Julkaistua 641: Kaikki valinnat ovat polittiisia

Eilen tuli myös painosta kesäkuun Voima. Minulta oli tilattu siihen kulttuuripoliittinen kolumni – aihe muuten vapaa. Tällaista mietiskelin:

Kaikki valinnat ovat poliittisia

Helsingin taidemuseo aloittaa remontin jälkeen uusitussa Tennispalatsissa uudella brändinimellään HAM. Avausnäyttely on varman päälle laskettu bonanza, joka tulee herättämään myös kansainvälistä kiinnostusta: megatähdeksi noussut kiinalainen kuvataiteilija ja kansalaisaktivisti Ai Weiwei. Ai on myös vaikutusvaltainen toimija taidekentällä: Art News -lehden Power 100 -listalla, joka listaa taidemaailman vaikutusvaltaisimmat henkilöt rankijärjestyksessä, Ai oli viime vuonna sijalla 15.

Ai Weiwei (s. 1957).

Ai tekee poliittista taidetta kommentoiden muun muassa voimakkaasti Kiinan ihmisoikeuksia. Hieman ristiriitaisesti hän on maastapoistumiskiellossa ja valvonnan alla mutta pystyy samalla pyörittämään menestyvää näyttelytoimintaa ja tehdasmaista taiteen tuotantoa kuin Andy Warhol konsanaan. 

Ain kaikki teokset ovat poliittisia. Mutta Helsinkiin tullessa tapahtuu outo transformaatio. Näyttely ei ole intendentti Erja Pusan mukaan poliittinen kannanotto (Helsingin Sanomat 20.5.). ”Emme tietenkään voi toimia poliittisesti Helsingin kaupungin virastona”, Pusa sanoo. ”Esittelemme kansainvälisesti merkittävän taiteilijan, jota ei ole Suomessa aikaisemmin nähty.”

Pusan kommentti on kieli keskellä suuta lausuttu, mutta siihen on syytä tarttua. Somessa on tartuttukin: esimerkiksi kuvataiteilija Pekka Niskanen kysyi eräässä Facebook-keskustelussa: ”Olisiko niin, että museo ulkoistaa poliittisen tason keskustelusta meille?” 

Museon verkkosivuilla toimintaa ohjaavia taustoja kuvaillaan muun muassa ilmaisuilla ”itsekriittisyys ja kuvataiteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden sekä luovan työn edistäminen”. Miten taiteen ”yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisääminen” voisi olla epäpoliittista?

Nimittämällä Aita ”poliittisen taiteilijan” sijaan ”kansainvälisesti merkittäväksi taiteilijaksi” Pusa lankeaa orwellilaiseen uuskielen käyttöön, mihin kuuluu muun muassa harhaanjohtavien eufemismien käyttö – eräs nykyisen poliittisen puheemme vastenmielisimmistä ilmenemismuodoista. Pusan tapauksessa virkamies puhuukin paradoksaalisesti kuin poliitikko yrittäessään väistää poliittisuutta. 

Se, että ylipäänsä on olemassa julkisin varoin ylläpidettyjä taidemuseoita, on jo poliittinen valinta. Perustuslakimme 16. pykälän mukaan ”taiteen vapaus on turvattu”. Kiinassa näin ei ole. Taidemuseon olisi syytä toimia omilla keinoillaan kuin taiteen vapaustaistelija ja olla ylpeä siitä. Koko sen olemassaolo perustuu tähän poliittisen taisteluun.

Hyvän journalistisen tavan mukaan lienee lisättävä, että istun itse Helsingin taidemuseon johtokunnassa poliittisen valinnan (vas.) tuloksena.

Julkaistua 640: Psykomaantieteellinen jälkirationalisaatio

Eilen tuli painosta tällainen:

Kyseessä on kirja, johon olen koonnut n. 80 kolumniani – eli osapuilleen puolet – Yle Radio 1:n Kultakuumeesta vuosilta 2006–2014. Sivuja on peräti 305. Kustantaja on Into. Tässä jälkisanat:

Psykomaantieteellinen jälkirationalisaatio

Kun minua keväällä 2006 pyydettiin Yle Radio 1:n Kultakuumeen vakituiseksi kolumnistiksi, muistan olleeni hämmästynyt, mutta toki myös varsin riemuissani. Minua ei ohjeistettu ohjelman puolesta mitenkään, vaikka kulttuuriohjelmaa he luonnollisesti odottivat. Päätinkin innoissani ryhtyä kulttuuripoliittiseksi kommentaattoriksi. Päätin ryhtyä seuraamaan varsinkin Suomen virallista kulttuuripolitiikkaa, mutta myös isompia taideinstituutioita ja puuttua niissä ilmeneviin epäkohtiin. Pelottomasti ja säälimättömän kriittisesti. Tajusin kuitenkin nopeasti, että minusta olisi tulossa vain kärttyinen vanheneva jurputtaja, jos en löytäisi mitään vastapainoa sille masentavuudelle, jota nykyinen kulttuuripolitiikkamme meille aivan liian usein tarjoaa.

Kulttuuripolitiikkaamme ja taidemaailmaamme on leimannut voimistuva kytkeytyminen globaaliin markkinavetoisuuteen ja oikeistolaistumiseen, siis itse asiassa talousfundamentalismiin. Näin siitäkin huolimatta, että hyvä taide on aina kuin määritelmällisesti vasemmistolaista tuodessaan esiin ihmisen epätäydellisyyttä, haavoittuvuutta, rakkauden ja yhdessäolon tarvetta, marginaalien ja vähemmistöjen halua ja oikeutta omaan identiteettiin, näkyvyyteen, itse itsensä esittämiseen, toisinaan pelkkään tunnustettuun olemassaoloon.

Vaikka taiteen vapaus on turvattu perustuslaissa, ei lain hengen mukainen vapaus toteudu, jos sille ei anneta mahdollisuuksia toteutua. Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa ja demokratiassa taiteen vapaus olisi mahdollistettavissa kulttuuripolitiikan avulla. Markkinoiden varaan jätetty taide ei koskaan pääse toteuttamaan vapauttaan täysimääräisesti.

Kehityskulut virallisissa instituutiossa ovat kuitenkin suuntautuneet markkinaistamiseen: julkisia taidelaitoksia on ajettu yhä riippuvaisemmiksi yksityisestä rahoituksesta tai sitten ne on yksityistetty kokonaan. Esimerkkinä vaikkapa Valtion taidemuseo, joka muuttui valtion virastosta julkisoikeudelliseksi säätiöksi, Kansallisgalleriaksi. Muutoksella päästiin vähentämään läpinäkyvyyttään ja piiloutumaan demokratialta. Samalla Kansallisgalleria siirtyi rahoituksellisesti veikkausvoittorahojen piiriin. Jää vielä nähtäväksi, kuinka paljon muutos syö rahaa muulta kulttuurituelta ja varsinkin ei-institutionaaliselta vapaalta kentältä, jossa aina on tapahtunut se kaikista riskinottokykyisin ja rohkein taiteen kehitys.

Kun vielä modernismin sääntöjärjestelmiä vastaan demokratian tai jopa vallankumouksen lippua heiluttanut nykytaidekin on elitististynyt kovaa vauhtia, on kulttuurin seuraaminen tuntunut usein kaikelta paitsi hauskalta.

Itse olen ratkaissut ongelman – ainakin osittain – vetäytymällä enemmän yksityisiin ja halpoihin huveihin. Tarkkailen arkista ympäristöäni koko ajan aktiivisemmin ja löydän paljon mielenkiintoisia asioita, joista minulla aikaisemmin ei ollut hajuakaan. Viihdyn kabinettien, avajaisboolien ja taiteilijaravintoloiden sijaan enemmän ja enemmän tavallisissa baareissa, joissa juodaan kaupungin halvinta olutta. Niissä saan käydä sellaisia keskusteluja, jotka tuntuvat ankkuroituvan enemmän oikeaan elämään ja arkeen. Ja täytyy sanoa, että olen oppinut tavattoman paljon uusia asioita – sillä onhan juuri keskustelu se alue, jossa taide ja kulttuuri tulevat todeksi.

Edellä kerrottu on tietysti niin kutsuttu jälkirationalisaatio: perustelen demokraattisuudellani ja kiinnostuksen kohteillani sitä, että saan viettää paljon joutoaikaa, latkia olutta ja pelata korttia baarissa. Myönnänkin, että olen sekä peli- että alkoholiaddikti, mutta aivan yhtä lailla tunnen voimakasta addiktiota kirjoittamista ja sanomista kohtaan, aika paljon enemmänkin.

Vastapainoksi viralliselle kulttuurielämälle, megatapahtumille ja vietävän hyvälle taiteelle innokas havainnointi ja arkisesta ympäristöstä kiinnostuminen voi kuitenkin tarjota kenelle tahansa kulttuurielämää mielin määrin. Rahaa ei kulu juuri lainkaan, elämä rikastuu ja yhteisöllinen elämä saa uutta vahvistusta.

En ole ehkä koskaan tuonut tätä julki, mutta koen projektini kuin situationistien lanseeraamaksi psykomaantieteeksi, tietynlaiseksi arjen vallankumoukseksi. Psykomaantieteen keskeinen metodologinen käsite dérive – eli jonkinlainen ’heittäytyminen’ tai ’ajelehtiminen’ – on menetelmä, jossa Antti Virneksen sanoin ”heittäydytään tiedostamattomien psykomaantieteellisten reaktioiden valtaan ja kuljetaan, minne mieli tekee”. Kyse on siis menetelmästä, jossa ”yksilön omat tuntemukset, oma sisäinen tutkiskelu ja oma suhde arkeen” ovat olennaisia. Tätä olen ryhtynyt itse ohjelmallisesti tekemään ja myös propagoimaan muille.

Kiitän Kultakuumeesta tuottajiani Miikka Maunulaa, Jukka Mikkolaa, Sari Siekkistä ja Sampo Mäkelää. Heidän kanssaan on ollut ilo työskennellä ja kehittää ammattitaitoaan. Kiitän myös niitä kaikkia kuulijoita, joilta olen saanut hyvää ja rohkaisevaa palautetta, toisinaan Helsingin kaduilla tai jopa Tallinnan reuna-alueen baareissa hihasta nykäistynä. On tuntunut erityisen hyvältä huomata, että muutkin ovat liikenteessä tarkkaillen ympäristöään – ainakin itselleen – vallankumouksellisesti.

Helsingissä 13.4.2015 

Otso Kantokorpi

***

Ja pannaan tähän nyt vielä kustantajan laatima takakansitekstikin:

Onko suomalainen kulttuuripolitiikka rappiolla?

Alaston kriitikko Otso Kantokorpi kuljeskelee pitkin Helsingin ja Tallinnan katuja pohtien taidetta, kulttuuria ja niiden merkitystä. Kulttuuripolitiikkaamme leimaa markkinaistaminen, mutta taide kuuluu kansalle ja sitä löytyy kaikkialta: rööperiläisistä baareista, puistoista ja 70-luvun lähiöostareilta. Raitiovaunulipun hinnalla näkee huippuarkkitehtuuria ja kirjastokortilla saa kolahtavaa kulttuuria – kunhan vain osaa aistia, ajatella ja heittäytyä.

Tähän kirjaan on valikoitu Kantokorven jynkimmät tekstit, jotka on alun perin julkaistu Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa.

OTSO KANTOKORPI on Virossa viihtyvä helsinkiläinen taidekriitikko, toimittaja, kuraattori ja tietokirjailija. Hän on kirjoittanut ja toimittanut yli 30 tietokirjaa ja toiminut mm. Taide-lehden ja Kritiikin Uutisten päätoimittajana. Kantokorpi on myös armoitettu baarikärpänen, jonka sököseurueessa on tapana siteerata Aleksis Kiveä ja muita kirjallisuuden klassikoita. 

***

Ja jos tuo psykomaantieteellinen juttu kummastuttaa, tästä linkistä voitte kurkistaa vanhaan blogiini Punavuoren psykomaantieteellinen seura, jota jaksoin pitää yllä vain pari vuotta. Kaikkea ei ehdi.

Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 1: Hallitusohjelma, taiteen vapaus, taiteilijan asema, hevosen lanta ja Suomen Taiteilijaseura

Niille, jotka eivät jaksa selata 36-sivuista paperia kokonaan, uuden strategisen hallitusohjelman taideosuus tässä kokonaisuudessaan:

Parannetaan taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta 

Vahvistetaan lasten ja nuorten luovuutta. Lisätään taiteen perusopetusta ja kulttuuritoimintaa. Tunnistetaan kulttuurin hyvinvointimahdollisuudet aiempaa paremmin. Tuodaan kulttuuri lähemmäs jokaista suomalaista edistämällä julkisissa tiloissa ja laitoksissa esillä olevaa taidetta.
– Parannetaan epätasaisesti jakautunutta taiteen perusopetuksen ja lastenkulttuurin saatavuutta taiteenalakohtaisesti maan eri osissa.
– Laajennetaan prosenttitaiteen periaatetta yhteistyössä sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa taiteen hyvinvointivaikutusten tukemiseksi. 

