken taustalla on luonto, koneita ei Heiskanen kuvaa koskaan. Luonnossakin vallitsee sosiaalinen elämä. Heiskanen on itse kirjoittanut: ”Katso nyt vaan hetki kasveja keskenänsä. Kyllä siellä metsässä vilske käy vaikkei olisi yhtään elukkata. Heimot intrigoi ja tappelee keskenään, tontteja varataan.”

Heiskasta voisi sanoa animistiksi. Heiskasta on epäilty myös buddhalaiseksi. Itse hän sanoo idän matkojen ja buddhalaisuuteen sekä hindulaisuuteen tutustumisen vahvistaneen omia kristillisiäMestari Eckhartia, 1200–1300-lukujen vaihteessa elänyttä kristillistä teologia, filosofia ja mystikkoa. Mutta hän kuuntelee myös mielellään Dalai Lamaa. arvojaan. Hän lukee muun muassa innokkaasti

Sivistyssanakirja on täynnä sanoja, joilla voisi kuvata Heiskasen ajattelua ja taiteellista työskentelyä. Hän on aivan ehdottomasti synkretistinen. Hänen työssään eri uskonnot sekoittuvat toisiinsa, suomalaisugrilainen mytologia, kiristinusko ja buddhalaisuus eivät käy verisiä uskonsotia hänen tuotannossaan. Voimme myös vaivatta hypätä C.G. Jungin maailmaan ja hänen kehittämäänsä synkronisiteetin –merkitsevien yhteensattumien – käsitteeseen. Heiskasen henkilöhistoria on täynnä tilanteita joissa kaksi toisiinsa liittymätöntä asiaa kohtaa ilman kausaalista suhdetta mutta täynnä symbolisia merkityksiä. Kun hän tekee Jalasjärvelle Pilvilinnaa (1990), Colosseumia laajempaa ja Eiffelin tornia korkeampaa taideteosta, Kuolan niemimaalta matkustaa paikalle kansainvälisissä uutisissakin noteerattu pilvimuodostelma, jonka epäillään ensin olevan saastepilvi, mikä se ei sitten olekaan. 

Kääty, kompiisi, 2011.
  

Itse Heiskanen sanoo mielisanansa olevan hajallaan. Heiskasen tuotannon voisi näin tietenkin katsoa olevan yhteyden ja ykseyden etsimistä – mutta minusta tuntuu, että hän haluaa olla hajallaan, hänen pitää olla hajallaan… Hajallaan olo rakentuu keskipisteestä kaikkiin suuntiin kohdistuville tutkimusmatkoille. Ykseys löytyy ehkä asenteesta hajanaista maailmaa kohtaan: ”Ihmiset ovat julmia, mutta heistä voi nähdä lempeitä unia”, on Heiskanen sanonut.

Mestari Eckhartin sanoin: ”Aine ei lepää, ennen kuin se on läpikäynyt kaikki muodot, joille se on vastaanottavainen (tunteellinen); eikä järki lepää ennen kuin se on läpikäynyt kaiken sen, mille se on vastaanottavainen. Kaikki luontokappaleet asettavat juoksunsa korkeimpaan täydellisyyteen pyrkien. Kaikki pyrkii monenkaltaisuudesta ykseyteen. Siksi juoksevat pilvet, siksi himoitsee ihminen ja juhta.” Toinen Heiskasen lempifilosofi on Jacques Derrida, jota hän ei suinkaan pidä dekonstruktionistina.

***

Kun suljen nauhoittimeni Lallukassa tehdyn haastattelun jälkeen, Heiskanen huoahtaa ja sanoo: ”Usein on kyse karjalaisilta itkuvirren laulajilta opituista eufemismeista, kiertoilmaisuista.”

Julkaistua 280: Kriitikko journalismin ja taiteen rajalla

Tänään tuli postissa toinenkin lehti, jossa oli kirjoittamani juttu. Kyseessä on Todellisuuden tutkimuskeskuksen jukaisema Esitys-lehti (1/12). Kokeneena kirjoittajanakin on pakko tunnustaa, että itselleen uusi foorumi tuottaa aina tiettyä jännitystä ja myös hirvittävän innostuksen, kun näkee oman juttunsa uunituoreena. Lehdessä on ilmestynyt pari juttua, jossa kriitikot ovat pohtineet työtään, ja tähän joukkoon tein jatkoksi aika avomielisen jutun työstäni. Tältä se siis tuntuu:

Kriitikko journalismin ja taiteen rajalla

Monet kriitikot tulevat alalle akateemisten, usein taiteentutkimukseen liittyvien opintojen kautta, jolloin journalististen käytäntöjen – muun muassa journalistisen etiikan – oppiminen on usein hidasta tai toisinaan miltei mahdotonta.

