Julkaistua 733 & Näyttelykuvia 1020: Kärsimättömänä kadulla

Viime maanantaina avattiin Galleria Ortonissa monitaiteilija Keijo Kansosen (s. 1952) näyttely (11.1.–5.2.). Kaikki Ortonin näyttelyt ovat olleet minulle tavalla tai toisella rakkaita, mutta tässä oli jotain erityistä. Keijon kuvat liittyvät opiskeluaikojeni maailmaan ja siihen aikaan, kun istuin Vanhalla Ylioppilastalolla väliin liiankin tiuhaan – eihän minusta koskaan tullut edes maisteria. 

Keijo oli jo silloin legendaarinen hahmo. Ja kuvitelkaa: tämä Ortonin näyttely on hänen ensimmäinen varsinainen yksityisnäyttelynsä 28 vuoteen! Ja se edellinenkin – hänen laajin näyttelynsä – oli Odensessa Tanskassa. Tänään vihdoin sain muilta deadlineiltani väännettyä gallerian verkkosivuille taiteilijan esittelytekstin: 

Keijo avajaisissa.

Kärsimättömänä kadulla

  

Suomalaisen 1970-luvulla alkaneen katukuvauksen uuden aallon legenda Keijo Kansonen (s. 1952) halusi Galleria Ortonin kutsussa tituleerata itseään ”taidekuvanveistäjäksi”. Tämä oli osin varmaankin kansosmaista huumoria: ”On olemassa taidemaalareita ja maalareita, on olemassa taidegraafikoita ja graafikoita, mutta taidekuvanveistäjiä ei ole, on vain kuvanveistäjiä.” Huumorin lisäksi ammattinimekkeellä on Kansoseen liittyen vinha perä – jopa kahtalaisesti. Mustan Taiteen suomalaisen valokuvan katsauksessa vuosilta 1996–97 Kansosen mainitaan tehneen ”valokuvia, hologrammeja ja veistoksia.” Kansonen on nimittäin myös keksijä – jopa niin, että Helsingin Sanomien Anu Uimonen nimitti häntä aikoinaan ”suomalaisen valokuvan Pelle Pelottomaksi” –, ja hän on tuonut valokuviaankin esille erilaisissa filosofissävyisissä mekaanisissa laitteissa ja erilaisina installaatioina. Toisaalta Kansosen koko ura vastaa sitä käsitettä, jonka saksalainen kuvataiteilija Joseph Beuys (1921–1986) aikoinaan lanseerasi: sosiaalinen kuvanveisto. Kyse on maailman muokkaamisesta taiteen keinoin. Beuysille jokainen ihminen on potentiaalinen sosiaalinen taiteilija, jolla on kyky muuntaa maailmaa kielen, ajatuksen, toiminnan ja erilaisten objektien välityksellä. 

Yksi ehdottomista lemppareistani: käsinvärjätty Instacolor Killer, 1975–1985.

Kansonen on yhtäaikaisesti jokamies ja taiteilija, eikä hän ole rooleilleen rajoja vetänyt – ei itse asiassa edes vaivautunut huolehtimaan ns. taiteilijaurastaan. Tässä lienee yksi tekijä hänen tietyllä tavalla maagisessa tavassaan tehdä taidetta kuin kokonaistaideteoksena ja elämäntaiteilijana – lajeista ja välineistä riippumatta. Suomen valokuvataiteen museon emeritusjohtaja Asko Mäkelä totesikin hänestä näyttelyn alla: ”Keke on valokuvan taikuri, se nostaa hatustaan aina jotain, jota kukaan ei osaa odottaa tai ei kaipaa, mutta kuva ja tapahtuma jäävät aina legendaksi.”

Lättähattu, 2015.

Kadulta Kansonen aloitti – Leicansa kanssa kuin Cartier-Bresson ikään. Mutta maailma oli toinen: Kansosen maailma ei ollut maailmapoliittisten tapahtumien keskipiste vaan se muutos, jonka myötä henkilökohtaisesta tuli poliittista. Kansonen eli uuden urbaanin suomalaisen nuorisokulttuurin murrosta. 

Kansonen on ollut keskeinen hahmo suomalaisen undergroundin dokumentoijana, ollut muun muassa valtaamassa Lepakkoa vuonna 1979 ja kuvannut siellä alusta alkaen tapahtumia ja konsertteja, toiminut suomalaisen 1970–80-lukujen kiinnostavimman vaihtoehtolehdistön valokuvaajana: muun muassa Köynnös ry:n Kompostissa (1979–82) ja Oraansuojelijoiden Uuden Ajan Aurassa (1977–1982) sekä niiden yhdistyttyä Suomessa (1982–1996) sekä myös Uusi laulu -yhdistyksen Uudessa laulussa (1975–1981) ja sen jatkajassa Alohassa. Hän on ollut mukana myös legendaarisen kasvisravintola Kasviksen (per. 1974) toiminnassa ja pitänyt siellä näyttelyitä. 

Keijo ja Tingmöte Puumala I–III, 1999, aikoinaan esilä Kasviksessa.

Kuten Valokuvan taide -kirjassa (1992) todetaan: ”Ensimmäisiä oli varmasti ollut jo Keijo Kansonen joka 1970-luvun puolivälissä […] vaelsi kärsimättömänä Helsingin katuja ja julisti vastaansanomattomasti vapauden alkavan vasta systeemin ulkopuolella.” 

Tätä samaa hän jatkaa edelleenkin – valtaosin systeemin ulkopuolella sekä trendeistä piittaamatta.

Keijo avajaisten jatkoilla.