Julkaistua 734: Korkean profiilin kuolema?

Eilen tuli ulos kevätkauden ensimmäinen Yle Radio1:n Kultakuumeen kolumnini:

Korkean profiilin kuolema?

Rockmaailma on menettänyt lähiaikoina useita tähtiä. Ensin lähti joulukuun lopulla MotörheadinLemmy Kilmister (1945–2015), sitten 10.1. David Bowie (1947–2016), sitten 17.1. Mott the Hoople -yhtyeen Dale Griffin (1948–2016) ja seuraavana päivänä vielä The Eaglesin Glenn Frey (1948–2016). 

Rakastan sanoja ja ilmaisuja, ja aina kun opin uuden riemuitsen siitä myös lähiympäristöäni sillä hauskuuttaen tai visailumielessä rasittaenkin. Viimeaikaisia lemmikkejäni ovat olleet ’herutuskuva’, ’nyhtökaura’ ja ’kevytperuna’. Eilen opin taas uuden ilmaisun, kun lueskelin The Guardiania: luettelemani kuolemantapaukset ovat kuulemma ’korkean profiilin kuolemia’. Tosin jutun kirjoittaja, musiikkikriitikko ja itsekin muusikko Everett True ei ollut aivan varma siitä, että kuluuko Dale Griffin joukkoon. Hajosihan Mott the Hoople jo vuonna 1974. 

Mott the Hooplen hitti All the Young Dudes on muuten Bowien sävellys.

Vuoden takainen Chralie Hebdo -terrori-isku opetti sekin minulle uuden ilmaisun. Kun monet ihmiset vaihtoivat Facebook-profiilikuvaansa trikolorin, osa kanssaihmisistä veti herneen nenään. Tuolloin opin ilmaisun ’väärin surtu’. Yksi syistä oli se, että Beirutissa tapahtui samaan aikaan verinen terrori-isku, mutta vain harva ryhtyi käyttämään Libanonin lippua surunsa ilmaisuna. Trikolorinkäyttöä pidettiin tekopyhänä tai sitten jälkikolonialistisen eurosentrisyyden ilmentymänä. 

Sosiaalinen media on tuonut mukanaan outoa riehaantumista. True kiinnitti huomiota siihen, että Bowien kuolema herätti jättimäisen Facebook-huomion – jopa niin, että jotkut alkoivat pitää sitä falskina ja ylimitoitettuna. Liiallinen Bowien videoiden jakaminen ja niiden sentimentaalinen kommentoiminen oli siis ”väärää suremista”. Samalla True kuitenkin huomasi, että monet kommentoijat olivat vahingoniloisia siitä, että Glenn Frey otti ja kuoli. Hänen mukaansa kyse oli useissa tapauksissa samoista ihmisistä: ne ihmiset, jotka loukkaantuivat Bowien kuoleman johdosta kirjoittamiensa kommenttien saamista tekopyhyysmoitteista, saattoivat osallistua monin tavoin Freyn pilkkaamiseen. 

True itse ei ollut The Eagles -fani, mutta hän huomautti juttunsa lopuksi, että ”Frey oli muusikko ja lauluntekijä, jonka laulut toivat mielihyvää, toivoa, unelmia ja lohdutusta miljoonille. Aivan samoin kuin Lemmyn ja Bowien ja monen muun muusikon laulut ovat tehneet. Et ehkä pitänyt niistä lauluista mutta voisit ainakin osoittaa hänen surevia fanejaan kohtaan samaa kunnioitusta, jota itse olet vaatinut osaksesi.” 

Tunnereaktiot ovat usein nopeita ja irrationaalisia. Some-maailmassa tämä korostuu erityisesti. Varsinkin jos olet lievässä jurrissa ja kirjoitat yöllä. 

Monet ovat huolissaan siitä, että somessa on niin paljon vihapuhetta – ja syystä. Usein vihapuhe liittyy poliittisiin asioihin, viime aikoina erityisesti maahaanmuuttoon ja turvapaikanhakijoihin tai sitten hallituksemme harjoittamaan kurjistuspolitiikkaan. Olen täysin vakuuttunut siitä, että jos suomalaisen politiikan eliitin keskuudessa tapahtuisi edellä mainitsemani ”korkean profiilin kuolema” – jos vaikka Timo Soini kuolisi, some täyttyisi mitä oudoimmista ja varmaan osin hyvin vastenmielisistäkin kommenteista. Samalla kuitenkin tajuan välittömästi, että syyllistyin itsekin juuri etikettivirheeseen: ei Soinin mahdollisella kuolemalla ole varmaankaan edes korrektia spekuloida kolumnissa. 

 

Yhteisöllinen suru on ymmärrettävä asia ja varmaan osin terapeuttinenkin. Nuoruuden rockidolin kuolema on hyvin henkilökohtainen asia, jonka voi jakaa samanhenkisten kanssa. Viimeisen kuukauden aikana kuolleet rocktähdet eivät merkinneet minulle musiikillisesti kovinkaan paljoa, enkä ole kokenut erityisiä surun tunteita, mutta mutta muistan vieläkin sen voimakkaan surun, kun yksi ensimmäisistä nuoruuteni rockidoleista, Lou Reed (1942–2013) kuoli kolmisen vuotta sitten. Silloin ajauduin myös miettimään tuon surun syitä – sekä sen mahdollisia yhteisöllisiä ulottuvuuksia. Rakastuin Lou Reediin noin 13-vuotiaana, ja myöhemmin olen ajatellut, että juuri noihin aikoihin minusta alkoi tulla nykyään tuntemani minä. Mitä yhteisöllisyyteen tulee, on jaettu suru varmaan myös jaettua tietoisuutta ajan väistämättömästä kulusta ja omasta tulevasta kuolemasta sekä niihin liittyvistä samanhenkisistä merkityksistä. Filosofi Martin Heideggerin mukaan ”ihmisen oleminen on olemista kuolemaa kohti”. Rajallisuus antaa elämälle sen merkityksen. Ja eikö taiteilija – vaikkapa rockmuusikko ­– ole juuri se henkilö, jonka ainakin yksi tehtävistä on juuri antaa näitä merkityksiä? 

Lou Reed: It's a Perfect Day.

Olin ensin vihainen Truen käyttämästä ilmaisusta ”korkean profiiliin kuolema”. Ajattelin sen viittaavan vain pinnallisesti ja epädemokraattisesti kuuluisuuteen. Mutta jos ajattelemmekin kuolemaa elämän merkityksellistäjänä, saa se aivan toisen kaiun. Ainakin tässä suhteessa esimerkiksi Reedin kuolema oli minulle korkean profiilin kuolema.