Kriitikon toimenkuvaa on vaikea määritellä, koska varsinaista ammattikuntaa ei ole. Suomessa toimii tosin Suomen arvostelijain liitto, joka on parhaimmillaan järjestänyt koulutustakin jäsenilleen, mutta sen jäsenistöstä merkittävä osa toimii päätoimisesti toisissa ammateissa vain kritiikkiä senttaillen tai sitten erilaisissa pätkätyöhelveteissä, joista kritiikki muodostaa vain osan.

Kriitikon intentiotkin ovat moninaisia. Tuskin erehdyn, kun uskon monen kriitikon hankkivan kriitikkona toimimisen kautta lähinnä älyllistä leimaa habitukseensa. Osa kriitikoista suhtautuu kirjoittamiseensa epäilemättä kuten kirjailija ja kadehtii samalla anglosaksista maailmaa, jossa kriittinen esseekin on saavuttanut korkeakirjallisen aseman. Osa kriitikoista suhtautuu työhönsä silkan journalistisesti: arvottavanakin kyseessä on aina tiedonvälitys ja ensisijainen vastuu on aina lukijaa kohtaan tunnettu vastuu.

Mutta onko yksittäinen kriitikko aina edes yksi ja sama? Vai voisiko olla niin, että yksittäisen kriitikon intentiot saattavat vaihdella lyhyelläkin aikavälillä eikä pelkästään jonkun ”kehityksen” myötä ja että samanaikaisiakin toisistaan poikkeavia ja jopa ristiriitaisia näkökulmia voi syntyä saman näyttöpäätteen edessä?

Kun siirryin täysammattilaiseksi viitisentoista vuotta sitten – senttailtuani ensin parikymmentä vuotta –, päätin ensimmäisenä painaa sydämeeni Journalistin ohjeen ja erityisesti sen 1. pykälän: ”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.” Erittäin tärkeältä tuntui myös 11. pykälän alku: ”Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.” ja 4. pykälän täytyisi olla kaikille kriitikoille itsestäänselvyys: ”Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”

Mutta onko se itsestään selvää? Mitä on ”henkilökohtainen hyötyminen”? Olen itse asiassa koko urani ajan käsitellyt aiheita, jotka ovat tuottaneet minulle henkilökohtaista hyötyä: sosiaalista pääomaa, arvostusta, vaikutusvaltaa ja pääsyä myönteisten sanktioiden – kuten apurahat ja palkinnot – taikapiiriin. Kaikkea tätä myös todellisuudessa arvostan ja haluan enemmän kuin esimerkiksi rahaa pankkitililleni, joka sellaiseen ei ole edes tottunut. Onko journalistinen integriteettini siis vaarassa?

Sen olen oppinut, että harva kriitikko kirjoittaa rahan takia. Todellisuudessa en kuitenkaan edes osaa arvata varsinaista syytä siihen, miksi itse kirjoitan kritiikkejä. Olen tehnyt sitä vuodesta 1978 – ensin mustaa populaarimusiikkia, sitten dekkareita ja lopuksi jo varsin pitkään kuvataidetta – ja nautin siitä suunnattomasti edelleenkin.

Senkin olen oppinut, että vaikka kriitikko olisikin tyyliltään tunnistettava, ei hänen tarvitse olla oman maneerinsa vanki. Tässä suhteessa kriitikko on miltei taiteilijan asemassa. Vaikka reunaehdot olisivatkin toisinaan kohtuuttoman tuntuisia – esimerkiksi usein kohtaamani 1.500 merkin yläraja (siis reilusti alle liuskan mittainen teksti!) –, ei tilanne poikkea paljoakaan esimerkiksi haikun tai sonetin kirjoittamisesta. Vaikka formaaliset reunaehdot olisivat tiukat, koko tuo 1.500 merkkiä on kuitenkin vain minun käytettävissäni. Minun täytyy vain löytää näkökulma ja muistaa samalla alitajuisesti myös edellä mainitut journalistiset reunaehdot ja sitten yrittää päästää itseni vapaaksi. Joskus olen häpeämättömän henkilökohtainen ja tavoittelen tiettyjä kirjallisia ulottuvuuksia tai ainakin jonkinlaista temppuilua, jonka kautta voin kirjoittaa sisään tekstiin itselleni jopa henkilöhistoriallisella tasolla merkityksellisiä asioita.

Muistan esimerkiksi sen kerran, kun kirjoitin kritiikkiä Teemu Mäen videoteoksesta Rikki (2000). Näin kirjoitin:

Kun katsoin Teemu Mäen viettelevän rauhallisella äänellä julistavia lähikuvattuja rohtuneita huulia ja viereiseltä screeniltä mykkää nälkiintynyttä mustaa lasta, en halunnut katsoa kumpaakaan, mutta en kuitenkaan katsonut pois. Halusin vastustaa. Ja lopulta en ollut yksin. Vierelläni, kainalossani oli koko minun maailmani. Ja kun Mäki sanoi ”Pidän väkivallasta”, minä kuiskasin: ”Minä en. Minäpä haluan, saan ja kykenen antamaan rakkautta, hellyyttä, toveruutta… Vastakkain oli kaksi pateettista miestä, joita molempia huimasi heidän välillään oleva kuilu.

Tekstistä ei välttämättä ihan suoraan voi lukea tilanteen totuutta: olin nimittäin ihan oikeasti katsomassa tuota videoteosta kahdestaan rakkaani kanssa, ja luulenpa, että tällä tosiseikalla oli paljon merkitystä sille, minkälaisen sävyn teksti lopulta sai. Olin ennen edellä ollutta sitaattia todennut:

Minkälainen kokemus oli ihan konkreettisesti? Juuri minulle, juuri sinä päivänä? Muita vaihtoehtojahan ei todellisuudessa ole.

Syy siihen, että palaan näin vanhaan kritiikkiin, ei ole narsistinen. Halusin käyttää sitä esimerkkinä siitä, miten monta tasoa lyhyessäkin tekstinpätkässä voi olla. Siinä on mukana tiedonvälityksen taso. Kuvailin ensin teoksen ja sen temaattisen sisällön. Ja puhuin toki totta. En yrittänyt kovinkaan paljoa tulkita teosta – vaikka muistankin aina muinaisista estetiikan opinnoistani kritiikin pyhän kolmiyhteyden: kuvaus, tulkinta, arvottaminen – vaan yritin pikemminkin suorittaa tulkintaa kontekstualisoimalla sitä mahdollisen vastaanottajan – sillä sellainenhan minäkin olen – maailmaan ja arvoihin ja tuoda siten arvottamisen mukaan henkilökohtaisen katsomishetken tuottamien tosien tuntemusten kautta. Ja mitä tulee lukijaani kohtaan tuntemaani vastuuseen, yritän henkilökohtaisella otteellani saada lukijan mukaan: mitä mieltä sinä olisit? Uskon, että ilman henkilökohtaista otetta Teemu Mäen yleensä rankat moraalifilosofiset kysymykset saattaisivat jäädä vain teoreettiselle tasolle, ja näin luulen kriitikkona tekeväni myös enemmän kunniaa Mäen omille intentioille, koska oletan, että hänen moraalissävyisissä teoksissaan perimmäisenä tarkoituksena on se, että vastaanottaja uskaltautuu myös taiteilijan tavoin kysymään niitä vaikeimpia kysymyksiä.

Sain samaan tekstiin mahtumaan sekä perustellun tuntuisen kritiikin että rakkauteni ylistyksen ja koin jälleen hetken aikaa olevani miltei taiteilija – ainakin mitä tulee niihin tiettyihin vapauksiin, joita kirjoittaja parhaimmillaan pystyy ottamaan.

Tältä kriitikon työ tuntuu edelleenkin kaikkien vuosien jälkeen – ovat kulloisetkin rajat mitkä tahansa.

Julkaistua 279 & Luettua 106 & Virossa 60: Eesti vinüülplaatide diskograafia 1954–2010

Joskus elämässä on muutakin kuin kuvataidetta. Kuuntelen myös paljon musiikkia, ja siihen liittyen teinkin tänään postista tulleeseen Tuglas-seuran Elo-lehteen (2/12) esittelyn virolaisten vinyylilevyjen diskografiasta, joka ilmestyi viime vuonna. Vaan sainpa siihenkin sotkettua vähän kuvataidettakin, koska levynkansien graafinen suunnittelu on varsin kiinnostava alue:

Riisalu, Katre & al (koostajad): Eesti vinüülplaatide diskograafia 1954–2010. Eesti rahvusraamatukogu 2011.

Vuoden 2009 Martin markkinat muutti elämäni. Hengailin Tuglas-seuran kirpputoripöydän äärellä pitkään ja mietin, että pitäisi varmaan ostaa joku LP-levy, koska virolaisen musiikin kokoelmani oli varsin pieni. En oikein osannut päättää, mistä kokoelmani kartuttamisen aloittaisin, ja lopulta myyjä teki ehdotuksen: ”Osta kaikki, saat halvalla!”

Vinyylilevyjen menekki ei nykyään ole kovinkaan merkittävä, eikä esimerkiksi minulla ollut enää edes vinyylisoitinta. En kuitenkaan miettinyt pitkään vaan tein kaupat ja aloitin näin uuden luvun harrastuselämässäni, kun roudasin kaikki parisataa levyä kotiini – ja hankin myös toki soittimenkin.

Vanhana bibliofiilinä aloin tietenkin järjestää ja luetteloida kokoelmaani. Apuna käytin Viron kansalliskirjaston ylläpitämää ja verkossa löytyvää sähköistä tietokantaa Ester (http://tallinn.ester.ee), jonka parissa – väliin sen hakutoimintojen monimutkaisuutta tuskaillen – olen viettänyt toisinaan yökausia.

Ryhdyin Tallinnan-matkoillani käymään niissä parissa levykaupassa, joista löytyy vielä vinyyleitä ja kiertelin kirpputoreja sekä Helsingissä että Tallinnassa. Hulluuteni meni jopa niin pitkälle, että aloitin DJ-urani näiden virolaisten vinyyleiden avulla. Ensimmäinen keikkani oli Suvilahden Eesti Majan avajaisissa 17.9.2010.

Oli hauska aloittaa legendaarisen Singer Vingerin jälkeen ja soittaa aloitusbiisi heidän ainoalta neuvostoaikana ilmestyneeltä albumiltaan Jää jumalaga puberteet (1989). Sittemmin olen heittänyt jo viisi keikkaa, viimeksi Kiasmassa pelkkään virolaiseen instrumentaalimusiikkiin keskittyen – Venda Tammanin hanurimusiikkia sisältävästä EP:stä (1974) aina Sven Grünbergin buddhalaiseen kokeelliseen elektroniseen musiikkiin albumilla OM (1988). Ja kun otan Grünbergin albumin käteeni, ihailen aina sen kantta, koska tiedän, että se on ainoa virolaisen taiteilijalegenda Leonhard Lapinin suunnittelema levynkansi.

Ja mistäkö minä tämän tiedän? Siitä, että nyt on ilmestynyt pyhä kirja, jonka avulla öiset hetkeni kokoelmani kanssa ovat suunnattomasti rikastuneet. Eesti vinüülplaatide diskograafia 1954–2010 sisältää tiedot (melkein) kaikista niistä virolaisista vinyylilevyistä, jotka ovat ilmestyneet vuodesta 1954, jolloin virolaisen musiikin tallentaminen aloitettiin Riiassa. Tallinnan omat studiot tulivat käyttöön vuonna 1959. Listan ensimmäinen on 12-tuumanen EP: ENSV Riikliku Akadeemilise Meeskoori kontsert Gustav Ernesaksin johdolla (1954). Tuoreimmat vinyylit ovat peräti vuodelta 2010, koska vinyyli on kokenut lievää uutta tulemista – varsinkin nuoren kokeellisemman musiikkiväen keskuudessa.

Diskografia luettelee kaikkineen 1171 kohdetta, mutta kaikkea ei ole vielä tavoitettu. Kirjassa esitetään arvio, että virolaista musiikkia on tallennettu vinyylille kaikkineen noin 1300–1400. Asian tekee osin vaikeaksi se, että kaikkea ulkovirolaista musiikkia ei ole saatu vielä kunnolla kartoitetuksi. Ulkovirolaisia levyjä arvioidaan olevan noin 300. Ja kun nyt omakohtaisesti juttuni aloitin, mainittakoon että tammikuisella Tukholman-matkallani en onnistunut löytämään keräilyliikkeistä yhtäkään niistä kahdeksasta albumista, jotka tukholmalainen levy-yhtiö Terra julkaisi aikoinaan – muun muassa todella omaperäisen laulajan Anne Maasikin albumi Rännak lauluvainule (1980) on edelleen toivelistallani.

Kronologisessa diskografiassa on esitetty kustakin levystä lyhyet perustiedot: nimi, esittäjä, kannen suunnittelija, vuosi ja koko sekä numero. Numeron kautta on helpoin mennä eteenpäin Esterin sivuille, joista näkyy tarkempi kirjaus yksittäisine kappaleineen ja säveltäjineen. Kaksikielisessä (viro ja englanti) diskografiassa on Katre Riisalun esipuhe ja viron avantgardistisen rockin legendan Igor Garšnekin – muun muassa rock-oratorio Loomade farm (1990) – tiivis mutta hyvin virolaisen levyteollisuuden vaiheita avaava johdantoessee.

Ja jos ei ole niin hullu, että jaksaisi minun tavoin lukea sängyssä iltalukemiseksi pelkkää levyluetteloa, on diskografiassa vielä yksi mainio ominaisuus: erittäin runsaan värikuvituksen kautta saa pelkkä katsojakin silmänruokaa ja kykenee analysoimaan erästä merkittävää virolaisen graafisen suunnittelun osa-aluetta. Löytyy sieltä muidenkin taiteilijoiden kuin Lapinin kädenjälkeä – muun muassa Jüri Okas on suunnitellut yhden levynkannen: VSP Projektin ainoan albumin kannen vuodelta 1989.

Eesti vinüülplaatide diskograafia 1954–2010 on siis musiikinharrastajien lisäksi vankka perusteos muillekin virolaisesta kulttuurista kiinnostuneille.

***

PS. Lapinin levynkannen olen jo julkaissut aiemminkin. Tässä Okasin ainoa levynkansi:

Näyttelykuvia 619 & Luettua 105: Arabian 9. kerros

Eihän tästä taas tule mitään. Rästejä vain kertyy. Palaan toissaviikon torstaihin, jolloin kävin pitämässä avajaispuheen Arabian Galleriassa, jossa esiintyi Arabian taideosasto 80-vuotisjuhlanäyttelyllään Arabian 9. kerros (9.3.–27.5.). Ihmisiä oli runsaasti ja tunnelma hieno. Yritin puheessani taas hahmotella "puhtaamman" taiteen ja keramiikkataiteen ongelmallista rajanvetoa. Mutta ennen kaikkea korostin sitä, että tällainen tehtaan yhteydessä tapahtuva taidetoiminta on sekä nykyään aika harvinaista että äärettömän tärkeää ja sitä että monista erilaisista taiteilijoista koostuvassa ryhmässä toimiminen on innovaatioiden kannalta ensisijaista. 
Näyttely oli monipuolinen ja kiinnostava, ja oli myös hauska nähdä grand old lady Heljä Liukko-Sundströmiltä (s. 1938) vanhempiakin töitä – tässä esimerkiksi Ateneumin 1970-luvun multippelinäyttelystä tuttu jalkapari:

Ja sitä "puhtaampaa" päätä edusti puolestaan kuvanveistäjä Kim Simonsson (s. 1974), taideosaston tuoreimpia tulokkaita:

Jouduin taas itsekin kovasti miettimään omia rajoitteitani. Syyllistyn nimittäin aika usein keramiikkataiteen sijoittamiseen jonnekin sinne keskeisten intressieni ulkopuolelle, vaikka olenkin aina ollut kiinnostunut niistä tavoista, joilla taide kurottautuu valkoisen kuution ulkopuolelle. Tätä siis tuli taas pohdiskeltua – varsinkin kun näyttely oli oikein kiinnostava.

Kotoinen oloni kuitenkin oli, sillä prosessin aikana sain selville, että Arabialla posliinimaalarina – sekä sarjatuotantoa että uniikkimaalausta – toiminut isotätini Vilma on ilmeisesti aikoinaan 1940-luvulla ollut yhden taideosaston klassikon, kuvanveistäjä ja keramiikkataiteilija Michael Schilkinin (1900–1962) salarakas – yksi monista, sillä Schilkin oli kuulemma aikamoinen hurmuri.

***

Ja illalla tuli sitten vielä luettua juhlien kunniaksi ilmestynyt kirja: 

Raija Forsström: Arabian 9. kerros. Taideosasto ja sen taiteilijat. Kirjapaja 2012.

Raija Forsström esittelee kirjassaan taideosaston historian ja on haastatellut kaikki nykyiset taiteilijat – kaikkineen kahdeksan. Lisäksi kirjassa kirjassa on Harri Kalhan tulevaisuuteen luotaava lyhyt lopetusessee.
Kirja on tuhti paketti sille, joka haluaa ymmärtää keramiikkataidetta ja myös sen suhdetta teolliseen tuotantoon. Hieman kepeä Forsströmin journalistinen tyyli on, mutta juuri sen ansiosta henkilökuvista tulee eläviä. Historiaosuus olisi ehkä kaivannut laajempaa yhteiskunnallista ja ehkä myös teoreettisempaa viitekehystä, mutta hyvä näinkin. Tämän osaston historiaa on ollut syytä tallentaa.

Näyttelykuvia 617 & 618 & Katutaidetta 57: Akatemiasta ja kadulta

Vietin viikonlopun Tallinnassa katsomassa taidetta, mutta palaan siihen vasta, kun olen purkanut vähän rästejä. Palaan siis vielä toissaviikkoon, jolloin keskiviikkona 7.3. kävin kahdessa näyttelyssä.

Korjaamo Galleriassa oli esillä suomalais-pietarilaisen Jan Nevan (s. 1974) maalauksia (2.–25.3.). Pietarissa opiskelleen ja siis klassisen venäläisen koulutuksen saaneen Nevan jälki on komeaa:

Neva on maalannut aiemmin klassisempaa figuuria mutta on nyt mennyt abstraktimpaan suuntaan. Näin hän itse: "Maalaan ihmishahmoja joista on riisuttu pois kaikki kulttuuriset merkit, joista on jäänyt jäljelle vain palanutta, kuivunutta lihaa. Nämä ihmishahmot voivat edustaa mitä vuosituhatta hyvänsä. Ne ovat olentoja heitettynä taivaan ja maan väliin, ne kantavat mukanaan eksistentiaalista tuskaa."

Minua on viime aikoina hieman ärsyttänyt se tapa, jolla Neva on esiintynyt julkisuudessa täynnä hybristä – se miten hän on korostanut sitä, että juuri tällainen klassinen venäläinen maalarikoulutus on sitä ainoaa oikeaa koulutusta ja kuinka esimerkiksi käsitetaiteen tekeminen on helppoa siihen verrattuna. Mutta kai aika tasii. Nuoren miehen täytyy olla täynnä voimantunnetta – tai ainakin joidenkin nuorten miesten. 

Nevan jälki on kuitenkin hienoa ja ekspressivisyydessäänkin harkittua, ja töissä on paljon vääntöä. Hieno näyttely siis.

***

Sitten piipahdin Kuvataideakatemiassa asioilla ja ihmettelin pihalle ilmestynyttä katutaideduunia. En kerinnyt saamaan oikein selvää sen sanomasta ja tekniikasta, mutta hieno se oli. Täytynee vähän tutkia sen taustoja:

Ja sitten oli vuorossa katutaiteesta ponnistavaa ilmaisua galleriassa. Make Your Mark Galleryssä oli Janne Siltasen (s. 1976) näyttely Always the Outsider (2.–31.3.. Tämä Kuvataideakatemiasta valmistunut maalari on löytänyt graffitiherätyksensä 11-vuotiaana koivukyläläisenä poikana, ja jäljet näkyvät. Tässä tekijän omia lähtökohtia: "Inspiraation lähteinä minulla toimii lähes aina uutiset, vääryydet joita kohtaan nykymaailmassa, musiikki, elokuvat, sarjakuvat, katutaide ja kaikki mikä vaan vähänkään säväyttää minua ja minkä tuonti taulun pinnalle on minusta kiinnostavaa."

Vähän hajanaista jälki oli: 

Ainakin minusta tuntuu, että olisi hauska nähdä Siltaselta keskitetympää ilmaisua, jotain teemaa enemmän syvennettynä ja tutkittuna. Mutta kyllä hän kiinnostavia duuneja tekee:

Ps. Vähän myöhemmin. Tulipa tuossa jo alle kommenti, joka kertoi, että Kuvataideakatemian pihalta löytyvän duunin tekijä on Jussi TwoSeven (s. ?), jolla on takanaan jo muutama näyttelykin. Tässä linkki Voiman arvioon toissavuotisesta näyttelystä.