Näyttelykuvia 1027 & Katutaidetta 129: EGS särki lasikaton

En ole ihan varma siitä, onko termi 'lasikatto' sukupuolitettu ja varattu vain vain naisille, mutta ilmaisu tuli mieleeni EGSin (s. 1974) avajaisissa Make Your Mark Galleryssa. Katutaide nimittäin mursi oman lasikattonsa lopullisesti hänen näyttelynsä Archipelago of Secret Identity (10.–28.2.) yhteydessä. Tätä ei ole koskaan ennen tapahtunut suomalaisessa katutaiteessa: näyttelyssä oli kauppoja tehnyt kolme taidemuseota, HAM, Artsi ja Kiasma.
Artsin kohdalla asia on jotenkin "luonnollista", koska Vantaalla päätettiin erikoistua sekä katutaiteeseen että performanssiin, mikä sivumennen sanottuna oli hiipuvalle museolle bourdielaisessa distinktiktiomielessä nerokas veto, HAMin ja Kiasman tulo mukaan kertoo puolestaan siitä, miten establismentin täytyy aina löytää marginaalista uutta elämää. Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. 
Taiteemme kentällä siis tapahtuu, ja mukaan on tunkeutunut uusi alakenttä, jonka muotoutumista saamme parhaillaan seurata, kuten aiemminkin olen todennut. Mutta tämä asia sikseen. Palaan siihen ehkä joskus.
On myös jotensakin "luonnollista", että juuri EGS on tuon lasikaton murtaja. Hän alkaa olla jo katutaiteemme grand old man ja epäilemättä myös alan kansainvälisin tekijämme. 
EGS on tunnettu vain kolmesta kirjaimestaan, jota hän varioinut eri tavoin ympäri maailmaa jo pitkän aikaa. Olen itsekin ollut kerran hänen kanssaan ulkomailla maalaamassa. EGSin tekee kiinnostavaksi hänen ikään kuin arkeologinen suhtautuminen lajiinsa: hän tuntee graffitin taidehistorian ja tyylit tarkkaan ja on varioinut käsialaansa tutkien erilaisia perinteitä ja tekotapoja.
Olen vasta viime vuosina tajunnut kunnolla katutaiteen identiteettipoliittisen luonteen. Tiedän esimerkiksi EGSin oikean nimen ja erilaisia asioita hänen siviilielämästään, mutta en voi kirjoittaa siitä. Hän liikkuu maailmalla pseudonyyminä ja joutuu salailemaan identiteettiään tai rakentamaan sitä epäkonventinaalisilla tavoilla – valittuaan tällaisen tavan ilmaista itseään taiteen kaltaisella tai nyt jo taiteeksi muuttuneilla keinoilla. Siksikin hänen uudet lasiveistoksensa, joissa kolme kirjainta ovat muuntuneet jo miltei tunnistamattomiksi, ovat ymmärrettävästi merkki hauraasta identiteetistä:

 

Tätä hän itsekin avajaisissa korosti, kun kritisoin häntä siitä, että teokset alkavat lähentyä liikaa sievyyttä ja koristeellisuutta. Siis jotain funktiottoman designin kaltaista. Ehdotin hänelle identiteetin vahvistamista ja kokeilua pronssilla, johon saisi rosoa enemmän (eräs taiteilijatuttavani lisäsi vielä sopivammaksi materiaaliksi myöhemmin betonin). Hän lupasi miettiä asiaa. Tajusin kuitenkin lopulta hänen pointtinsa, ja lasin särkyvyys on tietenkin aika voimakas symbolinen tehokeino. 

EGS on identiteettisyistä myös selkeästi politisoitunut. Hänen identiteettipoliittiset pohdintansa ovat syventyneet siitä, mitä maailmassa juuri nyt tapahtuu:

EGS risteilee kiinnostavasti modernistisen ilmaisun ja katutateen eri lajityyppien kanssa. Veistoksellinen muoto kantaa sisällään useampia merkityksiä: 

Art Smuggler (2015).

Piilotettava, kokoontaitettava ja siis salakuljetettava taiteellinen identiteetti vie ajatukset väistämättä maailmantapahtumiin. En halua dramatisoida asiaa: EGS on valkoinen, eurooppalainen ja hyvinvoiva ja menestynytkin ihminen, mutta tuntuu jotenkin siltä, että hänen katutaiteilijan ja epävarman identitteettitaustansa huomioon ottaen on luontevaa siirtyä nykyajan keskeisimpään nomadismin muotoon, siirtolaisteemaan, joka on herättänyt viime aikoina taiteessakin runsasta keskustelua. 

