Julkaistua 328: Polaroid Suomessa: Työtä, leikkiä, rockia ja taidetta

Viime lauantaina avattiin Suomen valokuvataiteen museossa Polaroid-näyttely (18.8.–2.12.), jonka neljästä kuraattorista olin yksi. Kokosimme valokuvataiteilija Martti Jämsän (s. 1959) kanssa näyttelyn kotimaisen osuuden. Museon yhteistyökumppanina toimii Kamera, joka julkaisi viime viikolla aiheesta erikoisnumeron (8/12). Kirjoitin aiheesta lehteen lyhyen jutun (pidempi versio on piakkoin tulossa museon verkkosivuille). Tässä tuo lyhyempi juttu:

Polaroid Suomessa: Työtä, leikkiä, rockia ja taidetta

Polaroid ei koskaan saavuttanut Suomessa jättisuosiota. Vankka kannattajakuntansa sillä kuitenkin oli, ja osa kuvaajista saavutti välineellä merkittäviä tuloksia.

Suomessa oltiin alusta alkaen hyvin perillä legendaarisen Edwin H. Landin (1909–1991) lukuisista keksinnöistä pikakuvauksen alalla. Land kehitti ensimmäisen pikakuvausmenetelmän Yhdysvalloissa jo vuonna 1947, ja Polaroid tuli siellä kaupalliseen jakeluun seuraavana vuonna.

Landin keksintö uutisoitiin Suomessa jo vuonna 1947 Valokuvaajassa (2/47). Tästä alkaen kotimainen valokuvausalan lehdistö seurasi tarkkaan Polaroidin kehitystä. Maahantuonti alkoi Foto-Nyblinin toimesta vuonna 1960, ja kun ensimmäinen värillinen Polaroid esiteltiin vuonna 1963, oli Polaroid Suomessa jo tuttu asia.

Leikkiä ja tekniikkaa

Yli 500 patenttia omistanut Edwin H. Land oli intohimoinen keksijä. Polaroidille kehitettiin monenlaisia käyttötarkoituksia ja erikoislaitteita muun muassa tieteen ja tekniikan käyttöön  – esimerkiksi lääketieteelliseen lähikuvaukseen tarkoitettu Polaroid CU-5. Myös passikuvauksen alalla Polaroid oli aikoinaan vahva tekijä.

Polaroidin alkuvaiheet Suomessa eivät sisältäneet juurikaan innostusta valokuvan harrastuksen tai taiteen alalla. Väline oli pitkään hauska näppäilijöiden leikkikalu – silloinhan oli ihme se, kun kuvan sai suoraan kamerasta alle minuutissa.

Ammattimaiset studiokuvaajat alkoivat käyttää Polaroidia studioissaan luonnostelun välineenä. Pikakuvan avulla saattoi testata muun muassa valotusta, kuvakulmia ja sommittelua nopeasti ennen varsinaisten kuvien ottamista. Tällainen toiminta jatkui pitkälle 1990-luvulle saakka.

Näyttelyä ripustetaan viime viikolla.

Polaroid matkalla taiteeksi

Ensimmäiset merkit Polaroidin vakavammasta taiteellisesta käytöstä ilmaantuivat Suomessa 1970-luvun lopulla. Polaroid-yhtiökin satsasi alusta pitäen markkinoinnissaan taiteilijoihin. Polaroidin säätiö alkoi kerätä kunnianhimoista taiteellista valokuvakokoelmaa. Landin esiteltyä vuonna 1976 yhtiökokouksessaan ”myyttisen pedon”, 50 x 60 cm kokoisia kuvia tuottavan Polaroid-kameran, alkoi tämä jättilaite tuottaa kokoelmiin varsin huomattavia teoksia. Miltei kaikki aikakauden merkittävät valokuvataiteilijat halusivat ja pääsivätkin kokeilemaan laitetta, suomalaissyntyisistä taiteilijoista esimerkiksi Arno Rafael Minkkinen.

Mutta kyllä pienemmilläkin Polaroideilla saatiin aikaan tuloksia. Polaroid-kokoelman kuvia esiteltiin ensimmäistä kertaa Suomen valokuvataiteen museossa vuonna 1976, ja samoihin aikoihin myös suomalaiset kuvaajat alkoivat suhtautua välineeseen vähän vakavammin.

