Julkaistua 794 & Julkista taidetta 86: Nykytaide ja Ruotsin vallan aika

[Blogger ei toimi kunnolla. Anteeksi pistekoon temppuilu.]
 
Palasin tiistaina kuuden viikon Saarenmaan matkalta. Olin kirjoittamassa kirjaa, jota en saanut valmiiksi. Keskiviikkona odotti kuitenkin arkinen työ ja syksyn ensimmäinen Yle Radio1:n Kultakuumeen kolumnini:

Nykytaide ja Ruotsin vallan aika

Arkinen ympäristömme on aika juhlava, kun katsoo vähänkin tarkemmin. Rakennettu ympäristömme on täynnä taidetta, jolla on juhlistettu jotain. On suurmiehiä, on historiallisia tapahtumia – erityisesti sotahistoriaa – ja on kansojen välistä ystävyyttä.

Oleg Kirjuhin (s. ?): Maailman rauha. Kuva: Helsingin taidemuseo / Hanna Rikkonen.

Siihen, että Moskova halusi osoittaa ystävyyttään Helsingille lahjoittamalla Hakaniemeen sijoitetun Oleg Kirjuhinin veistoksen Maailman rauha (1990), on tapana suhtautua ivallisesti. Suurimman osan mielestä sosialistista realismia edustava veistos on sekä huonoa taidetta että valheellista politiikkaa. Hieman koomiseksi asian tekee se, että merkittävä osa niistä ihmisistä, jotka halveksuvat Maailman rauhaa huonona taiteena, haluaa todellisuudessa juuri tällaista taidetta: helposti tunnistettavaa, naturalistisesti esittävää ja herooista. Kunhan sen on tehnyt sopiva henkilö ja kunhan se juhlistaa sopivaa aatetta. Tämän monet patsaskiistamme ja niihin liittyvät ulostulot ovat osoittaneet. 

Tamás Ortutay (s. 1946): Alkumuna. Kuva: Helsingin taidemuseo / Hana Kukorelli.

Budapestkin lahjoitti aikoinaan Helsingille veistoksen. Tamás Ortutayn kalevalaisteemainen Alkumuna (1971) sijaitsee Helsingin Pihlajistossa. Se ei ole herättänyt intohimoja. Syitä on varmaankin kaksi. Ensimmäinen liittyy paikkojen hierarkiaan. Pihlajistolainen kalliorinne ei ole selvästikään kaupunkikuvallisesti yhtä arvokkaaksi koettu ja siten ristiriitoja herättävä kuin keskeisempi Hakanimenranta. Joku saattaa ajatella, että suhteellisen kökkö veistos on tungettu jonnekin sinne sivuun, pois silmistä – miettimättä lainkaan sitä, että pihlajistolainen asukas voisi loukkaantua tällaisesta ajattelusta. Juuri näin kuitenkin todennäköisesti tapahtui. Toisaalta veistos on saanut innoituksensa suomalaisesta mytologiasta, joten kukapa siitä loukkaantuisi. Veljeskansaa edustava tekijäkin on ikään kuin samaa heimoa, joten ei sitä oikein valheellisuudestakaan voi syyttää. 

Eva Lange (s. 1935): Monta osaa – Yksi kokonaisuus. Havainnekuva.

Tuorein taiteellinen ystävyydenosoitus oli esillä Helsingin kaupunginhallituksessa tällä viikolla. Kaupunginhallitus päätti sijoittaa ruotsalaisen Eva Langen veistoksen Monta osaa – Yksi kokonaisuus Erottajan aukiolle. Teos on ruotsalaisten lahja sata vuotta täyttävälle Suomelle. Vastalahjakin on menossa myöhemmin Tukholmaan. Vailla politiikkaa ei tämäkään taideteos ole: tiedotteen mukaan ”teoksesta tulee uusi puhutteleva maamerkki kaupungin keskustaan kertomaan Suomen ja Ruotsin pitkästä yhteisestä historiasta ja yhteistyöstä”. Hanketta hallinnoiva Hanasaaren ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus katsoi vielä asiakseen muistuttaa, että ”Ruotsin vallan ajasta on niukemmin näkyviä jälkiä pääkaupungin katukuvassa”.

Poliittisen liturgian ja kaupunkilaisen arkisen kokemuksen välillä on huikea ero. En usko, että kukaan ohikulkija ryhtyy neljästä abstraktista elementistä koostuvan veistoksen nähdessään pohtimaan maittemme yhteistä historiaa ja yhteistyötä – saati pähkäilemään Ruotsin vallan aikaa ja sen merkitystä kulttuurillemme. Sitä tullaan pohtimaan julkistamispuheessa eikä enää koskaan sen jälkeen. Julkistamistilaisuus tulee epäilemättä muistuttamaan Ortutayn ja Kirjuhinin vastaavia. Poliitikot ja virkamiehet puhuvat mitä puhuvat ja taideväki hymyilee itsekseen vähän kiusaantuneena.
Langen teos tulee ”puhuttelemaan” aivan muulla tavalla: se voi toimia kiinnostavana aksenttina ja tilaa uudella tavalla jäsentävänä elementtinä. Voi tietenkin olla, että siitä tulee vain yksi väistettävä ja sellaisena ärsyttävä este kiireisten ihmisten kulkureitillä – sitten kun se on muuttunut teoksena miltei näkymättömäksi niin kuin julkiselle taiteelle aina väistämättä käy. Aika näyttää.