Some-maailma on itse asiassa suorastaan kuohunut Ai Weiwein (s. 1957) viimeaikaisista pakolaisstunteista, Timo Wrightin (s. 1977) pelastusliivi-installaatiosta Anhavalla (2.–28.2.) ja Pekka Jylhän (s. 1955) tulevasta näyttelystä (4.3.–3.4.) Helsinki Contemporaryssa Alan Kurdi -näköisvestoksineen. Samaa keskustelua käytiin muun muassa Editissä.
Ai Weiwein poseeraaminen kuolleena pikkupoikana ei liene taidetta vaan epäonnistunutta kuvajournalismia. Kuvaajana oli intialainen Rohit Chavla: 

Hänen pelastuliiviinstallaationsa oli epäilemättä taidetta ja toki komea spektaakkeli, mutta jos sen tarkoitus oli saada maailma tietoisemmaksi siitä, mitä tapahtuu (kuten hän eräässä haastattelussa totesi – en valitettavasti laittanut sitä talteen enkä nyt löydä sitä tähän hätään), oli se epäonistunut poliittinen taideteos, koska epäilemättä koko sivistynyt maailma – eli Ain potentiaalinen yleisö – on jo entuudestaan täysin tietoinen siitä, että Välimereen hukkuu turhaan ja traagisesti koko ajan ihmisiä. Emme tarvitse Aita kertomaan sitä meille.

 

Julkkisselfieiden otattaminen pelastuspeitteissä oli mielestäni silkkaa sirkusta.

Wrightin pimeä verhontakuinen pelastusliivi-installaatio helsinkiläisessä huippugalleriassa oli vain lattea epigoni, ei mitään muuta. 

Kharon, 2016.

Jylhä on varmaankin hyväntahtoinen ja ehkä vähän naiivikin, mutta hänen tietokonemallinnettu ja käsittämättömästi akvarioitu näköiskuvansa hukkuneesta pikkupojasta ei lisää alkuperäisiin Nilüfer Demirin (s. 1986) valokuviin yhtään mitään. Koen sen pelkkänä vastenmielisenä sosiaalipornona, jolla ei taideteoksena ole mitään annettavaa. 3D-maailmasta ei todellisuudessa ole pitkä matka sosialistisen realismin sisällöllisesti tyhjään ja pinnalliseen sekä sitä kautta silkkaan eleenomaiseen naturalismiin. 

Kunnes meri hänet vapauttaa, 2016.

Jylhä totesi Apu-lehdelle näin: "Siinä hetkessä hän tiesi, että kuva oli saatava tallennettua muistiimme. Ettemme taas unohtaisi."
Kyllä se pysyy muistissamme tällä:

Kaikkea tätä taustaa vasten oli häkellyttävää nähdä EGSin näyttelyssä hänen lasiveistoksensa Washed Ashore:
 

Mietin pitkään suhtautumistani siihen. Olen miettinyt sitä itse asiassa jo pari viikkoa aina silloin tällöin. Ensin tämäkin teos ärsytti minua melko paljon. Sitten aloin kuitenkin kokea sen sympaattiseksi, pieneksi ja inhimilliseksi kannanotoksi. Deformoitunut yhteensulattaminen, jolla EGS kytkee toisiinsa vain etäisesti näköiset omat kolme kirjaintaan ja rantaan huuhtoutuneen figuurin, on hienovarainen ja intiimi. Se on henkilökohtainen kannanotto, jossa juuri henkilökohtaisuus tulee voimakkasti näkyväksi – ei vain jokin abstrakti asia tai käsitteellinen ja viileä lähestymistapa. Se on kuin EGSille luontaisen ilmaisun muodon saanut "Je suis..."
Je suis... -kampanjat herättivät nekin kiihkeää keskustelua ja melko vihaista puhetta somessa, alettiin puhua muun muassa pilkallisesti "väärin suremisesta". Ja niinhän minuakin nyt voi syyttää siitää, että koen Ain, Wrightin ja Jylhän tavat surra tai ottaa kantaa jotenkin vääriksi, ja siksi tätä onkin niin vaikea kirjoittaa. En halua olla mikään tuomari. Ei minulla ole tarjolla mitään vaihtoehtoa "oikein suremiseksi". Puhun vain omista reaktioistani ja tunteistani, jotka ovat osin reflektoimattomia, vaikka seuraankin taidetta työkseni. EGS lopulta pysäytti minut. Muut mainitsemani teokset eivät sitä kyenneet tekemään. Näin uskallan sanoa Jylhästäkin, vaikka olen nähnyt vain valokuvan. Omat rehelliset tuntemukseni tässä asiassa ovat minulle ainoa mahdollinen totuus. Toki sekin on väliaikainen: tuntemuksiaan pitää epäilemättä pyrkiä myös tutkailemaan itsereflektiivisesti eikä pelkästään pikaisen hahmottoman tunteen tasolla.

PS. Ja riittäähän näitä maailmalla. Tästä linkistä esimerkiksi marokkolaiseen performatiiviseen tapahtumaan, jossa pikkupojan vaatteiden värejä kantavat aikuiset makaavat rannalla samassa asennossa 20 minuuttia, ja Gazassa tehtyyn hiekkaveistokseen.

Ja Intiassakin tehtiin hiekkaveistos:

Sudarsan Pattnaik (s. 1977). 