On hyvä, että lasten ja nuorten taideopetukseen ja kulttuuritoimintaan kiinnitetään huomiota.
On hyvä, että taiteen hyvinvointivaikutukset, joista on myös runsaasti tutkimuksellista näyttöä, huomioidaan.
On hyvä, että hallitus mainitsee ohjelmassaan edes yhden konkreettisen taiteeseen liittyvän tavoitteen, prosenttiperiaatteen edistämisen. 
Sen sijaan on arvelluttavaa, että OKM:lle tunnutaan jatkuvasti annettavan taiteen instrumentalisointia edistäviä päämääriä, jotka ovat poliittisten konjunktuurien alaisia. Edellinen suuri mantra oli kulttuurivienti, joka ei tuottanut esimerkiksi kuvataiteen alalla käytännössä mitään – paitsi ehkä OKM:lle tietyn häpeän epäonnistuneesta ja syvässä hiljaisuudessa haudatusta projektista ja myös halun olla puhumatta siitä enää. Jossain välissä muotia oli luovasta taloudesta puhuminen. Se lienee luettava nykyään synonyymina vihaisille linnuille. Kuvataiteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Nyt tulemme siis näkemään hyvinvointitaiteen noususuhdanteen – kuvataiteen siirron talouden maailmasta sosiaali- ja terveydenhuollon maailmaan. Taiteen transformaatio vientituotteesta hyvinvointipalveluksi on melko kiinnostava seurannan kohde.
On itse asiassa aika vastenmielistä, että OKM:llä pitää aina olla instrumentalistinen suhde taiteeseen. Eikö taiteen itseisarvoisuuden tulisi olla tietyllä tavalla peruslähtökohta, joka on tunnustettu jopa perustalaissamme? Tässä perustuslain 16. pykälän ('Sivistykselliset oikeudet') viimeinen lause: "Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu."
Väitteeni: Taiteen hyvinvointivaikutusten liiallinen poliittinen korostaminen ja virallisen taidepolitiikan sitä kautta tuottama ohjailu loukkaa taiteen perustuslaillista vapautta. OKM:n tulisi mahdollistaa taiteen olemassaoloa ja sen demokraattista saatavuutta, ei ohjailla sen sisältöjä. 
Eivätkö hallitus ja OKM voisi luottaa siihen, että taiteilijat kantavat vastuun työstään harjoittaessaan perustuslain suomaa vapauttaan, ja pitäytyä harjoittamaan taidepolitiikan sijaan pelkkää taiteilijapolitiikkaa – mahdollistamaan sen, että taiteilijat saisivat tehdä jo perustuslaissa arvokkaaksi koettua työtään säälisissä oloissa? STM voi sitten soveltaa tuotoksia miten haluaa. Sovellettavaa kyllä piisaa.
Eihän tämä kuolemanvaarallinen tilanne ole, ja ovat taiteilijatkin pelimiehiä siinä missä poliitikotkin. On helppo tehdä sitä, mitä muutenkin tekisi, mutta vain kirjoittaa se retorisin keinoin apuraha-anomuksiin uudella hyvinvointimuotilla varustettuna. Näinhän tässä tulee käymään. Mutta tulee tässä niinkin käymään, että jokunen opportunistinen tai nurkkaan ajettu taiteilija ryhtyykin keksimään uusia – CV:ssä hyvältä näyttäviä – hyvinvointitaideprojekteja. Tekemään siis miellyttäen sellaista taidetta, mitä OKM tilaa. Henkinen matka neuvostoliittolaiseen sosialistiseen realismiin on yllättävän lyhyt.

Todisteena tästä välimatkan lyhyydestä on luettava Suomen Taiteilijaseuran nöyristelevä kiitos uudelle hallitukselle – ennen kuin se on edes astunut toimeensa. Seuran kotisivujen Ajankohtaista-osastossa on pontevalla nimellä varustettu kirjoitus 'Suomen Taiteilijaseura kiittää hallitusta kulttuurin nostamisesta kärkihankkeeksi'. Teksti alkaa kuin jonkun Leningradissa tai Beijingissä opiskelleen sanoin: "Kuvataiteen asiantuntija- ja vaikuttajajärjestö Suomen Taiteilijaseura on tyytyväinen, että taide ja kulttuuri ovat Suomen voimavaroja alkaneella hallituskaudella."
Eiköhän pönöttäviä sanoja ja kiitoksia kannattaisi säästää siihen, kun jotain ihan oikeaa on tapahtunut ja kun on nähty se, mitä ihan oikeasti leikataan?
Ymmärränhän minä, että STS yrittää olla pelimies, mutta vähän naiiviksi menee. 
Ei kuitenkaan sovi unohtaa sitä, että tämä taiteen yhdeksi kärjekseen ottanut hallitus lopetti ensimmäisenä kulttuuripoliittisena tekonaan kulttuuriministerin pestin. Suomessa on – eri nimillä – ollut erillinen kulttuuriministeri vuodesta 1970. Nyt meillä ei siis ensimmäistä kertaa 45 vuoteen ole kulttuuriministeriä. Mistähän tämä kertoo?
Minua itse asiassa risoo aika paljon se, että hallitus katsoo asiakseen ottaa hevosen lannan sallimisen polttoaineena strategiseksi tavoitteekseen, mutta esimerkiksi 20 000 taiteilijamme puutteellinen sosiaali- ja eläketurva ei tunnu olevan lainkaan saman mittaluokan ongelma.
Minä en vielä kiitoksia jakaisi.  

PS. Kiukkuni jatkuu, vaikka pitäisi ryhtyä päivän töihin. Erkki Tuomioja summasi ajatuksiaan eilen Fb:ssä: "Nyt rakennettava Uusi Suomi ei ole enää Pohjoismaa." Parafraasina voisin todeta: Nyt rakennettava Uusi Suomi ei ole enää sivistysvaltio. Mihin me mitään kulttuuriministeriä tarvitsemme, jos eduskunnan puhemiesaineksemmekin on niin viisasta ja sivistynyttä kuin persujen Maria Lohela? Tässä yksi kukkanen hänen tuotantonsa varhaiskaudelta ('Ovatko muslimit sittenkin vain mörköjä?', 2008): "Islaminuskoisilla, toisin kuin monien muiden uskontojen edustajilla, on verrattain hyvin ahdasmieliset näkemykset elämästä ja siitä mitä elämässä saa ja pitää tehdä. Heidän uskontonsa ohjaa elämää enemmän kuin mikään tutkittu ja tieteellisesti todistettu fakta. Kukin muslimi varmasti noudattaa uskontonsa määräyksiä miten parhaaksi näkee, mutta väittäisin heidän yleisesti ottaen olevan uskossaan säntillisempiä ja ehdottomampia kuin kukaan valistusatteen myötä sivistyneiden kulttuurien nykypäivän edustaja."
Lohelahan on tunnetusti muutenkin ajatusten Aurajoki. Tässä hänen ajattelunsa myöhäiskauden klassinen homomaksiimi ('Homot, halla-ahot ja hyysärit', 2014): "Homoseksuaaleillakin on oikeus mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa, jos he niin haluaisivat."  
"Minä olen ihan tavallinen blondi Turusta. Et kai sinä pidä minua jonkinlaisena uhkana?" Näin Lohela vastasi eräälle kriitikolle blogikeskustelussa. Hmm.
Näillä mennään. Hymy pyllyyn.

PPS. Kommenttini uuden hallituksen kulttuuripolitiikasta oli vajaa. Onhan siellä vähän välillisemminkin toinen kulttuuripolitiikkaan liittyvä iso asia. Liitteessä 3 ('Kuntien kustannusten karsiminen tehtäviä ja velvoitteita vähentämällä') on seuraavanlainen kohta:

Kuntien toimintavapauden edistäminen 

Säädetään laki, jonka puitteissa kunnat voivat harkintansa mukaan päättää, millä tavalla ne järjestävät laissa lueteltujen lakien mukaisia palveluja. Kunnat eivät ole velvollisia noudattamaan mainituissa laeissa tai niiden nojalla annetuissa asetuksissa säädettyjä velvoitteita tai suosituksissa mainittuja menettelytapoja palveluiden toteuttamiseksi.

Lainsäädäntö, joihin uusi laki liittyy, käsittää mm. seuraavat lait:

laki yksityisistä teistä

kiinteistörekisterilaki

laki vapaasta sivistystyöstä

laki taiteen perusopetuksesta

kirjastolaki 

nuorisolaki

museolaki

liikuntalaki                                                          

ulkoilulaki

laki kuntien kulttuuritoiminnasta

teatteri- ja orkesterilaki

laki lasten päivähoidosta

laki sosiaalisesta luototuksesta

laki ajoneuvojen siirtämisestä

Toimintavapauden lisäämisen, yritysten ja kolmannen sektorin hyödyntämisen sekä normien purkamisen kautta arvioidaan saavutettavan merkittävät säästöt julkiseen talouteen.

Minäpä avaan vähän: tätä kautta esimerkiksi mahdollistetaan kulttuuri-instituutioiden helpompi yksityistäminen tai mahdollinen lopettaminen. Meillähän on Suomessa jo yksi menetetty taidemuseo: Savonlinnan taidemuso, joka lopetettiin vuonna 2005. Nyt voidaan kunnissa helpommin laittaa vastakkain vaikkapa vanhainkoti ja teatteri. Sen verran hevosmies olen, että pannaan veikaten: seuraavan neljän vuoden aikana Suomessa lopetetaan yksi kunnallinen teatteri ja yksi kunnallinen taidemuseo. Taidemuseoista panisin roponi Kajaanin taidemuseolle – siitä on puhuttu jo aiemmin ja ovathan kepulaiset ja persut Kajaanin kaksi suurinta valtuustoryhmää, ei tosin onneksi enemmistö: 22/51. [Kokkareita en laske mukaan, koska ne on Kajaanissakin varmaankin ns. kulttuuriporvareita, jotka tunnetusti tykkää käydä avajaisissa – siinä missä tavallinen kansa joutuu maksamaan pääsylippunsa.]
Eikö tässä ole jo jotain totaalisen orwellilaista: vakavissaan ehdotetaan, että säädetään ikään kuin metalaki, jonka puitteissa jotkut saavat poliittisin perustein harkita sitä, missä määrin voimassa olevia lakeja tulee kulloinkin noudattaa?

Li Andersson ruoti tätä asiaa tänään kotisivuillaan näin: 

"Laki joka ei velvoita mihinkään
SSS-hallitus haluaa myös edistää kuntien toimintavapautta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kunnat eivät enää olisi velvollisia noudattamaan laissa tai asetuksissa asetettuja vaatimuksia tai suosituksia siitä, miten tiettyjä palveluita tulee järjestää. Kunnat saavat siten vapaasti päättää, miten haluavat kyseisiä palveluita hoitaa. Tavoitteena on saada säästöjä. Kyseistä vapautta kunnat saisivat sitten harjoittaa sellaisten palveluiden kohdalla, jotka ilmeisesti eivät ole SSS:lle niin tärkeitä.
Nämä vähemmän tärkeät palvelut sattuvat olemaan vapaa sivistystyö, taiteen perusopetus, kirjasto-, nuoriso-, museo-, liikunta- ja ulkoilupalvelut sekä kuntien kulttuuritoiminta ja teatterit ja orkesterit. Mitä nämä linjaukset käytännössä tulevat tarkoittamaan jää nähtäväksi, mutta linjaukset vaikuttaisivan mahdollistavan näiden palveluiden vähentämisen tai yksityistämisen."

Suomen teatteriohjaajat ja dramaturgit ry lähetti uudelle kulttuuriministerille tänään avoimen kirjeen, jossa pohdittiin asiaa muun muassa näin:

"Erityistä huolta hallitusohjelmassa meissä teatterin ammattilaisina herättää se, että kunnille on tulossa huomattavasti lisää toimintavapautta päättää siitä, millä tavalla ne järjestävät lakisääteisiä kulttuuripalveluja. Pidämme laajaa teatteriverkostoamme kansallisena ylpeydenaiheena. Verkosto takaa kaikille suomalaisille matalan kynnyksen pääsyn kulttuurin pariin, lähellä kotia ja helposti saavutettavasti. Teatterilla onkin Suomessa enemmän katsojia kuin jääkiekolla. Teatterit ovat myös osa pienempienkin kaupunkien identiteettiä ja tuottavat niihin henkistä hyvinvointia. Korkea laatu ja uusien taideinnovaatioiden tekeminen vaatii kuitenkin riittävät resurssit.
Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että rahaa on oltava riittävästi, jotta teatteritalot voivat palkata ammattilaisia toteuttamaan tuotannot. STODin jäsenistöstä noin 80% toimii vakituisten työsuhteiden ulkopuolella. Valtaosa tästä ryhmästä työllistyy freelance-vierailijoina maamme teattereissa tuottaen korkealaatuista sisältöä ja tasokasta taidetta."

Kulttuuripoliittista seurattavaa siis riittää myös kuntatasolla.

Mitä taiteilijoilla todellisuudessa on tapana tehdä näyttelyn avajaisten jatkoilla ravintolan terassilla?

Maanantaina vietimme Galleria Ortonissa Salvelan kesä VI -näyttelyn avajaisia. Paikalla kukitettuina olivat vasemmalta Jorma Hautala (s. 1941), Olavi Pajulahti (s. 1944), Timo Setälä (s. 1958), Tarja Teräsvuori (s. 1947), Pekka Kauhanen (s. 1954), Matti Nurminen (s. 1947) ja Matti Peltokangas (s. 1952):

Sitten ravintola Salveen. 
Suurella yleisöllä on epäilemättä vankka käsitys boheemitaiteilijoiden ravintolaelämästä. Mitä taiteilijoilla todellisuudessa on tapana tehdä näyttelyn avajaisten jatkoilla ravintolan terassilla? Tässä yksi vastaus:

Taidemaalari Reijo Viljanen (s. 1950), Vapaan Taidekoulun entinen rehtori, näyttää mallia. Kyseessä on mayurasana eli riikinkukko.

Virossa 147 & Julkaistua 639 & Näyttelykuvia 986: Neuvostoliiton tähteet Tallinnassa

Palaan vielä lauantaihin, jonka vietin Tallinnassa. 

Jotkut ne osaavat tehdä matkaamisesta yhtäaikaa vakavasti paneutuvan ja kuitenkin hervottoman hauskan harrastuksen. Minulla on yhteyksiä erääseen isoon kaveriporukkaan, joka kokoontuu silloin tällöin temaattisiin illanistujaisiin ja tekee myös temaattisia matkoja Viroon – julkaisee jopa kullekin matkalle oman opaslehtisensä nimeltä Musta katto:

Porukka palkkasi minut oppaaksi teemalla Neuvostoliiton tähteet Tallinnassa, ja niinpä alustettuani laivalla ryhmämme nimellä varatuissa aamiaispöydissä tulevasta päivästä lähdimme retkelle kahteen neukkuajan lähiöön.

Tässä yllä näkyvään Mustaan kattoon (1/15) kirjoittamani taustoitus:

Neuvostoliiton tähteet Tallinnassa  

Tervehdys kaikille, 

Olen oppaanne Otso Kantokorpi, 58-vuotias taidekriitikko Helsingistä. Olen koko 2000-luvun ajan matkustanut säännöllisesti Virossa, useita kertoja kaikkina vuosina. Väliin olen viettänyt siellä pidempiäkin aikoja: kerran vuokrasin itselleni kaksion Tallinnasta kesämökiksi, viime syksyllä vietin 1,5 kuukautta Saarenmaalla vanhassa ruokokattoisessa maatalossa. 

Porukka hengailee Eduard Vilde teen vanhalla ABC-ostarilla.

Viro-harrastukseni alkoi ilman mitään erityistä syytä tai oikeastaan edes kiinnostusta virolaiseen kulttuuriin. Aloin käydä Virossa aina silloin, kun olin stressaantunut ja halusin pois omista ympyröistäni. Viro oli vain nopea ja halpa tapa päästä ulkomaille. Itse asiassa inhosin tuolloin kaikkea Viro-harrastusta – olin ollut antikvariaatissa töissä ja tavannut lukuisia Viroa kättelevän kirjallisuuden keräilijöitä. He olivat miltei poikkeuksetta ärsyttävän pikkuporvarillisia ja nationalistisia ja heillä oli yleensä alentuvan isällinen suhde pikkuveljiimme lahden takana. En halunnut samastua ns. estofiileihin, joiksi heitä nimitettiin. 

Ostarin takana on myös koulu (Entinen Tallinnan 37. keskikoulu, sittemmin Mustamäen lukio ja nykyään kodittomien turvapaikka) hienoine keraamisine taiteineen.

No, nyt minuakin nimitetään jo estofiiliksi, enkä taida enää edes haluta tai kyetä vastustamaan sitä. Viro teki minusta teki minusta hiljalleen seikkailijan, ja olen kolunnut sekä yleisillä kulkuneuvoilla että halvoilla kesäautoillani likipitäen koko Viron ja olen tehnyt outoja asioita: viettänyt muun muassa kaksi kertaa viikon paikassa, jonka nähtävyydet on nähty puolessa päivässä: Paldiskissa (entinen ydinsukellusvenetukikohtakaupunki) ja Valgassa (Latvian ja Viron pieni rajakaupunki). Seikkailut alkoivat Tallinnassa, josta olen niiden myötä tehnyt jo kolme kirjaa. Kyllästyin nopeasti vanhaankaupunkiin ja aloin reissailla julkisilla kulkuneuvoilla. Tuloksena ovat syntyneet Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa (Like 2005), joka laajentui nimellä Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa ja trolleybusseissa (Like 2008), Sankarimatkailijan Neuvosto-Tallinna (Like 2006) ja Sankarimatkailija Tallinnan lähijunissa (Like 2009). Lisäksi olen kirjoittanut Viron taiteesta lukuisia artikkeleita eri lehtiin, varsinkin Taiteeseen koko 2000-luvun ajan. 

Tässä sijaitsi legendaarinen tanssiravintola eli baana Kännu Kukk.

Seikkailu on opettanut käytännön kautta ne kolme asiaa, jotka ovat olennainen ankkuroitumisväline vieraaseen kulttuuriin: julkiset kulkuneuvot, arkkitehtuuri ja baarit. Arkkitehtuuri on se, mitä eniten näkee, ja kun siihen alkaa paneutua, oppii sen tuottaneesta yhteiskunnasta yllättävän paljon. Olen esimerkiksi oppinut yllätyksekseni kiinnostumaan teollisuusarkkitehtuurista ja sitä kautta olen taas kerännyt hyllyyni siihen liittyvää kirjallisuutta. Ja kun oppii lisää asioita, on mentävä käymään paikassa uudestaan, uudella tiedolla varustettuna.
Täytyy myös muistaa, että arkkitehtuuri ei ole pelkkiä fasadeja. On mentävä sisään elämään ja kokemaan, jos vain pystyy. Julkinen sauna on esimerkiksi saunottavissa – vaikka se olisikin hieno art deco -rakennus niin kuin Kalma Saun Tallinnan Kalamajassa. Saunojakin olen bongannut saunomalla ympäri Viroa.
Kulkuneuvoissa ja baareissa näkee ihmisiä. Baareissa ne saattavat ottaa kontaktiakin, mikä yleensä on aika hauskaa. Sitä paitsi seikkailijan pitää syödä, ja parhaiten se sujuu baareissa.

 

Mustamäen vuoden 1960 leffateatteri Kaja on nykyään kulttuurikeskus.

Näillä pärjää aika pitkälle. Sitten on vielä oma asennekasvatus, joka vanhallakin iällä saattaa tuottaa tuloksia. Olen esimerkiksi oppinut, että matka johonkin tiettyyn kohteeseen saattaa olla varsin merkityksellinen, täyteläinen ja jopa pitkäkestoinen, vaikka kohde ei olisikaan mitään erityisen merkittävää. Se voi olla jopa eksistentiaalinen, kun nähtävää on tarpeeksi vähän. Muistan esimerkiksi sen kerran kun matkustin Tallinnan reunalle Pääskülaan katsomaan erästä elokuvateatteria. Se oli ihan tavallinen yleisliittolaista tyyppirakentamista edustava rakennus. Ostin kaupasta pullon olutta ja tuijottelin sitä penkillä istuen. Mietiskelin elokuvan roolia neuvostokulttuurissa ja elokuvan merkitystä ihmisen elämässä ylipäänsä. Ja muistelin omaa elokuvahistoriaani. Istuskelin ajatusteni kanssa aika pitkään ja join toisenkin pullon olutta. Sitten oikein havahduin siihen, että onpa elämä aika hauskaa, kun voi ihan oikeasti nauttia siitä, että matkustaa paikallisjunalla katsomaan yhtä taloa, joka ei ole edes erityisen kiinnostavan näköinen. 

Ja kulttuurikeskuksessahan on aina näyttelyitä. Tässä Bastor Kunstistuudion opettajan Karina Bogatsenkovan ja hänen oppilaidensa näyttely Kunstnik + Õpilased = Kunst. Tällaisia minulla on tapana bongailla, koska ne kertovat omaa tarinaansa kuvallisesta ajattelusta eri konteksteissa.

Tätä yritän propagoida teille tulevalla matkalla. Käymme kahdessa Tallinnan neukkulähiössä: Mustamäellä (65.000 as.) ja Lasnamäellä (118.000 as.). Mustamäellä katsomme yhden klassisen vanhan ostarin ja yhden elokuvateatterin (muuten samaa tyyppiä kuin tuo Pääskülan teatteri) – ja ehkä yhden torin (ei siis se kuuluisa Mustamäen tori, jota ei enää ole), jos on aikaa. Lasnamäellä nautimme sen ensimmäisen ostarin ilmapiiristä ja Tallinnan viimeisimmästä neukkuaikana rakennetusta elokuvateatterista sekä syömme eräässä lempiravintoloistani – korealaisessa Annönissa – maukasta ja edullista ruokaa. Ja emmeköhän löydä molemmista baarejakin. Elokuvateattereihin pääsemme varmaankin sisään, koska molemmat toimivat nykyään kulttuurikeskuksina. 
Nämä vaatimattomat puitteet riittävät vallan mainiosti, kun mukana on hyviä ihmisiä.
 

Viimeinen neukkuaikana rakennettu elokuvateatteri Tallinnassa, vuodelta 1989 Lasnamäen Lindakivi, joka sekin toimii nykyään kulttuurikeskuksena.

 Lindakiven ulkomainostelinettä ihailimme pitkään.

Lounaan söimme yhdestä Tallinnan lempiravintoloistani, korealaisessa Annönissä. Isäntä riemastui 16 hengen porukasta niin paljon, että laittoi ravintolan varatuksi ja keskittyi vain meihin.

 

Minä söin kieltä. Hinta 4,50 ja maku mainio.

 Sitten aloitimme loppuillan kolmen baarin kierroksen. Ensimmäisenä yksi klassikko, Ufo Pubi, jossa tunsin itseni ihan rocktähdeksi – tupakkahuoneeseen oli nimittäin joku sujauttanut kirjani Sankarimatkailijan Neuvosto-Tallinna (Like 2008). Ja se en siis ollut minä itse. Huomasin sen vahingossa ja laitoin sisäsivulle sitten kiitollisen kuittauksenikin.

 Viimeinen baari oli Peekri Bar, ja siellä törmäsimme sattumalta vanhaan tallinnalaiseen kaveriini, täyskahjoon elämäntaiteilija Allariin, joka kertoi Erkki Hulkille, yhdelle matkamme sieluista, vaiherikkaasta elämästään.

Kyllä seikkailu näennäisesti ei-missään on yksi hienoimmista tavoista matkustella!

Julkaistua 637 & 638 & Näyttelykuvia 984 & 985: Salvelan kesä VI & Matkaikoneita

Eilisen päivän vietin Galleria Ortonissa. Oli taas se aika vuodesta, jolloin ripustimme perinteisen Salvelan kesä -näyttelyn, nyt jo kuudetta kertaa. Mukana ovat Jorma Hautala (s. 1941), Pekka Kauhanen (s. 1954), Matti Kujasalo (s. 1946), Matti Nurminen (s. 1947), Matti Peltokangas (s. 1952), Olavi Pajulahti (s. 1944), Timo Setälä (s. 1958), Tarja Teräsvuori (s. 1947) ja Roi Vaara (s. 1953).

Setälä ja Kujasalo menossa päin seinää.

Samalla kokosimme Sairaala Ortonin pääaulan vitriiniin pienen näyttelyn vanhoihin sikariboxeihin tehdystä taiteesta nimellä Matkaikoneita (Pajulahti, Setälä ja Teräsvuori). Se on nähtävillä toistaiseksi määrittämättömän ajan.
Avajaiset tänään kello 17. Kaikki joukolla mukaan!
Tässä nyt aamulla rustaamani tiedotteet:

Salvelan kesä VI

Galleria Orton järjestää yhteistyössä Ravintola Salven kanssa 26.5.–18.6.2015 perinteisen kesänäyttelyn Salvelan kesä – jo kuudetta kertaa.

Nurminen paikoillaan, Pajulahti vielä odottelee.

Yhtä aikaa kevytmielisessä ja vakavassa taidenäyttelyssä esiintyy tuttuun tapaan joukko eturivin suomalaisia taiteilijoita, joita yhdistää ystävyys, taiteilijaravintolan viimeisten mohikaanien henki ja usko taiteen hyvää tekevään voimaan. Mukana ovat Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti, Timo Setälä, Tarja Teräsvuori ja Roi Vaara. 

