Julkaistua 270 & Näyttelykuvia 598 & 599 & 600: Kaupunki jakautuu kahteen luokkaan

Viime torstaina lähdin Kaapelitehtaalle katsomaan valokuvia. Suomen valokuvataiteen museolla oli kiinnostavan tapahtuman pressitilaisuus. Itä–Länsi-Battle (24.2.–25.3) on Photo Do -yhdistyksen (uusi dokumentaariseen valokuvaan keskittyvä ja jo kohtuullisen iso yhdistys) projekti, jossa itähelsinkiläiset valokuvaajat lähtivät tutkimaan Länsi-Helsinkiä ja päinvastoin. Vähän tuli sellainen olo, että ja idän ja lännen määrittely oli vähän levällään ja että projekti oli vähän liian nopeasti toteutettu, mutta tulos oli silti kiinnostava ja lupaava. Stereotypioitahan tässä yritettiin pöllytellä. Kirjoitin sitten Kauppalehteen asiasta jutun (alkuperäinen otsikkoni oli 'Idän ja lännen stereotypiat'), joka ilmestyi eilen:

Kaupunki jakautuu kahteen luokkkaan 

Dokumenttikuvaajat lähtivät tutkimaan itäisen ja läntisen Helsingin paikan hengen ja asukkaiden eroja 

Suomen valokuvataiteen museoon tuodaan vähän hiphop-henkeä, kun Itä-Helsingin ja Länsi-Helsingin joukkueet ottavat mittaa toisistaan yleisön avulla kuin katujen posset konsanaan.

Viime vuonna perustettu Photo Do -yhdistys on koonnut joukkoonsa valokuvan dokumentaarisuudesta ja kuvajournalismista kiinnostuneita henkilöitä. Jäsenistöä on kertynyt jo noin seitsemänkymmentä, mottonaan: ”Valokuvat eivät vain kuvaa todellisuutta, ne myös tekevät sitä.”

Photo Don ensimmäinen isompi tempaus oli koota taistelevat joukkueet itä- ja länsihelsinkiläisistä kuvaajista. Idän kuvaajat lähetettiin länteen kuvausretkelle ja toisinpäin. Teemoja oli tarjolla useita: koirista maahanmuuttajien kautta paikan henkeen ja kuolemaan. Lähtökohtana oli konkreettisesti kaupungin alueiden sosiaalinen eriarvoistuminen mutta myös toki tähän liittyvät kliseet ja stereotypiat, joita on usein hyvä purkaa juuri valokuvan keinoin. Näyttämällä miten asiat ovat ja näyttämällä myös sitä, miten asiat ovat usein ihan toisinpäin kuin niiden kuvitellaan olevan.

Touko Hujanen (s. ?): Bablo Maas ja Lumi (Kamppi), 2012. 

Itä-Länsi-Battle ei kuitenkaan ole mikään pitkä ja perusteellinen tutkimusprojekti vaan pikemminkin vähän huumorillakin toteutettu interventio. Projekti ei kerro mitään erityisiä totuuksia mutta ohjaa epäilemättä miettimään sitä, miten luulemme asioiden olevan. Onhan monen mielessä esimerkiksi selvää, että koiraroduista söpöt puudelit viihtyvät lännessä ja pahansisuiset pitbullit idässä.

Huumoria oli myös oheisohjelmassa: heti avajaisiltana järjestettiin itse varsinainen taistelu, kuvia arvioivan yleisön huutoäänestys, joka päätyi yllättäen ilmeiseen tasapeliin. ”Henkiseksi voittajaksi” todettiin kuitenkin itä, mikä oli varmaan odotettavaakin, sillä onhan itä lähempänä hiphop-kulttuuria – ainakin stereotypioiden mukaan.

Tältä porukalta voi siis ainakin odottaa raikkaita avauksia dokumentaarisen valokuvan maailmaan.

***

Ja oli museolla toinenkin pressi. Nykyään Suomessa vaikuttava, romanialaissyntyinen Octavian Bâlea (s. 1984) tutkaili näyttelyssään Flexi-in-security Redux (23.2.–25.3.) työvoiman liikkeitä. Tiedotteesta: "Hän tutkii paikallisyhteisön elämänmuutosta Saksassa paikkakunnalla, josta Nokian tehtaan tarjoamat työpaikat katoavat, ja tyhjenevää kylää Romaniassa. Sieltä kylän kaikki työikäiset muuttivat uuden tehtaan perässä toisaalle."

 Kahvia Ahmedin kanssa.

Ihmisiä on aina hauska katsoa ja globalisaation tuottamia yhteskunnallisia muutoksia on aina terveellistä katsella – jos nimittäin välittää maailmantilasta. Vähän minua häiritsi kuvien outo montteeraus mustille ja valkoisille kangaspohjille (valokuvaaja oli jossain ruotsalaisessa näyttelyssä nähnyt tällaisen ratkaisun ja kopsannut sen), koska kuvien voima selvästi heikkeni tämän kotikutoisuuden myötä:

    

Kiinnostava näyttely kuitenkin tämäkin.

***

Sitten kahville ja Jallulle Hima & Saliin, mutta matkalla vielä pysähdys Kaapelin Galleriaan. Siellä oli tarjolla harvinaista mustalaistaidetta – ja minä muuten käytän sanaa 'mustalainen' mustalaisystävieni käskystä – taiteilijapariskunta Damian Le Basin (1963) ja Delaine Le Basin (s. 1965) näyttelyssä Gypsy Revolution (2.–26.2.):

 

Taiteilijat ovat olleet HIAP:n residenssissä Suomenlinnassa, ja aika on ollut ilmeisen hedelmällistä, sillä tulosta on syntynyt. Villin anarkistisessa näyttelyssä oli purettu monin tavoin mustalaiskuvastoa ja puututtu sorron rakenteisiin. Tässä tiedotteesta: "Useat taiteilijat, kuraattorit ja kirjoittajat työskentelevät Le Basien projektin puitteissa muuttakseen rakenteita, jotka kontrolloivat “mustalaisuutta” käsitteenä, kansana ja kulttuurina. Sorron jatkuttua vuosisatoja on aika kukistaa ne puitteet, jotka edelleen ylläpitävät näitä rasistisia rakenteita. Le Basien mukaan “mustalaisten” on aika vallata “mustalaisuus” takaisin."

Onnistunut näyttely – ja myöskin hauska kaikessa vakavuudessaan.

Peter M. Brant ja Guggenheimin brändin arvo: Tapaus Red Elvis

Mitä kaikkea voikaan tapahtua, kun lainaa Guggenheimin järjestämään kiertonäyttelyyn omistamansa arvoteoksen? Esimerkiksi niin, että teos varastetaan kesken kierroksen ja myydään Guggenheimin säätiön hallituksen jäsenelle, joka sattuu olemaan ko. taiteilijan intohimoinen keräilijä!

Näin kävi Yhdysvalloissa asuvalle, ruotsalaissyntyiselle taiteenkeräilijä Kerstin Lindholmille, joka lainasi Andy Warholin (1928–1987) serigrafian Red Elvis (1962) Guggenheimin kansainväliseen kiertonäyttelyyn.

Guggenheimin Warhol-näyttelyn luettelo vuodelta 1999.

Kun Lindholm sitten myöhemmin yritti saada teosta takaisin, kävi ilmi että ruotsalainen taidekauppias Anders Malmberg, jolta hän oli aikoinaan ostanut teoksen 300.000 dollarilla, oli myynyt sen kesken kiertueen Solomon R. Guggenheimin säätiön hallituksen jäsenelle, eksentriselle miljönäärille ja Andy Warholin keräilijälle Peter M. Brantille 2,9 miljoonalla dollarilla. 

Andy Warhol: Red Elvis, 1962.

