Julkaistua 608: Ristin sivupolulla

Helmikuun 16. kävin Kalliossa haastattelemassa Ilkka Sariolaa (s. 1969), joka on toiminut siellä jo pitkään päätoimisena pastorina mutta joka on nyt palannut taiteen pariin. Hänellä on käynnissä kiinnostava projekti – versio San Damianon kuuluisasta krusifiksistä lapinjärveläisen San Damianon osuuskunnan kappeliin. Sariolan Fb-sivuilta voi seurata krusifiksin valmistumista. 

Tein juttua Kirkkoon ja kaupunkiin (8/15), joka ilmestyi tänään:

Ristin sivupolulla

Ilkka Sariola halusi ryhtyä taiteilijapapiksi, mutta seurakuntatyössä ei jäänyt aikaa taiteelle. Hän jäi virkavapaalle vastatakseen kuvan tekemisen paloon.

Kuvataideakatemiasta vuonna 1995 valmistuneella Ilkka Sariolalla (s. 1969) oli jo takanaan kymmenen vuoden ura taiteilijana, kun hän lähti opiskelemaan teologiaa. Nyt hän tekee jälleen taidetta, puolisonsa Goa von Zweygbergkin kierrätysvaateliikkeen takahuoneen nurkkauksessa Helsingin Kalliossa. 

Viimeisimmän näyttelynsä Sariola piti Kluuvin galleriassa Helsingissä yhdessä Mika Aalto-Setälän kanssa loppuvuodesta 2004. Tuolloisen lehdistötiedotteen sanat voi nyt lukea enteellisesti: ”Taide ei ole uskon asia. Ei enää. Ehkä joskus, mutta ei vielä.” 

Sariola tuli tunnetuksi sekä piirtäjänä että performanssitaiteilijana. Aiheet olivat rankanpuoleisia. Kirkosta eronnut piispan poika – isä on Yrjö Sariola – aiheutti jo ensimmäisellä näyttelyllään piispalassa kohun, joka ylsi Vaasa-lehden etusivulle. 

”Hengellisen ja poliittisen tematiikan yhdistäminen on kuitenkin kulkenut työssäni punaisena lankana”. Näin myös performanssiryhmässä Uusi Jerusalem (2000–05), jonka performanssiin Ilkka imettää haavoistaan (2005) Sariolan taiteilijanura väliaikaisesti päättyi. 

”Kävin pari vuotta kamppailua ja harrastin lukemista – muun muassa ekumeniikan professori Tuomo Mannermaan (1937–2015) kirja Kaksi rakkautta (1983) säväytti. Kerran Albertinkadulla kävellessäni tajusin, että jos kerran uskonasiat kiinnostavat, on niistä otettava selvää.” Kohta Sariola olikin jo Kalliossa pastorina.

Sariolan haaveet taiteilijapappeudesta romuttuivat arkisen työtaakan alle, mutta ”kuvan tekemisen palo kuitenkin palasi”.

Sariola on mukana lapinjärveläisen San Damianon osuuskunnassa. Häneltä kysyttiin kiinnostusta tehdä osuuskunnan pieneen, Irja Askolan syksyllä 2013 siunaamaan kappeliin jäljennös Franciscus Assisilaista aikoinaan puhutelleesta San Damianon krusifiksista, 1100-luvun bysanttilaisesta ikonista, joka nykyään sijaitsee Santa Chiaran basilikassa Assisissa. Jäljentäminen ei Sariolaa kiinnostanut, eikä hänellä ollut ikonimaalarin osaamista. Hän koki tekevänsä ikonin sijaan ”hengellistä kuvaa läntisessä traditiossa”. ”Kun Kannelmäen pastori Konsta Korhonen – sandamianolaisia hänkin – ehdotti tekemään tradition pohjalta uuden version, minä innostuin.” 

Sariola lähti hiljaisuuden retriittiin miettiäkseen mahdollista virkavapaataan ja kuvan tekoa sekä kokeillakseen, että syntyykö kuvaa jälleen. Ja syntyihän sitä. Wille Riekkisen luentojen innoittamana hän ryhtyi piirtämään Raamatun hahmoja. Hän päätti hakea vuoden virkavapaata. 

Raamatun hahmojen piirtämisestä syntyi jopa uusi projekti, kun Riekkinen puolestaan innostui Sariolan piirustuksista. Nyt heillä on tekeillä kirja, jossa on mukana vähemmän tunnettuja Raamatussa mainittuja henkilöitä; ”Wille antaa tutkijana taustaa ja minä kuvallisen tulkinnan. Pallottelemme keskenään aiheita ja teemme työtämme kiireettömästi – kirja tulee, kun on tullakseen.” 

San Damianon krusifiksin Sariola haluaa kuitenkin mahdollisimman lähelle valmistumista virkavapauden päättyessä elokuussa.

Tuntemattoman tekijän umbrialainen esikuva 1100-luvulta.

Alkuperäisestä krusifiksista Sariola on edennyt jo aika etäälle. Triumfiristi on muuttunut kärsivää Jeesusta kuvaavaksi kärsimyskrusifiksiksi. Myös värimaailma on muuttunut: alkuperäinen verenpunaisen dominoima maalaus on muuttunut sinisävyisemmäksi. ”Teen muutoksella kuitenkin kunniaa aikakauden umbrialaiselle maalaustaiteelle, jota olen käynyt paikan päällä tutkimassa. Varsinkin 1200-luvun alussa vaikuttanut Giunta Pisano on ollut merkittävä esikuva.” 

Osa muutoksista on modernimpaa tulkintaa, mutta Sariola korostaa sitä, että pohjana on se, miten hän on yrittänyt ”ensin ymmärtää mitä vanha risti puhuu teologisesti, mikä sen kokonaisuus on”. Muutokset eivät lähde ”modernin taiteen fiilistelystä, vaan kerronnallisista ulottuvuuksista, siitä miten krusifiksi voisi tänä päivänä puhutella paremmin”. 

Sariola kokee, että ”kirkko on haavoilla ja rikki”; alkuperäisen krusifiksin kehyksen simpukankuoret (ikuisuus, kirkkaus) ovat vaihtuneet piikkilangaksi. Hätkähdyttävin on varmaan krusifiksin alaosa, jonka osin arvoitukselliseksi jääneet kuluneet hahmot ovat vaihtuneet nykyajan marttyyreiksi: keskitysleireillä kuolleet saksalainen evankelis-luterilainen pappi Dietrich Bonhoeffer, juutalaisia auttanut venäläissyntyinen nunna Maria Pariisilainen ja puolalainen fransiskaaniveli Maximiliam Kolbe, joka uhrautui toisen vangin edestä Auschwitzin keskitysleirissä. Neljäs marttyyri on Afganistanissa heinäkuussa 2014 surmattu avustustyöntekijä Seija Järvenpää, Sariolan ystävä. Alaosassa on kuvattuna myös Birkenaun portti – ”olen käynyt sekä Auschwitzissa että Birkenaussa. Pimeämpää ei maan päällä ole.” 

Mutta ristin sakaroiden linnut antavat uskoa tulevaisuuteen. Sariola on kuvannut suomalaisia lintuja, mukana on myös hätkähdyttävästi  korppi. ”Pohjoiseen Franciscuksen saarnan jälkeen lentävät västäräkki ja punatulkku, tutut linnut ja kristillisten legendojen innoittajat.”