PPS. Huomenna on vielä aikaa käydä tarkistuttamassa omia tuntemuksiaan sekä Anhavalla että Make Your Mark Galleryssa. Molemmat näyttelyt ovat viimeistä päivää avoinna. 

Erkki lähti

Olin tänään siunaustilaisuudessa. Oli ihana nähdä kappelin täydeltä paljon vanhoja kamuja ja Erkki Pirtolan (1950–2016) ystäviä ja yhteistyökumppaneita eri vuosilta. Fiilis oli harras mutta pihalla juuri niin rento kuin piti ollakin. Vähän naurettiinkin jo muistellessa erilaisia juttuja. Tässä Erkin maalattu arkku:

 
Ja tässä erkkimäinen bussi, joka vei Jollakseen muistotilaisuuteen, jonne en yksinkertaisesti jaksanut lähteä flunssaisesta olostani johtuen. 

Kävin kuitenkin kotini lähikapakassa parin ystävän kanssa ottamassa maljan ja ehkä kaksikin Erkin muistoksi. Taiteilijakollega Tarja Teräsvuori (s. 1947) korosti Erkin kaikessa toiminnassa läpikulkenutta intensiivistä läsnäoloa ja rakkaudellisuutta. Ei tarvinnut olla eri mieltä. Hyvä mies ja kaveri lähti. Tulee elämään meissä monissa vielä monin tavoin. Ei taiteilijat onneksi kuole koskaan.

Julkaistua 745 & Luettua 136: Kuvismaikat on muuten oikeasti kiinnostavia

Viime viikolla ilmestyneessä Taiteessa (1/16) oli myös yksi kirja-arvioni:

Kuvismaikat on muuten oikeasti kiinnostavia

Kuvis sata. Kuvataideopettajien koulutus 1915–2015. Toimituskunta: Pirkko Pohjakallio & al. Aalto-yliopisto 2015.

Ensimmäisenä muisto. Kansakoulussa kuvista hoitanut luokanopettajani antoi tehtäväksi piirtää – käytössä oli silloiset huonot väriliidut – ilmapallonmyyjän. Piirsin hahmolle silloin muotiin tulleet leveälahkeiset farkut. Opettaja haukkui minut aggressiivisesti luokan edessä: ”Epäonnistunut työ. Ei ilmapallonmyyjällä voi olla tuollaisia housuja.” En saanut kuitenkaan suurta traumaa. 

Toisena paljon muistoja. Olen tehnyt lukemattomia taiteilijahaastattelua. Erittäin monessa se ensimmäinen ja usein tärkein vaikuttaja, joka alkusysäyksellään teki taiteilijasta ihan oikean taiteilijan, oli kuvismaikka. Esimerkiksi edesmennyt ystäväni, akvarellisti Markku J. Rantala (1950–2007) totesi ykskantaan: ”Suurin vaikuttajani taiteilijaksi tulemiseen oli epäilemättä television Kylli-täti.” Nuoremmalle väelle tiedoksi: kuvismaikkana monissa kouluissa toiminut Kylli Koski (1906–2007) piirsi televisiossa vuodesta 1957 vuosikymmeniä, viimeisinä Kylli-tädin joulusadut (1990–95). 

Kolmantena taidesosiologisia havaintoja. Taiteilijakuntamme verkostot syntyvät usein taideopintojen myötä. Taiteilijoistamme melkoinen joukko on valmistunut Kuvataideakatemian sijaan Taikin kuvisopettajalinjalta. Moni heistä on joutunut kärsimään tietystä kollegoiden vähättelystä, koska he ovat alun perin ”vain” kuvismaikkoja. Mutta tuskin esimerkiksi kuvanveistäjä Pirkko Nukarilla tai akvarellisti Marjatta Hanhijoella on tästä suuria traumoja. 

Neljäntenä merkittävä kokemus: Kuvis sata on kirja, jonka kautta olen oppinut paljon paremmin ymmärtämään kunkin aikakauden kuvallisen ajattelun ja siihen liittyvän opetuksen yhteiskunnallista kontekstia, myös piilo-opetussuunnitelmia, joita en itse kansakoulussa ollut sisäistänyt piirtäessäni ”väärin”. 

Olen esimerkiksi opetushommissani aina korostanut lähihistorian tuntemisen tärkeyttä: sisällöt vaihtuvat toisinaan nopeastikin, mutta institutionaaliset rakenteet hitaampaan tahtiin. Jotta ymmärtäisimme instituutioiden problemaattisuuden ja väistämättä syntyvän eritahtisuuden tuottaman hankauksen, on meidän paneuduttava niiden syntyyn ja historiaan sekä paradigmojen vaihtumiseen. Sitä tämä kirja tekee ja vielä aivan erinomaisella metodilla. Sen sijaan, että joku tutkija olisi käynyt kronologisesti läpi kuvaamataidon – nykyään tämän monta nimeä, muun muassa ”kuvaanto-opetus”, kantanut ala taitaa olla nimeltään ”visuaalinen kulttuurikasvatus” – opetuksen historian, on kirjaan valittu alkuperäistekstejä sadalta vuodelta ja rakennettu niistä temaattisia kokonaisuuksia nykykommentteineen.  

Taide nauttii – mikäli se nyt sitä enää nauttii – perustuslaillista vapauttaan, mutta taiteeseen liittyvä opetus on ollut aina suhdannealttiimpaa ja myös voimakkaammin instrumentaalisten vaatimusten kyllästämää. Jollain tavallahan kuvisopetuksen yhteiskunnallista hyötyä on aina tarvinnut perustella ja joillain tavoinhan sitä on aina muokattu näihin perusteluihin sopivaksi. Mutta toisaalta: on siellä piillyt aina vastarinnan ja vallankumouksen siemenkin, ja moni vanhempi taiteilijatuttavani on muistuttanut minua siitä, että 1970-luvulla velloneissa poliittisissa taistoissa Taideteollinen korkeakoulu oli paljon vallankumouksellisempi paikka kuin Suomen Taideakatemian koulu. Sekin näkyy tässä kirjassa, jossa esimerkiksi Maria Laukka kirjoittaa vuonna 1970: ”Mutta kun nykyajan lapset näyttävät meille leikeissään yhteiskuntamme kaupalliset, teknokraattiset ja väkivaltaiset kasvot, me pelästymme.” Mikä tässä on epäajankohtaista? Ehkä vain se, että sitä mukaa kuin kaupalliset, teknokraattiset ja väkivaltaiset kasvot ovat vain lisääntyneet, tuntuu niiden pelästyjien määrä olleen – tai ainakin heidän äänensä kuuluu huonommin. 

Mutta osasivat ne jo 1900-luvun alussa kirjoittaa kuin nykyhetkeä ennakoiden. Näin Lilli Törnudd (1862–1929), yksi pioneereista, vuonna 1907: ”Viimeisten vuosikymmenien kuluessa on tapahtunut suuria mullistuksia kuvaamataiteiden ja taideteollisuuden alalla. Käsitykset kauneudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta ovat muuttuneet ja laajenneet. Taide on saanut uusia arvoja, uusia päämääriä ja näkökantoja. Vanhat kaavat ja traditionit ovat murtuneet, ja nykyaikainen henkinen elämä on raivannut itselleen tien kaikilla aloilla. Yleisenä sotahuutona on kuulunut: ”Takaisin luontoon!” Törnudd vastusti aiemman opetuksen ”mittausopillisuutta” ja ”koristeiden koneellista mukailemista”. Hän korosti muun muassa psykologiaa ja totesi: ”Sen nojalla myös oli pantava enemmän huolta taiteellisen tajunnan jalostamiseen ja kypsyttämiseen kuin kuolleiden tietojen paljouteen.” Mikä tässä on epäajankohtaista? Tietokone- ja mobiilimaailma on pikemminkin palauttanut tuon ”koneellisen mukailemisen” kaiken läpitunkevassa helppoudessaan. 

En usko että koulutuksen – ja epäilemättä myös kuviskoulutuksen digitalisaation, jota monet irvileuat somessa näkyvät nimittävän ”pilipalisaatioksi”, nykyinen ylikorostuminen tulee viemään kehittyvää lasta kohti ”tietoista rakkautta luontoon”, mitä Törnudd tavoitteli. Hauskan meemin keksiminen voi toki olla luovaa ja voi puolustaa vaikka luontoa, mutta havainnon, käden ja mielen hiljaista ja parhaimmillaan hitaan kontemplatiivista ja moniaistista yhteistyön kehittämistä se tuskin avittaa. Veikkaan, että tulemme vielä palaamaan Törnuddin ikivanhoihin ajatuksiin – vaikkakin paljon viisaampina ja ehkäpä luontoa vielä enemmän rakastavina posthumanisteina, mihin osa nykytaiteesta meitä parhaillaan johdattelee. 

Kuvis sata on jaettu viiteen päälukuun (Katse ja näkeminen, Kriittinen katse, Katse ympäristöön, Katse tekijään, ja Katse tutkimukseen), joiden kaikkien rakenne on sama. Ensin on lyhyt johdanto teemaan: Pirkko Pohjakallio on kirjoittanut neljä ensimmäistä ja Juha Varto esittelee tutkimuksen osuuden. Sitten seuraa valikoima keskeisiä tekstejä eri aikakausilta, ja kunkin luvun lopettaa tematiikkaa vuonna 2015 tarkasteleva asiantuntija: Helena Sederholm, Juuso Tervo, Anniina Suominen, Mira Kallio-Tavin ja Juha Varto. Rakenne on nerokas ja myös lukijaystävällinen: kirjaa voi lukea osissa ja palata tarvittaessa tiettyihin teemoihin. Kattava se ei tietenkään ole, mutta sen viereen voi esimerkiksi hankkia laitoksen ja sittemmin osaston johtaja 1970–80-luvuilla toimineen Antero Salmisen (1939–2003) kirjoitusvalikoiman Pääjalkainen – Kuva ja havainto (Taideteollinen korkeakoulu 2005).

