Sinebrychoffin taidemuseo, brändimarkkinointi, Coca-Cola ja pohjavedet – Elinikäinen kilpailukielto

Yritin saada Sinebrychoffin taidemuseon perumaan Coca-Cola-pullon satavuotisjuhlia boostaavan näyttelyn Coca-Cola-pullo 100 vuotta (27.8.–4.10).
Perustin adressinkin, mutta en leipätöiltäni ehtinyt kampanjoida. Keräsi se kuitenkin yli 200 nimeä, joukossa muun muassa kaksi Kuvataideakatemian entistä professoria ja kaksi Ars Fennica -voittajaa, tällä viikolla Kiasmassa avaava kansainvälistyvä tähti sekä joukko muita hyviä taiteilijanimiä, nuoria ja vanhoja. Pakko niiden on Kansallisgalleriassa asiaa siis miettiä, vaikka ne eivät sitä julkisesti kertoisikaan. Lähetin myös henkilökohtaisen sähköpostin sekä Sinebrychoffin taidemuseon johtajalle Kirsi Eskeliselle että Kansallisgallerian pääjohtajalle Risto Ruohoselle. Kumpikaan ei vaivautunut vastaamaan. Mutta suuret kiitokset adressin allekirjoittajille!

Lupasin blogissani, että jos näyttely toteutetaan, en käy museossa kahteen vuoteen. Näin MM-kisojen jälkeen olen miettinyt asiaa kuitenkin uudestaan. Kahden vuoden kilpailukiellolla ei näytä olevan mitään merkitystä urheilun puhtauteen. Vastustan kuolemanrangaistusta, en usko edes sen pelotevaikutteeseen, mutta luulen, että urheilussa suora elinikäinen kilpailukielto doping-kärystä olisi hyvä pelote. 
Niinpä muunnankin oman kilpailukieltoni elinikäiseksi: EN AIO KÄYDÄ SINEBRCYCHOFFIN TAIDEMUSEOSSA ENÄÄ KOSKAAN ELÄMÄSSÄNI.
En ole harhainen enkä kuvittele valtapositiostani liikoja, mutta olen kuitenkin yksi Suomen harvoista – ja ilmeisesti viimeisistä – aktiivisesti toimivista taidekriitikoista, joten tiedän, että museolla niitä kummiskin nyt vituttaa. Olen myös todennäköisesti näistä viimeisistä aktiiveista juuri se, joka on kirjoittanut 2000-luvulla eniten myönteisiä juttuja Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyistä – se on ollut minulle jotenkin rakas museo, ja sen näyttelypolitiikkakin on ollut resursseihin nähden kelpoa –, joten tiedän, että niitä vituttaa itse asiassa kohtuullisen rankasti. Tiedän myös kokemuksesta sen, että vitutuksesta lähtevät ajatukset toimivat usein maailman muuttamisen katalysaattoreina. Joten toivotaan edes parasta.

Tiivistetään syyt:
1) On vastenmielisen pöyristyttävää, että Kansallisgalleria osallistuu huoraavalla panoksellaan globaaliin brändimarkkinointiin – varsinkin kun esiteltävä taide ei edes millään aasinsillalla liity museon toimenkuvaan.
2) On vielä vastenmielisempää, että Kansallisgalleria ottaa vastaan epäeettistä rahaa. Coca-Cola kuuluu niihin samoihin pohjaveden ryöstäjiin ja ei-länsimaisessa maailmassa harjoitettavan kyynisen riistokapitalismin toteuttamiseen kuten Nestlé. Se on esimerkiksi aiheuttanut Intiassa isoa tuhoa. Tässä hyvä sivusto KillerCoke – ja näin asiasta kertoo porvareillekin luotettava lähde, kansainvälisesti arvostettu talousuutistoimisto Bloomberg.

Näyttelykuvia 999: Ei kovin söpö

Eilen ripustimme Galleria Ortonissa Jyrki Riekin (s. 1976) näyttelyn (31.8.–25.9.). Lupaan, ettei ole hellyttävä eikä söpö. Näin piirrämme hoivataiteen rajoja.
 

Avajaiset tänään kello 17.00.

Julkaistua 686 & Julkista taidetta 83: Jaloja puita ja vieraita lajeja

Eilen alkoi taas syyskausi Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnien osalta. Heräsin tosi varhain ja menin puistoon aamukahville ja -röökille. Ei ollut aavistustakaan siitä, mistä aikoisin puhua. Katselin kanejani ja annoin ajatuksen harhailla ja yhtäkkiä tajusin, että kanien kautta saisin aikaan faabelimaisen kommentin maahanmuuttokeskusteluun. Eiköhän tämä ole sitä – jokainen lause ja ajatus on muuten täysin totta (kolumnistinhan ei aina tarvitse puhua eksaktia totuutta, jos retoriikka muuta vaatii):

Jaloja puita ja vieraita lajeja

Talossa, jossa asun, on käynnissä julkisivuremontti. Asun muovin sisällä. Sitä peittää jopa Coca-Cola-mainos. Juon aamukahvini viereisessä puistossa, koska jostain syystä tupakoin. Käyn siellä tiheään. 

Ensin minua harmitti, mutta nyt olen oppinut jo nauttimaan. Istun rauhassa ja ajattelen mitä tahansa. Välillä ajatus lentää korkealle. Välillä se myötäilee matalalla lentoradalla alakuloani. 

Toisinaan yritän tunnistaa faunaa ja flooraa. Puiston reunalla, Sinebrychoffin taidemuseon istutuksissa, asuu tällä hetkellä kuusi citykania. Citykanit eli villikanit muodostavat vapaaksi päästetyistä tai karanneista lemmikkikaneista syntyneen populaation. Villikania nimitetään vieraslajiksi. Niiden koetaan olevan ympäristölleen haitallisia, ja kaupunki on harventanut kantaa metsästämällä. Helsingin eläinsuojeluyhdistys on toista mieltä: kanit ovat jo vakiintunut osa kaupunkiluontoa, ja heidän mukaansa media on paisutellut niiden aiheuttamaa tuhoa. 

Rakastan tätä puistoa, jonka näen joka päivä. Kerran jopa suututin kapakassa kuvanveistäjäystäviäni, kun kehuin, että on hienoa asua sellaisen puiston kupeessa, johon ei ole laitettu yhtään veistosta pilaamaan sitä. Oli siellä kerran yksi Antero Toikan (s. 1954) tilapäinen veistos. Onneksi se vietiin pois.

Kanien seuraaminen on tuottanut lisätutkimuksia. Nyt tiedän, että Helsingissä on maailman pohjoisin vakituinen kanipopulaatio. Tieto saa minut katselemaan kanejani uusin silmin. Onkohan aamukahvimaisemassani jotain herooista? 

Katson televisiosta usein luonto-ohjelmia, ja minua naurattaa, kun mangustiklaania seuraava kuvausryhmä on antanut jokaiselle yksilölle nimen. Tämä sai minut tutkailemaan kanejani uusin silmin. Olen jo useamman päivän yrittänyt tunnistaa niitä yksilöinä. Toisinaan saan tarkkailla niitä aika läheltä. En ole kuitenkaan oppinut erottamaan niitä toisistaan. Päätin antaa ensimmäiselle tuntomerkeillään erottuvalle kanille nimen Pekka, mutta en ole vieläkään tunnistanut Pekkaa. 

Tämä ei ole Pekka vaan verkosta varastettu satunnaisnäyte. Laitan myöhemin Pekasta kuvan, kun olen ensin tunnistanut sen. Saman puiston kupeella asuva ystäväni Esko ei muuten suhtautunut lainkaan yhtä myönteisesti kaneihin, kun intoilin kapakassa aiheesta. Hän vertasi villikaneja rottiin. Emme kuitenkaan tulkinneet erimielisyyttämme vihapuheiksi.

Toisinaan katselen puita. Tunnistan jokaisen yksilön, koska ne eivät liiku. Mitä tarkoittaa tunnistaminen? Erotan ne yksilöinä, mutta en pysty nimeämään kaikkia. Maallikko tunnistaa puut lehtien muodosta sekä rungon rakenteesta ja kuvioinnista. Vaimoni on puutarhuri, ja muistan ihmettelyni, kun hän suoritti talvidendrologian kurssin. Kuka maallikoista osaisi tunnistaa talvikaljujen poppeleiden lajeja silmujen muodoista? 

Tiedän, että osaa puista kutsutaan jalopuiksi. Luokitus ei ole luonnontieteellinen, mutta sitä käytetään yleisesti. Se kuitenkin vaihtelee maittain. Suomessa esimerkiksi tervaleppää ei ole tapana nimittää jalopuuksi, mutta Keski-Euroopassa se useimmiten sellaiseksi luokitellaan. Koska jalopuu ei ole ns. tieteellinen luokitus, sanan alkuperän selvittäminen ei onnistu helposti. Selityksiä on varmaankin kaksi: harvinaisuus ja markkinahinta. Kartanoiden puistoihin istutettiin aikoinaan harvinaisia lajeja, ja sitä kautta puistoista on muodostunut nähtävyyksiä. Jalopuut ovat nekin siis useimmiten vieraslajeja, mutta niitä ei ole tapana sellaisiksi luokitella. Varmaankin siksi, että ne ovat yksilöitä – toisin kuin espanjansiruetanat. 

Koiria tarkkailen eniten. Ne olen oppinut tunnistamaan hyvin, koska useimmat tekevät saman reitin joka aamu. Koiralajien tunnistamista vaikeuttaa se, että niiden joukossa on sekarotuisia koiria, ja varsinkin se, että monet omasta mielestäni sekarotuisen näköiset turrit ovatkin nimenomaan jotain harvinaista ja kallista rotua. Jalokoiria ei kuitenkaan ole olemassa. 

Koiria on myös kiva rapsutella, jos isännät ja emännät sallivat. Yhden kanssa olen jo ystävystynytkin. Se on kahdeksanvuotias labradorinnoutaja, nimeltään Vili. Isännän nimestä ja iästä minulla ei ole aavistustakaan. Vili heittäytyy eteeni hiekkakäytävälle ja odottaa rapsutusta eikä tahdo helpolla luopua hetkestämme. 