Vaikka julkinen taide herättääkin toisinaan kiivastakin polemiikkia, kansa tuntuu sitä kuitenkin haluavan. Suomen Taiteilijaseura on juuri teettänyt kyselytutkimuksen, joka osoittaa, että suhtautuminen julkiseen taiteeseen on muuttunut entisestäänkin positiivisemmaksi. Kahden vuoden takaisessa tutkimuksessa 70% vastaajista halusi taidetta arkisiin ympäristöihinsä. Nyt luku oli kasvanut jo 75:een. 79 % vastaajista uskoo, että taide parantaa ympäristön viihtyisyyttä ja turvallisuutta.

Vantaan vankilan pääportti EGSin jäljiltä. Kuva: valtion taideteostoimikunta.

Kyselyssä kysyttiin myös yleisön suhdetta katutaiteeseen. Jopa 68 % vastaajista halusi ympäristöönsä enemmän seinämaalauksia ja laillista graffitia. Näin maailma muuttuu. Ennen graffitin koettiin lisäävän turvattomuuden tunnetta – näin sen kieltoa myös perusteltiin nollatoleranssin Helsingissä kymmenen vuoden ajan. Yksi tuoreimmista julkisista teoksistamme onkin graffitimaalari EGSin kolmen teoksen kokonaisuus Vantaan vankilan muurien sisäpuolelle. Suuren yleisön asennemuutoksesta kertoo varmaan sekin, ettei vangeille maalaaminen ole herättänyt juurikaan kohua. Vankilatkin ovat osa suomalaista yhteiskuntaa ja historiaa – jo Ruotsin vallan ajalta. Meillä oli 1400-luvulla viisi kuninkaan vankilaa. Mietitään hetki sitäkin.

Julkaistua 793: Galleria Orton täyttää 15 vuotta

Tällaisen lehdistötiedotteen rustasin aamun kunniaksi. Niin että kaikki kynnelle kykenevät tervetuloa maanantaina:

Gallerian luottoripustaja, taidemaalari Olavi Pajulahti (s. 1944) työn tuoksinassa. Kuva: gallerian luottotaittaja, valokuvataiteilija Timo Setälä (s. 1958).

 

Galleria Orton täyttää 15 vuotta

Invalidisäätiön sairaalassa Helsingin Ruskeasuolla on toiminut vuodesta 2001 Galleria Orton, joka täyttää nyt syksyllä 15 vuotta. Galleriassa on järjestetty kaikkineen 160 näyttelyä, joissa on ollut esillä 187 taiteilijan töitä.

Kutsuperiaatteella toimiva galleria on pitäytynyt tiukasti suomalaisen nykytaiteen laadukkaassa kärjessä – mukana on ollut niin vanhoja mestareita kuin Kuvataideakatemiasta valmistuneita nuorempia lupauksia. 

Galleria Orton juhlistaa 15-vuotista taivaltaan juhlanäyttelyllä (4.–28.10), johon on kutsuttu mukaan 13 vuosien mittaan galleriassa esiintynyttä taiteilijaa: Kari Cavén, EGS, Radoslaw Gryta, Heli Hiltunen, Martti Jämsä, Anssi Kasitonni, Anne Koskinen, Marjukka Paunila, Petr Rehor, Anna Retulainen, Teemu Saukkonen, Anu Tuominen ja Reijo Viljanen.

TERVETULOA AVAJAISIIN 3.10. KLO 17.–18.30. NÄYTTELYN AVAA VALTIOTIETEIDEN TOHTORI HANNA-LIISA LIIKANEN.

Näyttelyllä ei ole mitään erillistä teemaa. Gallerialla on ollut tapana luottaa taiteilijoihinsa ja heidän omiin valintoihinsa. Luvassa on hyvää ja kiinnostavaa taidetta, mutta ei kuivakkaan akateemisessa mielessä – siitä pitää taiteilijalistan kirjo epäilemättä huolta. 

Näyttely levittäytyy myös kaupungille. Galleria Orton on syventänyt yhteistyötään juuri uusiin tiloihin muuttaneen Ravintola Salven kanssa, ja ravintolan seinältä on varattu paikka myös gallerian kuukausittain vaihtuvalle näyttelylle.

Avajaisissa julkistetaan gallerian tuorein vuosikirja, jossa myös luodataan kuluneita vuosia. 

Avajaisohjelmasta vastaavat Invalidisäätiön ylläpitämän Keskuspuiston ammattiopiston musiikki- ja tanssialan perustutkintolinjan opiskelijat.