Kirja on myös hyvin toimitettu: vanhemmatkaan tekstit eivät jää pelkiksi ”historiallisiksi” todistuskappaleiksi vaan ne on nivoutettu osaksi kuvataideopetuksen kumuloitumista. Vanhoista asioista on selvästikin opittu – niin virheistä kuin edelläkävijöiden viisauksistakin. 

Edellä mainitun kaltaisia sitaatteja voisi siteerata miltei loputtomiin, mutta kulttuuriantropologiaa aikoinani pääaineena opiskelleena koin esimerkiksi Antero Salmisen artikkelin ’Lapsi antropologina’ suorastaan järkyttävän raikkaaksi, vaikka se on niinkin vanha kuin vuodelta 1988 – keskittyen televisioon ennen nykyistä internet-aikaa. Lapset eivät ole tyhmiä, mutta heidän visuaalista lukutaitoaan voi kasvattaa monin tavoin silloin, kun he alkavat hahmottaa visuaalisesti välitettyä kuvaa muusta maailmasta, ”vieraista kulttuureista” niin kun antropologiaakin joskus määriteltiin. Salminen kertoo hauskan tarinan jäsentelykyvyn kehittymisestä, kun hän oli viisivuotiaan poikansa kanssa vierailemassa Helsinkiin pysähtyneessä matkustajalaivassa. Poika piirsi siitä illalla kuvan ja näki laiva seuraavana päivänä televisiossa lehdessä. ”Ylpeänä poikani selitti, että tämä piirros, tuo laiva televisiossa ovat ihan eri laivoja, mutta kuitenkin jotenkin samoja laivoja kuin se oikea laiva.” Sain salamannopean assosiaation. Etteikö muka peruskoulun ala-asteella voisi käyttää havaintomateriaalina käsitetaiteen klassikoita, esimerkiksi René Magritten Ceci n'est pas une pipe (1928–29) tai Joseph Kosuthin One and Three Chairs (1965)? Tätä kautta kuulisimme tulevaisuudessa taatusti vähemmän puhetta ”postmodernista tekotaiteesta” ja voisimme keskittyä itse asiaan: lapsi antropologina, lapsi ympäristötaiteilijana, lapsi yhteisötaiteilijana ja myös lapsi ihan perinteisenä taiteilijana, joille riittää kynä – tai vaikkapa kamera – ja jolle pitää vain taata se keskittynyt aika, minkä maailman löytäminen aina vaatii. Resursseilla varustettu kuvismaikka on yksi parhaista mahdollistajista tätä kautta syntyvän hyvän elämän etsimiseen. Kuvis ei ole koskaan ”vain jotain kivaa”. 

Kliseisiin on useimmiten paha lopettaa, mutta teen nyt ihan tarkoituksella juurin niin. Tämä kirja kuuluu jokaisen taiteenrakastajan hyllyyn.

Jääviyssyistä mainittakoon, että kirjoittaja on kahden kuvismaikkana toimineen kuvataiteilijan lapsi.

Julkaistua 744 & Näyttelykuvia 1026: Kun vakava on hauskaa

Joskus viime viikolla ilmestyi tuorein Taide (1/16). Vietin taannoin päivän innostuen pitkästä aikaa videotaiteesta:

Kun vakava on hauskaa

Jaakko Pietiläinen: Sibelius, Galleria Sinne, Helsinki 4.–20.12.2015

Jan Ijäs: Aika ja yhteys / Jäte, Galleria Heino, Helsinki 21.11.–20.12.2015 

Erkka Nissinen: Mikä on yhteisö?, Sorbus-galleria, Helsinki 4.–20.12.2015

Videotaiteesta on tapana puhua pahaa lähinnä vain selän takana. Videotaide on taidemaailman älyosastoa, joten sitä koskevia banaaleja kommentteja selvästikin vältellään. Videoteoksia sanotaan harvoin tylsiksi – niin tylsiä kun monet niistä ovatkin. Videoita ei usein katsota kokonaan. Luuppeja joutuu katsomaan usein sitten, että katsot ensin lopun ja sitten sen alun ja sitten yrität rekonstruoida tarinan päässäsi uudestaan – jos siinä ylipäänsä on joku lineaarinen tarina. Jos ei, niin se rekonstruktio on vieläkin vaikeampaa, koska ainakin siinä on joku rytmillinen tai assosiatiivinen kokonaisrakenne, joka väärin katsotun luupin kautta häviää. 

