Julkaistua 751: Voiko kaiken syleillä kuoliaaksi?

Olen poissa kotoa, Virossa, missä yritän ilmeisen turhaan vähän lomailla. Tänään tuli ulos viime viikolla ennakkoon lukemani Yle Radio1:n Kultakuumeen kolumni:

Voiko kaiken syleillä kuoliaaksi?

Taiteella harrastetaan rahanpesun lisäksi valkopesua. Taide tuottaa vaikeasti määriteltävää lisäarvoa. Se ikään kuin pyhittää. Taiteesta on tullut globaalin kapitalismin valtaverkostojen pelinappula: miljardöörit kilpailevat taidekokoelmillaan ja nostavat huutokauppaennätyksiä järjettömiin summiin.

Monet taiteilijat ovat yhteiskuntakriittisiä, mutta suurin osa heistä lienee tyytyväisiä saatuaan töitään ns. merkittäviin kokoelmiin. Kokoelmat esittelevät niitä ylpeinä – riippumatta siitä, mitä oikea käsi tekee jossain muualla veroparatiisien kautta. Kuvio on absurdi: ensin taiteilija tekee taidetta maailman hädästä – ”sovitustaidetta” niin kuin eräs kuvanveistäjäystäväni asian viime viikolla ilmaisi – ja sitten hätää aiheuttava taho ostaa sitä kalliilla tehden näin omaa sovitustyötään. 

Taiteenkeräilijät edustavat ihmisryhmää, jolla on nykyään oma nimikin: HNWI eli high-net-worth-individual eli ”korkean nettoarvon omaava yksilö” – ihmisiä joiden likvidi omaisuus ylittää miljoona dollaria. Sitten on vielä ultra-etuliitteellä varustettuja, joiden arvo on yli 30 miljoonaa dollaria. Niillä on vieläkin paremmat taidekokoelmat. Mutta ei kaikilla heilläkään olisi ollut varaa ostaa Willem de Kooningin abstraktia maalausta Interchange (1955), josta yhdysvaltalainen sijoittaja Kenneth C. Griffin maksoi viime vuonna 300 miljoonaa dollaria. Miljardöörit ovat siis vielä ihan oma lukunsa. Heitä on maailmassa lähes 2 000, mutta määrä on lisääntymään päin. Useimmat heistä keräävät taidetta tai antiikkia. Se kuuluu asiaan.

Maksaisitko tästä maalauksesta 300 miljoonaa dollaria? Osasikohan itse Willem de Kooning (1904–1997) aavistaa?

Tämä kaikki koskee museoitakin. Museot havittelevat johtokuntiinsa taidetta kerääviä rikkaita ja esittelevät usein heidän kokoelmiaan, joissa usein on yhteiskuntakriittistä taidetta. Meillä tätä tehdään pienemmässä mittakaavassa, mutta kehityskulku on tunnistettavissa. Paraikaa sitä voi todistaa Helsingin Taidehallissa, jossa UHNWI Poju Zabludowicz esittelee kokoelmiaan. Siellä ei tosin nähdä satojen miljoonien töitä, koska Zabludowicz osaa sijoittaa ennakoivasti: ”Noin 3000 teosta 500 taiteilijalta sisältävä kokoelma on tullut tunnetuksi siitä, että se keskittyy uransa nousuvaiheessa olevien nykytaiteilijoiden teoksiin”, todetaan Taidehallin tiedotteessa. ”Uran nousuvaihe” liittyy tietenkin taiteilijan huutokauppa-arvon kohoamiseen, josta tällaiset näyttelyt puolestaan muodostavat merkittävän osan. Joistain taiteilijoistakin tulee aikanaan HNWI-ihmisiä. Mutta ei kovin monesta.

Punkbändi Sex Pistolsin managerin Malcolm McLarenin pojasta Joe Corrésta tuli UHNWI punkin ja sen muotiutumisen ansiosta. Hänen punkmuistoesinekokoelmansa arvosta on esitetty arvioita 5–8 miljoonan punnan välillä. Nyt hän ilmoittanut polttavansa kokoelman vastalauseena sille, että brittiläiset instituutiot aina kuningatarta myöten ovat tuotteistaneet punkin ja tehneet siitä etabloidun juhlakalun Sex Pistolsin ensimmäisen singlen ilmestymisen 40-vuotisjuhlan kunniaksi. Corrén mielestä nykyään eletään samassa tilanteessa, johon punk aikoinaan vastalauseena syntyi. 

Corré ei joudu kuitenkaan rahapulaan. Monessa bisneksessä mukana oleva aktivisti myi esimerkiksi alusvaatemerkkinsä 60 miljoonalla punnalla. 

Voisiko Carrén polttouhria tarkastella eräänlaisena ”sovitusaktivismin” muotona? 

Riiko Sakkinen (s. 1976), sarjasta Minstrel Show. Tässä linkki Sakkisen blogikirjoitukseen.

Yhteiskuntakriittisen taiteen tekeminen alkaa olla yhä vaikeampaa. Raha syleilee sen kuoliaaksi, mutta omatkin koirat alkavat purra. Espanjassa asuva suomalaistaiteilija Riiko Sakkinen sai kokea tämän viime viikolla, kun hän ehti toimia vajaan päivän ilmaisjakelulehti Voiman kyljessä toimivan Häiriköt-päämajan bloggaajana. Hän teki rasismiin liittyvän taideprojektin ja kirjoitti siitä jutun otsikoiden sen ”Häiritsevät neekeriukot”. Muutamassa tunnissa räjähti käyntiin some-keskustelu, jossa muun muassa Kalikwela Bai totesi: ”Miten voi olla niin saatanan vaikeeta tehdä anti-rasistista taidetta käyttämättä rasistista symboliikkaa? Vaikka pointti on herättää keskustelua jne, eikö sitä mitenkään voi tehdä tavalla joka ei hyödynnä jo sortaviksi todettuja stereotypioita ja ilmaisuja?” Sakkinen oli tilannut espanjalaiselta lakupekkafirma Conquitosilta kustomoituja maskotteja varustettuna mustien aktivistien nimillä. Hän jakoi niistä kuvia Instagramissa, ja eiköhän firmakin tykännyt niistä! Näin markkinatkin syleilevät kriitikkonsa kuoliaaksi. Voima yritti paikata ja nimesi kirjoituksen uudestaan: ”Makeisten rasismi”. Sakkinen sanoutui päivän päätteeksi irti bloggajan urastaan. 

Jos nyt sanoisin jotain kriittistä Sakkisesta, hän kokisi sen vain maineensa kasvattamiseksi ja hymyilisi minut kuoliaaksi. 

Joskus siis tekisi mieli vain vaieta ja mietiskellä sitä, olisiko puhdas ja anonyymi aktivismi ilman taiteen tai edes tällaisten kolumnien valkopesua se paras vaihtoehto, kun maailmanmeno ei vastaa omaa moraalia.