Sitten alkoivat oikeusjutut. Malmössä taidekauppias Malmberg tuomittiin vuonna 2003 kolmeksi vuodeksi vankilaan ja korvamaan 4,6 miljoonaa dollaria Lindholmille. Tässä linkki The New York Timesin asiasta kertovaan juttuun. Yhdysvalloissa juttu sai yllättävä käänteen. Connecticutin korkein oikeus käsitteli asiaa, ja jätti Warholin Brantin haltuun, koska tämä oli toiminut "hyvässä uskossa" ja vakiintuneiden  tapojen mukaisesti etabloidun ja hyvämaineisen taidekauppiaan kanssa. Tässä linkki The New York Timesin asiasta kertovaan juttuun vuodelta 2007. Teos siis jäi Brantin omaisuudeksi. Tässä vaiheessa sen arvioitu käypä hinta oli 12 miljoonaa dollaria. Tosin joidenkin arvioiden mukaan – ja Brantin hallussa teos edelleen on – sen käypä hinta oli tuolloin jo 25 miljoonaa dollaria (tässä linkki New York Daily Newsiin). Mikähän tuo hinta nykyään olisikaan?

Jos jaksatte olla ahkeria, tästä linkistä voitte lukea virallisen ja nälkävuoden pituisen pöytäkirjan Connecticutin tuomiosta. Tästä linkistä pääsette vähän nopeammalla luennalla. Tästä linkistä voitte todeta, että Yhdysvalloissa on "tärkeää tietää, kehen luottaa".

Tällaisia taiteenkeräilijöitä Guggenheim siis valitsee hallitukseensa. Brant tosin erosi – tai pantiin eroamaan, kuka noista ottaa selvää – Guggenheimin säätiön hallituksesta vuonna 2009. Enkä nyt jaksa paneutua hänen oikeusjuttuihinsa ja saatuihin tuomioihinsa veronkierrosta – joihin oli myös sotkeutunut Suomessakin tunnettu ja varmaan joidenkin ihailema kuuluisa galleristi Larry Gagosian.

Haluan vielä korostaa, että kyse ei nyt edes ole totuusarvosta (vaikka kannattaa lukea linkit tarkkaan ja miettiä niiden oikeellisuutta ja samalla omaa oikeustajuaan), joka tässä tapauksessa lienee kiistaton – jopa niin, että Hesarin pikkuruinen Guggenheim-apologeetta Vesa Sirénkään ei pääse "korjaamaan" postauksessani esiintyviä "virheitä" soittamalla objektiiviselle luottotiedonlähteelleen Eleanor Goldharille New Yorkiin. Nostan asian esiin nyt lähinnä Guggenheimin brändin arvon takia. Kuten olen aiemminkin todennut: Guggenheim on koko 2000-luvun loannut itseään monin eri tavoin, mutta Helsingissä sitä ei jostain syystä tajuta millään – vaikka minkälaisesta rautalangasta vääntäisi.

Vaimo ja Peter M. Brant. Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn Warholin? Mutta on tää niin ihkua taide-elämää! Vaimo on nimittäin supermalli Stephanie Seymour – tosin he ovat jo eronneet. Ja Brantin puudeli sai muuten varmaankin aika isolla rahalla tilatun värjäyksen itseltään Warholilta. Suomeenkin tällaista!

Hilton Kramer ja Guggenheimin brändi: "Guggenheim Is Bust"

Palaan vielä vähän Guggenheimin brändiin, koska G-uskovaisten on niin vaikea uskoa sitä kiistatonta tosiseikkaa, että he haluavat maksaa 30 miljoonaa dollaria koko 2000-luvun ajan vahvasti heikenneestä brändistä. 

Siteeraan yhdysvaltalaista arvostettua taidekriitikko Hilton Krameria ja yhtälailla taidealalla arvostettua Studio Internationalia, jonka vuosikirjassa vuodelta 2004 kirjoitetaan näin:

"Like McDonalds, Guggenheim is a brand. Here it plays on the Las Vegas strip, blending in dramatic, delirious parody with the longstanding, constantly changing pleasure route. ‘Motorbikes’, says Hilton Kramer, veteran New York City commentator and editor, ‘aren’t an art form. What we’re seeing now is the complete transformation of the art museum into a kind of culture mall: it’s popularising, but also debasing’. The ‘brand’, Kramer says, has ‘just lost credibility’. And one can’t deny the old seer has got a point. 

Mootoripyörillä jutussa viitataan Krensin New Yorkissa, Las Vegasissa ja Bilbaossa järjestämään näyttelyyn The Art of the Motorcycle. Sitä muuten sponssasi BMW, joka lahjoitti Krensille prätkän. Myöhemmin hän teki Armanille saman: Armani lahjoitti sattumalta säätiölle 15 miljoonaa dollaria ennen kun Krens järjesti Guggenheimissa Armani-näyttelyn. Näistä kertoo muun muassa Krensin eroa juhliva Tyler Greenin artikkeli The New York Observerissa vuodelta 2005.  

Ja tässä pari sitaattia Hilton Kramerin The New York Observerissa joulukuussa 2002 julkaisemasta artikkelista 'Guggenheim is bust – why isn't Krens getting the boot':

"The fact is that during Mr. Krens’ 14-year tenure as director of the Guggenheim, the museum virtually ceased to make a significant contribution to the art life of New York. Some of us are old enough to recall the days when the Guggenheim was a vital presence in the city."

"Why, in the face of this debacle – which is a cultural disaster for New York as well as a financial one for the museum – why, in the face of all this, Mr. Krens has not been given the boot remains to be explained, especially when so many members of the museum’s staff have lost their jobs as the direct result of his flagrant mismanagement."

Koska G-keskustelu tuntuu saavan väliin omituisia poliittisia sävyjä – minäkin olen useimmiten umpioitunutta Amerikka-vastaisuutta edustava jämähtänyt ja katkera vasemmistolainen – lienee syytä kertoa, kuka tämä siteeraamani taidekriitikko Hilton Kramer oikein on. Hän on vuonna 1928 syntynyt konservatiivinen, voimakkaan leimallisesti antivasemmistolainen kriitikko, joka on kirjoittanut useita kirjoja ja tehnyt pitkän uran eri lehdissä, muun muassa The New York Timesissa, josta hän joutui lähtemään ilmeisesti juuri voimakkaan antivasemmistolaisuutensa takia ennen kuin perusti oman lehtensä, konservatiivisen The New Criterionin vuonna 1982.

Hilton Kramer.

Guggenheim, Venäjä-suhteet ja brändin arvo

Tuli oikein vieroitusoireita, kun olen niin monta yötä elänyt ilman Guggenheimia. Piti taas keksiä joku teema, jotta voisi ryhtyä surffailemaan. Niinpä ryhdyin pohdiskelemaan Guggenheimin suhteita Venäjään ja Suomen roolia tässä kuviossa. Puhuttiinhan Guggenheim Helsingin selvitystyössäkin venäläisestä potentiaalista tulevan museon suhteen.

Venäjä ei ole Guggenheimille mikään uusi asia. Kaksi sen epäonnistunutta museohankettakin on liittynyt Eremitaašin kanssa tehtyyn yhteistyöhön.

Ensimmäisenä Guggenheim Hermitage Las Vegas -museo, joka lopetti toimintansa vuonna 2008. Guggenheimin puhemiehenä omalta osaltaan tehokkaasti toiminut Helsingin Sanomien Vesa Sirén antoi taannoisessa artikkelissaan (19.1.) ymmärtää, että kyseessä olikin väliaikaiseksi tarkoitettu museo, mikä ei pidä paikkaansa. Vuokrasopimus oli toki tietyksi ajaksi – niin kuin Helsingissäkin tulisi olemaan –, mutta lopettamisen todelliset syyt taitavat kuitenkin olla jossain ihan muualla, muun muassa Guggenheimin johtajan Thomas Krensin eroamisessa ja huonosti tuulta siipiensä alle saaneessa museossa, joka ei generoinut rahavirtoja sen paremmin hotellikasino Venetianille kuin säätiöllekään. Lukekaa vaikka tästä linkistä Las Vegas Sunin arvio.

