Hyvää vapunaattoa kaikille tovereille! Aloitin aamun surffailemalla uutisissa valtakunnan eri puolilta. Jyväskylästä kuuluu kummia. Aikovat siellä nimittäin kilpailuttaa ja yksityistää kaupunginteatterin. Tästä linkistä sikäläisten vassareiden mielipidekirjoitukseen eilisestä Keskisuomalaisesta. Tästä linkistä aiempi uutinen Keskisuomalaisesta.
Näin sitä suomalaista taidetta kehitetään ja epäilemättä uuden eduskunnan ja hallituksen turvin tullaan kehittämään enenevässä määrin. Vaalien alla tunnelma oli jopa optimistinen. Taide- ja kulttuuripoliittista keskustelua käytiin paljon: muun muassa Baltic Circlen sekä Ylen ja Nuoren Voiman Liiton kampanjoilla. Kirjoitin minäkin tilaustyönä kuvataiteilija Antti Majavan (s. 1977) kanssa pitkän – noin 50 liuskaa – taidepoliittisen tekstin, joka joistain, minulle vielä täysin tuntemattomista syistä jäi julkaisematta. Palaan vielä tähän asiaan. Vaalitulos tuntuu kaatavan kaiken optimismin. Näyttelijä Krista Kosonen sai niskaansa ryöpyn, kun ei tunnistanut uutta Suomea omakseen. En minäkään oikein tahdo tunnistaa tätä Suomea, vaikka tunnenkin persuja äänestäneitä. Muslimiväestömme osalta on mietitty ja arvailtu radikalisoitumisen syitä. Samastumiskykyni tähän ongelmaan tuntuu nyt aika vahvalta. Olen potenut kivuliasta issiasta aika pitkään, mutta saatuani tänä aamuna kutsun Kiilan vappumarssiin päätin osallistua – vaikka perse kipeänä. Olin nimittäin sen verran innostunut siitä, että Kiilakin on tehnyt johtopäätöksiä ja marssii omana ryhmänään anarkistien joukossa. Tästä linkistäA-ryhmänTaistelevan työväen vappu 2015 -Fb-seinälle.
Kiilan sihteeri, kuvataiteilija Mikael Kinanen (s. 1989) viime vuonna vappumarssin alla. Kuvassa Kiilan vanha, Tapio Tapiovaaran (1908–1982) tekemä lippu. Tästä linkistä raporttini viime vuoden vapusta.
Niin että tervetuloa huomenna joukkoon!
Vielä lainaus kutsusta: "Tänä vuonna Kiila osallistuu omana ryhmänään anarkistien vappukulkueeseen. Osallistumisessa niin sanottuun taistelevan työväenluokan vappuun kunnioitetaan sekä Kiilan antiautoritaarisia perinteitä että pyritään kiinnittämään huomio luokkayhteiskunnan uuteen tulemiseen Suomessa. Tuloerot kasvavat kohisten, rikkaammat rikastuvat valtiovallan siunauksella ja köyhemmät köyhtyvät, kun hyvinvoinnin rakenteet ajetaan alas. Tämä ei ole kenenkään etu. Kiilan jäsenet ja kaikki ystävät ovat tervetulleita!"
PS. Päivällä. Taisin unohtaa, että itseironiakin on käynyt nykyään aika vaikeaksi lajiksi. Kai minun on siis vielä listättävä, että tuo muslimiviittaus oli käsitykseni sellaisesta. Varmaankin huonoa huumoria. Mutta sitähän maailma tuntuu nykyään olevan pullollaan.
Punavuori on noussut viime päivinä somessa puheenaiheeksi sen jälkeen, kun Timo Soini totesi Ilta-Sanomien haastattelussa, että "Hakkarainen on tuonut maahan paljon enemmän ulkomaanvaluuttaa kuin Punavuoren punavihreät punaviininjuojat". Tämä taas liittyy Helsingin Sanomien aloittamaan keskusteluun siitä kuplasta, jossa punavihreä stadilainen kulttuuriväki elää. Taidan kuulua juuri tuohon stadilaiseen punavihreään kultuuriväkeen, mutta kuplaa minun on vaikea tunnistaa – edes rakkaassa Punavuoressani. Stereotyyppien vahvistaminen ja vahvistuminen on aina ollut esimerkiksi rasismin siemenen kylvämistä, joten siihen on puututtava. Missä kuplassa Soini ja PS elävät – tai "siniruskeassa mönjässä", kuten esseisti Antti Nylén asiaan liittyvässä twiitissään totesi – nähdessään Punavuoren kuvaamansalaisena mätäpaiseena?