Setälä auttaa Hautalaa nousemaan seinälle.

Juhani Harrin (1939–2003) ja Vexi Salmen ympärille alkoi 1990-luvulla kehittyä Helsingin Hietalahdessa sijaitsevaan Ravintola Salveen pöytäkunta, jossa käytiin innostuneita ja toisinaan kiivaitakin taidekeskusteluja ja jonka myötä Salvesta tuli taiteilijaravintoloistamme ehkä se viimeisin. Mukaan liittyivät 1990-luvun lopulla muiden muassa kuvanveistäjä Ukri Merikanto (1950–2010), taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (1952–2014) ja silloinen Taiteen päätoimittaja Otso Kantokorpi. Pöytäseurue laajeni vuosien mittaan intohimoisilla taiteenharrastajilla, ja sen kautta esimerkiksi Galleria Ortonin Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen ovat liittyneet mukaan taidemaailmamme virtauksia ja keskusteluita pohtivaan porukkaan.

Pajulahti auttaa Teräsvuorta löytämään vihdoin muotonsa.

Kaikki yllä mainitut Salvelan taitelijat ovat esiintyneet yksityisnäyttelyillään yli kymmenen vuotta toimineessa Invalidisäätiö Ortonin kahvilassa sijaitsevassa Galleria Ortonissa – maailman ainoassa galleriassa, jolla on oma sairaala. 
Porukalla päätettiin jo alusta alkaen, että ei kaiken tarvitse aina olla ryppyotsaisen temaattista. Hyvä taide ja taiteilijoiden välinen ystävyys luovat tarpeeksi temaattista kehikkoa, jotta katsojat voivat nauttia taiteesta ilman turhia ulkoisia paineita. Tätä kehikkoa ovat olleet rakentamassa myös näyttelyiden avaajat, perinteisesti Suomen taidemaailman huipulta: Tuula Arkio, Jaakko Lintinen, Soili Sinisalo, Maija Tanninen-Mattila, Markku Valkonen saavat tänä vuonna seurakseen uransa Lahden taidemuseossa ja Sinebrychoffin taidemuseossa tehneen taidehistorioitsija Ulla Aartomaan.

  

***

Matkaikoneita

Kuvataiteilijat Olavi Pajulahti, Timo Setälä ja Tarja Teräsvuori ovat maalanneet, veistäneet ja valokuvanneet pieniä kuvia (muinaiskreikaksi εἰκών, eikōn) vanhoihin seetripuisiin sikarilaatikoihin. Teokset ovat matkaikoneja kahdessakin mielessä. Niiden teemat ovat syntyneet matkojen innoittamina – joko konkreettisesti tai myös ikiaikaisen symbolisesti: onhan jo esimerkiksi Pajulahden käyttämän ultramariinin etymologiakin varsin runollinen, ultra mare (= meren tuolla puolen). Matkaikoneita ne ovat myös siinä mielessä, että aivan kuin ortodoksisessa perinteessä, niitä voi myös ottaa mukaan matkalle. Suljetun ja vahvan rasian voi avata vaikkapa yksinäisen hotellihuoneen yöpöydälle muistuttamaan taiteen voimasta keskellä niitä eksistentiaalisia myrskyjä, joita vieraassa paikassa ja varsinkin yksin ollessaan voi kokea.

Pajulahti, Setälä ja Teräsvuori matkamietteissä.

Rasioitua taidetta on tehty jo pitkässä ismien ketjussa: muun muassa dada, uusrealismi ja fluxus ovat jättäneet jälkensä rasioiden taiteeseen. Pajulahti, Setälä ja Teräsvuori eivät kuitenkaan lähesty aiheitaan taidehistoriallisella tietoisuudella. Heidän laatikoissaan ei asu viittaus taidehistoriaan, ei ironia, snobbailu tai nokkeluus vaan pikemminkin puhdas tunne hiljaisena ja keskittyneenä – väliin ehkä tuulahdus melankoliaakin aivan kuten seetrin tuoksun sekoittuessa sikarin tuoksuun, sillä rasiahan on tunnetusti piilo ja kätkö. ”Se että rasian geometrian ja salaisuuden psykologian välillä on vastaavuus, ei pitkiä selontekoja kaipaa”, toteaa ranskalainen filosofi Gaston Bachelard (Tilan poetiikka, Nemo 2003), joka tiivistää pienuuden suuruuden osuvasti: 

Kaikki mikä on pikkuriikkistä avaa maailmaa – ja tämä portti on ahdas jos mikä. Yksi yksityiskohta voi olla uuden maailman merkki, maailman joka kaikkien maailmojen tapaan sisältää suuruuden ominaisuudet.

Miniatyyri on suuruuden koti.

*** 

Ja mitähän symboloi tämä näky, johon törmäsin lähipuistossa palatessani illalla kotiin: 

Näillä mennään

Ketkähän tuleviin talkoisiin osallistuvat? Veikkaanpa, että ainakin kulttuuriväki. Keitähän muita voisi olla?
"Erilaisten pääomaan kohdistuvien verojen osuus oli Suomessa 14,3 prosenttia ja kaikissa EU-maissa 20,8 prosenttia. Euroissa laskettuna ero oli 5,5 miljardia euroa. Jos siis Suomen verorakenne olisi sama kuin EU-maissa keskimäärin, olisi pääomaan kohdistuvia veroja pitänyt periä 5,5 miljardia euroa enemmän ja vastaavasti työhön ja kulutukseen kohdistuvia veroja 5,5 miljardia euroa vähemmän."
– Olli Savela 4.5.2015.

Pääomaan kohdistuvien verojen osuus kaikista veroista, %:

Tämä jätkä lähtee nyt Iiu Susirajan (s. 1975) näyttelyyn. Minulta nimittäin tilattiin näyttelystä kritiikki erääseen lehteen, joka ei maksa lainkaan kirjoituspalkkioita. En siis maksa verojakaan. Onkohan tämä nyt lainkaan hyvä asia?