Toinen hanke oli Liettuassa, Vilnius Guggenheim Hermitage, joka peruutettiin rahoituksen puutteessa ja myös tiettyjen taloudellisten epäselvyyksien aiheuttaman kohun vuoksi vähän ennen Guggenheimin Helsinkiin siirtymistä. Tästäkin Sirén painoi lehteen ”totuutena” Guggenheimin Eleanor Goldharin kannan: ”’Teimme aina selväksi, että säätiö ei halua perustaa nimeään kantavaa museota Vilnaan’, Goldhar huokaa. ’He tilasivat meiltä selvitystutkimuksen kaupungin kulttuurielämän kehittämisestä ja sen toteutimme.’” Ja Sirén jatkaa: Vilnalaiset vetivät mutkat suoriksi ja kutsuivat hanketta ’Guggenheim-Eremitaasi-museoksi’, vaikka säätiö ei ollut Goldharin mukaan myymässä nimeään museon nimeksi tai sen osaksi.” Tämäkään ei ole ihan niin yksinkertainen totuus. Ei suinkaan ollut vilnalaisten keksintöä, että tulevaa museota nimitettäisiin Guggenheimiksi. Näin tehtiin pitkään kaikessa kansainvälisessä taide- ja päivälehdistössä, muun muassa The New York Timesissa moneen kertaan. Itse asiassa ko. lehdestä löytyy vielä tarkennus huhtikuulta 2008: ”The Guggenheim said that it was by no means certain that the museum would be a Guggenheim.” Tämä on aivan eri asia kuin Goldharin ”teimme aina selväksi, että säätiö ei halua perustaa nimeään kantavaa museota Vilnaan”. Jos tarkastelee hieman päivämääriä, niin ei ole vaikea päätellä, että Guggenheimille tuli keväällä 2008 tarve paikkailla helmikuussa erostaan ilmoittaneen Krensin tekemisiä ja lupauksia. Ja Krensiinhän Goldharkin Sirénin haastattelussa vetosi. Ennen oli kaikki päin persettä mutta nyt on kaikki ikään kuin toisin. Uskokoon ken tahtoo.

Itse asiassa minua ottaa vähän pannuun, että en tammikuussa oikaissut Sirénin totuuksina esittämää kelvottoman tutkivan journalismin tuloksia. Hänen mukaansa blogissani esittämässäni kaatuneiden Guggenheimien listassa oli ”valtavasti virheitä” (nettiversiossa on siistimpi ilmaisu "paljon virheitä"), mutta todellisuudessa hän ei esittänyt jutussaan yhtäkään varsinaista virhettä. Hän oli vain soittanut Guggenheimiin ja kysynyt kohteena olevan instituution omia tulkintoja näistä toisinaan melko tulkinnanvaraisista tai suoranaista selittelyä tarvitsevista asioista. Tämä ei oikein vielä riitä tutkivaksi – saati edes muutenkaan oikein minkäänlaiseksi – journalismiksi. Ja mistä tulkinnanvaraisuudet sitten johtuvat? Lähinnä siitä, että Guggenheimilla itsellään ei ole ollut taipumusta selitellä tiedotuksessaan pieleen menneitä hankkeita – ei Las Vegasia, ei Vilnaa, ei Berliiniä. Asiat vain häviävät julkisuudesta. Ja yritetään sitten unohtaa.

Mutta ehkä tämä menneiden kaivaminen ei ole niin kiinnostavaa. Kyse oli siis Guggenheimin Venäjä-suhteista. Kerrottakoon, että Guggenheimin ja Eremitaašin suhteet kuuluvat nykyään myös tähän kaatuneiden hankkeiden listaan. Tätäkään ei ole juurikaan kerrottu missään, mutta pienellä vaivalla tieto löytyy. Säätiöt joutuvat nimittäin Yhdysvalloissa antamaan aika avoimesti itsestään julkisia tietoja, muun muassa verotietolomakkeitaan (IRS) – toisin muuten kuin Suomessa. Jenkkisäätiöt löytyvät helposti ilmaisesta GuideStar-verkkopalvelusta. Sen kuin kirjaudut sisään ja ryhdyt selailemaan haluamiasi tietoja. Sieltä muun muassa selviää että Guggenheim ja Eremitaaši perustivat vuonna 2003 yhteisen säätiön nimeltään Hermitage-Guggenheim Foundation Inc. Tässä säätiön ns. mission statement: ”The Foundation was established by The Solomon R. Guggenheim Foundation and the State Hermitage Museum, St Petersburg, Russia to promote art, architecture, design and education, in New York, St Petersburg, and elsewhere around the world, by engaging in joint projects with those two institutions The Solomon R. Guggenheim Foundation is an education corporation that was founded by Solomon R Guggenheim and chartered by the New York State Board of Regents in 1937 to promote art and art education.”

Viimeisimmästä verotietolomakkeessa vuodelta 2010 voimme lukea:

”In 2010, the Board of the Foundation determined that the Foundation would no longer seek to fund joint projects with the Solomon R. Guggenheim Foundation and the State Hermitage Museum because those supported organizatins do not presently intend to pursue joint projects within the scope of the Foundation’s mission.

The Board of the Foundation has begun the process of dissolving the Foundation and distributing its remaining assets in accordance with New York law. The Foundation’s plan of dissolution as unanimously approved by the Board was approved by the members by unanimous written consent in 2011.”

Mainittakoon, että sitä jaettavaksi jäävää rahaa oli ilmoituksen mukaan 512.000 dollaria.

Että siihen kaatui sekin projekti. Mitään pitkäikäisiä tuloksia ei yhteistyöstä jäänyt – muuten kuin arkistoihin.

Guggenheimin Suomeen tulon halukkuutta voi toki arvailla voimakkaaksi juuri Venäjän läheisyyden takia. Guggenheim saattaa elää siinä harhaluulossa, että Suomessa olisi Venäjän suhteen jotain erityisosaamista ja että voisimme toimia jonkinlaisena porttina.

Guggenheimin aiemmat Venäjä-suhteet ovat kaikkineen vähän omituisia. Säätiön hallituksessa on jo vuodesta 2001 istunut ison venäläisen rahan edustaja, oligarkki Vladimir Potanin (s. 1961), Norilski Nikelin pääosakas, joka muuten valittiin myös Eremitaašin johtokuntaan vuonna 2003. Forbesin maailman rikkaimpien miljardöörien listalla Potanin oli viime vuoden maaliskuussa sijalla 34 (nykyinen arvo 17,8 miljardia).

Vladimir Potanin. Varokaa miehiä, joilla on mustat lasit.

Tällä yhdellä keskeisimmistä venäläisen 1990-luvun rosvokapitalismin ruumiillistumista – itse asiassa Potanin edustaa venäläistä rosvokapitalismia vastenmielisimmillään – on jopa Suomi-suhteita: hän omistaa firmansa kautta nykyään myös Harjavallan nikkelitehtaan ja palan Talvivaaran kaivosta, josta Norilski Nikel on luvannut ostaa kymmenvuotisella sopimuksella kaiken nikkelin ja koboltin. Kuka guggenheimilainen olisi siis parempi edustaja tulevaan Guggenheim Helsinki -säätiöön kuin Potanin? Tässä kohden kannattaa myös huomauttaa, että Guggenheim Helsinki säätiöön ollaan epäilemättä valitsemassa aivan erilaisia ihmisiä kuin Helsingin taidemuseon johtokuntaan. On tietenkin vähän ongelmallista, että kunnallisen museon johtokunnan koostumus on poliittinen, mutta suurimmalla osalla jäsenistä lienee aito kiinnostus kulttuuriin ja kuvataiteeseen – joillakin on jopa asiantuntemusta. Guggenheim Helsinki -säätiön tultaisiin valitsemaan aivan toisenlaisia ihmisiä. Kyse on vähän eri taidemaailmasta kuin siitä, missä taide oikeasti syntyy. Tällaistako me haluamme?

Guggenheimin säätiön toinen hallituksen venäläinen jäsen oli vieläkin ongelmallisempi persoona: venäläissyntyinen kiinteistövälittäjä (ja entinen lastenhoitaja, nanny) Janna Bullock joutui nimittäin eroamaan hallituksesta aika nopean visiitin jälkeen. Kun hänet vuonna 2007 valittiin Guggenheimiin, tämä seurapiirijulkkis oli The New York Observerin mukaan ”rising real estate titan”, ja kun hän sai sieltä kenkää keväällä 2010 – tai kun hän virallisesti lähti ikään kuin hoitamaan (”leave of absence”) sotkuisia asioitaan –, kävi ilmi, että hän olikin venäläisen mafiapomomiehensä Aleksei Kuznetsovin – joka parhaillaan pakoilee jossain päin Eurooppaa venäläistä etsintäkuulutustaan – kanssa harrastanut muun muassa mafian rahanpesua Yhdysvalloissa venäläisen nykytaiteen kauppojen avulla.

Victoria ja Dennis Hopper – toissavuonna kuollut nuoruuteni idoli – ja oikealla Janna Bullock. Bullock tuli muuten kuuluisaksi siitä, miten hän matkasi moottoripyörillä Hopperin ja Krensin kanssa Pietarista Moskovaan. Ihkua (tällaista sanaa en ole muuten koskaan aiemmin käyttänyt) taide-elämää! Tätäkö meillekin?

Tästä linkistä voitte lukea porvarillisen siistin version Bullockin erosta The New York Timesista. Tästä linkistä taas vähän rajumpaa tarinaa Russian Mafia-sivustolta (en tunne ymmärrettävästi anonyymin Russian Mafia -sivuston taustoja, mutta ainakin heidän linkityksestä ovat asiallisia).

Aleksei Kuznetsov. Tätä miestä etsitään.

Guggenheim Helsingin myötä on keskusteltu aika paljon Guggenheimin brändistä ja sen arvosta. Minä olen väittänyt määrätietoisesti, että G:n brändi on laskenut koko 2000-luvun ajan. Janne Gallen-Kallela-Sirén väitti vähän aikaa sitten SKP:n keskustelutilaisuudessa, että koko brändin laskusuunta on vain minun keksintöäni. Totesin silloin ja jo aiemminkin, että esimerkiksi pilkkanimi McGuggenheim on paljon vanhempaa keksintöä. Vanhin löytämäni esiintymä on The Guardianista vuodelta 2001. Pelkästään The New York Timesissa on ilmestynyt useita G-kriittisiä juttuja – menkää kotisivuille ja käyttäkää arkistoa. Tästä linkistä esimerkki Guggenheimin talousvaikeuksista vuodelta 2010.

Brändi liittyy moniin asioihin, epäilemättä myös niihin mielikuviin, joita yhteisö hallitustensa jäsenien valinnalla tuottaa ja miten sen jäsenet sitten maailmassa toimivat. Tässäkin suhteessa G on ollut varsin epäonnistunut koko 2000-luvun ajan. Yksi esimerkeistä on sijoituspankkiiri David Ganek, jonka pankkiiriliikkeen Level Globalin konttorin FBI syksyllä 2010 ratsasi sisäpiirikauppaepäilyjen takia. Lukekaa tästä linkistä The New York Timesista, minkälainen mies tämä taiteenkeräilijä on. Syytteitä ei lopulta tullut, mutta firma kaatui ainakin imagosyistä. Miettikää siis taas brändejä 

David Ganek.

Mutta nyt täytyy mennä nukkumaan, tarkastamatta enää yhdenkään G-säätiön hallituksen jäsenen taustoja. Minä nimittäin haluaisin vastenmielisten leikkikavereiden sijaan pikemminkin puhua Guggenheim Helsingistä hautaansaattamisesta mahdollisimman järkevällä tavalla ja ennen kaikkea Helsingin taidemuseon tulevaisuudesta.

Keskustelu siitä, minkälaiseen ideologiseen taisteluun suomalainen taide-elämä on nyt ajautumassa ja kenen toimesta, on ihan oma lukunsa, johon täytynee puuttua kuitenkin lähiaikoina.

PS. Ai niin, unohdin kokonaan kertoa Bullockin kaverista Nicolas V. Iljinestä, joka on ilmeisesti yksi avainhekilö Guggenheimin ja Venäjän suhteissa – Artforumin mukaan vuonna 2007 oli "the Guggenheim Foundation’s director of corporate development in Europe and the Middle East" ja joka "asserted his status as the most powerful man in Russian art". Iljine lähti Guggenheimin palkkalistoilta vuonna 2008. Hänen sanotaan Russian Mafia -sivuston mukaan (translitteroituna Nick Ilyin – jos muuten aiotte surffailla tämän miehen vaiheita, joudutte keksimään monia eri translitterointivaihtoehtoja) ottaneen 500.000 dollarin lahjuksen Bullockilta säätiön hallituksen paikan varmistamisesta. Lahjussyytteisiin en toki uskalla vailla tarkempia tietoja ottaa mitään kantaa – kunhan vain huomasin tuollaistakin puhetta. Suhtautukaa siis varauksella. Bullockin taidebisneksiin Iljine on kuitenkin osallistunut – muun muassa Miamissa, mistä tässä linkki vuoden 2009 artinfo.comista. Iljinen vaiheista Guggenheimissa on vähän vaikea ottaa selvää, vaikka hän työskenteli siellä vuosina 1996–2008. Guggenheimin verkkosivuilla haku tuottaa vain yhden osuman: kuva Guggenheim Berlinin vuoden 2005 vuosikertomuksessa Iljinestä antamassa kukkia Guggenheim Berlinin 1.000.000. kävijälle.

Nicolas V. Iljine.

Näyttelykuvia 597: Itikkaperspektiivi

Eilen avattiin Juha Sääsken (s. 1952) 60-vuotisnäyttely Itikkaperspektiivi (22.2.–11.3.) Galleria Jangvassa. Tunnelma oli hyvä ja porukkaa piisasi, tässä päivänsankari:

Vahva ja kantaaottava näyttely, mutta sain siitä ja Sääskestä jo taannoin kirjoitettu isomman tekstin Voimaan niin, että tarjoan lisäkommenttien sijaan vain tästä linkin.

Näyttelykuvia 596: Italiaa Kampissa

Lauantaina piipahdin yhdessä näyttelyssä. Galleria Tilassa oli italialaisen Giorgio Centovallin (s. 1976) näyttely Varjo (2.–26.2.). Minulle hänen atmosfäärimaalauksensa olivat vähän liian makeita ja koristeellisia, joten parempi, että en sano sen enempää – tykkää näistäkin kuitenkin joku:

Näyttelykuvia 587 & 588 & 589 & 590 & 591 & 592 & 593 & 594 & 595: Perjantain outoa ahkeruutta

Lähdin perjantaina pienelle kävelylle, lähinnä lukemaan Coronaan Hesaria, mutta reissu muuntuikin yllättäen vähän isommaksi näyttelykierrokseksi.

Ensin menin Galleria Brondaan, jossa oli kaksi näyttelyä. Taidemaalari Margareta von Bonsdorff (s. 1959) on koulutukseltaan myös arkkitehti, mutta tämä seikka ei hänen maalauksissaan (1.–26.2.) juurikaan näy:

Pikemminkin maalauksia leimaa maisemallisuus, jopa avaruudellisuus, mutta myös vähän vanhahtava informalismin sävy ja ehkä vielä ripaus yhtä vanhahtavaa itäeurooppalaisen sosialismin raskasväristä modernismia. Mukana oli vielä vähän kitschahtaviakin elementtejä, joten minun lajiani tämä näyttely ei oikein ollut.