Punavuoresta on moneksi, myös poliittisesti: esimerkiksi persujen Sampo Terho sain Punavuori A:sta ja B:stä yhteensä 70 ääntä siinä missä minä sain 18. Punavuoressa on yhtä lailla hipstereitä kuin telakan duunareitakin. Ja paljon muutakin. Voisin minä sitä tarvittaessa Soinille esitelläkin. Yhdestä ihmisestäkin on moneksi. Koen joiltain osin – esimerkiksi suhteessani mobiilimaailmaan – olevani arvokonservatiivi, suorastaan kuin luddiitti, ja joiltain osin arvoliberaali, joka esimerkiksi kokee transsukupuolisten kanssaihmisten aseman parantamisen tärkeänä ihmisoikeusasiana. Punavuorelainen olen kuitenkin joka tapauksessa - vaikka siinäkin on oma ristiriitansa: raja-alueella sijaitseva asuntoni on virallisesti Kampissa, mutta parvekkeeni on Punavuoressa. Ei Punavuori kuitenkaan ollut varsinaisesti eilisen Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini aihe, mutta sinne se vain tunkeutui baarini kautta mukaan. Varsinaisesti tietenkin mietin sitä, mitkä arvot ylipäätään mielletään arvoiksi ja miksi arvot voidaan nykyään kuin ulkoistaa varsinaisesta politiikasta. Eikö tämä ole tekopyhää? Vannotaan kodin uskonnon ja isänmaan nimeen ja tilaisuuden tullen juovuksissa hässitään kenen tahansa kanssa, annetaan aina ahneuden ja itsekkyyden vaatiessa Jeesuksen vähäosaista puolustavalle sanomalle huutia ja isänmaakin on unohtunut sen korvanneen globaalin markkinatalouden myötä jo aikoja sitten.
Miksi
kaikki kysymykset eivät ole arvokysymyksiä?
Vaalitenttejä
seuratessani minua alkoi mietityttää eräs asia: ehdokkailta kyseltiin erilaisia
keskeisinä pidettyjä asioita – vaikkapa talouteen, verotukseen, EU-politiikkaan
sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämiseen liittyviä kantoja. Ikään
kuin liitteenä ja erikseen näihin lisättiin muutamia ns. arvoihin liittyviä
asioita. Sellaisia ovat olleet esimerkiksi kanta sukupuolineutraaliin
avioliittoon, eutanasiaan ja aborttiin. Eikö tällaisen jaottelun laatiminen ole
jo sinällään melko voimakas arvovalinta? Arvoihin liitetyillä asioilla ei ole kovinkaan
suurta vaikutusta kansantalouteen, joten niitä voi käsitellä vähän kuin mausteena.
Tämän takia kai eduskunnassakin suurin osa puolueista antaa edustajiensa livetä
joissain asioissa kurista. Niitä voidaan nimittää ”omantunnonkysymyksiksi” – mikäli
niillä ei ole kansantaloudellista merkitystä. Omatunto ja talous eivät tunnu kuuluvan
saman keskustelun piiriin.
Mieleeni
tulee taidemaalari Ad Reinhardtin
maksiimi: ”Taide on taidetta, ja kaikki muu on kaikkea muuta.” Voisiko nykyään
jo sanoa, että ”politiikka on taloutta ja kaikki muu on kaikkea muuta?
Ihminen
on aina ollut taipuvainen erilaisiin dualismeihin. Hyvän ja pahan taistelu on
ollut kansanperinteen ja taiteen käyttövoimaa, eikä se ole teemana lakannut
olemasta kiinnostava – eiköhän se ole nykyäänkin väkivaltaviihteen keskeisin
sisältö. Dualismeista on myös haluttu päästä eroon: taiteessa esimerkiksi
muodon ja sisällön erotteleminen toisistaan on koettu vanhanaikaiseksi. On
sanottu, että muoto ja sisältö ovat erottamaton kokonaisuus.
Kun
kaksi dualistista akselia laitetaan yhteen, voidaan niistä muodostaa
nelikenttä. Tämä on ollut yksi näiden vaalien trendi. Ehdokkaita on aseteltu nelikenttään
kahden akselin perusteella: oikeistolaiset ja vasemmistolaiset, arvoliberaalit
ja arvokonservatiivit. Aivan vastaavasti kuin muodon ja sisällön ongelma
taiteessa, taitavat nämäkin dualismit olla jo vanhanaikaisia. Jako on myös
ladattu monenlaisilla merkityksillä, mikä tuottaa sen, että kaikkia voidaan
käyttää jopa haukkumaniminä, ja sehän ei tunnetusti dialogia lisää. Arvojen
suhteen ongelmaa lisää vielä käyttötapojen moninaisuus eri elämänalueilla. Minä
esimerkiksi pidän itseäni arvoliberaalina – tai olen ehkä pikemminkin oppinut
sen, että kaltaistani ihmistä on tapana nimittää sellaiseksi –, mutta se ei
suinkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi monen perinteisen ja yhteisöllisen arvon
kannattaja. Kielitoimiston sanakirjan mukaan ’arvokonservatismi’ viittaa
yhteisön perinteisten arvojen kannattamiseen. Voisin luetella loputtoman määrän
useiden yhteisöjeni perinteisiä arvoja, joita kannatan henkeen ja vereen.
Kuulun esimerkiksi erääseen porukkaan, joka on jo yli kymmenen vuoden ajan
käynyt kesäisin pelaamassa kyykkää, vuosisatoja vanhaa karjalaista
perinnepeliä. Kuulun myös erääseen baariporukkaan. Olin närkästynyt, kun
ylipormestari Jussi Pajunen ehdotti baarien
vähentämistä ns. ongelmalähiöiden ostoskeskuksissa. Koen suomalaisen keskiolutbaarin
jo perinnekulttuuriksi, joka ylläpitää merkittäviä arvoja. Niiden asiakaskunnat
muodostavat aitoja yhteisöjä, joilla on suuri merkitys elämänlaadulle. Olen esimerkiksi
todistanut baarin tuottaman yhteisön turvaverkkojen toimivuutta vuosien ajan.
Pelaan baarissani perinteisiä suomalaisia korttipelejä, ja olemme jopa
perustaneet kaupunginosamme nimeä kantavan perinnepeliyhdistyksen. Yksi
lajeista on vuosittainen mato-ongintakilpailumme, jolla haluamme pitää yllä ikivanhaa
stadilaista metskaamisen perinnettä.
Rakastan
vinyylilevyjä. Rakastan mustavalkoisia valokuvia ja hopeagelatiinivedoksia digitaalisten
tulosteiden sijaan. Pidän edelleenkin lapsuuteni kansakoulun tillilihasta.
Rakastan painettuja kirjoja, ja onneksi olen jo niin vanha, ettei minun edes
tarvitse miettiä, että hankkisinko joskus sähkökirjan lukulaitteen. En aio
koskaan hankkia älypuhelinta. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. Olen siis
todellisuudessa arvoineni umpikonservatiivinen, mutta silti minut luokitellaan
arvoliberaaliksi. Mistä tämä johtuu? Siitä, että luokittelu tapahtuu
ulkopuolelta ja että laajemmassa keskustelussa vain tietyt kysymykset otetaan
tämän dualistisen jaottelun pohjaksi.
Huomaan,
että suurin osa politiikassa keskeisinä pidetyistä asioista liittyy varsin
heikoin sitein arkiseen arvomaailmaani, jota kuitenkin mietin tietoisesti aika
usein.
Marxilaisittain
katsoen tämän pitäisi tuottaa vieraantumista, mutta minähän en siihen alistu. Näyttelijä
ja perhokalastaja Jasper Pääkkönen
sai Itämeren lohen tulevaisuuden valtakunnallisen keskustelun kohteeksi.
Asioihin voi siis vaikuttaa. Otan arvokonservatiivisuuteni agendalle
mato-onginnan, tikinpeluun ja kyykänheiton puolustamisen. Tästä se alkaa.
Vaalit ohi. Ehdokkuuteni tuotti 442 ääntä. Kiitos niistä. Pettymys on kuitenkin suuri, sillä henkilökohtainen tavoitteeni oli saada jopa 1000 ääntä ja olla omalta osaltani tuuppaamassa Veronika Honkasaloa kolmantena stadilaisena vassarina eduskuntaan. Vasemmisto romahti kokonaisuudessaan. Kulttuuri, taide ja taiteilijat saavat siis jäädä odottamaan huonoja aikoja ja jopa Kike Elomaata ja hänen kulttuuripoliittisia linjauksiaan.
Työ kuitenkin jatkuu. Meillä on aate, kuten Kulttuuritalon punatytöt lauloi levyllä Rohkeasti toimintaan (1975). Kenenkähän vaimo mahtoi kuulua ko. bändiin?
PS. Seuraavana aamuna. Alasajo alkoi näköjään heti. Kepun Laaninen Hesarissa: "Mutta on siinä vähän imagojuttuakin. Joudutaan miettimään, miten tärkeää
sivistysvaltion imagon kannalta on, että joku on kulttuuriministerin
nimikkeellä."
Siis miettikää nyt: kulttuuriministerin tehtävä on Kepun mukaan vain imagojuttu. Näillä mennään.
Mutta kun yritän olla myönteinen ihminen, onhan tässä se myönteinen ulottuvuus, että jos kulttuuriministerin pesti lopetetaan, ei Kike Elomaasta tule kulttuuriministeriä.
PS. Torstaina. Virallinen vahvistettu tulos lisäsi ykkösen ja seiskan sekoittaneista vielä 7 ääntä, joten virallinen kokonaissaalis oli 449.
Olen huomannut Fb:ssä stalkkaillessani, että eduskuntaehdokkailla on ollut hauskaa kuvatessaan julkisia mainoksiaan. Minäkin onnistuin siinä tänään tullessani neljännestä ja viimeisestä vaalipaneelistani, jotka muuten kaikki koin suoraan sanoen hirvittäviksi. Olin musiikkitalossa Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen järjestämässä paneelissa, jossa jouduin rehellisyyttäni ainoana panelistina tunnustamaan, että en ole lainkaan oopperanharrastaja – muiden osalta nimet kyllä dropattiin hienosti – ja jossa hädin tuskin sain pidätellyksi itseäni, etten ryhtyisi kaikkien korulauseiden, runojen ja Raamattu-sitaattien adrenalinoimana käyttäytymään (taas) huonosti. Olihan se tavallaan toki vitsikästä istua Olli Rehnin kanssa samassa paneelissa, mutta ei minusta ole tähän. Kapakkaan lähtiessäni odotin ratikkaa ja näin kuitenkin tämän:
Siellä se on, numero 31, suuntanumero Vas. – ja suttuisena tunnuslause: "Pikkasen taidetta eduskuntaan". Ja koska vielä pitää jaksaa kampanjoida, päätin laittaa peräti neljä vaalivideota tähän messiin. Oopperaharrastukseni ohuudesta huolimatta minäkin olen nimittäin musiikillisesti sivistynyt. Olen joskus jo aika nuorena kajahtanut Jimi Hendrixin Hey Joe -biisiin, ja olen hillonnut siitä eri versioita tietokoneelleni nelisensataa. Aina kun ahdistaa vähän rankemmin, huomaan kuuntelevani niitä lohdukseni. Jos haluatte varmistaa eduskuntakelpoisuuteni, kuunnelkaa ehdottomista suosikeistani vaikka nämä neljä, ennen kuin teette äänestyspäätöksenne:
Näillä mennään.
PS. Seuraavana aamuna. Unohdin yhden lempiversioistani. Ja koska kaikkea tässä viime tingassa täytyy yrittää, otan vielä mallia yhdysvaltalaisesta tavata alistaa perhe vaalityön käyttöön. Omistankin viidennen vaalivideoni pojalleni – kokille, joka on aloittanut myös puusepänopinnot, mikä yhdistelmä tekee minusta varsin ylpeän ja onnellisen isän – joistain aivan erityisistä mutta nimeltä mainitsemattomista syistä johtuen:
Vaaleissahan pitää myös osoittaa sivistystä ja historiatietoutta, joten laitetaan nyt tähän se ensimmäinenkin levytys, joka ei siis suinkaan ollut Jimi Hendrixin käsialaa – kysessä oli The Leaves:
No, mentäiskö nyt sitten vaikka näillä? Ei ehkä eduskuntaan, mutta ihan fiiliksissä olen. Sen verran fiiliksissä, että olin unohtanut Willy DeVillen kokonaan:
Opin eilen taas uuden sanan: 'natiivimainonta'. Kollegani Heikki Kastemaa sivusi asiaa Fb-seinällään. Hän viittasi Suvi Vesalaisen juttuun Yle Uutisten sivuilla. Siinä todetaan: "Journalistisia kerrontamuotoja jäljittelevää mainontaa kutsutaan natiivimainonnaksi." Siinä myös kerrotaan, että JSN on perustanut työryhmän pohtimaan natiivimainontaa. Tähän liittyy myös Ylen toimittajan Sanna Ukkolan mainio kirjoitus 'Kun media myi sielunsa'. En ihan ymmärrä, mistä kömpelö ja kumma käsite 'natiivimainonta' semanttisesti syntyy. No, englannistahan – 'native advertising' – se tietenkin tulee. Itse opin aikoinaan myöskin englannista tulleen käsitteen 'advertoriaali'. Tällaista journalistista huijausta harrasti muun muassa lyhytikäinen lehti Taide & Design, joka onneksi kuoli pois.
Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma: natiivimainontaan on kyettävä puuttumaan rankalla kädellä. Ainakaan minä en kestä ajatusta, että journalismi alkaisi sulautua mainontaan. En haluaisi sitä, että joudun vanhenevana miehenä häpeämään sitä, että tein elämänurani journalistina. Kuinka kauheaksi tämä talousfundamentalistinen ja oikeistolaistuva maailma vielä oikein meneekään!
PS. Hetkeä myöhemmin. Kirjoitan parhaillaan Kiasmalle juttua Jani Leinosesta (s. 1978). Haastattelussa Leinonen korosti sitä, että interventioissa on syytä asettaa konkreettisia tavoitteita – kuten esimerkiksi Hunger Kingissä Unkarin lainsäädännön muuttaminen. Oisiko tällainen tavoite mistään kotoisin: Alkakaamme painostaa Journalistiliittoa, että he yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti ilmoittaisivat erottavansa jokaisen natiivimainontaan tai advertoriaalien kirjoittamiseen syyllistyvän jäsenensä – syynä journalistisen etiikan räikeä rikkominen? Luen aika usein Journalistin ohjeet. Olen aina ollut vähän ylpeä niistä.
Helsingin taidemuseon johtokunta päätti tiistaina tiukan äänestyksen jälkeen hyväksyä museon uudeksi brändäysnimeksi Helsinki Art Museumista tulevan lyhenteen HAM. En ollut mukana kokouksessa, mikä oli työtapaturma. Olin tulossa takaisin lomalta Irlannista juuri tiistaina, ja koska tiesin, että lähdemme varhain aamulla, oletin koko ajan ehtiväni iltapäivän kokoukseen. Tajusin vasta maanantaina, että joudunkin viettämään ison osan tiistaista Oslon lentokentällä, ja ilmoitin asiasta hallinnon assistentille. Hän sai varahenkilöni – Saija Salosen – paikalle, mutta en sitten kuitenkaan ymmärtänyt keskustella etukäteen asiasta tämän kanssa.
Helsingin taidemuseon vanhaa wau-arkkitehtuuria.
Tässä ote pöytäkirjan pykälästä kolme "Taidemuseon visuaalisen ilmeen ja markkinointinimen uudistus":
– Taidemuseon johtokunta päätti esittää kaupunginhallitukselle hyväksyttäväksi taidemuseon uudistetun visuaalisen ilmeen sekä taidemuseon uudeksi markkinointinimeksi HAM.
– Pöydällepanoehdotus: Kimmo Sarje ehdotti, että asia pannaan pöydälle ja että asia päätetään johtokunnan ylimääräisessä kokouksessa 23.4.2015. Pöydällepanoa kannatti: Christian Järnefelt
– 1. äänestys. JAA-ehdotus: Esityksen mukaan, EI-ehdotus: Ehdotan, että asia pannaan pöydälle ja että asia päätetään johtokunnan ylimääräisessä kokouksessa 23.4.2015.
Jaa-äänet: 3 Marko Lipponen, Thomas Wallgren, Pauli Waroma
Ei-äänet: 3 Christian Järnefelt, Kirsikka Moring, Kimmo Sarje
Tyhjä: 1 Saija Salonen
Äänestyksen tulos: Esityksen mukaan. Puheenjohtajan ääni ratkaisi.
Vastaehdotus: Christian Järnefelt teki vastaehdotuksen: ehdotan, että nimi HAM korvataan nimellä Heta. Vastaehdotusta kannatti: Saija Salonen
– 2. äänestys. JAA-ehdotus: Esityksen mukaan, EI-ehdotus: Vastaehdotus: nimi HAM korvataan nimellä Heta.
Jaa-äänet: 3 Marko Lipponen, Thomas Wallgren, Pauli Waroma
Ei-äänet: 2 Christian Järnefelt, Saija Salonen
Tyhjä:2 Kirsikka Moring, Kimmo Sarje
– Äänestyksen tulos: Esityksen mukaan.
Christian Järnefelt ja Kimmo Sarje jättivät päätökseen eriävän mielipiteen.
Christian Järnefelt: Jätän eriävän mielipiteen.
Kimmo Sarje: Eriävä mielipide, museon nimi: En kannata HAM-nimeä. Se on mielestäni populistinen, kielellisesti kyseenalainen ja voi kääntyä taidemuseota vastaan.
Helsingin taidemuseon uutta wau-arkkitehtuuria.
Kollegani, toveri Sarje kirjoitti tänäänHelsingin Sanomissa asiassa osuvasti, muun muassa näin: "Suomalaisittain HAM voi kuulostaa lennokkaalta nimeltä. Mutta entä
kansainvälisesti? Englannin sanakirjan mukaan sanan "ham" merkityksiä
ovat muiden muassa "kinkku", monikossa "reidet" (hams), "huono
näyttelijä", "amatööritaiteilija", adjektiivina "huonosti näytelty",
verbinä "näytellä huonosti", "näytellä liioitellen" ja "liioitella". Tällaisia
mielleyhtymiä hyvin palkatut brändinikkarit haluavat tuputtaa Helsingin
taidemuseolle. Tämä aprillipila museon nimenä on riski ja voi muodostua
kansainvälisen vinoilun puujalaksi."
Olen Sarjen kanssa täsmälleen ja varsin voimakkaasti samaa mieltä. Nyt on siis nöyränä pakko tunnustaa, että olen osasyyllinen tähän hullutukseen. Jos olisin ollut paikalla, olisi asian pöytäämisehdotus voittanut äänestyksen, ja olisimme saaneet lisäaikaa paremmalle harkinnalle. Pyydän tätä kaikilta anteeksi.
PS. Vähän myöhemmin. Tässä vielä verrokkilista osuvista autonnimistä, muun muassa Mitsubishi Runkkari ja Mazda Huora.
Huomasin äsken, että blogini täyttää tänään viisi vuotta. Projekti on ollut kiintoisa ja väliin aika innostavakin. Vähän tilastoa: olen julkaissut viidessä vuodessa 1431 postausta, kommentteja on tullut 1104. Olen julkaissut blogissa kaikki muualla mediassa julkaisemani jutut, joita on 624 – vuodessa siis keskimäärin 125 juttua. Aloittaessani päätin raportoida kaikki näyttelykäyntini, mutta viime lokakuusta lähtien olen falskannut aika pahasti: väliin on ollut niin rankkoja työrupeamia, etten ole yksinkertaisesti ehtinyt tai jaksanut. Näyttelyitä on kuitenkin kertynyt 971 eli noin 195 vuodessa – todellinen luku menisi jonkin verran yli kahdensadan. Päätin myös raportoida lukemani kirjat. Tässä olen pettänyt itseni totaalisesti: olen nostanut esiin vain 133 kirjaa, vaikka luen aika paljon. Taiteilijoiden määrä on aika häkellyttävä: olen maininnut teksteissä 1950 taiteilijaa. On myös vähän masentavaa huomata sivupalkissa joskus joku nimi, joka ei herätä mitään muistikuvaa, vaikka olenkin siis ko. taiteilijasta joskus jotain sanonut. Ihmisen pää on aika harva. Ilahduttavinta on tietysti lukijoiden määrä: blogini on ladattu viidessä vuodessa 746 238 kertaa – keskimäärin 409 kertaa päivässä. Kyllä taide siis kiinnostaa, vaikka nykyisestä lehdistöstämme ei oikein sellaista kuvaa saisikaan. Tuntuu aika hienolta, ja tästä on hyvä jatkaa – jos ette sitten karkota minua eduskuntaan. Mutta jos siis haluatte päästä minusta taidemaailmassa eroon, äänestäkää numeroa 31. Lupaan edes puhua taiteesta eduskunnassa.
Palaan vielä hetkeksi pääsiäiseen. 2.4. päädyin sateisena iltana Dublinista Galwayhin, pikkuruiseen (75 000 as.) mutta Irlannin kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin ja siellä ensimmäiseen sikäläiseen pubiini, Bunch of Grapes:
3.4. sää onneksi muuttui, ja varsinkin pari viimeistä päivää Galwayssa oli kuin kesä. Majatalo sijaitsi suoraan Galwaynlahden rannalla, ja huoneessa oli parveke lahdelle:
Taidetta en juurikaan nähnyt, koska oli pääsiäinen ja paikat kiinni – paitsi pubit, nekin tosin perjantaina. Kantapubikin löytyi nopeasti – Tigh Neachtain on paikallinen taiteilijakapakka, varsinkin kirjailijoiden ja teatteriväen suosima paikka:
Galway on varsinainen festivaalikaupunki, ja nyt oli vuorossa Galway Food Festival, jossa söin muun muassa ostereita, enkä kyennyt päättämään kummat olivat parempia, paikalliset (ostrea edulis) vaiko tyynenmerenosterit (crassostrea gigas):
Pubeja kertyi viidessä päivässä viisi, ja osassa tietenkin musiikki raikasi – kuten tässä The Crane Barissa:
Sunnuntain 5.4. musiikista vastasivat Sean Ryan ja Mick Crehan vieraineen (kolme tinapilliä, kaksi banjoa, haitari, kitara ja bodhrán-rumpu):
Hauskaa menoa, vaikka on pakko tunnustaa, että olen sen verran lukutaidoton irkkumusiikin suhteen, että kuulen mielessäni heidän soittavan yhtä ja samaa loputonta biisiä.
Sean Ryan ja Mick Crehan tinapilleineen.
Löysimme myös pubin, jossa oli onnettoman huono drag-DJ, mutta hän oli jo niin huono, että oli oikein hauskaa. Ensin emäntä suuttui, kun hän näytti perseensä yleisölle, ja sitten emäntä suuttui, kun hän laittoi bassot niin lujalle, että seinältä tippui posliinilautanen, joka tietenkin hajosi – se muuten tippui ihan pääni viereen.
Koska meillä oli entuudestaan tuttavia Galwayssa, pääsimme kunnon kotibileisiinkin, ja sielläkin tietysti musiikki raikasi – tässä haitaria soittaa ja laulaa Phyllis Cox:
Tutustuin myös koiriin. Uuden tuttavani Peterin koira Sally oli aivan ihana, varsinainen pubisylikoira:
Ja viimeisenä pubi-iltana naapuripöydän boxeri yllättäen tuli ja pesi sekä partani että korvani:
Koska yritän pitää tämän henkilökohtaisen narsismin näyttämön sijaan taideblogina, piti minun pääsiäiseksi sulkeutuneiden gallerioiden sijaan löytää galleria, josta voisin raportoida. Se onkin aina auki. Sattumalta nimittäin löysin Galwayn johtavan gallerian, lyhyen Pump Lanen:
Tässäpä tärkeimmät. Vihje: jos on yhtä aikaa jano ja vähän vilustunut olo, kannattaa ottaa pöytään sekä Guinness että hot whiskey [ainakin Thig Neachtainissa siihen laitettiin Powersia, Irlannin suosituinta viskiä]:
Perheen
funktiosta on kiistelty sosiologiassa pitkään. Perheen määritelmästäkään ei ole
päästy yksimielisyyteen. Perhe on myös instituutio, josta poliitikot puhuvat mielellään.
Ongelmien sattuessa mietitään sitä, kenellä kulloinkin on vastuu: perheellä vai
koululla?
Yhdysvaltalaisen
funktionalistisen sosiologin Talcott
Parsonsin mukaan perheen tehtävänä oli huolehtia
uskonnon ja koulutuksen ohella jatkuvuudesta, ylläpitää ja välittää edelleen
yhteiskunnallisen integraation kannalta välttämättömiä arvoja ja normeja.
Parsonsin
empiria tuli 1950-luvun yhdysvaltalaisesta perheestä, ja myöhemmät ajat uusine
perhemuotoineen ovat herättäneet paljon perhekriittistä ajattelua – ajatukset
ydinperheestä ja sen roolista ovat muuttuneet.
Eteläafrikkalaissyntyinen
antipsykiatri David Cooper totesi perheen tekevän ihmisestä anonyymin ja yrittävän
riistää yksilöltä mahdollisuuden kyseenalaistaa jäsenyytensä perheessä, oman
alkuperänsä ja saamansa kasvatuksen oikeellisuuden. Cooperin mukaan perhe
tuhosi yksilöllisyyden ihmisessä. Parsons korosti perheen roolia lapsen
sosialisaatiossa, ja Cooper puolestaan näki perheen harjoittaman kasvatuksen
lapsen persoonan kutistamisena.
Näistä jännitteistä syntyy myös Khalil Gibranin tunnettu runo, jonka Kristiina Halkola ikuisti laulaen:
Voit pitää luonasi heidän
ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä
heidän sielunsa
asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä,
ei edes uniesi kautta.
Kun
yksikköä laajennetaan, puhutaan useimpien perheiden liitosta, suvusta – myös
suvun merkityksestä ja roolista yksilön elämässä. Minä en tee nykyään serkkujeni
kanssa mitään, en edes tiedä kuinka monta heitä on, mutta vanhan
beduiinisanonnan mukaan: ”Minä veljeäni vastaan, veljeni ja minä serkkujamme
vastaan, serkkuni ja minä vieraita vastaan.” Emme voi esimerkiksi ymmärtää –
ratkomisesta puhumattakaan – Lähi-idän ongelmia ymmärtämättä klaanin,
yhteisestä esi-isästä polveutuvan sukuyhteisön, merkitystä alueen nykyelämässä.
Klaanien muodostumisessa ei biologialla ole välttämättä mitään tekemistä. Ei
tarvitse matkustaa edes aavikolle. Törmäsin muutama vuosi sitten hauskaan tarinaan
Viron pohjoisrannikolta. Viinistun kylä jakaantuu vieläkin voimakkaasti ja varsin
itsetietoisesti ”mattilaisiin” ja ”heikkiläisiin” – tarinan mukaan Suomen
etelärannikolta tuli aikoinaan kaksi miestä, joista kaikki sai alkunsa.