Lisätietoja:

Galleristi Sirpa Viljanen 

050-5364235

Kuraattori Otso Kantokorpi

045-1188508

Julkaistua 792 & Näyttelykuvia 1044: Naiset riehakkaina

Terveisiä edelleenkin Saarenmaalta. Piipahdin joskus kuun alussa Helsingissä, kun piti tehdä vähän oikeitakin töitä. Tällainen ilmestyi toissa viikon Kirkko & kaupungissa (34/16). 

Niki de Saint Phallen (1930–2002) näyttely (20.8.–20.11.) on mielestäni hyvä veto Helsingin Taidehallilta. Eräs vanhempi feministikollegani kertoi pressissä, että oli haukkunut Saint Phallen jo aikoinaan ei-niin-oikeana-feministinä ja että oli vähän samaa mieltä edelleenkin. Siitä moodi. Alkuperäinen otsikkoni oli muuten 'Röyhkeä nuori nainen'.

Naiset riehakkaina

Yhdysvaltalaisen äidin ja ranskalaisen aristokraatti-isän tytär Niki de Saint Phalle (1930–2002) syntyi Pariisissa mutta muutti jo lapsena Yhdysvaltoihin.

Saint Phallella oli traumaattinen lapsuus, hän muun muassa joutui isänsä seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Kirjavaa elämää viettänyt taiteilija oli myös aikansa julkkiskaunotar ja toimi valokuvamallina muun muassa Ellelle, Voguelle ja Lifelle. Näitä kokemuksiaan hän alkoi purkaa taiteessaan vuodesta 1953, jolloin alkoi maalata. Sittemmin hän on tehnyt veistoksia ja performansseja, joista varsinkin 1960-luvun väkivaltaiset ampumisperformanssit toivat kohujulkisuutta. Varsin kohuttu oli myös Jean Tinguelyn – hänen silloisensa rakastajansa – ja Per Olof Ultvedtin kanssa Tukholman Moderna Museetiin vuonna 1966 toteutettu Hon – 25-metriä pitkä lattialla makaava värikäs naisfiguuri, jonka vaginan kautta yleisö sai mennä veistoksen sisälle. 

Saint Phalle oli Pohjoismaissa ja Suomessa siis jo varsin tunnettu taiteilija 1960-luvulla, mutta sittemmin hän on vaipunut taidehistorian hämärään. Nyt hänen laaja retrospektiivinsa on yltänyt Pariisin Grand Palais’sta näille leveysasteille, ja veikkaanpa että uusi tuleminen ei tule olemaan pelkästään taidehistoriallista laatua. Niin tuoreelta ja osin tosi rajuilta hänen työnsä edelleenkin tuntuvat. Hänen modernismin hillittyä charmia halveksiva ilmaisunsa on toki tuttua nykytaiteesta, mutta se rohkeus, jolla hän on tarttunut henkilökohtaisiin draamoihinsa ja antanut niille taiteellisen ilmiasun, ei voi olla vaikuttamatta nuorempiin taiteilijoihin. Eivätkä naisten stereotyyppeihin liittyvät temaattiset ulottuvuudet tunnu – valitettavasti – vanhenevan lainkaan. Äidin, noidan, huoran ja synnyttävän naisen roolien kanssa on taiteilijoilla vielä paljon tekemistä. 

Kolme sulotarta, 1993–2003.

Saint Phallen maailma ei kuitenkaan ole pelkästään synkkä: hänen iloittelevat ja väliin rienaavatkin veistoksensa ovat värikylläisyydessään myös humoristisia, ja ne antavat hauskasti kyytiä erityisesti suomalaiselle vähäeleiselle modernistiselle ilmaisulle. Voi olla, että ne koetaan vieläkin vähän liian räyhäkkäinä, jotta ne olisivat ns. hyvää taidetta. 

Saint Phallen ns. Nana-veistokset – joihin myös Hon aikoinaan kuului – ovat varmaankin näyttelyn railakkainta antia. Elinvoimaiset ja aistilliset, iloisen väriset runsaat uimapukuhahmot antavat piut paut aikansa naisihanteelle, ja näyttävät sellaisen riehakkaan naisen mallin, joka joillekin mieskatsojille saattaa vieläkin olla liikaa – ja varmaan joillekin naiskatsojillekin. Nana tulee ranskan slangi-ilmaisusta, joka tarkoittaa ”röyhkeää nuorta naista”. Se on myös prostituoidun nimi Émile Zolan samannimisestä romaanista vuodelta 1880. 

Saint Phallen feminismi ei ollut kovin ohjelmallista, ja jotkut ovat epäilleet sitä, että oliko hän ylipäänsä edes feministi. Ehkä oleellista ei olekaan tarkastella häntä varsinaisena feministinä vaan taiteilijana, joka toi tuotannossaan raa’alla ja avoimella tavalla esiin sellaisia naisen elämän ulottuvuuksia, joita feminismi on sittemmin käsitellyt ja joita se edelleen joutuu käsittelemään. 

***

PS. Olin pari päivää Tartossa ja lähistöllä. Kun eilen palasin, olivat koko kuukauden viereisellä pellolla huutaneet kurjet lähteneet. Tuli yksinäinen olo. Palaan siis ensi viikolla stadiin.