***

Ja Brondahan oli kuin pikku-Guggenheim, jossa taide ja muotoilu yhdistyvät! Seinien vierellä oli myös huonekaluja Antti J. Kallion kokoamassa näyttelyssä Modern Historic 1900 (14.12.2011–31.12.2012). Mukana oli niin Akseli Gallen-Kallelaa (1865–1931) kuin Kimmo Kaivantoakin (s. 1932). Kovasti olivat kalliita nämä uustuotannot. Tässä esimerkiksi Kimmo Kaivannon Kilpi-tuoli alun perin vuodelta 1954 (hinta 4.490,00) – ja taustalla Bonsdorffin pieniä maalauksia:

Idea oli muutenkin oikein huono. Jos minä olisin taiteilija, en haluaisi esiintyä teoksineni sellaisessa galleriatilassa, jossa samaan aikaan toimi huonekalu-showroom. Tätä nyt on kuitenkin kestettävä Brondalla vuoden ajan – yrittävät siis WDC-synergiaa.

***

Galerie Forsblomissa odotti sitten kolme näyttelyä. Tamperelaisen taidemaalari Teemu Saukkosen (s. 1954) uudet maalaukset Between You and Me (10.2.–11.3.) löivät ensin ällikällä:

Kaakkois-Aasian rannoilta virikkeensä saanut maalaussarja oli tosi kummallinen. Ekspressiivinen ote, paksut reliefimäiset väripinnat varsinkin aaltojen kuvauksessa ja oudon surreaalisen kuollut ja jähmeä ihmiskuvaus tuottivat kaikki yhdessä kuitenkin aika jännän tunnelman. En minä oikein tajua, mihin Saukkonen on pyrkinyt, mutta kiinnostavan vinksahtanut lopputulos oli. Yhtäkkiä tuli mieleeni jopa toinen vanhempi ekspressionisti, Erik Enroth (1917–1975), joka on juuri (11.2.–6.5.) esillä Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa ja jonka luetteloon kirjoitin tekstinkin (palaan siis kohta asiaan). Jotain samaa raadollisuutta ja vähän kauheaakin Saukkosen kummallisessa – ja ilmeisen tarkoituksellisessa, toivon – anatomiassa oli. Tätä täytyy vielä pureskella. Kovin onnellinen ja auvoinen ei tämä Saukkosen luoma maailma ainakaan ole. 

***

Saksalaisen kuvanveistäjä Stephan Balkenholin (s. 1957) – New Works (10.2.–11.3.) – suuruutta en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Hän on taitava puuveistäjä ja hänen ihmishahmojaan leimaa myös aika outo tunnelma, missä on viehättävyytensä, mutta eiköhän hänkin voisi joskus vähän uudistua:

Tätä alakuloista uusasiallisuutta ei jaksa määräänsä enempää. Ja mihin se sitten johtaa? Onko ns. tavallinen ihminen nyt glorifioitu?

***

Forsblomin kolmas näyttely oli oikein heino. Moskovalaisen Irina Zatulovskayan (s. 1953) studionäyttely Two Together (10.2.–11.3.) käsitteli erilaisia dualiteetteja. Hänen tyylinsä yhdistää naivistisia elementtejä, vanhan avantgarden muotokieltä ja kierrätystä. Muun muassa laudankappaleille ja romumetallille maalatuissa teoksissa on yhtäaikaa sekä harras että hupaisa tunnelma. Kokonaisuus oli suorastaan koskettava. Ja oli myös hauska kuulla, että alla olevassa maalauksessa Zatulovskayan lisäksi järvessä lilluu taiteilijan kollega Leena Luostarinen (s. 1949). Kyllä minä tämän seinälleni laittaisin:

***

Hyvä tunnelma jatkui Galleria Duetossa. Taidegraafikko Maija Albrechtin (s. 1967) näyttely Pieni kokoelma (9.2.–4.2.), jossa luonnonkuvaaminen, keräily ja luokittelu yhdistyivät, oli aivan uskomattoman kaunis – ja myös oivaltava. Osa kuvista oli kuin ajattomia kasvikirjojen esityksiä, mutta tarkempi tarkastelu toi mukaan pieniä outoja metamorfooseja. Myös installaatiot olivat hienoja:

Ihmisen järjestys, 2012.

En minä montaa näin hienoa näyttelyä ole tänä vuonna vielä nähnyt.

***

Ja osaavat ne ihan nuoretkin. Galleria Katariinassa esiintyi viime vuonna Kuvataideakatemiasta valmistunut Siiri Haarla (s. 1986) ensimmäisessä akatemian ulkopuolisessa näyttelyssään Rotes Hause  (1.–19.2.). Haarla maalaa kuin vähän vanhempi ekspressionisti, ja oli hauska nähdä se, miten tällainen saksalaista poliittista ekspressionismia lähestyvä ankara ilmaisu pärjää vallan mainiosti nykyajan suttuisemmalle lähestymistavalla. En tiedä, onko tämä tietty vanhanaikaisuus tarkoituksellista (voihan Haarla olla asiasta täysin eri mieltä), mutta tosi voimakas näyttely kuitenkin oli:

Katsokaa muuten tästä linkistä videopätkä, jossa Haarla kertoo yhdestä teoksestaan. Tätä maalaria kannattaa seurata.

***

Valokuvagalleria Hippolytessä – joka kohta vihdoinkin muuttaa parempiin tiloihin – oli kaksi näyttelyä. Minulta alkoi olla jo vähän paukut lopussa, joten en ehkä jaksanut kunnolla paneutua Maija Savolaisen (s. 1980) filosofisiin hienouksiin hänen näyttelyssään N 45° 54' – N 29° 42' – paikoillaan liikkeessä (3.–26.2.). Tässä matkakertomus: "Lähdin matkalle 26.3.2011 sijainnista N 45° 54'. Kuuden vuorokauden kuluttua olin 2000 kilometriä etelämmässä, leveysasteella N 29° 42'. Tuona aikana aurinko nousi ja laski joka päivä samaan aikaan toistaen samaa päivää uudelleen ja uudelleen. Olin paikoillani liikkeessä." Ja tässä metodi: "Näyttelyni valokuvat ovat pysäytyskuvia filmilleni tallentuneista vahingoista. Ne kertovat sen, mitä en nähnyt sillä välin kun olin sokaistunut auringosta. Matkani päätyttyä huomasin, että kamerani oli jättänyt jokaisen valotetun ruudun väliin yhden kuvanmentävän, valottamattoman aukon ikään kuin osoittaen: mitä enemmän yritin tavoitella aurinkoa, sitä vähemmän sitä saavutin. Mitä enemmän yritin kuvata, sitä enemmän tuloksena oli tyhjää filmiä. Skannasin negatiiveistä kuvien väliset aukot yrittäen löytää niistä menetettyjä, ohikiitäneitä hetkiä. Loputon kuvien selailu näytöllä ei kuitenkaan tuottanut tulosta ennen kuin jälleen pysähdyin – pysäytin kameran avulla kuvien ehtymättömän liikkeen samalla tiivistäen kaikki menetetyt kuvaushetket uuteen muotoon." Ja tässä taiteellinen lopputulos, joka oli revitetty isoon kokoon kuin modernistinen herooinen maalaus:

 

2h 24min 7s No. 3, 2011.

En oikein hiffannut sitä syvempää ahaa-elämystä, koska valokuvan, ajan ja liikkeen suhteita on jo varsin pitkään tarkasteltu tällaisin keinoin. Usein varsin runollisesti niin kuin esimerkiksi Lauri Anttila (s. 1938), mutta kai nämäkin pyörät on keksittävä aina uudestaan. Ja on minun silti tunnustettava, että kaikkineen näyttely oli sittenkin aika hieno. Ehkä minua ärsyttää se, että näillä välineillä on aina "tutkittava" jotain niin ryppyotsaisesti. Tekisivät joskus vain suoraan ja häpeilemättä runoa.

***

Omanlaistaan runoa on tehnyt aina jyväskyläläinen valokuvataiteilija Kapa (oik. Martti Kapanen, s. 1949), jolla oli Hippolyten pikkuruisessa studiossa näyttely Maisemaa etsimässä (3.–26.2.):

Sarjasta Maisemaa etsimässä, n:o 0617, 2011.

