Tallinnan Taidehallin galleriassa (Kunstihoone Galerii) oli Jaan Elkenin (s. 1954) komea näyttely Tagasi hüper-reaalsusesse 2 (13.6.–6.7.). Hän on urallaan liikkunut figuratiivisen ja abstraktin välimaastossa, kirjoittanut kritiikkejä ja kuratoinut – sekä ollut mukana taidepolitiikassa.
Näin hän tuumailee itse: "For an artist, the concept of reality is intriguing and deviates slightly from the understanding of reality/actuality in everyday language. One could say that the imagery system used by the painter (brushstrokes, colouring, etc.), certain characteristic methods for constructing the pictorial reality and aesthetic propaganda are the painter’s reality, actuality or hyper-reality."
Nykyään Elkenin tekstimaailma hakee vauhtia rap-lyriikasta. Taidepohdinnan ja arkikielen yhdistäminen on aika veikeää:
***
Viron nykytaiteen museo (Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum) parantaa näyttelypolitiikkaansa koko ajan. Alkaa jo hieman hirvittää, että kuinka käy sen anarkistisen perinnön, kun näyttelyt alkavat olla jo isojen instituutioiden sarjassa täysin salonkikelpoisia. Näin oli Köler-palkinnon näyttelyn laita, ja tällainen on myös tuorein: Anders Härmin kuratoima Must maja – märkmeid arhitektuurist (21.6.–27.7.).
Kuvataiteen ja arkkitehtuurin suhteita tutkaileva kansainvälinen näyttely oli vaikuttava. Osuimme vahingossa avajaisiin. Tapasin myös vanhat tuttavani, valokuvataiteilija Arne Maasikin (s. 1971, oik.), joka on näyttelyssä mukana tuhoutunutta Pohjois-Tallinnaa dokumentoivine kuvineen, sekä Härmin (toinen oik.), joka sai hyvin hoidettua viime hetken paniikin. Näyttely valmistui noin viisi minuuttia ennen avajaisia:
Näyttelyssä ovat mukana Jasmina Cibic (s. 1979), Dénes Farkas (s. 1974), Karl Holmqvist (s. 1964), Eve Kiiler (s. 1960), Paul Kuimet (s. 1984), Arne Maasik, Jüri Okas (s. 1950), Anri Sala (s. 1974), Mario Garcia Torres (s. 1975) ja Neeme Külm (s. 1974).
Härm on vahvan teoriapohjan omaava kuraattori, ja tällainenhan tuottaa surullisen usein tuloksen, jossa taiteilijat ja taideteokset saavat toimia lähinnä illustraationa, mutta tämä näyttely menee selvästikin taiteilija edellä – tai ehkä pikemminkin niin, että taiteilijoiden ja kuraattorin ajatukset ponnistavat samankaltaisesta kriittisestä maailmasta. Kohteena ei ole myöskään arkkitehtuuri taiteena – Härmin sanoin: "But in the framework of this exhibition we are not interested in
architecture as an art form, but rather as a screen of desire, a social
and political tool."
Vahvasti poliittiissävyisessä näyttelyssä on myös ironisia sävyjä, väliin varsin absurdejakin. Mukana on vallan ja arkkitehtuurin suhteita, mutta myös vallan murenemista arkkitehtuurin väliaikaisuuden kautta – esimerkkinä vaikkapa Kiilerin dokumentaatio miltei ikuisiksi tarkoitettujen neukku-Viron valtaa demonstroivien mahtirakennusten väliaikaisuudesta.
Näyttely huipentui villin kolmikerroksisen museon katolle tehtyyn häkkimäiseen tilaan, joka on Külmin käsialaa:
Jo olette menossa Tallinnaan taidematkalle seuraavan parin viikon aikana, älkää missään tapauksessa jättäkö tätä näyttelyä väliin – vaikka Kumussakin on pari tosi kiinnostavaa näyttelyä, joihin palaan piakkoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti