Julkaistua 326 & 327: Ylämäkipyöräilyä urkujen tahtiin? & Laulu vienninedistämispolitiikasta

Eilen alkoi syksyinen kolumnistinarkikin täydellä teholla. Esa-Pekka Salosen lausunnot YLE:lle herättivät huomioni jo Virossa ollessani, ja asia jäi vaivaamaan peräti kahden kolumnin verran. Eilen ne sitten tulivat ulos. Ensimmäinen Ilkassa painettuna ja toinen YLE Radio 1:n Kultakuumeessa ääneen:

Ylämäkipyöräilyä urkujen tahtiin?

Yksi kesän keskustelunaiheista on ollut kapellimestari Esa-Pekka Salosen hyökkäys kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen kulttuuripolitiikkaa vastaan. Salonen on huolissaan korkeakulttuurin tilasta, ja totesi YLE:n haastattelemana, että Arhinmäen toimet kertovat tämän anti-intellektuaalisuudesta ja anti-korkeakulttuurisuudesta ja että kyse on myös huonosta historiantuntemuksesta. Salosen mukaan ”suomalaisen työväenliikkeen yksi suuri aksiooma, perusoletus, oli se, että työläisille pitää saada oikeus samaan korkeakulttuuriin kuin mitä yläluokilla oli”.

Salosen huoli on varmaankin osittain perusteltu, mutta on joitain seikkoja, joita hän ei ymmärrä. Hänen puheestaan saa kuvan, että korkeakulttuuri olisi selkeästi määriteltävä ja pysyvä. Näin ei ole. Kulttuuri muuttuu koko ajan, ja myös sen hierarkkinen rakenne. Se, mikä ennen koettiin arvottomaksi, saattaa nousta uusissa tulkinnoissa hyvinkin suureen arvoon. Ja se, mikä ennen koettiin arvokkaaksi, saattaa aikojen saatossa menettää merkityksensä.

Kulttuurin muutos ei kuitenkaan tapahdu yhtäjalkaa. Yksi syy on kulttuurin institutionaalistuminen. Kun jonkun asian ympärille alkaa syntyä institutionaalisia rakenteita – koulutusta, tutkimusta ja palkitsemisjärjestelmiä –, vaikuttavat rakenteet myös muutoksiin. Institutionaalistuminen hidastaa muutosta, ja taiteissahan juuri muutos – uudistus, vallankumoukset, sääntöjen rikkominen – on todettu jo sinänsä arvokkaaksi. Tästä syntyy kitkaa, jota kulttuurista hegemoniaa edustavien tahojen on vaikea hyväksyä.

Yksi hyvä esimerkki institutionaalistumisprosessista on ns. uuden sirkuksen nousu. Sirkus oli aikoinaan kansanhupia, toisinaan jopa paheelliseksi koettua, mutta nykyään sillä on asemansa taiteen keskustoimikunnan virallisissa järjestelmissä.

Lajien sekoittuminen – sekä myös korkean ja matalan sekoittaminen – on asia, jota taiteessa arvostetaan. Niinpä ei olekaan mikään ihme, että Lahden urkuviikoilla nähtiin viime viikolla kansainvälisesti menestynyt sirkusryhmä Circo Aereo.

Hegemonia ja hierarkkisuus ovat ominaisia kaikille kulttuurin muodoille. Tämä koskee myös esimerkiksi urheilua. Lajitkin ovat hierarkkisesti järjestyneitä – vaikka eivät toki virallisesti. Tähänkin vaikuttavat instituutio ja traditiot. Ei ole epäilystäkään siitä, että Lontoossa hopeaa voittaneen purjelautailijan Tuuli Petäjän nimi unohtuu suomalaisten mielistä nopeammin kuin Barcelonassa vuonna 1992 hopeaa voittaneen keihäänheittäjä Seppo Rädyn nimi. Kyse on pelkästään lajien hierarkiasta, johon vaikuttavat sekä perinteet että institutionaaliset rakenteet.

Kuusamon Pyhän Ristin kirkon urut.

Urheilussa käydäänkin täsmälleen samanlaista hegemoniataistelua kuin taiteessa. Ja sielläkin sekoitetaan lajeja sekä keksitään uusia. En lainkaan hämmästyisi siitä, että joskus kehitettäisiin uusi laji, jossa yhdistyvät polkupyöräily, taiteellinen suoritus ja ajanotto. Miten olisi vaikka ylämäkipyöräily urkumusiikin tahtiin? Olisihan se komeaa nähdä Rukan hienoissa maisemissa maailmanmestaruuskamppailu Kalevi Kiviniemen säestyksellä.

Maastopyöräilijä Utahissa. Kuva: Tim Brink. 

***

Laulu vienninedistämispolitiikasta

Kapellimestari Esa-Pekka Salonen hyökkäsi kesällä voimakkaasti kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen kimppuun viitaten muun muassa tämän ”linjauksiin ja selkeisiin eleisiin, jotka kohdistuvat korkeakulttuuria vastaan”.

Sen lisäksi, että Salonen oli huolissaan korkeakulttuurista, kaipasi hän myös kansallista projektia. Hän oli huolissaan siitä, että ”fragmentoituneen, digitaalisen ajan” myötä meillä on ”yhä vähemmän yhteisiä, kansallisia kokemuksia”.

Salonen totesi myös, että meillä on nykyään vallalla vaarallinen tilanne, jossa sekä vasemmalla että oikealla on ”kulttuurivihamielisiä ryhmiä”.

Salosen voisi tulkita kaipaavan sekä kulttuurista stagnaatiotilaa, jossa korkeakulttuuri on selkeästi määritelty, vakaa ja pysyvä, sekä kansallista konsensusta korkeakulttuurin arvosta ja paikasta virallisten sanktioiden piirissä. Vain tietynlainen kulttuuri on tukemisen arvoista. Tukea voidaan antaa monin tavoin: sekä konkreettisesti apurahoina että vallankäyttäjien symbolisin teoin – vaikkapa osallistumalla erilaisiin tilaisuuksiin, kuten Musiikkitalon avajaisiin tai Savonlinnan oopperajuhlien satavuotisjuhliin, mitä Arhinmäki ei tehnyt.

Toki ymmärrän, että ihan näin ankaran konservatiivisesti ja nationalistisesti Salonen ei ajattele, mutta näin häntä voisi kuitenkin tulkita.

Arhinmäki puolestaan vetoaa väärinkäsitykseen. Hänen mukaansa osallistumattomuutta ”ei tarvitse tulkita kannanotoksi”. Eikä ehkä tarvitsekaan, mutta Arhinmäenkin olisi syytä tajuta, että sellaiseksi se joka tapauksessa de facto tulkitaan. Imagomielessä sitä on turha selitellä, koska housuissa se jo on.

Hegemoniaa edustavien tahojen sanomisten tulkinnalla on pitkät perinteet. Esimerkiksi valtiomiesten puheiden tulkinta on kuin oma tieteenalansa. Toisinaan kyse on miltei salatieteestä, jossa erilaisilla nyansseilla ja sanomatta jättämisillä on suuri merkitys.

Tulkitaan Salosta ja Arhinmäkeä miten tahansa, voi tilannetta tarkastella myös sosiologisesti kentän hallinnasta käytävänä taisteluna. Tällaisessa taistelussa näkyy myös historian liike – ja toisaalta sen syklisyys, miltei ikuisesti toistuva sama muoto, jossa sisällöt ovat ikään kuin satunnaisia. Aina on hegemonia, joka haluaa pitää kiinni asemistaan, ja aina on nouseva avantgarde, joka haluaa päästä kiinni kulttuuriseen pääomaan ja syrjäyttää hegemonian tullakseen sitten kuitenkin omalla vuorollaan syrjäytetyksi.

On ymmärrettävää, että asemista myös halutaan pitää kiinni. En haluaisi viedä keskustelua kateuden alueelle, mutta on kuitenkin muistettava, että Esa-Pekka Salonen edustaa sitä ns. 1 prosenttia. Hän on tähtitieteellisiä palkkoja nauttiva miljonääri, jonka vuosipalkka esimerkiksi Los Angelesin filharmonikkojen johtajana oli noin 1,5 miljoonaa dollaria.

Korostettakoon sitä, että vaikka lajit poikkeaisivat toisistaan, samoista kulttuurisen pääoman markkinoista on kyse: Esa-Pekka Salonen sai vuonna 2001 – Suvi Lindénin ollessa kulttuuriministerinä – opetusministeriön jakaman arvostetun Suomi-palkinnon. Viime vuonna samaisen palkinnon sai Arhinmäen hiphop- ja rap-maailmaa lähellä oleva radiotoimittaja, DJ ja muusikko Jyrki Jantunen, paremmin Njassana tunnettu suomalaisen kaupunkikulttuurin uudistaja ja elävöittäjä, sekä rap-musiikkiin keskittynyt Monsp-levy-yhtiö.

Mutta miten sitten on kansallisen projektin laita? Onko mahdollista, että Suomen kansa – eliittiä myöten – voisi samastua itähelsinkiläiseen rap-yhtyeseen Notkea Rotta, joka on yksi Monspin tähdistä?

Murjottaa timpuri, sil on rahapula paha,
muristen käynnistyy moottorisaha.
Se tekee reikäpäänä duunii, mut silti
kädes ei oo rolexi vaan paskanen hilti.

Notkea Rotta -huppari.

Kulttuuri tulee jo pelkästään sen instituutioiden kautta epäilemättä olemaan aina hierarkkista, mutta hierarkian sisällöt vaihtuvat. Siitä meillä on runsaasti esimerkkejä.

Sama koskee kansallisia projekteja. Esimerkiksi Virossa rockmusiikilla – jopa punkilla – oli merkittävä rooli laulavan vallankumouksen rintamassa, kun Viroa vapautettiin Neuvostoliiton ikeen alta. Olen juuri kahlannut läpi 400-sivuisen virolaisen punkin historian, ja tajusin melko nopeasti, että lukiessani anarkistisen sukupolven viinanhuuruisia seikkailuita luen todellisuudessa paljon laajemmassakin mielessä merkittävää Viron lähihistoriaa.

 

Kyse ei siis ole pelkästään itse substanssista, musiikista ja sen mahdollisista sisäisistä merkityksistä, vaan huomattavasti laajemmasta kontekstista, joka määrittelee noiden sisältöjen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, niitä ikään kuin ”ulkomusiikillisia” merkityksiä, joita asioille annetaan.

Meitä Siperia on opettanut todellisuudessa aika vähän. Suurin kansallinen projekti tuntuu viime vuosina olleen vienninedistämispolitiikka, jonka merkitys taiteen sisällöille tulee epäilemättä jäämään aika vähäiseksi. Ainakaan siitä ei lauluja kannata tehdä.