Näyttelykuvia 981 & 982 & 983: Kaksi päivää Kaapelilla

Vietin eilisen ja toissapäivän Helsingin Kaapelitehtaalla. Olin entisen Imatran taidekoulun elikkä nykyisen Saimaan ammattikorkekoulun kuvataiteen ylemmän AMK -tutkinnon suorittavien lopputyönäytelyn Masters of Saimaa '15 (20.–31.5.) kritiikissä. Älkääkä kysykö minulta, mitä "ylempi AMK" tarkkaan ottaen tarkoittaa – en jaksa enää oikein seurata näitä asioita.
Tai no, hyvä on. Tällaista leikkaan ja liimaan nyt – ja mietin, että onko kyse siitä, että ylemmällä AMK:lla taiteilija saa paremmin opetushommia ja parempaa liksaa saadessaan niitä mahdollisia opetushommia:

"Ylempi ammattikorkeakoulututkinto on työelämälähtöinen korkeakoulututkinto, joka lähtee työelämän tarpeista. Se syventää työelämässä tarvitsemaasi asiantuntijuutta ja parantaa mahdollisuuksiasi edetä urallasi. Tutkinto antaa sinulle vahvan teoreettisen tietoperustan ja hyvät valmiudet asiantuntemusta vaativiin työtehtäviin.
Ylempi ammattikorkeakoulututkinto on tarkoitettu henkilöille, jotka ovat suorittaneet soveltuvan ammattikorkeakoulu- tai muun korkeakoulututkinnon, ja joilla on vähintään kolmen vuoden työkokemus alalta. Ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon laajuus on 60–90 opintopistettä. Keskeinen osa tutkintoa on opinnäytetyö eli työelämän kehittämistehtävä.
Ylempi ammattikorkeakoulututkinto tuottaa saman kelpoisuuden julkiseen virkaan kuin yliopistoissa ja muissa tiedekorkeakouluissa suoritettu ylempi korkeakoulututkinto."

Tällaista nämä yhdeksän nyt Imatralta valmistuvaa ovat tehneet kehittääkseen työelämäänsä:

Muotoilija, valokuvaaja ja kuvataiteilija Jaana Ahjokangas (s. ?) on tutkaillut Penttilän sahan raameja käyttäen serigrafiaa ja valokuvaa.

Valokuvataiteilija Janette Holmström (s. 1984) on tutkaillut kamerallaan ja erilaisin pohjustuksin paikan muistia ja junamatkan herättämiä fiiliksiä.

Tekstiilitaiteilija ja kuvataiteilija Leena Illukka (s. 1962) on tutkaillut ystäviensä kasvoja ikuistanut niitä muotokuvina tossuihin.

Kuvanveistäjä Satu Jaatinen (s. 1977) on tutkaillut veden ja taiteen suhteita muun muassa fenomenologian kautta. Ja pitihän interaktiivista teosta kokeillakin:

Kuvanveistäjä Elisa Lientola (s. 1979) on tutkaillut krouvisti tehdyissä veistoksissaan mielen ja tahdon taistoa muutosprosesseissa.

Kuvataiteilija Mikko Maasalo (s. 1963) on tutkaillut havaintoa, katsetta ja näkemistä maalauksessaan, joka varjoineen kasvaa näyttelypaikkojen myötä.

Taidemaalari Laura Melkinen (s. 1975) on tutkaillut suhdettaan puihin ja maalaustaiteen rajoihin, myös lapsen tapaa maalata.

Porukan kuopus, kuvataiteilija Jussi Nykänen (s. 1985) on tutkaillut eräretkeilynsä tuottamien materiaalien kautta suomalaisugrilaisuutta yhtyneenä surrealistiseen kuvastoon – sekä graafisina vedoksina että luonnonreadymadeveistoksina.

Kuvataiteilija Minna Rissanen (s. 1966) on tutkaillut valokuvissaan maisemaa, ryteikköjä ja melankoliaa ja tehnyt kaiketikin sarjallaan omakuvaa.

***

Ja Kaapelillahan on aina muitakin näyttelyitä. Muu Kaapelissa oli Niran Baibulatin (s. 1960) näyttely Kävelemällä (15.5.–18.6.). Näyttelyssä oli kaksi teoskokonaisuutta – tässä taiteilijan sanoin: 
"Tammimäki 3416 askelta -teoksessa olen käyttänyt kävelemistä mittaamisen välineenä. Olin kiinnittänyt lankarullan jalkaani ja langan pään liitin johonkin sopivaan kohtaan kävelyn alkamisen merkiksi. Kävelystä saadut merkinnät, kävellyn matkan pituus, ovat askelmäärä ja langan pituus. Myöhemmin tein näiden merkintöjen pohjalta erilaisia esitystapoja kävelyistä.
Teos Lupa ylittää katu, punaisten autojen kaupunki on kulmien, toisiaan lävistävien pintojen kertomaa. Haen näitä kulmia. Siinä on se kohta, missä liikkeen suunnan muuttuessa näkymä, katseen kohde, muuttuu. Tulee toinen kiintopiste katseelle, toinen tarkennus, ehkä auton kylki ja palanen katukivetystä tai ikkunarivien heijastuma auton kiiltävää peltipintaa vasten. Kuvista kokoan kolmiulotteisen kappaleen, joka on eräänlainen kulkureitti."
Ymmärrän teosten käsitteellisen luonteen, mutta katsojan kannalta kokonaisuus jäi vähän löysäksi, levottomaksi ja hajanaiseksi. Voihan tietenkin olla, että se varsinainen kokemus olikin se ajatteluprosessi, joka minussa hetkellisesti syntyi, eikä mikään visuaalinen kokemus. Tässä suhteessa aika hauska näyttely.

Videoscreeni oli myös aika metka:

***

Valssaamossa oli saksalaissyntyisen, nykyään Helsingissä vaikuttavan Peter Elsnerin (s. 1955) näyttely Balance and Polarity (4.–23.5.). Elsner on toiminut Snellman-korkeakoulussa. Minulle tämä "ihmisenä kasvaminen" on niin outo maailma, että annan itselleni luvan olla ihan toimikankaanniemeläisen infantiili ja brutaali ja kerron ensireaktioni, joka ei edes mihinkään muuttunut: "Karseeta goetheaanista schaibaa." [En ole koskaan aiemmin moista s-sanaa muuten kirjoittanut.] Falskia, imelää, koristeellista, tekopyhää. Ja sekä materiaaliensa että tekniikoidensa kautta täysin epähenkistä – tai ainakin vihkiytymättömälle katsojalle totaalisen hengetöntä.

Onneksi en ole mikään taidediktaattori, vaan nyt näköjään jo ihan vanhanaikaiseksi käynyt arvoliberaali. Niin että tällaistakin pitää mielestäni saada olla. Kukin tavoittelee harmoniaa, onnea ja hyvää elämää omalla tavallaan. Niin kai minäkin. Niinpä kävin oluella Hima & Salin terassilla ja katselin, kun äijät vetivät rannasta litkalla silakkaa – ja tulivat varmaankin onnellisiksi omalla tavallaan.