Virossa 189: Lämmitin saunan

Lämmitän juuri saunaa (oik., 1950-luvun neukkuaikainen sympaattinen tönö) – kuten vähintään joka toinen päivä jo pitkän aikaa.

Takana olevalla pellolla, jonka takana häämöttää Muhun saari, kurjet huutavat joka päivä. Joskus niitä on 300-400.

Mikä ihme saisi minut täältä pois?

Virossa 188: Ruokokaton synty

Asun ruokokattoisessa vanhassa maalaistalossa ja kirjoitan. Eilen kävin katsomassa naapurikylässä Sulevin valtakunnassa sitä, miten katon synty alkaa. Kaksi kokenutta naista kaiken taustalla:

Jotenkin mykistävä kokemus. Ei mulla muuta, niin kuin Kansaradiossa sanotaan.
Jatkan työskentelyä.

Julkaistua 791 & Virossa 187 & Katutaidetta 134: Malja Viktorille

Meinasi aivan unohtua. Tai ehkä vähän tarkoituksellakin, koska kompromettoin itseni ja olen kuitenkin vielä täällä rikospaikalla. Mutta menköön nyt sitten. Olin elokuun lopulla kahden graffititaiteilijan – EGS (s. 1974) ja Signor Sick (s. 1988) – ja yhden muun taiteilijan – joku Jan (s. ?) – maalausretkellä Saarenmaalla. Tässä toissa viikolla ilmestynyt Kansan Uutisten julkinen tunnustukseni:

Malja Viktorille

Tunnustan syyllistyneeni rikokseen – tai ainakin avunantoon.

Olen viettänyt muutaman viikon Saarenmaalla ja seikkailut ympäri saarta etsien ns. kulttuurikohteiden lisäksi myös vanhoja neuvostotukikohtia. Niitä on täällä yllättävän paljon. Esimerkiksi Muhun idylliseltä saarelta onnistuin löytämään merkitsemättömän tien takaa keskeltä pöpelikköä ydinohjustukikohdan. Siellä on ollut kolme ydinkärkeä – mihin lie suunnattuina. 

Viime viikonloppuna sain vieraita. Helsinkiläinen tunnettu katutaiteilija EGS ja hänen tallinnalainen kollegansa Signor Sick tulivat kylään. Heidän mukanaan oli vielä Jan – mistä lie kotoisin oleva kuvataiteilija, jolla on nuoruudestaan graffititaustaa ja joka viime vuodesta alkaen on taas verestänyt vanhoja muistojaan. 

Jan pisteliäänä virolaiselle pakolaispolitiikalle.

Kolme kirjainta: EGS.

 Signor Sick työssään.

Janin tyttöystävä.

 Ohjustukikohdan kasarmin seinää, uusi punatähti.

Toisen miehen vaimo.

2 x EGS & Signor Sick. Ohjuksia ei enää ole.

Vierailimme kahdessa ohjustukikohdassa ja yhdessä kesken jääneessä sovhoosin pääkonttorissa ja kulttuuriklubissa. Rakentaminen jäi silleen, kun Neuvostoliitto romahti. Keskeneräisen rakennuksen osti suomalainen yrittäjä, joka lupasi jatkaa rakennustöitä ja muuttaa talohirviön kylpylähotelliksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja nyt romahtamisvaarassa oleva jättirumilus pilaa kylän maisemaa. Sen purkamisen on arvioitu maksavan 40 000–50 000 euroa. 

Olen ollut katutaiteen kanssa tekemisissä jo melko pitkään ja olen pohdiskellut taidekriitikon ammattini myötä myös katutaiteen etiikkaa. Olin viime vuonnakin saman porukan kanssa Virossa maalaamassa ja kiinnitin huomiota siihen, kuinka tarkkoja nämä ammattimaisemmat – tai siis vakavammin tekemiseensä suhtautuvat – graffitimaalarit ovat. Olimme esimerkiksi Viivikonnan absurdissa autiokaupungissa, jossa keskellä metsää olevaa urbaania maisemaa leimaa hurjan mahtipontinen stalinistisen ajan klassismi. Pojat eivät kuitenkaan halunneet maalata näitä autioituneita aikansa muistomerkkejä lainkaan, vaan etsimme kohteeksemme rautatieaseman läheltä ja sivussa varsinaisesta kaupungista olevia osin romahtaneita rauniorakennuksia. 

Vanha mieskin jaksaa haahuilla romahtamisvaarassa olevassa keskenjääneessä sovhoosirakennuksessa.

EGS työssään.

EGS ja Signor Sick työssään.

Jan toi Leninin vierailulle sovhoosiin. Mukana Hélder Câmaran oivaltava aforismi: "When I give food to the poor, they call me a saint. When I ask why they are poor, they call me a communist."

J niinku Jan.

Osittain suhtautumista maalauspohjaan määrittelee aika. Tsaarinaikaiset linnoitusrakenteet tuntuvat olevan jo historiansa suojaamia. Niihin ei haluta kajota, vaikka eiväthän ne periaatteessa poikkea neuvostoajan linnoituksista millään tavoin. Vieras valloittaja on tullut ja manifestoinut valtaansa massiivisilla ja usein maisemaansa sopimattomilla, aggressiivisilla betoni- tai kivirakenteilla. Tsaarinaikaisissa rakenteissa on kuitenkin jotain romanttista historian havinaa, mutta neukkujen vallan manifestointia tuntuvat huoletta pilkkaavan kaikki – yhtä lailla oikealla kuin vasemmalla. 

Voikohan olla niin, että sadan vuoden kuluttua metsissä jäljellä olevat Neuvostoliiton ohjustukikohtien rauniot muuntuvatkin hiljalleen samanlaisiksi kohteiksi, ja risteyksiin aletaan laittaa niillekin tienviittoja? Ja silloin graffitin maalaaminen niiden seiniin ei ehkä enää tunnukaan niin hyvältä. 

Oli miten oli, me teimme tihutyötämme surutta.

EGS ja Signor Sick maalaavat omia signeerauksen kaltaisia piissejään usein yhdessä, väliin toisiinsa liittäen tai ainakin värimaailmaltaan keskinäistä vuoropuhelua käyden. Kyse on eräänlaisesta merkitsemisestä. EGS itse on sanonut: ”Haluan, että graffitit sopeutuvat ympäristöön. En halua kapinoida niillä. Siksi tykkään tutkia hylättyjä ja unohdettuja paikkoja. Taltioin jollain tavalla niiden historiaa tekemällä sinne teoksen.” 

Näin me teimme. Jan maalasi ensimmäiseen kohteeseen myös jättimäisen tatuoinnin, jossa oli hänen tuoreehkon tyttöystävänsä nimi. 

Jan teoreettikona.

Kaikki kolme samassa.

Ja pitihän minunkin vähän leikitellä. En kuitenkaan yrittänyt jäljitellä graffitimaalareita vaan käytin seinän muotoja hyväkseni.

EGS, Signor Sick ja vartiotorni.

Tämä lienee se varsinainen provokaatio. Viktor Kingisseppiä (1888–1922) ei Saarenmaalla juurikaan rakasteta.

Toisessa ohjustukikohdassa EGS ja Signor Sick jatkoivat omalla linjallaan, mutta Jan halusi tehdä ”jotain poliittisempaa”. Niinpä ehdotin, että tatuointiin tulee nimeksi Viktor. Poliittisuuden vaatimuksesta mieleeni tuli nimittäin välittömästi Viktor Kingissepp (1888–1922), saarenmaalaissyntyinen bolševikki, jonka Viron salainen poliisi KAPO teloitti vuonna 1922. Saarenmaan pääkaupunki Kuressaare kantoi nimeä Kingisepa vuodet 1952–1988, ja sen keskusaukiota koristi kuvanveistäjä Matti Varikin (1939–2011) Kingissepista tekemä monumentti. Veistos paljastettiin vuonna 1988, mutta se myös poistettiin samana vuonna. Nyt paikalla on kuvanveistäjä Amandus Adamsonin (1855–1929) vuonna 1928 samalle paikalle pystytetyn vapaussodan muistomerkin rekonstruktio – ja melko ironisesti sekin on juuri Varikin käsialaa.

Virolaisen julkisen veistotaiteen historia on siis täynnä tragikoomisia tarinoita. Virossa on myös poistettu lukematon määrä poliittisesti sopimattomia muistomerkkejä. Eniten minua on harmittanut se, että virolaiset ovat olleet hanakoita poistamaan omia kommunistejaan historiasta. Eivät he mitään miehittäjiä olleet vaan osa omaa virolaista historiaa. Se pitäisi osata sietää. 

Toisena kohteenamme olleen ja nyt Viktorin tatuoinnilla varustetun ohjustukikohdan omistaa nykyään Viron vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö Kaitseliit – siis jonkinlainen suojeluskunta tai kansalliskaarti. He purkavat parhaillaan tukikohtaa, jossa on kymmeniä rakennuksia. Vanhan neukkuaikaisen ohjushangaarin betoniovessa oleva Kingissepista muistuttava tatuointimaalaus asettuu merkityksellistäjänä monenlaiseen kontekstiin. Kaitseliitin miehiä ottaa varmasti pannuun, ja luulen heidän maalavaan sen peittoon varsin nopeasti – kuuluu rakennus sitten purettaviin tai säilytettäviin. Jotenkin olisi Kingisseppin veistoksen kanssa analogisesti aika hauskaa, että he tulisivat purkamaan sen, mutta ennen purkamista maalaisivat kuitenkin halveksimansa bolševikkijohtajan sitä ennen peittoon.

Ei minulla kovin rikollinen olo ole.

***

Tässä vielä Matti Varikin (1939–2011) yllä mainittu tragikoominen Kingisseppin muistomerkki. Jos en nyt ihan väärässä ole, sijaitsee se tällä hetkellä Tallinnassa Maarjamäen museon takapihalla hylkyveistosten hautausmaalla. Varik itse totesi eräässä haastattelussa, että pankaa vain se soraksi.

Julkaistua 790 & Virossa 186: Harmosuolaheinämittarin kauneudesta

Silloin kun elämä on ulkoisesti aika pientä, on se kuitenkin lopulta aika isoa. Tuijottelen joka aamu ulko-oveani, ja siitä lähti viime viikon torstain Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini:

Harmosuolaheinämittarin kauneudesta

Olen viettänyt aikaani muutaman viikon pöpelikössä – pikkuruisessa viiden talon kylässä – ja yrittänyt kirjoittaa kirjaa. Palaan piakkoin jatkamaan. Ennen paluuta on kuitenkin käytävä kirjastossa hankkimassa muutama hyönteis- ja perhoskirja, jotta saan elämääni vähän enemmän jäsennettyä. Olen nimittäin kirjoittamisen sijaan tuhlannut aikaani miettien perhosia ja sitä, miten vähän tällainen umpiurbaani ihminen luonnonympäristöään tuntee.

Kun menen aamukahville ulos, on ovessani joka aamu kuin liimautuneina jokunen yöperhonen. Tunnistan päivällä nurmikollani liihottelevista perhosista suurimman osan: amiraaliperhoset ovat joukolla kiinnostuneita oven eteen varisseista omenoista, ja silloin tällöin pihaa kaunistaa yksinäinen suruvaippa, joka on mielestäni yksi kauneimmista. 

Ovessa tuntikausia jököttävät pienemmät ja vaatimattomammat perhoset ovat paljon vaikeampia. En ollut aiemmin kiinnittänyt niihin juurikaan huomiota, mutta kerran vahingossa ryhdyin tutkailemaan yhtä samassa paikassa viihtyvää perhosta, jota oven kolisuttelu ei tuntunut häiritsevän lainkaan. Se viihtyi paikallaan varhaisesta aamusta aina puoleenpäivään saakka. Sain siis tarkastella sitä kaikessa rauhassa ja otin siitä useamman valokuvankin. Erään Facebook-kaverini avulla sain sen tunnistettuakin: se oli harmosuolaheinämittari.

Harmosuolaheinämittari ovessani.

Nyt käyn oveni tarkkaan läpi joka aamu. Lajit vaihtuvat aika usein. Harmosuolaheinämittarin lisäksi lempilajieni joukkoon on liittynyt tammilovimittari. Sen verran olen googletellut, että tiedän sen lepäävän päivät teeskennellen olevansa kuollut lehti. Yhtenä aamuna ulkohuussissa sellainen lennähti paidanhihaani, eikä lähtenyt millään pois. Tuntui aika hauskalta, että siinä se nyt esittää hihassani kuollutta lehteä. 

Tammilovimittari ovessani.

Olen aika addiktiivinen ihmistyyppi, ja kun sattumalta innostun jostain, saatan alkaa harrastaa aihetta liiankin ahkerasti, toisinaan pakkomielteenomaisesti. Vaikka aionkin hankkia nyt jonkin verran tietoa yöperhosten maailmasta, olen päättänyt pitää itseni kurissa ja opiskella seuraavan muutaman viikon aika vain pari uutta lajia. Jos alkaisin vanhenevana miehenä harrastaa perhosia, olisi urakka liian iso: pelkästään mittareita tunnetaan 26 000 lajia.

Yksikin tunnistettu perhonen antaa yllättävän paljon iloa. Kun olin saanut harmosuolaheinämittarin tunnistettua, oli hauska havaita muutaman välipäivän jälkeen uuden yksilön lepo ovessani. Mennessäni aamukahville ajattelin mielessäni: ”Kas, harmosuolaheinämittari on palannut.” Tunsin tunnistamisen iloa ja vähän ylpeyttäkin siitä. Ei minun ystävistäni varmaan kukaan tunnistaisi harmosuolaheinämittaria. 

Aloin myös pohtia perhosten estetiikkaa. Miksi näyttävän näköiset ja runsaskoristeiset päiväperhoset tuntuvat kauniimmilta kuin väritykseltään vaatimattomat ja paikallaan jököttävät yöperhoset?

Luulen, että kyseessä on vähän samanlainen ilmiö kuin taiteen kanssa. Kun tietää enemmän ja on katsonut enemmän ja oppinut myös tarkentamaan katsettaan, alkaa löytää nyansseja aivan uudella tavalla. Useimmat päiväperhoset ovat kuvioiltaan sellaisia, että niiden kaksijakoinen symmetrisyys on varsin selkeä. Harmosuolaheinämittarissa sen kaksi viivaa – toinen paksumpi ja toinen paljon hennompi kulkevat yhtenäisesti siiven kärjestä toiseen, koska sen ruumis on siipien alapuolella näkymättömissä. Maallikko kun olen, uskallan sanoa sen muodon muistuttavan riippuliidintä. Ensin se ei tuntunut oikein kauniilta. Luulen tämän johtuvan siitä, ettei se vastaa sitä kliseistä perhostyyppiä, jota esimerkiksi lapsuuteni kansakoulun piirustustunneilla yritettiin opettajan johdolla hahmottaa. Sitä on siis aika varhain jo oppinut sen, miltä oikean perhosen pitää konventionaalisessa mielessä näyttää. Olisi ollut varmaankin aika radikaalia piirrellä Porvoon vahaliiduilla ruskeanharmaita yöperhosia siivet supussa. 

Tätä kahvilla pohdittuani ajauduin myöhemmin toisen mukin aikana miettimään sitä vastuuta, joka kuvismaikoilla todellisuudessa on sen suhteen, miten lapsi oppi maailmaa hahmottamaan ja sitä kuvaamaan ja lopulta epäilemättä arvottamaankin. Oppii sen, miltä asioiden ikään kuin tulee näyttää. Olen itse asiassa vieläkin vihainen kansakoulun luokanopettajalleni. Hän moitti minua siitä, että piirsin ilmapallonmyyjälle tuolloin muotiin tulleet leveälahkeiset farkut. ”Ei ilmapallonmyyjällä voi olla tuollaisia housuja”, hän totesi tylysti. ”Turhaa erikoisuudentavoittelua.”

Toinen esteettinen ulottuvuus ja innostus tulee sanoista. Kuusikymppisenäkin voi oppia aivan uuden sanojen maailman. Osa siitä on silkkaa runoa. Pelkkiä mittareitakin on vaikka millä mitalla, ja kaikki sanat ovat minulle uusia: ahdepikkumittari, harmopaatsamamittari, jänönvihmamittari, kaunovarpumittari, korpivarjomittari… 

Odottelen jo paluuta ulko-oveni luokse. Mutta mitenkähän saan sen kirjani kirjoitettua? 

***

Ja kun palasin ulko-ovelleni, eiköhän herhiläinen pistänyt minua. Se varmaan loukkaantui siitä, etten maininnut sitä jutussani vaikka kuvasinkin sen. Kävin Kuressaaressa apteekissa hakemassa allergialääkettä – hydrokortisonia minulla oli matkatavaroissanikin.

Kurat! sanotaan viroksi. Otti kipeetä. Tässä tuo elukka, jota en montaa kertaa ole elämässäni nähnyt:

 

Jukaistua 789 & Näyttelykuvia 1043: Lumouksen alueelle

Terveisiä edelleen Saarenmaalta, missä yritän kirjoitan kirjoittaa kirjaa. Toissa viikonloppuna piipahdin kuitenkin Suomessa ripustamassa ja avaamassa Eemil Karilan (s. 1978) näyttelyä (5.–30.9.) Galleria Ortonissa sekä lukemassa radiokolumnin, joka tulee kohta perässä tänne.

Tässä Karilan esittely gallerian verkkosivuille:
(Blogger temppuilee, enkä saa fontteja säädettyä haluamallani tavalla)

Lumouksen alueelle

Berliinissä jo vuosia vaikuttanut kuvataiteilija Eemil Karila (s. 1978) on opiskellut sekä Viron että Suomen kuvataideakatemiassa ja on ollut lukukauden myös Caracasissa, Venezuelassa.   

Eemil ripustamassa.

Karila on tehnyt työtään monen median parissa. Galleria Ortoniin hän toi tuoreita maalauksiaan, jotka ovat osin saaneet innoituksensa Albrecht Dürerin (1471–1528) teosten teemoista ja pienistä taiteilijaa kiinnostaneista yksityiskohdista, osin vedenalaisen maailman oudosta lumovoimasta.

Karila ei luonnostele vaan maalaa intuitiivisesti ja seuraa maalauksen itsensä viitoittamaa tietä. Lopputulos saattaa olla hänelle itselleenkin yllätys. 

Varhaisempaa taidehistoriaa kommentoiva maalaustaide on varsin suosittu menetelmä, mutta Karila lähtee varioimaan sitä myös toisenlaisiin syvyyksiin, joilla on ikiaikainen mytologinen tausta. Vedenalaisen maailman symboliikka on yksi tällainen ihmisenä olemisen perusasioihin kytkeytyvä ammennettavissa oleva lähde. Vedenalainen maailma on usein peilikuva reaalisesta maailmastamme, siihen liittyvissä myyteissä sitä kansoittavat ihmisen kaltaiset olennot, erilaiset haltijat ja vetehiset ja myös monenlaiset muodonmuutokset, kuten esimerkiksi merenneidot (nereidit), jotka ovat tunnettuja eri kulttuureissa kautta koko maailman.

All we can hope is a beautiful end, 2016, öljy kankaalle.

Vedenalainen maailma muistuttaa myös jollain tavoin unen maailmaa ja sen tapahtumat unen logiikkaa. Tai ehkäpä pitäisi pikemminkin puhua unen ja valveen välisestä rajatilasta, jossa uni vie jo mukanaan mutta jossa tietoisuudella on vielä oma roolinsa. Kyse on ns. hypnagogisesta tilasta, joka poikkeaa unesta siinä, että kosketus on todellisuuteen on vielä säilynyt. Ranskalainen filosofi ja kirjailija Maurice Blanchot (1907–2003) on kuvannut tätä tilaa: ”Kuvan nimissä puhuva asia vuoroin puhuu vielä maailmasta, vuoroin johtaa meidät lumouksen määrittämättömälle alueelle.” (Kirjallinen avaruus, ai-ai 2003) 

Bildnis eines Mannes, 2016, öljy kankaalle.