Syyllistyn itsekin usein samoihin kärsimättömyyden tuottamiin ennakkoluuloihin. Saatan joskus väsyksissäni tai kiireissäni katsoa 35 minuutin teosta kaksi minuuttia ja luokitella sen mielessäni johonkin niihin kategorioista, joista ei myöskään paljon puhuta julkisuudessa ja joista voi ajatella itsekseen vaikkapa: ”Ai, tää on taas tätä.” Tyhmähän tällaista on kirjoittaa, mutta kai kriitikkokin on syytä olla joskus olla hieman avoimempi. Niinpä lisään yhden tarinan. Olin kerran sopinut kirjoittavani jutun eräästä pitkästä videoteoksesta ja katsoin sen lopulta peräti kahteen kertaan, kun en saanut sen ideasta tolkkua. Oli pakko perua koko juttu. 

Aloitin näin pitkällä johdannolla, koska 20.12. päätin laittaa ennakkoluuloni kunnolla koetteelle ja viettää keskittyneesti kokonaisen videopäivän.

Ennakkoluuloni karisivat pitkin päivää, ja jokaisessa näyttelyssä opin myös sen, että vakavista asioista voi kertoa huumorilla olematta mikään varsinainen humoristi. Vietin totaalisen onnistuneen ja nautinnollisen videotaidepäivän.

Jaakko Pietiläinen on häkellyttävä taiteilija. Hän lavastaja, jonka tausta on graafisessa suunnittelussa. Nyt hän on tehnyt debyyttinsä kuvataidemaailmassa videoteoksella Sibelius, jonka hän on itse käsikirjoittanut, ohjannut, leikannut ja säveltänyt. Lisäksi hän näyttelee molempia päärooleja: Sibeliukseksi itseään kuvittelevaa miestä ja myös sitä ikään kuin historiallista Sibeliusta, joka tämä mies kuvittelee olevansa. 

Sankari on labiili, horjuvassa ja epävarmassa mielentilassa oleva henkilö, joka ikään kuin elää harhoissaan todeksi miehistä sankaritaiteilijan myyttiä. Se naurattaa katsojaa, mutta tekee samalla surulliseksi. Luulen, että itse vaivuin aika nopeasti omiin idioottimaisiin nuoruudenmuistoihini, joita moni meistä on varmaankin jakanut. Tarkoitan niitä kingifiiliksiä, joista esimerkiksi musiikki voi tietyssä nuoruuden vaiheessa tuottaa – omituisine harhoineen. Muistan varsin hyvin sen, kun kuuntelin vuosia ainoastaan reggaeta ja harmittelin sitä, että olen valkoinen – ja totta kai unelmoin Jamaikalle muuttamisesta. Pietiläisen Sibelius on samanlaisten harhojen vanki, mutta elokuva ei ole nostalgista leikkiä: se pureutuu kansallisromantiikkamme stereotypioihin ja muodostuu eräänlaiseksi taidehistorian ja kansallisaatteen psykodekonstruktioksi. Taisin juuri keksiä uudissanan, mutta luulen sen olevan osuva. 

Pietiläisen teos on sekä absurdi että hauska ja kuitenkin samalla koskettavuudessaan vakava. Toivon hänen todella jatkavan valitsemallaan tiellä.

Sama absurdin ja vakavuuden maailma jatkui Jan Ijäksen näyttelyssä, joka koostui useista videoinstallaatioista ja esinekoosteista. Se oli ehkä hieman liian runsas, mutta kun oli varannut aikaa, jäi melkein kaipaamaan lisää. Osiossa Raha Ijäs käsitteli muun muassa Zimbabwen maailman historian hurjinta inflaatiota: vuonna 2008 se oli 231 000 000 %. Zimbabwe joutui luopumaan omasta rahayksiköstään, ja ainoa käypä valuutta oli dollari. Vanhoista rahoista saatettiin tehdä erilaisia taide- ja koriste-esineitä tai viedä suoraan kaatopaikalle, mutta koska dollareita oli niin vähän, niistä pidettiin hyvää huolta. Ne likaantuivat ja kuluivat huolestuttavasti. Videolla näytetään nuoria miehiä haastatellen, minkälaista zimbabwelainen rahanpesu tuolloin oli: paras tapa oli käyttää Omo-pesuainetta ja silittää dollarit sitten huolellisesti. On varmaan kliseistä todeta, että ”itkeäkö vai nauraako”, mutta juuri siltä tuntui. Oikea maailma on aivan yhtä absurdi paikka kuin Daniil Harmsin parhaat lyhytkertomukset. 

Hylky on puolestaan kuvattu Lampedusan saarella, jonne saapuu pakolaisia Pohjois-Afrikasta. Rannalle jääneet hylyt muuttuvat erilaisiksi kauppatavaroiksi. Mieleen tuli heti ajatus siitä, mitä tapahtuu Raja-Jooseppiin kerääntyville romukuntoisille Ladoilla ja Volgille. Kenenkähän omaisuutta ne edes ovat? Voisiko Ijäs matkustaa sinnekin? 

Ja sitten vielä Pommi, jossa Ijäs dokumentoi viidentoista minuutin ajan hirtehisesti sitä, miten puolustusvoimat tuhoaa Kittilässä vuosittain 1,2 miljoonaa vanhentuneita ja virheellisiä räjähteitä. Tätäkään asiaa en ole tullut koskaan ajatelleeksi. 

Ja oli näyttelyssä vielä paljon muutakin – ehkä jopa vähän liikaa. Mieleeni tuli kuitenkin kokonaisen Ijäs-viikonloppufestivaalin järjestämisestä jossain Andorran kaltaisessa paikassa. Ollaan nyt sitten vähän kriittisiäkin: kuvataiteen kaltainen pseudofilosofinen installointi (”Rakenne muistuttaa vinyylilevyä, joka puolessavälissä näyttelyä käännetään ”ympäri” teosten vaihtuessa toisiin”) tuntui turhalta kikkailulta.

Myös Erkka Nissinen on varsinainen neropatti. Hän oli laittanut esille yli sata mustepiirustusta ja niistä koostetun videoanimaation. Hän menee kuviensa kanssa kuvitteelliseen yhteisöön ja tutkii sen yhteisöllisyyttä, mutta varsin anarkistisella tavalla näyttäen kuviensa kautta totaalisen absurdeja metamorfooseja, joista vain osalla on tekemistä arkitodellisuuden kanssa – mutta siellä taustalla sekin vaani. 

Nissinen on groteski ja varsin outo tarinankertoja, mutta kuitenkin jollain tavalla ”lämmin ja sydämellinen”, niin kuin eräällä jo kuolleella taiteilijaystävälläni oli miltei päivittäin tapana sanoa – useimmiten kaikista ihmisistä. Sarkasmi taitaa olla Nissisenkin taiteilijanlaadun ydinaluetta.

Katutaidetta 128: Vieraskynä: Palkkaa graffititaiteilijoille

Katutaiteilija Acton ja hänen kumppaninsa Saija Salonen ottivat yhteyttä ja päädyimme siihen, että tarjosin blogiani julkaisualustaksi heidän huolelleen, jonka jakavat myös muut allekirjoittajat. Vanhana taiteen sosiologian opettajana tietenkin huomaan, että olemme juuri nyt todistamassa prosessia, jossa taidekentällemme muodostuu uusi "alakenttä" (vrt. vaikka suomalaisen kuvaneveistotaiteen kenttä), eikä se luonnollisesti ole kivuton prosessi. Tässä teksti (kuvat Acton ja Saija Salonen):

Palkkaa graffititaiteilijoille

Suomalainen graffiti- ja katutaide elävät uutta tulemistaan nollatoleranssivuosien jälkeen. Maalarit tunnustetaan taiteilijoiksi, moni taidemuseo on hankkinut graffititaiteilijoiden teoksia ja maalauksia on ilmestynyt myös katukuvaan. Aalto on nouseva ja näyttäisi lupailevan maalareille hyvää.

Mutta… 

Jokaisella taidealalla painitaan samojen kysymysten äärellä: taiteilijoiden toivotaan tekevän työnsä ilmaiseksi, palkkanaan vain mahdollinen näkyvyys. Itseään kunnioittavien ja ammattitaiteilijoiden liittoihin kuuluvien taiteilijoiden on yleensä ymmärrettävästi tällaisesta kieltäydyttävä. Ammattitaiteilijoiden ei pitäisi työskennellä korvauksetta ja näin kutistaa omaansa sekä toisten leipää. Kulunut lause kuuluukin, että näkyvyyttä ei voi syödä.
 

Graffititaiteilijat ovat tässä nyt vedenjakajalla. 

Vakavaraiset toimijat pyytävät usein graffititaiteilijoilta vapaaehtoistyötä, vaikka heidän oma henkilökuntansa nauttii kuukausipalkkaa. Tilaustyöt, tapahtumat ja julkiset maalaukset on helppo rakentaa taiteilijoiden tekemän ilmaisen sisällön varaan tarjoten maalareille vain potentiaalista näkyvyyttä. Kuitenkin viestinnässä usein korostetaan tilaisuutta taiteilijoiden sijaan, mikä tekee tilanteesta taiteilijoille entistä haastavamman. Useimmiten nämä tapahtumat itsessään ovat loistavia ja tarjoavat tekijöille hyvän julkisen esiintymisen mahdollisuuden. Jättäytymällä pois ilmaistöistä taiteilijat menettävät mahdollisuuden CV:n kasvattamiseen.
 

Yleisöt tuntevat tapahtumat ja odottavat näkevänsä niissä graffititaiteen huiput, mutta on tärkeää tiedostaa se, että kaikki graffititaiteilijat eivät osallistu julkisiin ilmaisteoksiin. Haaste ei olekaan tapahtumassa vaan siinä, miten niihin osallistuvat taiteilijat yleisölle esitellään ja kuinka he saavat osallistumisestaan konkreettisen korvauksen. Suurelle yleisölle on helppo esittää lähes kuka tahansa julkisesti seinään maalaava henkilö graffititaiteilijana. He tuntevat harvemmin alan tekijöitä ja historiaa: alan syvällinen tieto on harvojen, lähinnä graffitiammattilaisten, hallussa. Graffititaiteen vertaisarvioon ei ole vakiintuneita käytäntöjä. 

