keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Julkaistua 603: Miten arvokasta taide on?

Tänään oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Olen miettinyt taiteen itseisarvon ongelmaa jo pitkään erään keskeneräisen kirjoitusprojektini takia, ja eilinen kapakkakeskustelu taiteilijaystäväni jälkimarkkinoiden hintatasosta natsasi oudosti aiheen kanssa. Näin tämä taas tietyn sattuman takia kehkeytyi:

Miten arvokasta taide on? 

Kansainvälisellä nykytaiteella menee hyvin. Brittiläinen huutokauppahuone Sotheby’s myi kuun alussa pelkkää nykytaidetta sisältäneessä iltailtahuutokaupassaan 65 teosta, ja kokonaistulos oli yli 125 miljoonaa puntaa. Huippu oli saksalaisen vielä elossa olevan taidemaalari Gerhard Richterin Abstrakti kuva, joka myytiin vähän yli 30 miljoonalla punnalla. Teos on maalattu vuonna 1986. Edellisen kerran se oli myyty saman huutokauppahuoneen New Yorkin huutokaupassa vuonna 1999, jolloin siitä saatiin 607 000 dollaria. Taide on siis kiistatta arvokasta, ja sen arvo näyttää myös nousevan.
  
Tämä myytiin äsken noin 40 miljoonalla eurolla. Gerhard Richter, Abstraktes Bild, 1986. Gerhard Richter (s. 1932) on elävistä taiteilijoista tätä nykyä kallein. 

Suomalaisella nykytaiteella menee huonosti. Erään maineikkaan ja monissa museokokoelmissa edustettuna olevan taiteilijaystäväni teos oli Bukowskilla myynnissä viime syksynä. Se on maalattu kaksi vuotta myöhemmin kuin Richterin maalaus. Pohjahinta oli 500 euroa, mutta seitsemällä tarjouksella päästiin vain 220 euroon. Teos jäi myymättä.

Tätä ei saatu myytyä 500 eurolla. Olavi Pajulahti, Torso, vaha, tempera, 1986. Olavi Pajulahti (s. 1944) on samassa asemassa kuin jättiosa elävistä suomalaistaiteilijoista: jälkimarkkinoita ei juurikaan ole. Kysyin Ollilta luvan tämän tiedon julkistamiseen, ja hän suostui, koska epäilemättä tietää arvonsa taiteilijana piilevän jossain ihan muualla kuin huutokauppanoteerauksissa.

