Julkaistua 547 & Virossa 128: Eikö äiti saa pieraista?

Olen ollut vähän aikaa hiljaa. Olen nimittäin täällä, missä nettiyhteys toimii vain kuvassa näkyvän ulkopenkin nurkalla – jos tuulee lännestä ja sataa, on yhteys haasteellinen, niin kuin nykyään sanotaan:

Tarkemmin sanoen: olen Põiden kunnassa, Talilan kylässä ja Endrikun talossa Saarenmaalla, ja saatan olla vielä aika pitkään täällä, koska kirjoitan kirjaa. Hanhet huutavat, ja naapurin yli 70-vuotias leskirouva Ilme hakkaa halkoja. Omena tipahti juuri kuvassa näkyvästä puusta, mutta painovoima on jo keksitty, joten ei minun tarvitse ajatella mitään. Minä viihtyy, kuten Kari Aronpuro aikoinaan totesi.

Viime viikolla kävin kuitenkin Pasilassa studiossa, kun Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnit alkoivat taas. Tässä syksyn ensimmäinen:  

Eikö äiti saa pieraista?

Olen viime aikoina tv:tä katsoessani seurannut alkoholin vastaista kampanjaa, jossa kuvaillaan esimerkin voimaa. Äiti pieraisee, äiti röyhtäisee, äiti kaivaa nenäänsä. Söpö tyttölapsi seuraa esimerkin voimaa ja tekee samoin. Minua naurattaa, ja tunnen samalla sovinistisen piston sydämessäni, koska tiedän nauruni syyn. Pieruhuumorihan on meille kaikille tuttu laji, mutta yleensä vain äijät pierevät. Tässä tapauksessa huumori syntyy peräti kahdesta syystä. Kyse on huumorin ns. inkongruenssiteoriasta, siitä että huumori syntyy havaitessamme toisiinsa yhteen sopimattomia elementtejä, jolloin erilaisten ideoiden välille syntyy yllättävä ja odottamaton yhteys. Kampanjassa vääriä yhteyksiä on peräti siis kaksi: julkisuudessa ei yleensä piereskellä, mutta pienet tytöt muodostavat lajin, jonka ei pitäisi piereskellä lainkaan – paitsi vauvoina. "Prinsessat eivät piere."

 Ensin olin huvittunut, mutta nähtyäni spotteja useampaan kertaan olen jopa vähän närkästynyt. Onko tässä nyt oikeasti huono esimerkki? Eivätkö ihmiset saa piereskellä kotonaan lastensa kuullen? Pitäisikö mennä vessaan piiloon? 

Sitten muistin vanhat kansanviisaudet: ”Joka pierua pidättää, se muutakin salaa.” Tai suorastaan lääketieteellisen viisauden: ”Joka pierua pidättää, saa taudin tahallaan.” Lääketieteellisellä viisaudella lienee vinha perä, niin kuin kansanviisauksilla toisinaan on: pidättäminen voi olla epäterveellistä, koska suolistossa olevat myrkylliset kaasuainesosat imeytyvät takaisin kehoon ja rasittavat elimistöä. Koskee tämä muutakin pidättämistä: Rudolf Steiner esimerkiksi kirjoitti aikoinaan aivastuksen pidättämisen huonoista seuraamuksista, mutta kun aivastamme, pyydämme yleensä anteeksi. Näin meitä on opetettu. Miksiköhän sitä pitää pyytää anteeksi? 
 

Yksinkertainen vastaus on se, että sitä mukaa kun kulttuurinen evoluutio on korvannut biologista evoluutiota, on luonnon – muun muassa luonnollisten ruumiintoimintojen – kieltäminen lisääntynyt. Kulttuuri on aina hierarkkisesti järjestynyt. Kun näen elokuvan, jossa äijät piereskelevät tai kaivavat muniaan, tiedän että miehet esittävät henkilöitä, jotka eivät ole ns. sivistyneitä tai että he kuuluvat todennäköisesti ns. alempiin yhteiskuntaluokkiin. He ovat siis lähempänä eläintä. 

Kulttuurievoluutio tuottaa myös jatkuvaa erikoistumista. Se, että kykenen näkemään muniaan kaivavia äijiä elokuvissa, johtuu siitä, että on olemassa sellaisia kulttuurisesti konstruoituja fiktiivisiä lajeja kuin ’huumori’ tai ’realismi’ – äijät sopivat molempiin.

Yksi sallimisen alue on myös kuvataide. Jos purkittaisin ulostettani ja yrittäisin myydä sitä, minua pidettäisiin hulluna – ja myös terveydelle vaarallisena. Mutta kun italialainen taiteilija Piero Manzoni vuonna 1961 purkitti 90 purkillista ulostetaan ja nimesi sen Taiteilijan paskaksi, sitä nimitettiin taiteeksi. Itse asiassa siitä tuli taidehistoriallisesti merkittävä teko, ja hänen viimeisin Sothebyn huutokaupassa myyty 30 gramman purkkinsa tuotti liki 100.000 dollaria. Jos minä menisin kolera-altaaseen kuselle, saisin teostani sakot. Presidentin linnan edustalla seisoo tällä hetkellä kuvanveistäjä Tommi Toijan kahdeksanmetrinen veistos Bad Bad Boy (2013), joka lorottelee pissaansa mereen ainakin taideväen riemuksi. Osassa ohikulkijoita ja katsojia veistos herättää ja tulee herättämään pahennusta, mikä näkyy jo muutaman päivän jälkeen netin keskustelupätkissä. Esimerkiksi Metro-lehden uutiseen on tullut yli kommenttia, tässä yksi: ”Eikö tuollaiset vastenmieliset tekeleet voisi pitää sisätiloissa tai ainakin kaukana ihmisasutuksesta? Mitä seuraavaksi? Isomman hädän esittelypatsas siihen ruokakojujen viereen?” Ja koska kulttuuri on hierarkkista, on myös ihmisiä, jotka ainakin salaa nauttivat tällaisista kommenteista. He ikään kuin ymmärtävät paremmin – ovat siis oppineempia ja sivistyneempiä. Tässä toinen kommentti: ”Se voi vaikuttaa rumalta ja lapselliselta, jos käsitys taiteesta on vanhanaikainen. Toisaalta taidetta ei ole koskaan tehty pelkästään kauniiksi ja miellyttämään. Jos on, se ei enää ole taidetta. Ja jos olet eri mieltä, vastakommentin sijasta suosittelen ensin perehtymään taidehistoriaan hiukan paremmin.” 

Nykytaiteeseen orientoituneet taide-eliitin jäsenet eivät tällaisia argumentteja kuitenkaan enää käytä. He ovat jo ikään kuin menneet askeleen eteenpäin ja siirtyneet metatasolle, ylemmälle asteelle: nyt he sallivat erikoistumattomuuden, he sallivat ihmisille näiden omat arkiset tulkinnat ja kieltävät vanhanaikaiseksi miellettyyn modernismiin liittyvät taiteen sääntöjärjestelmät. Mutta eivät he ole sen lähempänä luontoa: he saattavat tulkita altaaseen kusemista filosofian kautta, vaikkapa fenomenologisena ilmiönä, todellisuuden ilmenemisenä ihmiselle hänen kokemusmaailmassaan.

Altaaseen kusemisen symboliikasta he eivät kuitenkaan puhu. Se olisi nimittäin jo vanhanaikaista.