Ihmisiäkin tunnistan jo aika paljon. Lapsia ei kuitenkaan saa rapsutella. Jos katselisin naisten pyllyjä ja yrittäisin tunnistaa ja luokitella niitä muotojen perusteella, en saisi kertoa sitä julkisesti, koska minut luokiteltaisiin seksistiksi. Tässä tapauksessa siis kulttuurinen luokittelu estää biologissävyisen luokittelun. 

Kahvilan tummaihoisen siivoojan kanssa vaihdamme jo tervehdykset, ja emmeköhän jo kohta kuulumisiakin. Hänen nimeään en vielä tiedä. Jos hän työskentelee tilapäisesti maassa, hänet luokitellaan vierastyöläiseksi. Voi hän olla ihan syntyperäinenkin. Ei kuitenkaan kotoperäinen eli endeeminen – noin niin kuin biologisesti luokitellen. 

Toisinaan juttelen vanhan tuttuni Pekan kanssa. Hän asuu asuntolassa, ja hänen habituksensa on muuttunut. Hänet voi ulkoisten tuntomerkkien mukaan luokitella syrjäytyneeksi. Hän on varmaankin myös vieraantunut. Hänen kaltaisiaan ihmisiä on yritetty häätää puistoista kuin kaneja. Helsingin poliisilaitoksen historiassa kerrotaan, että vuoden 1975 ETYK-kokouksen alla jopa tasavallan presidentti teki aloitteen katunäkymän puhdistamiseksi puliukoista. 

Olin tuolloin töissä Finnairin rahtivarastossa ja tutustuin elämäni ensimmäiseen mustaan mieheen, jonka kanssa silloin ystävystyinkin. Hän oli suomalainen, ja hänen nimensä oli Kalle.

Julkaistua 685 & Näyttelykuvia 998: Tuunattuja ryijyjä ja tarinallisia maalauksia

Palaan arkeen ja varsinaiseen työhöni. Tänään ilmestyi Kirkko ja kaupungissa (32/15) juttuni Rosa Liksomin (s. 1958) näyttelystä Contemporary Warriors Galleria Brondassa (5.8.–6.9.). Oma otsikkoni oli 'Provokatorista lyhyttarinaa', mutta lehdessä se oli muuttunut muotoon 'Tuunattuja ryijyjä ja tarinallisia maalauksia'. Sama kai se. Tässä juttu:

Tuunattuja ryijyjä ja tarinallisia maalauksia

Lappilaistaustainen kosmopoliitti Rosa Liksom (s. 1958) jakaa työpäivänsä kirjallisuuden ja kuvataiteen välillä. Kirjailijana hän on suomalaisen kulttuurin eliittiä ja sellaisena palkittu – aina Finlandia-palkintoa (2011) myöten. Kuvataiteilijana hän on ottanut toisenlaisen roolin: hän on ikään kuin marginaalissa ja toimii kuin ITE-taiteilija – tekee anarkistisesti vähän mitä haluaa eikä tunnu välittävän taidemaailmamme kirjoittamattomista säännöistä.

Liksomin asenteella on puolensa: hän antaa ideoiden kukkia rohkeasti ja uskaltaa laittaa esille kaikkea sellaistakin, mikä ei ole niin salonkikelpoista. Parhaat ideat eivät aina vaadi keskittynyttä toteutusta. Vaan on sillä kääntöpuolensakin. Tuoreimmassa näyttelyssä on esimerkiksi esillä neljää hyvin erilaista lajityyppiä, mikä ei tee katsomiskokemusta lainkaan helpoksi. 

Yön syvyydessä, 2014.

Liksom maalaa niin kuin kirjoittaa: hänen maalauksensa ovat tarinallisia, jostain fantasian ja surreaalisten tarinoiden välimaastosta – yhtäkaikki tietyllä tavalla samaa lyhytproosaa kuin hänen kertomuksensakin, usein riemastuttavia villeine assosiaatioineen. Maalausten lisäksi näyttelyssä on esillä tuunattuja ryijyjä, jo sinällään merkityssisällöillä ladattuja alustoja, joihin Liksom on lisännyt omaa leikkisää ja usein ironista kieltään. Jotkut saattavat kokea sellaisen rienaamiseksikin, mutta Liksomin lähestymistapa on kuitenkin hyväntahtoinen. Hän sekoittaa merkityksiä ja toimii kuin sosiologi Harold Garfinkelin ajattelusta tuttu provokatorinen etnometodologi: Liksom kääntää ylösalaisin tottumuksiin liittyviä tapoja ymmärtää ja tulkita sosiaalinen tilanne. Samaa hän tekee näyttelylle nimen antaneessa valokuvasarjassa Contemporary Warriors. Hän on käyttänyt malleja erilaisissa soturiposeerauksissa, joita tunnemme omasta historiastamme vaikka kansalaissodan ajoilta ja joita saamme nykyään katsella – vaikkapa jihadistien muodossa – mielin määrin internetistä. Lisäksi näyttelyssä on esinekoosteita, joissa lelut saavat näytellä rooliaan vähemmän hellyttävissä yhteyksissä.

Kaikkea tuntuu olevan nyt vähän liikaa. Ihmiset kokevat näyttelyt monin tavoin, mutta ainakin minulle on usein hedelmällistä löytää muutama keskeinen teema, jota voin pohtia taitelijan esittämien variaatioiden, tulkintojen ja nyanssien kautta. Nyt se tuntui likipitäen mahdottomalta, koska virikkeitä on ylitsepursuavasti. 

Olen varsin tietoinen siitä, että tietyt puhtauden ja sääntöjen vaatimukset taiteessa koetaan jopa fasistisiksi ja että postmoderni, jonka aallonharjalla Liksomkin on ollut aloittaessaan kuvataiteilijana 1980-luvun puolivälissä, oli vastaliike modernismin ankaria – tosin usein kuvitellun liioiteltuja –sääntöjärjestelmiä vastaan. Nyt jäin kuitenkin kaipaamaan juuri puhtautta ja keskittyneisyyttä. Aloin kuvitella näyttelyä, jossa olisi ollut vain Liksomin löytöryijyjä, joiden vuosisataisen perussymboliikan päälle hän on lisännyt omia tarinoitaan. Kuinka kiehtova se olisikaan ollut. Ja täysin riittävä. Todennäköisesti myös emotionaalisesti paljon voimakkaampi kuin nyt tarjolla oleva hajanainen kokonaisuus.

Kriisiviestintää

Median hallintani osoittautui varsin heikoksi. Kun kirjoitin edellisessä postauksessa olevan adressin, en ottanut huomioon kaikkia nyansseja. Otsikoin sen kiihkoissani täysin väärin. Nyt harmittaa. Enhän minä verorahoista ollut kiinnostunut vaan paljon suuremmista periaatteista. Sinebrychoffin taidemuseon johtaja Kirsi Eskelinen oli eilen Yle Radio 1:n Kultakuumeessa, tässä linkki Areenaan (minuutit: 1:06–10:02).

Typerä otsikkoni sai Kultakuumeen kirjoittamaan esittelyssään näin: "Kohua herättänyt Sinebrychoffin taidemuseon Coca-Cola -näyttely ei ole vienyt museon rahoja tai näyttelytiloja." Vaan nauratti minua omasta typeryydestäni huolimatta se, kun Eskelisenkin median hallinta petti totaalisesti. Hän sanoi, että yritysyhteistyön reunaehtojen tulee olla selkeät ja jatkoi – lainaus on sanatarkka: "Tää hanke oli perusteltavissa meillä nimenomaan sen tähden, että se on osa tätä Sinebrychoffin toimintaa ja liiketoimintaa."
Nyt pitää ryhtyä ihan oikeisiin leipätöihin, mutta näin kriisiviestinnällisesti kiteytän sanomani siihen, mitä eilen sanoin vaimolleni, kun hän illalla ihmetteli alakuloisuuttani. Sanoin hänelle tuolloin spontaanisti: "Siinä vaiheessa, kun merkittävin kansallinen taideinstituutiomme alkaa jaella persettään globaalille brändimarkkinoinnille, on jokin pahasti pielessä. En tunnista sellaista taidemaailmaa omakseni." Tässä on kansankielellä tiivistettynä se, mitä yritin adressilla sanoa. Sitten jatkoin: "Sen on muututtava." Ja sitten jatkoin vielä: "Se on muutettavissa." Siksi adressi. Ja on siinä jo sellaista voimaa, jota Kansallisgalleriankin tulee vakavissaan pohtia: mukana on esimerkiksi kaksi entistä Kuvataideakatemian professoria ja kaksi Ars Fennica -voittajaa.
Minulla on kuitenkin leipätöitäni tänäänkin, enkä voi kuluttaa aikaani nimien keräämiseen, joten uudistan vetoomukseni. Levittäkää sitä sähköpostissa ja Facebookissa – ja allekirjoittakaa. Tässä linkki. Joukkovoimalla on ennenkin muutettu asioita.

Sinebrychoffin taidemuseon brändi vs. Coca-Colan brändi

Uudistan vetoomukseni jakaa nettiadressia sähköpostissa ja Facebookissa: Linkki tästä.

Teksti menee siis näin:

Kansallisgalleria ei saa mainostaa Coca-Colaa verorahoillamme

Kansallisgalleriaan kuuluva Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä on Suomen ainoa vanhaa eurooppalaista taidetta esittelevä museo. Museossa on järjestetty monia merkittäviä ulkomailta lainattuja näyttelyitä, joilla on se on rikastuttanut suomalaista taide-elämää ja vahvistanut omaa keskeisosaamistaan. 

Nyt museossa järjestetään yhteistyössä Coca-Cola Finlandin kanssa näyttely Coca-Cola-pullo 100 vuotta (27.8.–4.10.). Näyttelyssä on esillä uudempaa taidetta Coca-Cola-yhtiön kokoelmista. 

Me allekirjoittaneet katsomme, että julkisin varoin ylläpidetyn ja vanhemman taiteen esittelyyn erikoistuneen museon tehtävä ei voi olla globaalin brändin markkinointia tukeva näyttelytoiminta ja resurssien tuhlaaminen ulkopuolisen tahon imagomarkkinointiin. Siksi vaadimme, että näyttely peruutetaan välittömästi. 