Polaroidia alettiin käyttää myös koulutuksessa, ensimmäisiä kertoja kun Lahden taideteollisen oppilaitoksen valokuvauksen osasto teki keväällä 1977 opintomatkan Prahaan. Käytössä oli Polaroid SX-70, ja tulokset esitettiin näyttelynä Polaroid-matkakuvia Prahasta – ensin Amos Andersonin taidemuseossa ja sitten Tampereen nykytaiteen museossa. Tätä näyttelyä lienee pidettävä ensimmäisenä mittavana suomalaisena Polaroid-näyttelynä.

Myös puistokuvauksen alalla koettiin lyhytaikainen renessanssi, kun Studio Muikku toimi Helsingissä Espalla kesinä 1978–79. Ensimmäisenä kesänä kuvia ottivat Erja Lahdenperä ja Ulla-Maija Vuori (nyk. Svärd), toisena kesänä Lahdenperän kanssa työskenteli yksi sittemmin rock-kuvauksessa kunnostautunut klassikkomme Jukka Uotila (1956–2009).

Osa vakavista harrastajistakin kiintyi Polaroidin lumovoimaiseen värimaailmaan. Esimerkiksi Leena Ikkalan kuvia esiteltiin ensimmäisen kerran Kameralehdessä vuonna 1981 (3/81). Ikkala onkin niitä kuvaajia, jotka ovat olleet Polaroidille uskollisia aina näihin päiviin saakka. Hän on kuvannut erityisesti suomalaista öistä maisemaa. 

Kasarimaailman rockia ja glamouria 

Polaroidin kultakausi Suomessa liittyy epäilemättä 1970–80-lukujen vaihteen urbaaniin rockelämään ja ehkä vähän glamouriinkiin.

Vanhan galleriassa esiintyneistä uuden polven rock-orientoituneista kuvaajista ja katukuvaajista osa tarttui pikakameraan. Esimerkiksi Timo Setälä valmisti vuonna 1981 sarjan 20 annosta pikataidetta. Sattuvasti juuri hänen isoisänsä, suomalaisen valokuvan grand old man Vilho Setälä (1892–1985) esitteli ensimmäisenä väri-Polaroidin suomalaiselle lukijakunnalle Kameralehdessä vuonna 1963 (4/63). 

Näyttelyä ripustetaan. Etualalla Timo Setälän kuvasarja.

1980-luvun suurin Polaroid-klassikkomme on Kari Riipinen, joka löysi välineelle monenlaista käyttöä. Riipiselle Polaroidin ”muoviset värit” – kuten hän itse on todennut – tarjosivat loistavan välineen ajanhenkeen kiinnittymiseen. Riipinen teki aikoinaan myös sopimuksen Polaroidin firman kanssa, ja sai käyttöönsä materiaalia väliin miltei rajattomasti. Ahkera kuvaaja teki myös tulosta. Hän käytti Polaroidia muun muassa lukuisissa levynkansissa, joiden graafisena suunnittelijana hän on yksi keskeisistä valokuvataiteilijoistamme.

Riipinen kehitteli myös taidemaalari Olli Lyytikäisen (1949–1987) Suomessa lanseeraamaa kollaasitekniikkaa, jossa parhaimmillaan sadoista Polaroid-otoksista tehtiin isoja, kubistissävyisiä kollaaseja. Maailmalla tässä lajissa suurimman klassikon aseman on saavuttanut taidemaalari britti David Hockney. Tosin yhdysvaltalaisen Talking Heads -yhtyeen voimahahmo David Byrne ideoi jo yhtyeen toisen albumin kannen 529 Polaroid-lähikuvasta vuonna 1978 – nelisen vuotta ennen Hockneyn ”keksintöä”.

Riipinen ei myöskään ollut yksin, muun muassa Keijo Kansonen kehitteli omia teknisiä kokeilujaan tehdessään Jone Takamäen ensimmäisen albumin (1981) kanteen jazzahtavan Polaroid-kuvan, jonka kehittymistä hän manipuloi teelusikan avulla.

Moni muusikkokin tarttui Polaroidiin – esimerkiksi Albert Järvinen, Dave Lindholm ja Tuomari Nurmio, mutta vuosien mittaan näillä tyypillisillä kenkälaatikkokuvilla on ollut taipumus hukkua.