Suku
voi siis olla silkka politiikkaa ja taloutta varten sosiaalisesti konstruoitu
yksikkö, jonka emotionaalinen voima rakentuu kuitenkin verisiteistä – tarvittaessa
kuvitelluista: ”Veri on vettä sakeampaa.”
Perheen
ja suvun merkitys on suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa ollut vähenemään päin,
mutta yksilön elämässä suunta on päinvastainen. Taide on tästä merkittävä
indikaattori. Siinä missä taide käsitteli ennen yleviä aiheita ja julkinen taide
kasvatti puistoihimme suurmiehiä, on nykytaide suunnannut katseen arkeen ja
tavallisiin ihmisiin, ja sitä kautta myös perheisiin ja sukutarinoihin – oli
sitten kyse nostalgiasta tai traumoista.
Iranilaissyntyinen,
Helsingissä vaikuttava Dzamil Kamanger
teki lapsena äitinsä kanssa käsitöitä. Isä vastusti ja rankaisi poikaa, koska
kirjontatyöt eivät olleet pojalle sopivia. Nyt nämä kirjontatyöt ovat
muuttuneet Kamangerin myötä taiteeksi ja tuottaneet hänelle paikan suomalaisen
nykytaiteen keskiössä, mistä kertoo muun muassa se, että ensi kesänä hän on
kumppaninsa Kalle Hammin kanssa
Mäntän kuvataideviikkojen kuraattori.
Kuten
edellä totesin, aina ei tarvitse matkustaa aavikolle, jotta elämä olisi
eksoottista. Turkulaisen kuvataiteilija Markku
Laakson isän isovanhemmat Simoni ja Ella-Stiina Laakso osallistuivat
eksoottisina saamelaisina ihmisnäyttelyihin Saksassa vuonna 1930 – tosin
vapaaehtoisesti toisin kuin siirtomaiden näytekappaleet. Nyt Laakso ja hänen
kumppaninsa Annika Dahlsten
kiertävät maailmaa tuunatuissa lapinpuvuissaan tehden sukuhistoriasta ironista
nykytaidetta: performanssia, liikkuvaa kuvaa ja valokuvaa. Mikä on totta ja
mikä näyteltyä?
Luovutettu
Karjala on monen suomalaisen sukuhistoriaa. Viime vuosina sekin – tuo yhtä
aikaa todellinen ja nostalgisten valhekuvien maa – on noussut osaksi
nykytaidetta. Turkulainen Kukka-Maria
Rosenlund on uppoutunut sukunsa perhealbumeihin, käsitellyt ja kuvannut
uudestaan tuota ikuisen kaihon ja monien keskusteluiden aluetta, joka siis
vieläkin lyö leimansa sukujen elämään – 70 vuotta traumaattisten tapahtumien
jälkeen.
Bita Razavi (s. 1983), sarjasta Bita's Dowry, 2013–14.
Teheranissa,
Helsingissä ja Tallinnassa vaikuttava Bita
Razavi on kuvannut myötäjäisiä, joita hänen teheranilainen isoäitinsä on
kerännyt hänelle koko hänen elämänsä ajan. Monet esineet ovat heikkolaatuisia – koottiinhan niitä ensin ankeina
Irakin–Iranin sodan aikoina 1980-luvun alussa. Käyttöön tämä yksin elävä ja
kosmopoliittisen nomadinen nykytaiteilija niitä tuskin koskaan ottaa – paitsi juuri
nyt: merkityksellä ladattuna taiteena. Muun muassa kertomuksena menneisyyden
ajatuksista huolenpidosta.
Valokuvataiteen
museon intendentin Anna-Kaisa
Rastenbergerin kokoama näyttely Perintö
saa ajatukset moneen suuntaan, vaikka omaan äitiin – 80-vuotiaaseen naiseen,
jonka kanssa 58-vuotias poika riiteli viimeksi viime viikolla – mutta ennen
kaikkea siihen, miten perheiden ja sukujen historian analysointi antaa
ymmärrystä ja perspektiiviä nykyhetken ongelmien ymmärtämiselle. Oli sitten
kyse ydinperheen kriisistä tai kansainvälisistä konflikteista.
***
PS. Tila jutussa loppui valitettavasti kesken, enkä esimerkiksi ehtinyt mainita Virka Kinossa pyörivää Kalle Hammin (s. 1969) ja Dzamil Kamangerin mainiota videota Afaryan Project, jossa on dokumentoitu 400 vuotta sitten perustetun ja nykyään hylätyn Ylä-Afaryanin kurdikylän tarinaa. Näin tiedotteessa: "Käyttäen
paikkaa kulttuurillisena koetinkivenä projekti esittelee kuinka
henkilökohtaiset muistikuvat muovaavat yhteistä muistia. Näin tekemällä
se paljastaa historian sattumanvaraisen luonteen ja esittelee meille
samaiset ominaisuudet käytännössä, kyläläisten diasporaan kuuluvien
kertoessa päivittäisestä elämästään. Kuten taiteilijat asian ilmaisevat: 'On yleisesti tiedossa, että voittajat kirjoittavat historian.
Yksittäisten ihmisten muistot voivat siten tuoda erilaisen näkökulman
aiheeseen, kun vertauskohtana on valtavirtaa edustava historiankuvaus.
Joissakin tapauksissa ne voivat muodostaa ainoan lähteen, jonka avulla
voimme saada käsityksen yhteisestä kokemuksesta. Meillä kaikilla on
oikeus omaan historiaamme.'"
Oli itse aika vaikuttava nähdä se, miten eri tavoin – väliin täysin vastakkaisesti – ihmiset muistojensa maisemat näkivät. Tätä sopii miettiä vaikka luovutettua Karjalaa pohtiessaan.
30.3. vietettiin Galleria OrtonissaAnn Sundholmin (s. 1961) näyttelyn (30.3.–24.4.) avajaisia. Pidin avajaispuheen ja yritin muistella siinä sanomiani asioita kirjoittaessani gallerian verkkosivuille taiteilijaesittelyä. Matkaanlähtö tapahtui avajaisten jälkeen nopeasti, ja ensin olin Dublinissa ilman nettiyhteyttä, ja sitten Galwayssa nettiyhteyden katkaisi koko ajan outo pubihäiriö, joten kirjoitin tämän vasta eilen bussissa Galwaysta takaisin Dubliniin:
Sisäkultaista
runoa
Turun
piirustuskoulusta vuonna 1985 valmistunut kuvataiteilija Ann Sundholm (s. 1961) on monipuolinen tekijä, jolle käy melkein
mikä tahansa materiaali: löytöpuusta ja laudanpaloista aina lasiin ja metalliin.
Sundholm hallitsee myös mittakaavat: pienten ja intiimien esinekoosteiden
lisäksi hän on tehnyt useita mittavia julkisia teoksia, muun muassa betonista
ja klinkkeristä Riemukaaren (1996)
Hallilan kouluun Tampereelle sekä betonista kolme leijonaa – Oasen (2006) – Helsingin Arabianrantaan.
Sundholm
kuuluu myös siihen joukkoon taiteilijoita, joka ei aina halua toimia yksin. Hän
on kuulunut kahteenkin merkittävään taiteilijaryhmään, Salong 3+ sekä Vaahtopäät,
ja ollut perustajajäsen yhdessä Turun merkittävimmistä gallerioista, Titanikissa.
Sundholmin
työt ovat usein kuin mutaatioita: kaksi tai useampaa elementtiä kohtaa toisensa
yllättävissä yhteyksissä, ja muuntuneena tuloksena on uusi olomuoto, joka on
toisinaan kyllästetty lempeällä huumorilla, toisinaan kuin minimalistisella
runolla.
Metsä kohtaa järven, puu, lyöntimetalli, 2011.
Liettuasta
mukaan poimittu laudanpätkä on kuin kala, ja varmuudeksi Sundholm lisää sille
kullasta suomut. Syntyy kuva, joka on kuin Ludwig Wittgensteinin tunnettu
ankka-jänis, kaksitulkintainen kuva, joka voi tulkita joko ankaksi tai
jänikseksi – mutta ei tietenkään molemmiksi yhtä aikaa. Sundholmin tuotanto on kun
todistusta siitä, että samaa asiaa voidaan tulkita monin erilaisin
ajattelutavoin. Kyse ei ole pelkästään kuvien yhdistelmien tuottamista
tulkinnoista – myös kuvat ja sanat käyvät leikkiään, kuvat ja assosiaatiot sekoittuvat
toisiinsa, kuva, sana ja ajatukset muodostavat monimutkaisen vyyhden, joka ei
enää ole palautettavissa alkutekijöihinsä.
Niin kuin muistan I, lasi, lyöntimetalli, 2015; Taivaankappale I, lyöntimetalli, napit, 2010.
Sundholmin
valitsema tie on ihmiselämän rikkautta rajoittavan tiedostamattoman automaation
murtaminen. Elämä muuttuu näkemisen sijaan usein pelkäksi tunnistamiseksi,
josta meidät pelastaa nimenomaan taide – näyttäessään meille jotain, mitä emme
voikaan välittömästi tunnistaa. Jokin jää vaivaamaan, ja tuon vaivan eteen on
tehtävä nautintoa tuottavaa työtä. Venäläisen kirjallisuusteoreetikko Viktor Šklovskin mukaan: ”Taide pyrkii antamaan kokemuksen asiasta
nähtynä, ei vain todettuna; taiteen keino on asioiden vieraannuttamisen ja vaikeutetun
muodon keino, joka kasvattaa havaitsemisen vaikeutta ja kestoa, sillä
taiteessa vastaanottoprosessi on itsetarkoituksellinen, ja sitä on jatkettava. Taidetta on kokemus asian tekemisestä – se
mitä on tehty ei ole taiteessa oleellista. [Kursivoinnit Šklovskin]
Sundholm päällystää teoksensa – tai
löytämänsä objektit usein, joko lyöntimetallilla tai lehtikullalla. Näin
arkisillekin asioille voi antaa aivan toisenlaisen arvon, saada sen näyttämään
joltain – vaikka tietäisimmekin, että ”kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa” tai
muistaisimme Matteuksen evankeliumin sanat: ”Mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta.” Sundholmin teokset ovat ulkoa
täynnä ulkokultaisuutta, mutta niiden sisällä oleva taiteellinen substanssi –
kuvan, havainnon, sanan ja ajatuksen yhteen kietoutuma – on täyttä kultaa,
vaikka se ei siltä näyttäisikään.