Ymmärrämme, että museoiden julkinen tuki on riittämätöntä ja tiedämme, että valtionvarainministeriön tuore esitys on leikkaamassa sitä edelleenkin. Katsomme kuitenkin, että ratkaisu ei voi olla museoiden alistaminen ulkopuolisten yhtiöiden markkinoinnin palvelukseen. Antakaamme mieluummin resurssien puutteen näkyä, jotta vallanpitäjille ei jäisi valheellista mielikuvaa siitä, että saavathan ne näköjään muutenkin seinänsä täyteen, vaikka emme antaisikaan niille niin paljoa rahaa. 

Haluamme myös asiantuntevasti ja sisällöllisin kriteerein koottuja näytellyitä – ei ole lainkaan niin kiinnostavaa, kuka taiteen sattuu omistamaan. Omistussuhteisiin perustuvat näyttelyt lisääntyvät koko ajan, mutta Kansallisgallerian museoiden tehtävä ei voi olla tällaisten kehityskulkujen tukeminen. 

***

En ole minkään fiksaation vallassa enkä millään pateettisella ristiretkellä. En ole vainoharhainen. En saa tästä mitään erityisiä kicksejä. Johonkin on vain vedettävä raja. Mielestäni nyt on sen paikka. 

Ymmärrän vallan mainiosti, että yksityinen raha on tullut peruuttamattomasti taidemuseomaailmaan, mutta sillä tulee olla suitset. Yhteistyötä voi harjoittaa monella tavalla ja varsin erilaisissa tyylilajeissa. Otetaan käytännön esimerkki samasta museosta: ei mielestäni ollut millään tavoin epäeettistä tai outoa, kun museo taannoin järjesti Sinebrychoffin mainontaa esittelevän näyttelyn Sano vaan reilusti Koff (11.9.–31.12.2009). Sinebrychoffin panimon historia liittyy monin tavoin museon historiaan ja toimintaympäristöön, kulttuurihistoriallinen kytkös on selkeä ja näyttely oli suorastaan sympaattinen. Se, että Sinebrychoff nykyään valmistaa, myy ja jakelee kaikki Coca-Cola Companyn juomat Suomessa, ei tuota samanlaista kytköstä. Coca-Cola ei kytkeydy millään tavoin Sinebrychoffin taidemuseon historiaan – muuten kuin retroaktiivisesti, jos niin halutaan saivarrella.

Coca-Colan taidekokoelma ja sen esitteleminen on silkkaa brändimarkkinointia, ja hyvä niin – ei minulla mitään sitä vastaan ole, ja olen hyvin tietoinen siitä, että moni maailman merkittävistä taidekokoelmista on syntynyt samalla tavalla. On kuitenkin muistettava, että Sinebrychoffin taidemuseo on osa Kansallisgalleriaa, ja siksi sen rooli taidemuseomaailmassamme on aivan erityinen. Sen antamilla viesteillä on poikkeuksellinen painoarvo. Yksityisin rahoin ylläpidettävien museoiden näyttelypolitiikka on aivan eri juttu. Voimme kritisoida niitä, mutta ne tekevät, mitä haluavat. Julkisin varoin ylläpidetty lippulaiva on kuitenkin aivan omassa kategoriassaan. 
On myös muistettava Sinebrychoffin taidemuseon varsinainen ala: vanhempi eurooppalainen taide. Tätä taustaa vasten Coca-Cola-kytkös näyttää vielä pahemmalta kuin se on, mutta mielikuvillahan tässä pelataan, niin taide kuin markkinointikin. Ymmärrän, että museon on löydettävä asiakkaita ja keksittävä sitä hengissä pitäviä juttuja ja tuotava vaikka nykytaidetta seiniensä sisään. Sen museo on tehnytkin varsin onnistuneesti – vaikkapa häkellyttävän hienolla näyttelyllä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Juuri sellaisia ulostuloja ainakin minä haluaisin – Coca-Colan sijaan. 

Olen myös tietoinen siitä, että Sinebrychoffin taidemuseo ei ole tässä yksin. Esimerkiksi Helsingin taidemuseo on järjestänyt 2000-luvulla useampiakin kyseenalaisia näyttelyitä, vaikkapa Pixar – 20 vuotta animaatiota (30.1.–27.4.2008), josta kirjoitin tuolloin kolumnissani:
"Todellisuudessa näyttely on messutilaisuutta muistuttava tapahtuma, jossa Pixar saa esitellä tuotteitaan, jotka muutenkin ovat helposti saavutettavissa ja näkyvillä koko ajan."
Aivan sama koskee Kiasman viimevuotista näyttelyä Kimpassa (16.5.–7.9.2014), jossa Marimekko sai silkkaa markkinointivetoapua Kansallisgallerialta. Kuvataiteilija Riiko Sakkinen (s. 1976) kirjoitti viime keväänä eräässä kolumnissaan: "Olenko ainoa kansalainen, jonka mielestä museomme tarkoitus ei ole olla voittoa tavoittelevien yritysten käsikassarana toimiminen? Luulin, että taiteen tehtävä on kyseenalaistaa eikä olla säyseäksi kesytetty kollaboraattori."
Tällaiselle kehityskululle olemme enenevässä määrin alttiina. Johonkin on vedettävä raja. Siffin Cokis-näyttely menee jo pahasti yli. Museot puhuvat lisääntyväti yleisötyöstä. Olkaamme nyt aidosti interaktiivinen yleisö! Vetäkäämme se raja nyt! Vuokrattavat messutila ovat brändimarkkinointia varten. Julkisin varoin ylläpidetyillä taidemuseoilla on täysin toisenlainen tehtävä. Vaatikaamme niitä totetuttamaan sitä.