Jos nyt oikein ymmärsin, oli Kapa ottanut kuvat uudella puhelimellaan. Tällekin lajille kehitetään varmaan hiljalleen oma estetiikkansa, koska taiteella – tai itse asiassa ihmisellä yleensäkin – on taipumus tehdä välttämättömyydestä hyve. Olisin kuitenkin Kapana vähän varovainen. Hän itse kirjoittaa: "Jo aloittamani maisemaprojekti muuttui radikaalisti enemmän kokemuksen, tunteen ja värin, sekä sävyjen suuntaan; etäännyttäen perinteiseksi katsotun tavan kuvata maisemaa valokuvan keinoin. Nämä 'epävalokuvat' nousivat kuviksi 'oikeitten valokuvien' ohi ja rinnalle." Olihan näyttely ihan hauska, mutta ehkä kuitenkin vähän välityön makuinen.

***

Ja sitten meninkin jo Coronaan lattelle ja Jallulle ja luin Hesarin lisäksi vielä Höblänkin – nauttiessani kaupungin parhaasta talviterassista lämpölamppujen alla. Ja tulin varsin iloiseksi, kun tuntematon ohikulkeva nainen pysähtyi ja kommentoi: "Halusin vain kehua sinua Guggenheim-kommenteistasi. Voimaa taisteluun." Kylläpä kahvi maistui hyvältä! Tai Jallu. Tai oikeastaan koko taiteentäyteinen elämä.

Julkaistua 269: Grönlund ja Nisunen värähtelevät mekaanisesti

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi arvioni Tommi Grönlundin (s. 1967) ja Petteri Nisusen (s. 1962) näyttelystä Galerie Anhavassa. Taittaja oli näköjään taas tarvinnut pidemmän otsikon – alkuperäinen otsikkoni oli 'Luonnonlaki ja poeettinen muoto' (eikä ingressikään ole minun kynästäni – olin unohtanut sellaisen kirjoittaa):

Grönlund ja Nisunen värähtelevät mekaanisesti

Harvoin kotimaassa esiintyvä parivaljakko luottaa teknotaiteessaan poeettiseen muotoon

Arkkitehtuuritaustainen parivaljakko Tommi Grönlund (s. 1967) ja Petteri Nisunen (s. 1962) on toiminut kuvataiteessamme aktiivisesti jo parikymmentä vuotta, mutta heidän töitään nähdään Suomessa melko harvoin. Kansainvälisillä areenoilla he ovat esiintyneet ahkerasti.

Grönlund ja Nisunen käyttävät teoksissaan usein erilaisia mekaanisia ja fysikaalisia ilmiöitä – liikettä, värähtelyä, magnetismia, mekaniikkaa, painovoimaa.

Teokset saavat toki aina jonkin fyysisen muodon, mutta kokeenkaltainen tapahtuma ei kuitenkaan selvitä katsojalle maailman rakennetta vaan pikemminkin johdattaa hänet jonnekin vaikeasti sanoin tavoitettavalle alueelle – kuvanveistäjä Jyrki Siukosen mukaan teokset muuntavat ”veistoksellisuutta runoudeksi”.

Grönlundin ja Nisusen toisinaan kokeellinen työskentely ei pyri illuusioiden luomiseen. Kaikki on näkyvillä ja kaikki kerrotaan. Runous ja runousoppi ovat yhtä.

Toisinaan taiteilijoita seurataan johdonmukaisina ja kehittyvinä tekijöinä, joiden tuotannoista voidaan erottaa esimerkiksi erilaisia ”kausia”. Grönlund ja Nisunen eivät tunnu kehittyvän mihinkään erityiseen suuntaan. He eivät myöskään mitenkään ”syvennä” teemojaan.

Maailma tuntuu olevan täynnä erilaista materiaalia, jonka avulla kokemus paikoista, muistoista ja luonnonvoimista tehdään nähtäväksi. Täytyy vain pitää uteliaisuus jatkuvasti vireänä, ja Grönlund–Nisunen ei tässä suhteessa osoita mitään väsähtämisen merkkejä.

Monien teosten taustalla on pieni oivallus, joka muodon saaneena tuntuu kasvavan itseään suuremmaksi. Katsojan mietteet lähtevät harhailemaan moniin suuntiin – varsinkin kun taiteilijoiden perusjuoni tuntuu olla se, että filosofisten mietteiden kytkeytyminen teoksiin jätetään katsojan vastuulle. 

Kassavirta, 2012.

Grönlund ja Nisunen eivät selittele. Itse asiassa heidän tuotantoonsa ei mielestäni tarvitse suhtautua edes kovin vakavasti. Mukana on usein myös huumoria, vaikka se ei varsinaisesti nauratakaan.

Oman annoksensa teoksiin antaa nostalgia, joka syntyy toisinaan tietoisesti ja toisinaan varmaan vailla syvempää tarkoitusta. Näin on epäilemättä näyttelyssä nähtävien mustavalkovalokuvien laita. Niissä näkyvillä paikoilla on varmaankin ollut merkitystä, jota ei kuitenkaan tarvitse kytkeä suoraan teoksiin.

Katsojakin voi poiketa nostalgian suuntaan. Esimerkiksi Kassavirrassa (2012) joukko vanhoja markkoja suorittaa loputonta retkeään kuin pajatsossa, josta kukaan ei voi toivoa voittoa. Mikä on rahan suunta?

Julkaistua 267 & 268 & Virossa 59: "Kulttuuripääkaupunki ei ole formaatti" & Kuinka vastustaa spektaakkelia

Perjantaina ilmestyi Taiteen tuorein numero (1/12), jossa minulla oli kaksi juttua. Kävin Haastattelemassa juuri päättyneen Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden pomoa Mikkko Fritzeä, joka jätti pestin kesken kaiken, ja kyselin vähän syitä moiseen. Tavallaan tämä tuli hyvään ajankohtaan, koska kunnallispolitiikan ja taiteen vaikeat keskinäiset suhteet näyttäytyvät meille paraikaa G-keskustelun myötä. Hieman samaan saumaan tuli toinenkin juttu, koska tein kritiikin kierreltyäni vähän marginaalisemmissa paikoissa, joista hain spektaakkelin takaa löytyvää toisenlaista tekemistä.

”Kulttuuripääkaupunki ei ole formaatti”

Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuosi on paikallisesti todettu onnistuneeksi hankkeeksi. Tallinnan kulttuuripääkaupunkisäätiön johtajaksi valittiin jo loppuvuodesta 2007 saksalais-suomalainen Mikko Fritze, joka sitten yllättäen erosi paikalta vähän ennen ohjelman julkaisua huhtikuussa 2010. Mitä oikein tapahtui?

Mikko Fritze aloitti tallinnalaiselämänsä jo vuonna 1998, kun hänet valittiin Tallinnan Goethe-Institutin johtajaksi. Sitten tuli hakuun paikka Tallinna 2011 -säätiön johtoon, Fritze haki ja sai paikan. Itse hän arvelee, että tietty ulkopuolisuus, riippumattomuusa ja kansainvälinen kokemus toimivat valttina. Näin ainakin valinnasta käydyt keskustelut antoivat ymmärtää. Suomalaisuudesta ja suomenkielen taidostakaan ei varmaankaan ollut haittaa – olihan Turku toinen kulttuuripääkaupunki.

Fritze ehti tehdä kaksi ja puoli vuotta kokopäivätoimista työtä hankkeen eteen, mutta vaikeudet alkoivat kasautua heti viron talouteen iskeneen laman myötä. Lisäksi hanketta voimakkaasti ajanut Tallinnan pormestari Jüri Ratas vaihtui juuri hankkeen käynnistyttyä Edgar Savisaariin. Hallituskoalitiokin oli juuri hajonnut, eivätkä reformipuolueen ja keskustapuolueen välit olleet hankkeelle kovin hedelmällisiä. Tähän poliittiseen puun ja kuoren väliin Fritzen tuli kuitenkin asettua.

”Viroon iski lama, ja hankkeen budjetti alkoi pienetä, mutta ei oma intoni suinkaan tähän kaatunut. Yritimme vain tehdä pienenevällä budjetilla mahdollisimman hyvän tapahtuman, eikä siinä ollut sinänsä erityisiä ongelmia. Ongelmat tulivat lähinnä poliittisesta tilanteesta. Valtion ja kaupungin välille ei saatu aikaan mitään yhteyttä. Minut otettiin valtion toimesta hyvin vastaan ja sain esitellä hanketta jopa hallituksen kokouksessa, jossa suhtauduttiin kaikkeen varsin myönteisesti. Lupauksiakin tuli, mutta mikään ei koskaan konkreettisesti toteutunut.”

Fritze kohtasi kuitenkin ongelmia kaupunkia johtavan keskustapuolueen taholta. Savisaarkin alkoi kiinnostua enemmän hankkeesta.

”Kyse oli varmaankin siitä, että kun lama kilpisti muita isoja hankkeita, kulttuuripääkaupunkivuoden merkitys alkoi kasvaa. Meillähän tehtiin asioita, jotka olivat myös vaikuttamassa kaupunkikuvaan. Aina kun tapahtuu jotain kovaa ja vahvaa, poliitikot alkavat toki kiinnostua. Näin Savisaarkin, jopa siis ihan poliitikon tavoin vaistomaisesti, vaikka hän ei alkuun ollut niin kiinnostunutkaan projektista.”

Fritze törmäsi myös vanhaan neuvostoperintöön, mikä tarkoitti lisääntyvää kontrollihalukkuutta, vallan ja auktoriteetin korostamista ja samalla kuitenkin epäilemättä neuvostoajalta periytyvää nomenklaturan hierarkkisuuden tuottamaa vastuunoton välttelyä.

Jutun kuvituksena oli valokuvataiteilija Timo Setälän (s. 1958) älyttömän hieno valokuva Linnahallista eli Moskovan olympialaisia varten rakennetusta "Leninille nimetystä urheilu- ja kulttuuripalatsista" (1980). Halusin sen mukaan siksi, että vuosi 1980 oli Tallinnalle vähän samanlainen kuin viime vuosi: kaupunkiin satsattiin poikkeuksellisen paljon resursseja. Setälän kuva on osa kuvasarjaa, jonka hän teki alkuvuodesta 2004, kun olimme reportaasimatkalla Tallinnassa tutkailemassa sen outoa arkkitehtuuria. Hyllyssäni on jostain systä aukko, mutta luulen jutun olleen Taiteen numerossa 2/04.
  

Kyse oli kuitenkin monimutkaisesta prosessista, joka olisi ehkä vaatinut toisenlaista lähestymistapaa. ”Ei kulttuuripääkaupunkivuosi ole mikään formaatti kuin olympialaiskisat, jossa suoritetaan etukäteen määritellyt lajit kerta kerran jälkeen samalla tavalla”, toteaa Fritze. ”Se on avoin prosessi.”

Lisäksi Fritze joutui julkisuuden ryöpyttämäksi muun muassa isoksi koetun palkkansa vuoksi. ”Jos joku lapsi murhataan, se on otsikoissa kolme päivää, mutta kun minusta alettiin puhua, olin otsikoissa peräti kymmenen päivää.” Fritze itse ei ota asiaan kantaa, mutta syytä lienee epäillä, että kohu oli masinoitu hyökkäys.

Asioita ei yhtään parantanut se, että toimiston koon kasvaessa hänen rinnalleen palkattiin Jaanus Mutli, tuolloin korruptioepäilyjen keskellä ollut keskustapoliitikko. ”Imagoteknisesti se ei ainakaan ollut kovin viisasta”, sanoo Fritze. Lisäksi kulttuurisisällöistä vastanneen Fritzen ja muun muassa kommunikaatiosta vastanneen Mutlin keskusteluyhteys ei yrityksistä huolimatta koskaan edes käynnistynyt.

Niinpä Fritze saattoi ohjelman loppuun asti hyväksyttäväksi, ja ilmoitti sitten halustaan erota – tarjoutuen tosin olemaan projektien loppuunsaattamisessa avuksi. Tätä apua ei kuitenkaan enää pyydetty.

Fritze ei kuitenkaan ole katkera. ”Pettynyt” hän sanoo olleensa mutta on kuitenkin seurannut kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumia, varsinkin sen loppupuolella. Ohjelmista kuitenkin noin 90% lyötiin lukkoon Fritzen kaudella, joten syytä tiettyyn ylpeyteenkin on. Fritzen on vaikea nostaa esiin erillisiä hankkeita, mutta mainitsee hän pyydettynä ainakin kaksi merkittävää kuvataiteen tapahtumaa: nuorten taiteen triennaali Eksperimenta! ja Kumussa järjestetty mediataiteen laaja ja merkittävä näyttely Gateways, joka jatkaa matkantekoaan tänä vuonna Sveitsissä.

Eniten Fritze tuntuu tuntevan iloa siitä, että merelle avautumisen hanke tuntuu lähteneen käyntiin, sillä sen puolesta hän kävi aikamoista vääntöä. Alkuun slogan oli ”Everlasting Fairytale” ja kaupungilla haluttiin satsata kliseisesti vanhaankaupunkiin ja retroestetiikkaan, mutta Fritze sai taisteltua läpi uuden näkökulman, joka tuntuu tuottavan myös tulosta.

Nyt Fritze sanoo, että hänellä on ”sopu asian kanssa”, ja taitaa hän itse asiassa tuntea jo vähän ylpeyttäkin toteutuneista hankkeista – näin olin ainakin aistivinani.

Fritze toimii tällä Helsingin Goethe-Institutin johtajana, mutta hänen varsin monikansallisen perheensä lapset puhuvat sujuvasti edelleenkin viroa – siitä Fritze on pitänyt huolta jopa toimiessaan Uruguayssa Goethe-Institutissa vuosina 2004–2007. 

PS. 20.2.12. Olinpa muuten aivan väärässä. Setälän ja minun reportaasini Tallinnan arkkitehtuurista ilmestyi vasta Taiteen numerossa 3/05. Sain sen käsiini tänään ja olin myös unohtanut sen, että juttu käsitteli arkkitehti Raine Karpin neljää rakennusta Tallinnassa. Yksi niistä (Sakala-keskus) on muuten melkein kokonaan jo purettu.

***

Kuinka vastustaa spektaakkelia?

Elämäni kuvat

Helsingin läntinen sosiaaliasema, Pohjois-Haaga 14.12.2011–31.1.2012

Markus Rauramo: Relapse

Porvoonkadun baari, Helsinki 1.12.2001–31.1.2011

Katariina Lillqvist: Animaatiotaidetta

Rööperin Taidesalonki, Helsinki 13.1.–29.1.

Tatunkhamon: Happiness Is You

Myymälä2, Helsinki 29.12.2011–29.1.2012

Kriitikko käy useimmiten etabloituneissa gallerioissa katsomassa etabloituneiden taiteilijoiden teoksia. Ja museoissa on tunnetusti tarjolla enenevässä määrin näyttelyitä, jotka yrittävät vedota mediaan ja massoihin. Taidemuseon pyrkimys onkin usein spektaakkeli, josta ranskalainen ajattelija Guy Debord (1931–1994) on lausunut painavia sanojaan kirjassa Spektaakkelin yhteiskunta (1967, suom. 2005).

Spektaakkelissa on kyse muun muassa siitä, että elämä ikään kuin korvaantuu elämän kuvilla. Ihminen vieraantuu passiiviseksi kuluttajaksi ja ajautuu sivulliseksi jopa suhteessa omiin tunteisiinsa ja kokemuksiinsa. Autenttinen sosiaalinen elämä korvautuu representaatioilla.

Taidehan on tietenkin aina jollain tasolla myös representaatiota. Uskon kuitenkin, että sen avulla on parhaimmillaan mahdollisuus päästä käsiksi moniin autenttisen sosiaalisen elämän ulottuvuuksiin. Toisinaan tuntuu kuitenkin turhauttavasti siltä, että taidekin on alistumassa enenevässä määrin spektaakkelille. Kun on tarpeeksi monta kertaa käynyt ”huippugallerioissa” katsomassa ”huipputaidetta” ja kuullut valheellista puhetta ”ainutlaatuisuudesta”, alkaa kaivata jotain muuta.

Niinpä lähdin taideretkelle tutkimaan marginaaleja, joiden kautta on tunnetusti hyvä myös hahmottaa hegemoniaa, koska sen vastustaminen piirtää sille samalla rajoja. On toisinaan kasvattavaa käydä paikoissa, joissa ei niin usein tule käyneeksi ja nähdä taidetta, joka ei ole välttämättä ihan niin ”puhtaasti” kuvataidetta.

Ensin matkasin sosiaaliasemalle, jossa oli tarjolla valokuvia. Kuvien avulla asiakkaat olivat silkan representoimisen sijaan yrittäneet nimenomaan ottaa haltuunsa autenttista elämää, sitä mikä on merkittävää mutta mitä on toisinaan vaikea sanoin ilmaista. Näin minulle kerrottiin: ”Valokuvien kautta keskusteltiin hyvin nopeasti vaikeista ja henkilökohtaisista asioista tavalla, joka muuten ei olisi ollut mahdollista. Ryhmän jäsenet tulivat kuviensa kautta kokonaisemmin esille ja myös sosiaalityöntekijä on asiakkaan kanssa tasavertaisempi kumppani ryhmissä.”

Sosiaaliasema järjesti kuvataiteilija Nella Keskisarjan (s. 1946) johdolla viime vuonna kolme kuvaryhmää, joiden tuotantoa laitettiin sitten esille sosiaaliaseman käytäville näyttelyksi.

Ei tässä liikaa kannata jeesustella, mutta näyttely kosketti minua vahvasti. Oli kiinnostava nähdä se, minkälaisen kuvallisen muodon elämä oli saanut, mikä oli koettu tärkeäksi ja mikä oli rakasta. Huomasin myös, että ryhdyin myös aika nopeasti kuvallistamaan omaa elämääni ja mieleeni tuli jopa joitain yksittäisiä valokuvia, joita olen lapsena ensimmäisellä kamerallani ottanut. En olisi itse asiassa uskonut muistavani ihan selkeästi muutamia valokuvia, joten tämän kokemuksen myötä tajusin myös kuvan voiman varsin konkreettisesti.

Sitten matkasin Haagasta alppilalaiseen baariin ja joi oluen. Baarissa järjestetään säännöllisesti vaihtuvia taidenäyttelyitä, mutta en ole koskaan aiemmin käynyt niitä katsomassa. Seinillä oli Markus Rauramon (s. ?) sekatekniikkatöitä, jotka ponnistivat urbaanista katutaiteesta. Rauramo nimittää itseään ”poptaiteilijaksi”, ja hän on myös klubituottaja ja mainonnan ammattilainen. Pop onkin varsin osuva ilmaisu tällaiselle kadulta ponnistavasta kuvakielestä, koska tämän päivän poppiahan se toki on. Myös siinä mielessä, mihin 1960-luvun poptaide pyrki ja mikä useimmiten unohtuu: tuolloinen taide halusi kokeilla sitä, voisiko kuvataide olla yhtä lailla suosittua kuin aikansa popmusiikki. Sehän ei tunnetusti kovin hyvin onnistunut, mutta yrittänyttä ei kai edelleenkään laiteta. Tätä mietin myös, kun katselin Rauramon teosten hintoja: 200–300 euroa ei ole kovin paljon uniikkimaalauksesta, mutta pinttynyt galleriakiertäjä huomasi myös hintatason tuottaman epäilyn: voiko näin halpa olla hyvää? Osa töistä oli sen verran kiinnostavia konstruktivismia, popia ja aika rankkaakin katujen aihepiiriä yhdistävää tekemistä, että harkitsin jo lompakkoni tilannetta. Jäin kuitenkin epäilevälle kannalle. On tässä siis omissa mietteissäänkin paljon tekemistä.

Sitten matkustin työväenkaupunginosasta toiseen, Alppilasta Punavuoreen katsomaan animaationtekijä elokuvaohjaaja Katariina Lillqvistin (s. 1963) näyttelyä. Esillä oli hänen tuoreimman animaationsa Zafira (2011) animaationukkeja ja muuta esineistöä sekä valokuvia prosessista ja tšekkiläisistä yhteistyökumppaneista. Lillqvistin tuotantoyhtiönä perustama Camera Cagliostro on muuntunut kansainväliseksi osuuskunnaksi, ja kansainvälistä on toiminta muutenkin: Zafira on juuri lähdössä kiertueelle Intiaan, Kiinaan ja Japaniin. 

Lillqvist on omistanut näyttelynsä kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) muistolle. Harrihan oli tunnettu Cagliostro-fani. Ja Alessandro Cagliostro (1743–1795) oli legendaarinen 1700-luvun seikkailija, okkultisti ja tarinankertoja, joka pystyi karkaamaan Moskovasta useammasta portista samanaikaisesti.

Lillqvist jatkaa oivasti ikivanhoja tarinankertomisperinteitä. Spektaakkelin partaalle hän joutui, kun miltei koko Suomi alkoi keskustella Uralin perhosesta (2008) ja Mannerheimin mahdollisesta homoudesta. Silloin kun taiteesta keskustellaan, ei yleensä keskustella taiteesta. Näinhän on viime aikoina ollut esimerkiksi Guggenheim-hankkeen kanssa. Siksi olinkin jotensakin huojentunut siitä, että sain paneutua Lillqvistin luomaansa tarinamaailmaan pienen rööperiläisen gallerian vitriinien välityksellä ilman mitään kohua, mihin minun olisi pitänyt ottaa jotain kantaa.

Ja sitten vielä lähistölle, Rööperin rajoille. Toisinaan kriitikko näkee sellaista, mitä ei oikeastaan lainkaan tajua mutta mikä voi kuitenkin olla kiinnostavaa ja hauskaa. Tällainen oli pienessä vaihtoehtoisessa kellarigalleriassa ollut Tatunkhamonin verhomallistonäyttely. Näyttelyn kuraattori, myös elektronisen musiikin duosta Imatran Voima tunnettu Perttu Häkkinen totesi tiedotteessa: ”Heijastuuhan verhoon koko inhimillisen ajatustoimintamme episteeminen todellisuus, sen takaiset tapahtumat kun ovat aistiemme havaitsemattomissa, kognitiivisten prosessiemme ulottumattomissa ja kielemme kääntämättömissä. Tuohon salattuun elämään voinemme vain viitata.”

Vähän huumoriksi taisi mennä, mutta aika huikeita verhoja nämä digitaaliset kuvakollaasit olivat. Tatunkhamon, eli valokuvataiteilija Tatu Hiltunen (s. 1977) on melkoinen tarinankertoja, jonka kuvissa liikutaan maisemista ja muinaisista maailmoista nykyajan katutaiteeseen. Ei niitä todennäköisesti juuri kukaan tule verhoina käyttämään enkä oikein ymmärrä sitäkään, miksi ne on pitänyt tehdä juuri verhoiksi. Mutta jotain viehättävää ja varmaan vähän ironistakin siinä on, että kuvataiteilija on päättänyt tehdä oikein malliston. Tällaisessa taiteen turhuus voi näyttää voimansa. Jos se olisi tuotteistettu ja suosittu – kuin Andy Warhol – se muuntuisi spektaakkeliksi, mutta tällaisena interventiona se saa aikaan ajatuksia moneen suuntaan. Minäkin palasin myöhemmin kotona autenttiseen elämään ryhtyessäni miettimään erilaisia omatekoisten kuvaverhojen mahdollisuuksia. Näinkin taide voi toimia.

Voi olla, että en parin vuoden kuluttua muista yhtäkään näistä näyttelyistä, mutta olen varma siitä, että ne pienet spektaakkelinvastaiset ajatukset, joita pitkin matkaa hellittelin, elävät tulevan taiteen katselussa tavalla tai toisella. Omien rutiineiden kyseenalaistaminenkin on aina varsin terveellistä ja tarpeellista.