Ajanhenkeä tavoiteltiin myös laajemmalla aikaperspektiivillä, kun Taneli Eskola ja Touko Yrttimaa tekivät mittavan Polaroid-projektin kuvaamalla suomalaisia filmitähtiä vuonna 1986 – näyttelyn nimi oli Me tulemme taas. 

Touko Yrttimaa ja Taneli Eskola avajaisissa. 

Valokuvataiteemme grand old man Ismo Kajander kokeili hänkin Polaroidia – sekä opiskelijoiden kanssa tehdyissä hulluttelukuvissa, jossa leikiteltiin taskulampulla ja pitkällä valotusajalla, että myös kollaasitekniikan kautta.

Monipuolista taidetta

1990-luku jatkoi osin 1980-luvun Polaroid-maailmaa. Esimerkiksi Lauri Eriksson käytti välinettä pitkälle samalla tavalla kuin Riipinen – ja innostui myös tekemään erilaisia kollaaseja.

Jätti-Polaroid vieraili vuonna 1993 Taideteollisessa korkeakoulussa, ja kameraa pääsivät kokeilemaan ainakin Vertti Teräsvuori, Ulla Paakkunainen ja Touko Yrttimaa. Taina Värri oli saanut kokeilla laitetta jo edellisenä vuotena palkintomatkallaan Pariisissa voitettuaan Polaroidin pohjoismaisen Image Transfer -kilpailun. 

Vertti Teräsvuori: Omakuva, 50x60 Polaroid, 1993.

Puhtaamman kuvataiteenkin puolella innostuttiin Polaroidin tarjoamasta keinovalikoimasta. Esimerkiksi Juhana Blomstedt (1937–2010) kuvasi vuosia ateljeensa vaihtuvaa valo- ja varjomaailmaa, kun taas Senja Vellonen kuvasi ihmisen varjoa erilaisia taustoja vasten luonnoksiksi akvarelleilleen. Taidegraafikko Antti Tanttu on myös pitkään käyttänyt välinettä erilaisiin kokeiluihin. Valokuvataiteen ja installaatioiden harmaalla välivyöhykkeellä toimiva Veli Granö on myös käyttänyt Polaroidia toisinaan monimutkaisissa mutta aina poeettisissa installaatioissaan.

Jotkut valokuvataiteilijat ovat vieneet projektinsa kunnianhimoisiksi valokuvakirjoiksi. Jaana Airaksinen ja Niina Kapanen käyttivät Polaroidia tutkiakseen naisten mainosten maailmasta poikkeavaa ruumiillisuutta – säärikarvoja, selluliittia ja eriparisia rintoja – kirjassaan Kaikki kurveistani (Like 2000). Yhdysvaltalaissyntyisen Mark Maherin American Polaroids (Like 2003) kuvaa Yhdysvaltain henkistä maisemaa, ja Helsingin outoja maisemia on kuvannut Martti Jämsä kirjassaan OPS! Helsinki Polaroid (Musta taide 2009).

Eikä Polaroidin käyttö loppunut edes Polaroidin konkurssiin ja filmien saannin lakkaamiseen vuonna 2008. Impossible Projectin tuottama uusi, kehittelyn alla edelleen oleva filmimateriaali ei ole kelvannut kaikille vanhoille puristeille, mutta monet hiphop-kulttuurista ponnistavat nuoret – kuten vaikkapa näyttelyn nuorin osallistuja Miikka Lumikari – ovat löytäneet välineen avukseen ikuistaakseen öisiä ohikiitäviä hetkiä. Samoin esimerkiksi esseisti ja kääntäjä, intohimoinen retrokameroiden harrastaja Antti Nylén jaksaa sinnikkäästi pitää yllä harrastustaan uudellakin filmityypillä. Mutta Nylénkin tajuaa, ettei pikafilmi varsinaisesti koskaan enää palaa.

Nylén kommentoi blogissaan sitä, miten Polaroid tuotti esineitä, kun digikamera tuottaa informaatiota, ja toteaa pikafilmin häviämisestä: ”Se johtuu siitä, että ihmiset eivät halua enää esineitä vaan välähdyksiä ja kangastuksia, jotka voi tykkäämisen jälkeen tykkänään unohtaa.”

Onneksi me emme Polaroidin tuottamien ja museoihin tallennettujen esineiden ansiosta pääse tykkänään unohtamaan tätä valokuvauksen yhtä kiinnostavaa vaihetta.