Julkista taidetta 82: Ei leikata!

Hyvää yötä. Päivä oli aika vallankumoustäyteinen:

 Interaktiivista julkista veistotaidetta: Viktor Janssonin (1886–1951) Convolvulus (1931), jonka mallina on ollut tytär Tove (1914–2001), joka siis näin oli mukana – ja olisi hengessä varmaan ollutkin.

Meitä oli paljon. Meitä tulee lisää. 

Muun muassa näin huusimme: "Sipilä meiltä leikkaa, Stubb rahat keikkaa, Soini syyttää Kreikkaa!"

Julkaistua 684: Kansallisgalleria ei saa mainostaa Coca-Colaa verorahoillamme

Elämää Coca-Colan varjossa. Asuntoani peitttää tämä – jo pitkän aikaa ja marraskuulle saakka:

Viereiseen taloon – Suomen ainoaan vanhempaan eurooppalaiseen taiteeseen keskittyneeseen museoon – tulee ensi viikolla tämä:

Pakpoom Silaphan (s. 1972): Dali Sits on Coke, 2014.

Alkoi ottaa pannuun. Niinpä kirjoitin tämän:

Kansallisgalleria ei saa mainostaa Coca-Colaa verorahoillamme 

Kansallisgalleriaan kuuluva Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä on Suomen ainoa vanhaa eurooppalaista taidetta esittelevä museo. Museossa on järjestetty monia merkittäviä ulkomailta lainattuja näyttelyitä, joilla on se on rikastuttanut suomalaista taide-elämää ja vahvistanut omaa keskeisosaamistaan.

Nyt museossa järjestetään yhteistyössä Coca-Cola Finlandin kanssa näyttely Coca-Cola-pullo 100 vuotta (27.8.–4.10.). Näyttelyssä on esillä uudempaa taidetta Coca-Cola-yhtiön kokoelmista. 
Me allekirjoittaneet katsomme, että julkisin varoin ylläpidetyn ja vanhemman taiteen esittelyyn erikoistuneen museon tehtävä ei voi olla globaalin brändin markkinointia tukeva näyttelytoiminta ja resurssien tuhlaaminen ulkopuolisen tahon imagomarkkinointiin. Siksi vaadimme, että näyttely peruutetaan välittömästi. 
Ymmärrämme, että museoiden julkinen tuki on riittämätöntä ja tietämme, että valtionvarainministeriön tuore esitys on leikkaamassa sitä edelleenkin. Katsomme kuitenkin, että ratkaisu ei voi olla museoiden alistaminen ulkopuolisten yhtiöiden markkinoinnin palvelukseen. Antakaamme mieluummin resurssien puutteen näkyä, jotta vallanpitäjille ei jäisi valeheellista mielikuvaa siitä, että saavathan ne näköjään muutenkin seinänsä täyteen, vaikke emme antaisikaan niille niin paljoa rahaa. 
Haluamme myös asiantuntevasti ja sisällöllisin kriteerein koottuja näytelyitä – ei ole lainkaan niin kiinnostavaa, kuka taiteen sattuu omistamaan. Omistussuhteisiin perustuvat näyttelyt lisääntyvät koko ajan, mutta Kansallisgallerian museoiden tehtävä ei voi olla tällaisten kehistyskulkujen tukeminen.

Kyseessä on siis nettiadressi. Tästä linkistä sisään. 
Rakkaat ystävät, jos olette samaa mieltä, jakakaa adressia sähköpostissa ja Facebookissa. Käyttäkäämme joukkovoimaa! Tänään on muutenkin sen päivä. 

PS. Jos näyttely toteutuu, laitan Sinberychoffin taidemuseon boikottilistalleni. En varmaankaan halua olla sieltä pois koko loppuelämääni, mutta näyttelyn toteutuessa lupaan olla sieltä pois kaksi seuraavaa vuotta.

PPS. Ihan vain tiedoksi, että jopa Kiasman johtaja Leevi Haapala totesi Jani Leinosen Facebook-seinällä 19.8., jolloin Hesari oli julkaissut Coca-Cola-uutisen: "Hieraisin myös silmiäni aamulla Hesaria lukiessa." En minä siis ihan vainoharhainen taida olla.
Kiinnostavaa on myös havaita, minkälainen on Kansallisgallerian sisäinen tiedonkulku: organisaatioon kuuluvan toisen museon johtaja lukee vasta aamuun lehdestä tiedot kohta avautuvasta, samaan organisaatioon kuuluvan toisen museon näyttelystä, joka itse asiassa ajallis-paikallisesti kuuluisi juuri hänen oman johtamansa museon toimenkuvaan, ja hieraisee silmiään. Normaalitapaus olisi kai se, että vanhaan taiteeseen erikoistunut museo olisi hakenut konsulttiapua saman organisaation uuteen taiteeseen keskittyneeltä museoväeltä rakentaessaan näyttelyä ko. tematiikasta. Vaan eipähän tämä asia minulle juurikaan kuulu. Tai en minä ole varma, yritänhän olla kriittinen journalisti.   

Että tällaista...

...tästä linkistä.

Nyt lähden Corona-baariin, koska minulla on jännetuppitulehdus enkä pysty kirjoittamaan vaikka pitäisikin.

Leinosella menee lujaa

Jani Leinosen (s. 1978) Tottelemattomuuskoulu (4.9.2015–31.1.2016) avautuu kohta Kiasmassa. Tämä on jo noteerattu maailmallakin etukäteen: tässä linkki The Weekin juttuun (13.8.), ja tässä linkki Hyperallergicin juttuun (20.8.).

Kuva: Pirje Mykkänen / Kansallisgalleria.

Tein Leinosen haastattelun näyttelyn julkaisuun, joten palaan vielä asiaan.

Näyttelykuvia 997 & Julkista taidetta 81: Peltokangas voitti sydämellään

Eilen ratkesi HUS:in kansainvälisen veistoskilpailun voitto. Tammikuussa 2015 julkistettiin kutsukilpailu, jonka tavoitteena oli tuottaa Meilahden sairaala-alueen keskuskalliolle ympäristöön sopiva, valtakunnallisesti merkittävä taideteos. 
Voittajaksi valittiin kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) teos Suuri sydän:

Toiselle sijalle palkintolautakunta asetti Jaakko Niemelän (s. 1959) teoksen Kävyt – Lyhdyt. Kolmas sija jaettiin kahden teoksen kesken: Kirsi Kaulasen (s. 1969) Viola ja Laura Könösen (s. 1980) Sininen sade. 

Jaakko Niemelä. Anteeksi suttuinen kuva.

Kirsi Kaulanen.

Laura Könönen.

Näin palkintolautakunta Peltokankaan sydämestä:

"Teoksessa on käsitteellinen vahva idea, joka on toteutettu pelkistetyllä tyylillä. Teoksen yksinkertaisuus toimii arkkitehtonisesti hälyisessä ympäristössä hyvin. Tässä suhteessa se erottuu kaikista muista ehdotuksista edukseen.

Punaisen värin ja selkeän muodon käyttö sekä hulppea mittakaava luovat melko sekavalle ja eri aikoina rakennetulle alueelle voimakkaan ja kokoavan identiteetin ja kontrastin.Toisaalta teoksen sarjakuvamaisuus viittaa pop-taiteeseen. Teoksessa on lämmin ja empaattinen tunnelma, ja se toimii rikkaasti eri katselukulmista ja korkeuksista. 

Suuri Sydän toimii alakulmista katsottuna abstraktina tilateoksena, joka tuo teokseen lisää kerroksellisuutta. Keskustelua tuomaristossa herätti sydämeksi miellettävä muoto ja sen suhde anatomiseen todellisuuteen.

Teoksessa on lämmin ja empaattinen tunnelma, ja se toimii rikkaasti eri katselukulmista ja korkeuksista. Teos synnyttää ympäristöönsä iloa ja positiivista energiaa."

Kilpailuluonnoksia voi käydä tutkailemassa Meilahden sairaalan aulassa 18.9. saakka. Kilpailun kärki on varsin laadukasta, mutta häntäpää vastaavasti aika häntäpäätä. Käykää katsomassa. Ei näitä kilpailuja niin usein järjestetä.

Suomalaiset kuvanveistäjät ovat tunnetusti kollegiaalisia. Tässä ykkönen ja toinen kolmonen plastisessa onnittelumuodostelmassa – myöhemmin illalla:

Freudilainen arkeni

Minulle on iän myötä tullut lisääntyvästi kirjoitusongelmia. Saatan joskus kirjoittaa aivan omituisia sanoja – ikään kuin sormeni eivät seuraisi kunnolla ajatustani. Näin tapahtui juuri äsken. Olen parhaillaan kirjoittamassa erästä arvostelua, ja huomasin kirjoittaneeni sanan 'salonkikelpoista' sijaan omakeksimäni sanan 'salonkileppoista'. Aika hyvä kummiskin. 

Jatkan töitä.

Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 5: Kulttuurin leikkaukset alkavat

Suomen museoliitto julkaisi tänään tiedotteen "Yllättävät lisäleikkaukset kylmää kyytiä Suomen museoille". 

Näin opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen ylpeänä Ylen haastattelussa 28.5.: "Alan budjetit ovat Suomessa niin pieniä, ja katsoimme, että vaikeina aikoina sivistystä ja kulttuuria pitää vahvistaa. Tästä päätöksestä olen ylpeä."
Ja näin juuri nyt todellisuudessa Suomen museoliiton mukaan: "Valtionvarainministeriön 14. elokuuta julkaisema talousarvio tarjoaa museoille kylmää kyytiä. Vuonna 2016 valtionosuuksiin esitetään kuluvaan vuoteen verrattuna 2,8 miljoonan euron eli lähes 8 prosentin leikkausta. Uudet leikkaukset kohdistuvat sekä budjetti- että veikkausvoittovaroista maksettavaan osuuteen. 
Tämä on se tapa, jolla Grahn-Laasonen "vahvistaa vaikeina aikoina sivistystä ja kulttuuria". Hän on sensaatiomaisen nopeasti lunastamassa paikkaansa yhtenä Suomen kaikkien aikojen huonoimmista kulttuuriministereistä.
Tästä linkistä – ja tästä lisää – yksi vaihtoehto:

Varmuuden vuoksi seuraan tätäkin sivustoa.

Tyhjä lakipykälä

Tein 13.6. kantelun oikeuskanslerille perussuomalaisen kansanedustaja Olli Immosen valinnasta Yleisradion hallintoneuvoston jäseneksi. Perusteena oli se, että valinta oli selkeästi lainvastainen. Immonen ei täytä Laki Yleisradio Oy:stä viidennen pykälän edellytyksiä: "Hallintoneuvoston jäseniksi on valittava tiedettä, taidetta, sivistystyötä ja elinkeino- ja talouselämää tuntevia sekä eri yhteiskunta- ja kieliryhmiä edustavia henkilöitä." Koulunsa keskeyttäneellä 29-vuotiaalla vartijalla ei näkemykseni mukaan ole mitään tuntemusta millään lain edellyttämillä elämänaloilla.
Olin tietoinen siitä, että eduskunnan toimien laillisuutta ei valvo sen kummemmin eduskunnan oikeusasiamies kuin oikeuskanslerikaan. Erään juristituttavani neuvosta kokeilin kuitenkin kepillä jäätä. 
Vastaus (Dnro OKV/867/1/2015) tuli viime viikolla, 11.8.: "Oikeuskanslerilla ei ole toimivaltaa valvoa kansanedustajia tai puuttua eduskuntatyöhön. Myöskään Yleisradio Oy:n hallintoneuvostoon valittavien jäsenten edellytysten arviointi ei kuulu oikeuskanslerin tehtäviin tai toimivaltaan. Tämän vuoksi kantelunne ei anna aihetta toimenpiteisiini."
Kertaan vielä. Eduskunta tekee selkeästi lainvastaisen päätöksen. Lain 5. pykälä koskee vain 200 kansanedustajaa – siis niitä ainoita henkilöitä, joilla on oikeus olla laista piittaamatta. Heitä ei myöskään valvo asiassa mikään taho. Joku asiantuntijaryhmä on hyvässä uskossa kirjoittanut lakiin täysin tyhjän pykälän. Jotta laki vastaisi todellisuutta ja voimassa olevaa tilannetta, sen toisen momentin tulisi kuulua: "On ihan yksi lysti, keitä Yleisradion hallintoneuvoston jäseniksi valitaan."
Absurdia?

Virossa 165 & Näyttelykuvia 996: Superviikonloppu Viron pohjoisrannikolla

Helsingissä oli tapahtumien superviikonloppu, mutta minäpä lähdin karkuun Vihulan kuntaan Länsi-Virumaalle, alle 30 asukkaan Karepan kylään, missä sijaitsee taidemaalari Richard Sagritsin (1910–1968) kotimuseo. Sitä hoitaa ystäväni, taidehistorioitsija Teet Veispak, joka on järjestänyt paikassa aina elokuisin performanssi- ja installaatioillan. Nyt lauantaina teemana oli Minek (= Meneminen). Paikka on kuin paratiisi...

... jopa viineineen...

... ja nahkiaisineen...

... joita saadaan runsaasti viereisestä Seljajoesta:

Illan aloitti hieno kitaristi ja laulaja Riho Sibul:

Leonhard Lapinin (s. 1947) performanssi tapahtui viimeisen biisin aikana niin ovelasti, etten ehtinyt ottaa edes kuvaa. Hän naulasi avustajansa (Veispak) kanssa laudat yhden ikkunan eteen ja lähti matkalaukkuineen. Mutta mies on koko ajan muutenkin kuin elävä performanssi:

Lapinilta oli museon tiloissa myös esillä (elo–syyskuu) taideteos Rytmit sfäärissä (1992), jonka hän oli löytänyt siivotessaan työhuonettaan. Se on ollut esillä ainoastaan kerran, Helsingin Taidehallissa Taidekoulun Maan näyttelyssä – Lapin opetti tuolloin Maassa:

Taidemaalari Valeri Vinogradovilta (s. 1952) oli installaatio museon tiloissa:

Illan virallisen osuuden päätti kuvanveistäjä Jüri Ojaver (s. 1955), joka teki oman juttunsa oman veistoksensa seassa. Menoa ja ääntä piisasi:

Epävirallinen osuus kesti myöhään yöhön – söimme Ojaverin valmistamia nahkiaisia (viroksi silmud) ja Lapinin valmistamaa salaattia jne...

 

... mutta aamu raikasti kaiken, kun uimme Ojaverin kanssa pitkään vaan ei pitkää matkaa – 13 m/s vastatuuleen – Itämeressä:

Vakavasti ottaen: jos olette ennen lokakuuta Virossa ja haluatte kokea jotain pientä, kaunista ja erilaista, matkatkaa Karepaan – matkaa Tallinnasta itään on noin 115 km. Sagritsin ateljee on yksi maailman ihanimmista. Uimavehkeet mukaan: museolta on matkaa hiekkarantaan muutama sata metriä.

Sagritsin itsensä näkemys samalta rannalta ja Myrskyisesta päivästä vuodelta 1963.