Julkaistua 853 & 854 & 855: Munakkaaseen tumpattu tupakka & Haluan takaisin kirjamessuille! & Henkilöhistoria, tietoisuus ja rakenteet

Kaksitoista vuotta kestänyt radiokolumnistin urani päättyi vuodenvaihteessa, kun Yle Radio 1:n Kultakuume tuli tiensä päähän. Juha Hurme ja minä olimme alusta saakka parivaljakko, ja siinä rinnalla vaihteli joukko muita. Syksy oli jo hiljaisempaa, kun siellä ei haluttu antaa meille konkareille kenkää ja kuitenkin piti hankkia mukaan uutta verta. Niinpä Juhan ja minun vuorot puolitettiin, ja syksyksi jäi siten enää vain kolme kolumnia. Tässä ne kolme viimeistä:

Munakkaaseen tumpattu tupakka

Käyn uimassa Helsingin Itäkeskuksen uimahallissa. Käyn muissakin halleissa, mutta Itäkeskuksesta on muodostunut hiljalleen lempipaikkani.

Uin pitääkseni kuntoani yllä, mutta juuri Itäkeskuksessa toimintaan liittyy paljon muutakin. Siellä olen kuin pienellä lomamatkalla. Isossa poreilevassa lämminvesialtaassa on hämärä valaistus. Sieltä siirryn utuiseen höyrysaunaan. Palaan mielessäni kokemuksiini hamameista, turkkilaisista kylpylöistä. 

Lomakokemus jatkuu Itäkeskuksen ostoskeskuksessa, missä nautin Helsingin monikulttuurisuudesta. Ostan aina georgialaista lempikivennäisvettäni. Joutenolokin jatkuu, koska lopetan reissuni aina juomalla turkkilaista kahvia, ja toisinaan otan sen kanssa makoisan pistaasibaklavan. Nautin kahvini terassilla tupakan kanssa. Pelkkä kahvin tuoksu laukaisee usein muistot, mitä sen maku vielä vahvistaa. Palaan Niilin rantojen katukahviloissa nuoruudessani viettämiini aikoihin. 

Rentouttavan hetken nautinto on myös visuaalinen. Tarkkailen ohikulkijoita ja arvailen heidän etnistä taustaansa. Ihastelen nuorten somalinaisten kykyä näyttää muodikkailta huiviensa ja vartalon peittävien abayoiden erilaisten väriyhdistelmien avulla. Taskussani on aina kamera, ja usein tekisi mieli ottaa valokuvia, mutta eihän se olisi sopivaa, joten tallennan näkemäni vain muistojeni epämääräiseen joukkoon. 

Retki Itäkeskukseen on urbaania joutenoloa parhaimmillaan. Kokemus on oudosti kahtalainen: olen kuin jossain muualla, poissa arjestani, mutta samalla tiedostan, että mahdollisuus tähän on juuri minun kaupunkilaista arkeani. 

Olen viime vuosina ollut syksyisin Saarenmaalla yksin ja nauttinut kurkien muutosta. Oikeastaan kahvihetki turkkilaisessa kahvilassa on melko samanlainen. Toimintaa voisi nimittää kontemplaatioksi – esteettissävyiseksi mietiskelyksi, jossa yritän kohdistaa tietoisuuteni moniaistisesti koettavissa olevaan ympäristööni. 

Ihmiselämässä on aina häiriöitä. Muistan kun join aamukahviani tarkkaillen pellolla olevaa jättimäistä kurkiparvea. Yhtäkkiä Naton F-16-hävittäjä lensi Saarenmaan ylitse aiheuttaen yliäänipamauksen. Hieman samanlainen tuntemuksen koin, kun viimeksi join turkkilaista kahvia Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla. Olin vaipunut taas laiskan ja kokonaisvaltaisen kohteettoman tarkkailun valtaan, kun yhtäkkiä välähti voimakkaasti. Oli kuin joku olisi ottanut minusta läheltä salamalla valokuvan. Kyseessä oli Tallinnanaukion iso mainostaulu, joka välähti aina, kun kuvaksi vaihtui eräs kirkkaan valkoisella pohjalla oleva mainos. 

Kahvihetkeni meni melkein pilalle, kun tahtomattani ryhdyin seuraamaan valotaulun frekvenssiä. En kuitenkaan katsonut asiakseni loukkaantua. Olinhan keskellä kauppakeskusta – sellaiseenhan nämä mainostaulut jotenkin kuuluvat. Kyseessä ei ollut siis ruma kategoriavirhe – niin kuin vaikka munakkaaseen tumpattu tupakka. 

Tällainen kategoriavirhe – tai jonkun asian sellaiseksi tunnistaminen – juontuu pyhyyden, vaaran, puhtauden ja lian kulttuurisesta toisiinsa kietoutumisesta. Tätä on tutkinut brittiläinen antropologi Mary Douglas, jonka tunnetun kommentin mukaan ”lika on ainetta väärässä paikassa”. Likaa sellaisenaan ei siis ole olemassa, vaan se on aina osa järjestelmää. Douglasin sanoin ”lika on systemaattisen järjestämisen ja luokittelun oheistuote, joka syntyy, kun tähän järjestämiseen sisältyy sopimattomien elementtien hyljeksiminen”. Väännetään vielä rautalangasta: ”Ruoka ei itsessään ole likaista, mutta ruokatahrat vaatteissa ovat likaisia.” 

Tätä ryhdyin pohtimaan, kun Musiikkitalon uudesta jättimäisestä LED-screenistä – Pohjoismaiden suurimmasta –nousi somessa kohu. Palasin Douglasin pariin, koska halusin paremmin ymmärtää sen, miksi tunsin raivoa, kun luin Musiikkitalon toimitusjohtaja Pekka Kaurasen kommentin. Hänen mukaansa ”rakennusluvan myöntäminen Musiikkitalon mediaseinälle on kulttuuriteko”.

Raivoni syy on tietenkin se, että kuulun siihen joukkoon ihmisiä, joiden mielestä kulttuurille on suotava tietty itseisarvoisuus. Koen tuon itseisarvoisuuden olevan tae elämän mielekkyydelle. Kulttuurin on mielestäni pysyttävä niin paljon kuin mahdollista irrallaan yhteiskuntaamme riivaavalta välineellistävältä talousfundamentalismilta. Tätä taustaa vasten Ikean tai L’Oréalin mainos Musiikkitalon kyljessä on kuin munakkaaseen tumpattu tupakka – rivo ja vastenmielinen. 

Kategoriavirheitä tehdään myös kielen tasolla. Toisinaan tarkoitushakuisen retorisesti. Sanan ’kulttuuriteko’ käyttäminen tässä yhteydessä on sekin raivostuttavaa. Musiikkitalon sisällä voidaan tehdä kulttuuritekoja, mutta valotaulun pystyttämistä sen seinään tuskin voidaan pitää sellaisena – paitsi sellaisessa murenevassa järjestelmässä, jossa sanat tyhjenevät merkityssisällöistään. 

Kun sanat eivät enää tarkoita mitään, häviää elämästä niiden avulla jäsenneltävissä ja hahmotettavissa oleva mieli.

Haluan takaisin kirjamessuille!

Helsingin kirjamessut alkoivat tänään. Olen osallistunut tapahtumaan alusta saakka useassa roolissa. Olen ollut siellä kustantajana, kirjailijana ja paneelikeskustelijana. Viime vuosina olen yrittänyt vältellä tapahtumaa, enkä ole ainoa, jolle on käynyt näin. Syitä on useita. Kirjallisuuden maailma on minulle intiimi ja keskittymiselle rakentunut yksityinen alue. Messuilla 80 000:n ihmisen kanssa saan paniikkihäiriötä muistuttavan olon. Jouduttuani sinne viime vuosina olen halunnut nopeasti ulos. Toinen syy on kulttuurityöläisen normaali nykysaldo: en halua nähdä kymmeniä kirjoja, jotka välittömästi haluaisin, jos varaa on vain yhteen tai kahteen. Viime vuonna kävi jopa niin, että tulin kotiin Kirjamessujen yhteydessä järjestettävän Viini ja ruoka -tapahtuman kautta ja toin mukanani kirjojen sijaan kolme juustonpalaa, joita sitten nautin viinin ja hyllyssäni odottaneen lukemattoman kirjan kanssa. Kolmas syy on kai kyllästyminen. Samojen tuttujen kanssa tulee vaihdettua samat kommentit vuodesta toiseen. Tapahtuma on kuin toisteinen joulu tai eläkejuhlat, jolloin joku saattaa saada lahjaksi kolme samanlaista Aalto-vaasia. Joka lokakuu samaan aikaan saisin kuunnella Rosa Liksomin, Virpi Hämeen-Anttilan ja Sofi Oksasen ajatuksia maailman menosta. Tänäkin vuonna Liksom on lavalla ainakin seitsemän kertaa. Samaan seitsemään pääsin, kun laskin Hämeen-Anttilan esiintymiset. Vieläpä arvostan näitä kaikkia – Liksomin uusin, Everstinna jo odottaa makuuhuoneessa, kunhan vaimo pääsee sen loppuun.

Tutkija ja kriitikko Raymond Williams on eritellyt kulttuurin prosesseja käyttämällä jakoa ”vallitsevaan, jäänteenomaiseen ja orastavaan”. Kirjamessut edustavat selvästikin hegemonista, vallitsevaa kulttuuria, vaikka siellä jonkun salin nurkassa puhujalavalla olisikin kokeellinen runoilija kuuden kuulijansa kanssa. Siellä niitä uusia merkityksiä, uusia arvoja ja uusia käytäntöjä kuitenkin luodaan. Kun miettii Helsingin kirjamessujen elinkaarta vallitsevan, jäänteenomaisen ja orastavan kulttuurin ristivedossa, onkin ehkä varin oireellista, että kokeellista runoa julkaiseva osuuskuntamuotoinen kustantamo Poesia ilmoitti jäävänsä pois tänä vuonna. Poesian hallituksen puheenjohtaja Pauliina Haasjoki kommentoi: ”Siitä huolimatta pitäisi uskaltaa tarjota sellaisia keskusteluja ja esiintymisiä, jotka voisivat olla yleisölle uusi kiinnostuksen kohde. Jotakin, mikä ei välttämättä edes muistuta mitään aikaisempaa. Siihen pitäisi olla tämän mittaluokan tapahtumassa varaa. Myös pienet yleisöt ovat arvokkaita ja jopa elintärkeitä kirjallisuudelle.”

Instituutioilla on tapana jähmettyä hyväksi havaittuihin toimintamalleihin. Helsingin kirjamessuilla ei välttämättä koeta muutospaineita, jos kävijämäärät kasvavat vuosi vuodelta.

Muutos on kulttuurissa monitahoinen asia. Instituutiot ja rituaalit luovat yhteisölle tiettyä turvallisuutta, jota on vaikea vaarantaa tai rikkoa. Samaan aikaan kuitenkin tiedämme, että taiteelta vaaditaan uusintamisen lisäksi uusiutumista, rajojen rikkomista ja uusien alueiden kartoittamista. Tästä syntyy vaikea ristiveto, jonka kanssa on tehtävä erilaisia kompromisseja. Uusiutuminen on usein markkinatalouden sanelemaa eleenomaista uusiutumista. Väliin se muistuttaa hammasharjabisnestä: joka vuosi on kehitettävä käänteentekevä ja patentoitu hammasharja, joka kuitenkin muistuttaa häkellyttävästi edellisen vuoden mallia. Eikä lopputulos todennäköisesti ole muuttunut mihinkään.

Toisinaan uudistus on vakavasti tarpeen: ajatelkaamme vaikka evankelisluterilaista kirkkoamme, joka joutuu elämään ikiaikaisten messukirjojensa ja rituaaliensa kanssa jatkuvan yhteiskunnallisen muutospaineen alaisena. Se myös kipuilee asian kanssa näkyvästi. 

Helsingin kirjamessut ei taida paljoa kipuilla. Kävijämäärät riittävät. Mutta hajaääniä alkaa kuulua. Esimerkiksi runoilija ja toimittaja Karri Kokko kirjoitti maanantaina Facebook-päivityksessään: ”Voisiko kirjamessujen asetelman kääntää toisin päin? Siis niin, että järjestetään lukijamessut, jossa kustantajat ja kirjailijat maksavat siitä, että pääsevät tapaamaan kirjojensa lukijoita. [ … ] ihan vaan ajatuskokeena: lukijat lavalle ja kirjailijat ja kustantajat yleisöön tekemään kysymyksiä. Olisihan se vaikuttava näky: isolla lavalla muutama hassu lukija, joiden pelkoja ja unelmia sadat kirjailijat ja kustantajat herkeämättä kuuntelevat.” 

Ajatuskokeet ovat tärkeitä. Taide usein syntyy ja elämäkin voi muuttua niiden myötä. Jo nyt huomaan haluavani takaisin kirjamessuille. Voisin esiintyä lukijana lavalla – tuoda hyllystäni kymmenen kirjaa, jotka ovat muuttaneet elämääni ja yrittää analysoida yleisölle sitä, mitä tuo muutos on ollut. Esitykseni jälkeen sitä hievahtamatta seuranneet Liksom, Hämeen-Anttila ja Oksanen – ja ehkäpä Kokkokin – esittäisivät minulle lukuisia kiinnostavia kysymyksiä.

Henkilöhistoria, tietoisuus ja rakenteet 

Olen jo kuusikymppinen äijä, mutta vasta viime vuosina olen alkanut arvioida omaa henkilöhistoriaani itsekriittisemmin ja nimenomaan suhteessa kanssaihmisiini. En ole ihan varma oletukseni paikkansapitävyydestä, mutta kuitenkin oletan, että suurin osa ihmisistä katsoo omien arvojensa olevan kohdillaan. Suurin osa ihmisistä haluaa kaiketikin kuulua ”hyvien ihmisten” joukkoon. Niin minäkin. Olen aina ajatellut, että olen hyvä ihminen – mahdollisia pahojakin tehdessäni. Pahan tekemisellekin kun tuppaa aina löytymään perusteet – varsinkin jälkikäteen, kun pitää yrittää perustella tekemiään vääriä valintoja sekä itselleen että muillekin.

Suurin osa meistä on aika taitavia jälkirationalisoinnissa. Usein sitä alkaa uskoa itseäänkin vaikka tietääkin valehtelevansa. Tehtyjen virheiden tunnustaminen itselleenkin on yllättävän vaikeaa. Kun on saanut jonkun asian selitettyä itselleen parhain päin, on se ikään kuin pois päiväjärjestyksestä ja sen voi antaa hiljalleen hiipua historian hämärään. Sitä ei tarvitse käsitellä enää.

Voi tietenkin olla, että karttunut ikä ja lisääntynyt tietoisuus vanhenemisesta saattavat houkutella katsomaan menneitä asioita. On kai jotenkin luonnollista, että vääjäämättä lähestyvä kuolema saa kysymään niitä vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole edes vastauksia: ”Tässäkö se nyt sitten oli?” ”Mitä olen saanut aikaiseksi?” ”Mitä olisin voinut tehdä toisin?” jne. Juuri nyt kuitenkin luulen, että kyse ei ole pelkästään vanhenemisesta vaan joistain suuremmista yhteiskunnallisista muutoksista, joiden myötä olen oppinut kuuntelemaan toisia ihmisiä tarkemmin ja miettimään omaa suhdettani ja henkilöhistoriaani heidän esittämiinsä kysymyksiin ja haasteisiin.

Tässä suhteessa viime lokakuussa alkanut #metoo-kampanja on ollut ainakin omalta osaltani tavattoman tehokas. Kampanjan tarkoitus on ollut lisätä tietoisuutta selvästikin merkittävästä ja kaiken yhteiskunnallisen toiminnan läpäisevästä seksuaalisen häirinnän ongelmasta. Juuri tätä tietoisuutta se on totisesti lisännyt. Kampanjan myötä olen käynyt omaa henkilöhistoriaani melko tarkasti läpi.

Miehenä tästä asiasta puhuminen ei ole aivan yksinkertaista. Tuntuisi jotenkin vastenmieliseltä ja tekopyhältä kiillottaa kilpeään ja yrittää osoittaa, että on ollut kohtuullisen nuhteeton. Aivan yhtä vastenmieliseltä tuntuisi ottaa jokin tapahtuma menneisyydestään esiin ja julkisesti tunnustaa vanhoja syntejään ja siten yrittää saada joku lunastus rohkean toimintansa ansiosta. Molempia reaktioita olen havainnut miesten yrittäneen some-keskusteluissa. Mukana on toki ollut myös silkkaa torjuntaa. Vaihtoehdot tuottavat minulle hämillisen olon ja halun vaieta, koska mikään vaihtoehto ei tunnu oikealta. Voisin palata kouluaikoihini ja kertoa jotain kiusaamisesta, joka varmaankin on luokiteltava seksuaaliseksi häirinnäksi. Olen ollut kiusaaja – en luultavasti sitä pahinta laatua, mutta kiusaaja kuitenkin. Oleellista ei mielestäni kuitenkaan ole se, että kertoisin jonkun paljastavan tarinan tässä ja nyt ja siten pyytäisin anteeksi naiskunnalta tai siltä tytöltä, jolle luokassamme ensimmäisenä sattui kasvamaan rinnat, joita meidän poikien piti pilkata. Paljon oleellisempaa on se, että olen ylipäänsä joutunut miettimään näitä asioita ja että mietintä on selvästikin muuttanut asenteitani. Moni niistä asioista, joille minulla on ollut tapana vain naureskella, on saanut uudet mittasuhteet ja merkityksen.

Sitä on myös alkanut sovittaa omaa henkilöhistoriaansa laajempaan yhteiskunnalliseen kehikkoon. #metoo-kampanjan toinen voimallinen seuraamus itselleni onkin ollut se, että selviteltyäni asioita itseni ja konkreettisen henkilöhistoriani kanssa olen ryhtynyt miettimään tarkemmin sitä kenttää, jolla ammatikseni toimin. Olen ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta enemmän tai vähemmän suomalaisen kuvataiteen keskiössä. Nyt olen monena iltana summannut kuluneiden vuosien tapahtumia ja kuulemiani juttuja yrittäen tunnistaa seksuaalista häirintää ja sen erilaisia ilmenemismuotoja. Koska minulla on voimakas sosiologinen tausta, olen yrittänyt ensin kartoittaa asiaa empiirisesti ja sitten jäsennellä sitä mielessäni paremmin ymmärrettäväksi, jotta voisin hahmottaa misogyniaa ylläpitäviä rakenteita. Prosessi on varmaankin vielä kesken, mutta oleellista on se, että tässäkin suhteessa kampanja on ollut varsin onnistunut. Tietoisuuteni on selvästikin lisääntynyt ja asenteeni ovat muuttuneet. Mistäkö tiedän sen? Siitä, että muistelen häpeillen tapahtumia, joille minulla oli äijäseurassa tapana naureskella vain hauskoina juttuina. Enää ei naurata yhtään. Sen verran olen naisten tarinoita kuluneen kahden kuukauden aikana lukenut.

Jäljelle jää lisääntyneen tietoisuuden siirtäminen arkiseen toimintaan. Ei ole sekään aivan yksinkertainen asia. Siinä taitaa olla loppuelämäksi tekemistä.