Sen lisäksi, että raha on vaihdon väline, se on myös arvon mitta. Sen merkitys arvon mittana tuntuu lisääntyvän, koska merkittävin puhe yhteiskunnassa – oli sitten kyse sosiaali- ja terveysasioista tai kulttuuripolitiikasta – kietoutuu aina rahaan. Kansainvälisessä taidemaailmassa on tapana tehdä ranking-listoja vaikutusvaltaisimmista toimijoista, ja yhä useammin huippusijoilla on niitä ihmisiä, jotka pyörittävät eniten rahaa: rikkaimpia keräilijöitä, parasta tulosta tekeviä galleristeja. 
En ole harmitellut ystävyyttäni edellä mainitsemani arvottoman taiteilijan kanssa. Sen lisäksi, että hän on hyvä ihminen, hän on hyvä taidemaalari. Mistäkö minä sen tiedän? Siitä, että olen ammatiltani taidekriitikko ja että minun työtäni on kyetä arvioimaan tällaisia asioita sekä mielekkäästi että uskottavasti. 
Nykytaiteella menee Suomessa kuitenkin myös hyvin. Sitä arvostetaan jaloista syistä johtuen, sen yhteiskunnallinen rooli koetaan merkittäväksi: ”Taide ja kulttuuri tukevat ihmisten elämänhallintaa sekä luovat uusia ihmissuhteita ja verkostoja. Kulttuuritoimintaan osallistuminen lisää elämän mielekkyyttä ja pidentää elinikää. Siksi kulttuurin on oltava kaikkien saavutettavissa.” Näin todettiin Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelman esitteessä. Neurologi Markku T. Hyyppä on jopa todennut, että ”kulttuuriaktiiville lisävuosia tulee kolmesta neljään verrattuna sohvaperunaan, joka ei juurikaan harrasta kulttuuria. Se on huomattavasti suurempi kuin esimerkiksi laihduttamisen tai terveysliikunnan antama lisäys elinvuosiin. Sosiaaligerontologian professori Antti Karisto on puolestaan nimittänyt kulttuuritoiminnan ja taiteen sosiaalisia vaikutuksia ”näkymättömäksi sosiaalipolitiikaksi”, koska taiteen ja kulttuuritoiminnan avulla ihmiset voivat kartuttaa voimavarojaan ja löytää uusia keinoja hyvinvointinsa parantamiseksi. 
On se kummallinen asia tämä taide. Siihen tuntuu liittyvän niin monenlaisia arvoja, jotka eivät edes kytkeydy mitenkään toisiinsa. Jos Richterin maalaus vietäisiin jonkin vanhainkodin dementiaosastolle, ei sen hyvinvointivaikutus olisi miljoonia kertoja voimakkaampi kuin taiteilijaystäväni maalauksen. Ehkä jopa päinvastoin. Olen nimittäin nähnyt kuvan molemmista. 
Taiteen hyvinvointivaikutus tuntuu nykyään olevan trendikäs perustelu taiteen julkiselle tukemiselle. Juuri nyt se on opetus- ja kulttuuriministeriössä voimakkaassa myötätuulessa. OKM:n tuen perusteluiden ailahtelevuus kertoo siitä, miten vaikeaa taiteen arvon määritteleminen on. Siitä ei ole montakaan vuotta aikaa, kun opetusministeriö hassasi paljon resursseja – sekä useita henkilövuosia että rutosti rahaa – nyttemmin jo unohdettuun kulttuurivientiyksikköön. Puhuttiin muun muassa ”kärkivientihankkeista”, mutta ei ainakaan kuvataiteista sellaiseksi ollut. Itse asiassa koko sana taitaa olla häviämässä suomenkielestä: tämänaamuinen googletus tuotti vain kuusi osumaa. 
Ei kuvataiteesta ole vientituotteeksi, mutta on myös syytä muistaa, että hyvä kuvataiteilija on todennäköisesti huono sosiaalityöntekijä. 
Taiteella on paljon erilaisia välinearvoja, ja niillä sen tukea myös perustellaan. Sen paremmin poliitikot kuin virkamiehetkään eivät tunnu uskaltautuvan puhumaan taiteen tukemisesta sen itseisarvon ja vapauden takia. Kuitenkin juuri taide on yksi niistä keskeisistä asioista, jotka tekevät ihmisestä ihmisen ja historiansa myötä sivistysvaltiosta sivistysvaltion. On täysin mahdotonta kuvitella inhimillistä kulttuuria ilman taidetta. 
Eikö taidetta voisi tukea rohkeasti tunnustamalla sen itseisarvon? Olisiko taiteen mahdollinen hyvinvointivaikutus juuri sen vapauden ansiota? Poliittiselle ohjailulle alistettu taide tuottaa aina kammottavia tuloksia, kuten lähihistoriamme todistaa meille – esimerkiksi Neuvostoliitosta ja natsi-Saksasta. 
Vain taiteen vapauden ja itseisarvon tunnustaminen ovat takeita sen mahdollisten välinearvojen mielekkääseen hyödyntämiseen hyvän elämän rakenneuudistuksissa.
***

PS. Unohdin kolumnissani tietysti yhden asian, perustuslain 16. pykälän. Pannaanpa se tähän vielä muistutukseksi: "Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu." Nyt pitäisi vielä selvittää se, että mitä tuo "vapauden turvaaminen" tarkoittaa. Oiskohan OKM:llä työryhmän asettamisen paikka?

PPS. Ja nyt kiukkuni alkoi jo lisääntyä. Olen mukana eräässä epävirallisessa työryhmässä, jossa laaditaan jonkinmoista manifestia tulevia vaaleja varten. Eräs toista taiteenlajia edustava jäsen sanoi, että hän ei laita nimeään mihinkään paperiin, jossa puhutaan "taiteen itseisarvosta". Näin voimakasta on vallitsevan talousfundamentalismin tuottama sisäistetty herruus.

5 kommenttia:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista