Julkaistua 800 & Guggenheim Helsinki 68: Avoin kirje sosialidemokraattisille ja vihreille edustajille Helsingin valtuustossa

Olen pitänyt blogia vähän huonosti yllä. Anteeksi siitä. Olin pitkään Virossa ja nyt välillä on ollut kiire ja välillä väsy. Rästijuttujakin on kertynyt, ja yritän palata niihin viikolla. Tällaisen avoimen kirjeen väänsin kuitenkin tänään, ja se pitää jakaa heti, koska h-hetki on jo keskiviikkona: 

Avoin kirje sosialidemokraattisille ja vihreille edustajille Helsingin valtuustossa

Guggenheim-keskustelu tuntuu jatkuvan loputtomiin, mutta laittakaamme elinkeinopolitiikka, kannattavuuslaskelmat ja veronmaksajanäkökulma hetkeksi sivuun. 

Olen ammatiltani taidekriitikko, ja varmaan siksi minua on huolettanut tässä keskustelussa taiteen asema. En kuitenkaan halua puhua edes taiteen laadusta tai Guggenheimin taiteellisesta linjasta, ja tunnustankin ihan iloisesti, että mielestäni Guggenheimissa järjestetään koko ajan hyviä ja kiinnostavia näyttelyitä – kuten vaikkapa juuri nyt päällä oleva Agnes Martinin näyttely, joka jo yksin riittäisi minulle New Yorkin matkan syyksi – ja että säätiöllä on varsin laadukkaat taidekokoelmat. 

Paljon enemmän kuin tarjolla olevan taiteen taso minua huolestuttaa se muutos, joka taidemaailmaamme uhkaa muutenkin koko ajan ja jossa Guggenheim olisi jälleen iso askel huonompaan suuntaan. Tarkoitan sitä peliä, jossa taide muuttuu enenevässä määrin eliitin kentäksi ja vaihdon välineeksi ja jossa juuri Guggenheim kansainvälisistä instituutioista on ollut kärkinimiä. Siksi juuri New Yorkin Guggenheim on joutunut viime vuosina useiden mielenilmausten tapahtumapaikaksi ja kohteeksi. 

Olisin halukas uskomaan, että juuri sosialidemokraatit ja vihreät – vasemmistolaisten rinnalla – ajaisivat Suomeen ja Helsinkiin aivan toisenlaista taidemaailmaa, jossa ihmisen kokoiset teot ovat etusijalla ja jossa uskotaan rohkeaan oraalla olevaan nykytaiteeseen, marginaalin voimaan sekä taiteen emansipatoriseen vaikutukseen. Guggenheim ei tätä edusta. Se edustaa instituutiota, joka haalii johtokuntaansa miljonäärejä tai nykyään jo miljardöörejä. Tämä muuttaa myös tapoja esittää taidetta. On aika irvokasta trickle down -teoriaa, jos idea on se, että kansalaiset saavat hyötyä rikkaiden verovähennetyistä taidehankinnoista katsellessaan niitä näyttelyissä, joista tulee lähinnä omistajiensa mausoleumeja. Näin Guggenheimissa toimitaan: esimerkiksi kreikkalainen liikemies ja taiteenkeräilijä Dimitris Daskalopoulos valittiin Guggenheimin johtokuntaan vuonna 2009, ja vuonna 2011 Bilbaon Guggenheimissa nähtiin hänen kokoelmansa mittava näyttely. Tarjolla oli varmaankin hyvää taidetta, mutta minun on pakko todeta painokkaasti, että mielestäni ei ole kovin kiinnostavaa katsoa taidetta sen omistussuhteiden kautta jäsenneltyinä ja luokiteltuina. Tällaista lähestymistapaahan esimerkiksi Berndt Arell yritti tuoda Kiasmaan toimiessaan lyhyen aikaa sen johtajana: vaikkapa vuoden 2010 Cream-näyttely, jossa tarjoiltiin epäajankohtaisessa näyttelyssä niitä aikoinaan kohutun brittitaiteen kalliita helmiä, joita oli sattunut jäämään tähteeksi aina etelähelsinkiläisiin taidekokoelmiin ostettavaksi saakka. Mitään jälkiä suomalaiseen taide-elämään tämä näyttely ei jättänyt. 

Juuri tällaista taidemaailmaa kuitenkin Guggenheim Helsinki olisi tuomassa Suomeen. Sen johtokuntaan mahtuisi varmaan jokunen suomalainenkin miljonääri, ja sitten meillä olisi tilaisuus nähdä heidän kokoelmiaankin – vaikkapa Zabludowicz, Ehrnrooth ja Seppälä, jotka kaikki harrastavat kallista taidetta – Guggenheimin nimen suojissa. Siitä syystä he lahjoitusrahaansa tarjoavat – eivät mistään altruistisista syistä. 

Minun on vaikea uskoa, että sosialidemokraatit ja vihreät oikeasti haluaisivat viedä taide-elämäämme tällaiseen elitistisempään suuntaan. Olen kuitenkin huolestuneena seurannut sitä epävarmuutta ja hajontaa, joka molempien valtuustoryhmissä on vallalla. Eikö kuitenkin juuri teidän pitäisi olla mukana luomassa uudenlaista ja rohkeaa kulttuuria, joka ei kumarra eliitin konsensukselle? Eikö juuri teidän pitäisi olla mukana rakentamassa sellaista Helsinkiä, jossa luovuus saa kukkia ennustamattomilla tavoilla – sekä ruohonjuuritasolla, jota voimme tukea, että omissa käsissämme olevissa instituutioissa, joiden toimintaa voimme myös kriittisesti valvoa estäen niitä luutumasta. Tässä yhteydessä en malta olla esiin kuitenkin vielä joitain lukuja. Nyt olemme mahdollisesti laittamassa rahaa yli 100 000 000 hankkeeseen, jota emme liiemmin voi kontrolloida. Miten me samalla tuemme omia instituutioitamme ja sitä ruohonjuurta, missä tulevaisuuden taide syntyy? Esimerkkinä vaikkapa yhdistyspohjainen Galleria Huuto, joka on rikastuttanut helsinkiläistä taide-elämää uskomattomalla energialla ja varsin hyvin tuloksin jo vuodesta 2002. Kaupungin tuki Huudolle on ensi vuonna 3000 euroa! Esimerkkinä myös omista instituutioista Helsingin taidemuseo HAM, jonka hankintamäärärahoista kaupunki säästösyistä leikkasi ensi vuodelle 2/3 pois. Tänä vuonna se oli 155 000, ensi vuonna vaivaiset 58 000, millä ei kokoelmia uskottavasti enää kartuteta. Samaan aikaan pitäisi sitten rahoittaa veronmaksajien rahoilla rikasta ulkomaista säätiötä. Ei tällaista taidepolitiikkaa yksinkertaisesti voi harjoittaa. Eivät ainakaan sosialidemokraatit ja vihreät voi olla sen takana säilyttäen uskottavuutensa demokratian, kansalaisyhteiskunnan ja paremman elämän puolesta puhujina. 

Pyydän siis teitä harkitsemaan tarkkaan keskiviikon äänestystä.

Otso Kantokorpi

helsinkiläinen taidekriitikko, toimittaja ja kolumnisti

Julkaistua 799: Onko sininen reikä?

Anteeksipyyntöni siitä, että olen pari viikkoa ollut henkisesti vähän poiskulkeutunut, enkä ole jaksanut päivittää blogia. Ja fyysisestikin olen vielä poissa: parhaillaan Tartossa ja viime viikon vietin Hiidenmaalla.

Juttuja on kuitenkin tullut kirjoitettua. Alla näyttelytiedote, jonka tein Lahden taideinstituutista tänä vuonna valmistuneelle Niklas Ingeliukselle (s. 1992)

Olin aika tarkkaan vuosi sitten instituutissa tutoroimassa sen vihoviimeistä vuosikurssia, jolloin tutustuin Ingeliukseen. Olin vielä saman porukan Tallinnan taideretken matkaoppaana (yritin linkittää tähän matkaraportin blogista, mutta enhän minä näköjään ollut sellaista edes tehnyt – harmi: meillä oli tosi monipuolinen matka).

Ingelius vuosi stten – ei vielä niin sinisenä.

Tässä Ingeliukselle tekemäni teksti. Hänen näyttelynsä (13.–27.11.) on parhaillaan päällä Galleria Nuovossa. Suosittelen vakavasti – hän on selkeästikin ns. lupaus.

Onko sininen reikä?

Niklas Ingelius pakoilee representaatiota. Jopa niin paljon, että hänen Lahden taidekoulun opinnäytetyöstään ei löytynyt koko sanaa, kun tein sanahaun. Sen sijaan hän kertoo, että lokit voivat alkaa kerjätä ruokaa, kun ne pelkästään näkevät punaisen pisteen. 

Taiteilija voi taiteilijatarvikeliikkeessä kokea värejä kuin vieheinä. Krappilakka! Kuinka houkutteleva onkaan tuo tuubi punaista, jota on valmistettu värimataran (Rubia tinctoria) juuresta saatavasta alitsariinista. Punainen on Ingeliuksellekin vaarallinen atrappi, houkutin. Se houkuttelee objektien maailmaan, ja sinne Ingelius ei tunnu haluavan. Hän on ollut vaikuttunut yhdysvaltalaisen filosofin John Deweyn tavasta erottaa taide-esine ja taideteos toisistaan. Esineen voi ripustaa, mutta teos on kokemus. On kuin Ingelius näyttelyssään yrittäisi ripustaa esineitä, jotka ripustuksestaan huolimatta kykenisivät muuntumaan kokemuksessa teoksiksi. Siksi ne varmaankin ovat sinisiä. Ingeliuksen mukaan nimittäin ”punainen on objekti, sininen on reikä”. Ingelius tavoittelee tilaa ja aineettomuutta, hakee ilmeisestikin niiden rajoja suhteessa representaatioon, jota ei kuitenkaan kokonaan voi pakoilla – vaikka kuinka haluaisi. Sininen on kuitenkin monelle väistämättä ainakin taivas. 

Olen vuosia sitten istunut Carolus Enckellin työhuoneella ja katsellut hänen monokromaattista sinistä maalaustaan, jota hän vuodessakaan ei ollut tahtonut saada valmiiksi. Sininen ei siis ole helppo kokeneellekaan maalarille.

Olen katsonut Ingeliuksen ”edellisen kauden” lähinnä mustavalkoista muistuttavia raita- ja ruutumaalauksia ja kehottanut häntä tutustumaan myös Matti Kujasalon tuotantoon. 

Kerron nämä siksi, että olen mielessäni sijoittanut Ingeliuksen modernistiseen perinteeseen. Olen ehkä kuitenkin ollut vähän väärässä. Hän taitaa olla metamodernisti par excellence. Hän on siis ehkä jo modernin ja postmodernin tuolla puolen – viittaan vaikka Metamodernistisen manifestin toiseen pykälään: ”We must liberate ourselves from the inertia resulting from a century of modernist ideological naivety and the cynical insincerity of its antonymous bastard child.” Juuri tätä Ingelius on tehnyt. Hän ei ole modernistisen sisäänpäinkääntynyt eikä postmodernistiseen tyyliin kepeän ironinen. Hän on utelias ja sellaisena vilpitön – metamodernismin myötä on puhuttu myös uusvilpittömyydestä. Ehkä hän haluaa vain vilpittömästi tutkia sitä mahdollisuutta, että sininen on reikä. Tai sitä miten sininen on reikä. 

Jään kuitenkin kiinnostuneena odottamaan Ingeliuksen punaisia maalauksia.

***

 

PS. Tässä vielä linkki tuohon Metamodernistiseen manifestiin. Senhän voisi vaikka suomentaa jonnekin.