Osa suomalaisista graffitimaalareista ei myöskään koe itseään taiteilijoina tai halua toimia ammattimaisesti. He näkevät itsensä ”wraittereina”, jolloin harrastaminen seinälle kuin seinälle on heidän oma valintansa. Tätä emme tuomitse, mutta me ammattitaiteilijan polun valinneet tarvitsemme käyttämästämme ajasta ja ammattitaidosta korvauksen.
 

Pyydämmekin itseään taiteilijoiksi arvottavia vastaisuudessa harkitsemaan tarkkaan suhtautumistaan työtarjouksiin, joista ei olla maksamassa korvausta. Lisäksi pyydämme kaikkia ammattitaiteilijoita yhdistämään voimansa meidän ja muiden samoin ajattelevien taiteilijoiden kanssa, jotta saamme nostettua graffititaiteilijoiden ja heidän työnsä arvostuksen oikealle, reilulle ja kaikkia taiteilijoita tasapuolisesti kohtelevalle tasolle. Julkisten teosten budjetteihin on sisällytettävä korvaukset taiteilijoille. 

Jos tilaajat eivät näe teoksia taiteena, on ystävällistä puhua harrastustoiminnasta ja sen julkisesta esittämisestä. Tällöin kohteita tulisi tarjota maalattaviksi ensisijaisesti harrastajille pitkän linjan ammattilaisten sijaan. Suomessa ala on vielä tuore ja taiteilijan asema herkkä. Toivoisimme erityisesti taidelaitoksilta taiteilijoiden työn suojelemista. Eihän kenelläkään tule mieleen tilata taidemaalarilta ilmaisteosta museon kylkeen tai päinvastoin kutsua työväenopiston öljyvärikurssin oppilastöitä alan huipuiksi.
 

Lisäksi toteamme, että teemme edelleenkin mielellämme yhteistyötä kaupunginosatapahtumien, kilpailujen ja muiden selkeästi vapaaehtoistyölle pohjaavien tilaisuuksien kanssa. Järjestöille ja varattomille toimijoille voimme jakaa edelleen iloa taiteestamme vapaaehtoistyönä, kun kaikille osapuolille on selvää, ettei työstä kukaan hyödy rahallisesti tai pyri hyötymään maalareiden maineesta tai muutoin kaupallisessa mielessä. Me taiteilijat koemme vapaaehtoistyömme arvokkaaksi panokseksi, silloin kun itse vapaasta tahdostamme valitsemme hyväntekeväisyyskohteen. Tilaajan kannalta on hyvin tärkeää tiedostaa ero hyväntekeväisyyden, vapaaehtoisuuden ja tilaustyön välillä.
 

Emme halua osoitella keskustelussa yhtäkään toimijaa, koska graffitikenttä on muuttunut muutamassa vuodessa paljon, ja alalle on tullut useita uusia toimijoita. Tässä tilanteessa taiteilijoiden kannalta epäedullisista ratkaisuista uhkaa tulla pysyviä toimintatapoja, jotka nyt mahdollisimman varhaisessa vaiheessa kannattaa muuttaa taiteilijan kannalta kunnioittavammiksi. Toivomme toimijoiden välille yhteisiä pelisääntöjä, jossa luova työ arvotetaan samalle tasolle traditionaalisen työn kanssa. 

Uskomme kaikkien toimijoiden hyvään tahtoon sekä taiteilijoiden aitoon arvostukseen. Siksi haluamme nostaa asian avoimesti esille ja kutsua kaikki toimijat osaksi tätä koko graffitikentälle positiivista muutostyötä.

Allekirjoittaneet:

Marko Saarelainen, Acton, graffititaiteilija / katutaideyrittäjä 

Saija Salonen, tuottaja / katutaideyrittäjä 

Klaus Barck, Close, graffititaiteilija 

Eore, graffititaiteilija 

Jussi TwoSeven, kuvataiteilija 

Kaih, graffiti- ja katutaiteilija, graafikko 

Rosa Kivinen, Ruusa, katutaiteilija / graafikko 

Juha Lahtinen, kuvataiteilija 

Maria Salome, katutaiteilija 

Pete Nieminen, Hende, graffititaiteilija / kulttuurituottaja 

Nora Helsinki, katu- ja kuvataiteilija / yrittäjä 

Johanna Nuutinen, JR, Katutaiteilija 

Osmo, Raw Deal 

Janne Siltanen, kuvataiteen maisteri / graffititaiteilija 

Jani Tolin, kuvataiteilija 

Jouni Väänänen, Psyke, graffititaiteilija / yrittäjä 

Vantaan taidemuseo Artsi 

Kaupunkikulttuurien Tuki ry 

Katutaideyhdistys Päävärit ry