On kuin Karilan maalaukset kertoisivat juuri tästä siirtymävaiheesta: sinänsä neutraalin tai historiallisesti aikaansa ja paikkaansa asettuvan kuva-aiheen päälle alkaa liukua unenomainen lumous, jossa kaikki on mahdollista.
Taiteilija tietää, mitä tekee mutta toisaalta ei olekaan siitä enää niin varma. Tähän välitilaan ja epävarmuuteen katsojankin on lumoavaa solahtaa.

Julkaistua 788 & Virossa 185 & Näyttelykuvia 1042: Piilottamisesta ja näyttämisestä

Tämä oli aivan unohtua. Galleria Ortonissa on perinteisesti elokuussa virolainen vieras. Nyt vuorossa on tallinnalaisen kuvanveistäjän Tiiu Kirsipuun (s. 1957) näyttely Piilotettu hurmaa (8.8.–2.9.). Huomenna vielä ehditte. 

Ortonin luottoripustaja Olavi Pajulahti (s. 1944) ja Tiiu Kirsipuu mittailemassa ruuvin paikkaa.

Sunnuntaina ripustamme sitten Berliinissä nykyään vaikuttavan Eemil Karilan (s. 1978) näyttelyä, jonka avajaisiin ensi maanantaina olette kaikki klo 17.00 tervetulleita.
Tässä gallerian verkkosivuille kirjoittamani Kirsipuun näyttelyn esittely:

Piilottamisesta ja näyttämisestä

Galleria Ortonin vuoden 2016 virolainen vieras, tallinnalainen kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957) on valmistunut Viron taideakatemiasta vuonna 1983 ja toiminut sittemmin opettajana samassa oppilaitoksessa. Nykyään hän opettaa Tallinnan yliopistossa.

Kirsipuu on Suomessa tuttu tekijä jo vuosien takaa: monipuolinen veistäjä on veistänyt jopa lunta ja jäätä – hän oli mukana jo vuonna 1988 Savonlinnan kansainvälisen lumiveistokilpailun voittajajoukkueessa. Pellossa hän oli vuonna 1999 puolestaan voittamassa jääveistoskilpailua. 

Kirsipuu on myös mestari hieman vakavammassa veistotaiteessa – usein materiaalinaan pronssi. Tunnetuin hänen monista julkisista veistoksistaan on varmaankin Kahden Wilden veistos (1999) Tartossa. Viron valtio lahjoitti kopion tästä Eduard Vildeä ja Oscar Wildea kuvaavasta veistoksesta myöhemmin vuonna 2004 myös Irlantiin, Galwayn kaupunkiin. 

 

Tuoreita pronssiveistoksia on tarjolla myös Kirsipuun Galleria Ortonin näyttelyssä. Teossarja Piilotettu hurmaa (2016) koostuu kuudesta henkarista roikkuvasta naisten vaatteesta, jonka läpi pilkottaa rinta – tai jopa kuusi rintaa erektiivisine nänneineen. Teosten tunnelma on moninainen: niitä voi tarkastella hieman surreaalisina objekteina tai sitten vaikka nykyisistä taideteorioista tunnetun ”miehisen katseen” kritiikkinä ja dekonstruktiona. Eikä sovi myöskään unohtaa sitä, että Kirsipuun teoksissa on usein mukana myös huumoria – eikä mitään vitsejä vaan esimerkiksi moniselitteisesti piilotettua lempeää ironiaa. 

Kirsipuun veistosten herättämien historiallisten ajatusten kirjo on laaja. Ainakin minulle heräsi mielleyhtymiä yhtälailla Efesoksen Artemikseen, antiikin monirintaiseen hedelmällisyyden jumalaan, kuin nykyaikaiseen märkä T-paita -kilpailuihin. Osin epäluonnolliset figuurit herättivät myös outoa torjuntaa, millä lienee jotain sukua taideteoriasta tuttuun abjektin käsitteeseen. Kyse on oudosta inhosta tai kuvotuksesta, jota katsoja tuntee minuuden ja toiseuden rajapinnalla. 

Ehdotan silti, että hedelmällisin tapa lähestyä Kirsipuun teoksia on tarkastella niitä kuvanveistäjälle tyypillisen katseen ilmentyminä. Veistäjä ei näe pelkästään silkkaan havaintoon perustuvia muotoja vaan myös kuvittelee peitetyn takana olevia muotoja. Hän näyttää ja piilottaa taas jotain muuta.

Taide onkin usein piilottamisen ja näyttämisen leikkiä, jossa pelkkä näköhavainto ja kuvaaminen eivät ole ainoita oleellisia seikkoja. Havainto sekoittuu mielikuvitukseen ja historiaan. 

***

Tässä vielä Galwayssa viime vuonna kuvaamani Kaksi Wildeä. Siinä minä pidin röökitauon äijien välissä penkillä: