Näyttelykuvia 579 & 580 & 581 & 582 & 583 & Luettua 102: Taas ahkerana

Viime perjantaina päätin taas hetkeksi hylätä Guggenheimin ja keskittyä itse substanssiin eli katsoa väliin vähän taidettakin. Aloitin Ateneumin taidemuseosta, missä oli tarjolla Ruotsin ikuisen sunnuntain kuvaaja Carl Larssonin (1853–1919) näyttely Hyvän elämän jäljillä (10.2.–29.4.).

Omakuva uudessa ateljeessa, 1912.

On se tunnustettava, ettei tämä hyväntuulisuuden akvarellisti ole minun lajiani lainkaan, mutta näyttely oli silti kiinnostava ja hienosti tehty. Oli sitä paitsi hauska nähdä enemmän Larssonin vanhoja Ranskan ajan töitä. Oli myös terveellistä pohtia hänen vaimonsa, myös taidemaalarin koulutuksen saaneen Karin Larssonin (1859–1928) osuutta syntyneeseen kokonaistaideteokseen.

Larsson on sekä ärsyttävä että viehättävä, mitä vähän pohdin sitten tämän viikon radiokolumnissanikin, mutta ennen kaikkea olin taas iloinen Ateneumin kyvystä yhdistää taidetta ja kulttuurihistoriaa tasapainoisella tavalla. Palaan asiaan kuitenkin kohta, koska sain tilaisuuden kirjoittaa Ilkkaan vähän pidemmän jutun.

Luin minä sitten illalla paksun, 250-sivuisen näyttelyluettelonkin kokonaan:

Timo Huusko (toim.): Carl Larsson. Ateneumin taidemuseo / Turun taidemuseo 2011. [Tekstit: Torsten Gunnarsson, Lena Rydin, Tutta Palin, Michelle Falcos, Timo Huusko]

Tässä paketissa on epäilemättä tarjolla kaikki se, mitä normaalin sivistyneen ihmisen täytyy Larssonista tietää. Larsson on myös hyvin kontekstualisoitu ruotsalaisen kansankodin syntyyn ja aikansa ranskalaiseen taidemaailmaan, ja hänen vaimonsa rooli on tuotu näyttävästi esiin. Vähän minua vaivasi se, että Larsson oli kuitenkin aikamoinen sovinistipaskiainen, mutta kirjoittajien pitää ikään kuin vieläkin selitellä asiaa – muun muassa sitä, ettei Karin Larsson voinut toimia koulutuksensa mukaisesti taiteilijana. Kirjaa vaivaa myös aikamoinen glorifioiminen. Ei Larsson nyt niin vallankumouksellinen taiteen kannalta ollut, ja olisi hänen melko kököistä monumentaalimaalauksistaan voinut pientä kritiikkiäkin esittää. Mutta olihan tämä ainakin ns. sivistävä lukukokemus. Sitä paitsi ahkerat suomalaiset taidehistoiroitsijat Palin ja Huusko pärjäävät tässä porukassa oikein hienosti. Enemmän heillä on kriittistä mielenlaatua.

***

Kulttuurihistoriallisen kontekstoinnin lisäksi Ateneumin taidemuseo on kuunnostautunut viime vuosina tuomalla nykytaidetta näyttelyidensä oheistapahtumiksi niin, että katsoja kykenee tarkastelemaan teemojen jatkuvuutta taiteen muutosten pyörteissä. Niin nytkin. Larssonien perhe-elämää voi verrata nykyajan monimuotoiseen perhe-elämään valokuvataiteilija Elina Brotheruksen (s. 1972) ja kahden psykologin näyttelyssä Perhe kuvassa (10.2.–29.4.). Alkuidea oli psykologi Maiju Tokolan, ja mukaan tuli Brotheruksen lisäksi psykologi Riikka Toivanen. Psykologeilla on yhteinen yritys, Psykoterapiapalvelu Tunnetila.

Näyttelyssä on monimuotoisten perheiden haastatteluita ja valokuvia, ja luulenpa, että tämä näyttely on aika paljon enemmän totta kuin Larsson.

Rean ja Lauran perhe.

***

Ja lapsiakaan ei saa taidemuseoissa unohtaa. Onneksi on olemassa moskovalaissyntyinen Alexander Reichstein (s. 1957), leikkimielinen ja taidokas taiteilija, joka on erikoistunut tekemään lapsille installaatioita. Nyt hän on muuntanut Larssonin akvarelleja jättikokoisiksi tiloiksi, joihin voi kurkistella ja mennä sisään:

Vallan mainio idea ja myös toteutus.

***

Ateneumista jatkoin vielä gallerioihin. Galleria Heinossa oli Kim Simonssonin (s. 1974) näyttely Kameleontti (4.–26.2.). Simonsson on harvinainen miespuolinen japanilaisesta mangasta vaikutteita saanut tekijä. Tähän kun vielä yhdistetään tietty viimeistelty dekoratiivisuus, ollaan jo aika kaukana minun maustani. Mutta on hänen duuneissaan jotain hauskaakin, ja yllätin itseni vertaamassa hänen töitään vanhaan Gunnar Finneen (1886–1952), kun ryhdyin miettimään sitä, miltä hänen reliefimäiset teoksensa voisivat näyttää talon kyljessä ikään kuin arkkitehtuuriin upotettuna:

Uhri, 2011.

***

Ja sitten vielä Galleria BE'19, missä oli Beryl Furmanin (s. 1953) näyttely Altrui (25.1.–12.2.). Tulisieluinen taiteilija on viime vuosina tullut tunnetuksi eläinten oikeuksien puolestapuhujana, muun muassa Kiasman yhteydessä. Nyt häneltä oli esillä videoita ja maalauksia. Videot olivat vähän liian alleviivaavan toteavia – ehkä niistä puuttui joku emotionaalinen voima. Paljon tehokkaammalta tuntui hänen jättimäinen A4-tekstinsä, jossa oli pienellä präntillä kaksi liuskaa asiaa. Maalaukset olivat mielestäni luokattoman löysiä:

Ymmärrän, että asia on tärkeä ja että taiteilija on ryhtynyt taistoon tosissaan, mutta ei pitäisi unohtaa sitä, että hän on kuvataiteilija. Ettei olisi vain tullut liian kiire puhua?

PS. Seuraavana aamuna. 'Luokattoman löysiä' on tietenkin vähän rankasti ilmaistu, mutta olen nähnyt Burmanilta joskus takavuosina niin hienoja ja intensiivisiä maalauksia, että niihin verrattuna nämä olivat tosi pliisuja.

Annos Guggenheimia 2 x päivässä, kulttuuriahdistuksen lisäämiseksi

Puranpa taas vähän rästejä. Viikko sitten torstaina 9.2. piti kiirettä. Olin ensin YLE TV1:n Puoli seitsemän ohjelman suorassa lähetyksessä vieraana. Varsinainen syy oli ohjelman matkaviikko-teema, ja olin paikalla puhumassa lähinnä Tallinnan matkakirjoistani. Mutta meni puhe tietenkin Guggenheimiinkin ja sain muutamat perusargumentit Guggenheim-vastaiselle asenteelleni jotenkuten esitetyksikin. Tästä linkistä se on vielä ainakin jonkin aikaa nähtävissä. Ja tältä näytti studio tyhjänä:

Pasilasta piti hypätä salamannopeasti pirssiin, koska seuraava tapahtuma alkoi samalla minuutilla kuin lähetys loppui. Matkustin Sörkkaan SKP:n Maanantaiklubille (poikkeuksellisesti siis torstaina) olutravintola Milenkaan, jossa osallistuin Janne Gallen-Kallela-Sirénin vastapoolina Guggenheim-keskusteluun. Kapakka oli täynnä porukkaa, ja yleisö osallistui aktiivisesti Yrjö Hakasen vetämään  keskusteluun. Tässä GKS alustaa:

Alkaa olla jo aikamoinen taisteluväsymys tämän G-asian kanssa, enkä ollut varmaankaan kovin hyvä keskustelija. GKS:lla oli taas demagoginen vaihde päällä ja hän puhui kuin kone ja aivan liian pitkään ja aivan liian asian vierestä. Minä en halunnut puhua päälle, joten prosenttiosuuteni suhteessa häneen oli varmaankin noin 30. Onneksi yleisö oli aktiivista. Oli siellä muutamia hauskoja hetkiäkin, kun GKS sanoi useampaankin kertaan, että hänellä ei ole mitään lehmää ojassa ja hän "ajaa aina vain Suomen ja Helsingin etuja" ja tekee vain "mitä Haatainen (hänen esimiehensä siis) kulloinkin käskee". Joku sinkautti yleisön joukosta, että "tämähän tuo kummasti mieleen erään 1940-luvun oikeudenkäynnin".

Mutta noin vakavasti ottaen, keskustelussa tuli esiin taas eräs kiinnostava juonne. Vuoden ajan sekä Guggenheimin Ari Wiseman ja GKS sanoivat jokaisessa keskustelutilaisuudessa, jossa tivattiin vähän niitä konkreettisempia ja vaikeampia asioita, että "odotellaan nyt rauhassa sitä, kun selvitys ensin ilmestyy". Nyt kun selvitys on kuukausi sitten ilmestynyt ja on hieman ihmetelty sitä, miten ankaralla vauhdilla ja ilman kunnon keskustelua asioita yritetään ajaa eteenpäin, sanovat Pajunen ja GKS jokaisessa keskustelutilaisuudessa ihmettelijöille, että "onhan tässä jo vuosi keskusteltu".

Mitään uutta ei siis kuitenkaan ilmennyt. Näitä samoja argumentteja tässä nyt sitten pyöritellään puolin ja toisin.

Julkaistua 265: Rakenteet ja todellisuus

Eilisaamuna kirjoitin Radio YLE1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka kävin samantien Pasilassa lukemassa ja joka tuli sitten iltapäivällä ulos. Kävin näyttelyssä ja ryhdyin pohtimaan ihan muuta kuin taidetta:

Rakenteet ja todellisuus

Kävin juuri Ateneumin taidemuseossa tutustumassa siihen, miten ruotsalaista kansankotia alettiin rakentaa. Tarjolla oli laaja Carl Larssonin (1853–1919) näyttely. Rakastettu taidemaalari tuli tunnetuksi idyllisillä perhekuvauksillaan, joissa taiteilijapariskunta ja heidän lukuisat lapsensa viettivät ihanaa arkeaan toissavuosisadan vaihteen Taalainmaalla.

Lähestyin näyttelyä ensisijaisesti ammatillisesti, taidekriitikkona. Katsoja ei kuitenkaan voi piiloutua yhden roolin taakse. Katsoin siis sitä muutenkin, ihan tavallisena nykyihmisenä – myös eronneena isänä niin kuin varmaan moni muukin. En voi myöskään kiistää sitä, etteikö Larsson aiheuta minussa samanlaista ärtymystä kuin Martta Wendelin (1893–1986). Olen minä sen verran historiaa lukenut, että uskoni ikuisen sunnuntain totuusarvoon on aika vaatimaton.

Larsson itse kärsi väliin masennuksista, mutta teoksista se ei välity. Hänen sanotaankin kuvanneen elämää sellaisena kuin sen tulisi olla. Vaikka tietäisin tämänkin tosiseikan, juolahti mieleeni koko ajan kärttyisä ajatus: ”Tämä ei ole totta!” Kummallinen ristiriita. Kyllä minä tiedän, ettei taiteen tarvitse olla totta. On kai jopa niin, että taide on taidetta juuri siksi, että se ei ole totta. 

Carl Larsson: Joulupäivän aamuna, 1984.

Mikä Larssonien aurinkoisessa elämässä sitten ärsyttää? Olenkohan minä kateellinen? Juuri tuollaista elämää voisin itsekin haluta, mutta ympäröivä yhteiskunta tuntuu vain vähentävän sen mahdollisuuksia. Ei ole aikaa, ei ole rahaa. Eikä nyky-yhteiskunta taitaisi muutenkaan sallia moista menoa. Hyvä elämä kun ei ole tarpeeksi tuottavaa. Eikä sitä voi hallita tehokkaasti.

Larssonin luoma maailma liittyy voimakkaasti ruotsalaisen ns. kansankodin syntyyn. Kyse on pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, jota meilläkin on ajettu alas jo pidemmän aikaa. Alun perin konservatiivien kehittämä käsite liittyi pikemminkin yhteiskuntarauhan takaamiseen kuin köyhän väen olojen itsetarkoitukselliseen parantamiseen. Sosialidemokraatit ottivat sen käyttöön vasta myöhemmin. Poliittisella symbolien ja metaforien käytöllä ja niiden kääntämisellä päälaelleen on siis paljon pidempi historia kuin ilmiöllä, jossa Kokoomuksestakin tuli taannoin työväenpuolue.

Pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa ajatellen Larssonien kaltainen perhe ei kuitenkaan ole toivottava. Lapsia oli liikaa, eikä taitelijaperheen elämä ole tarpeeksi ennustettavaa. Hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee suunnitelmallisuutta. Sosiaalipolitiikka tarvitsee taustakseen sosiaalitieteiden tuottamia tutkimustuloksia. Muistan ikuisesti sen, miten nuorena sosiologian opiskelijana aloin kuulla 1980-luvulla noussutta kritiikkiä siitä, miten suomalainen sosiaalipolitiikka meni aikoinaan pieleen juuri tämän tieteellisen kytköksen takia. Tilastotieteen menetelmät kehitettiin huippuunsa – jopa niin pitkälle, että minäkään en koskaan päässyt läpi empiirisen sosiaalitieteen menetelmäkurssin jatkokurssista, koska en oppinut monimutkaisia tilastotieteellisiä kaavoja. Ihmiset muuttuivat numeroiksi, joita oli helppo syöttää tietokoneisiin.

Reikäkorttikoneet olivat juuri väistymässä silloin, kun aloitin sosiologian opiskelut.

Jos ei Larssonien maailmassa juuri mikään vastannut todellisuutta, niin samoin tämä uusi kansankodin vaihe tuotti omansalaista epätodellisuutta. Kuinka suunnitella koti perheelle, jossa on 2,7 lasta? Kuinka laskea aterian kalorit 1,3 ihmiselle? Ihmisiä alettiin laittaa lokeroihin, joihin he eivät sopineet tai joita he eivät jäännöksettä täyttäneet. Yksittäistapaukset – joita me kaikki olemme – eivät useinkaan täytä yleisiä normeja. Yksittäistapauksista tuli muutenkin monin tavoin hankala asia. Kuinka usein kuulemmekaan viranomaisen sanovan, että hän ”ei voi ottaa kantaa yksittäistapauksiin”.

Rakenteemme muuntuvat enenevässä määrin sellaisiksi, etteivät ne vastaa todellisuutta. Tätä mietin esimerkiksi silloin, kun toisinaan apurahoitettuna vapaana taidekirjoittajana joudun maksamaan eläkemaksuni Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen kautta. Siellä minä muun muassa maanviljelijöiden, metsänomistajien, kalastajien ja poronhoitajien kanssa yritän ajaa etujani. Kun ei minua ja kollegoitani muuallekaan osattu tunkea, niin päädyttiin tällaiseen outoon ratkaisuun, jossa tieteen ja taiteen apurahansaajat rinnastettiin maanviljelijöihin.

Toisaalta näin pääsimme takaisin alkupisteeseen. Tuleehan sana ’kulttuuri’ alun perin latinan ’viljelemistä’ tarkoittavasta verbistä ’colere’. Ihmiskunnan nykyään niin usein lineaariseksi tulkittu aika saattaa siis sittenkin olla syklistä – yhtenä syklinään yhdistymisen ja eroamisen sykli, jonka tuskia saamme Euroopan Unionissa ja kuntauudistuksessa juuri nyt kokea. Yhteistä on kuitenkin se, että ylhäältä määrätyt rakenteet eivät koskaan tunnu soveltuvan kovin hyvin yksittäistapauksiin – oli sitten kyse yksilön tai Vantaan tai Kreikan tulevaisuudesta.

Voisiko Guggenheim Helsinki olla Troijan hevonen?

Elämä tuntuu toisinaan amerikkalaiselta paranoialeffalta. Aina kun ryhtyy vähän surffailemaan ja googlettaa sanan 'guggenheim', sitä ajautuu lopulta mitä kummallisimpiin salaliittoteoria-ajatuksiin. Näin minulle kävi viime yönä muutaman viinilasin jälkeen:

Voisiko Guggenheim Helsinki olla Troijan hevonen?

Helsingin Guggenheim-hanke herättää koko ajan enemmän kysymyksiä niistä asioista ja kytkennöistä, joita emme tiedä ja joita kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ja museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén eivät syystä tai toisesta halua meille kertoa.

Tuorein hämmästys oli tietenkin 6.2. uutisoitu tieto Solomon R. Guggenheimin säätiön ja Deutsche Bankin yhteishankkeen, Deutsche Guggenheimin yllättävästä lopettamisesta. Asiaan liittyi ainakin kaksi kiinnostavaa ulottuvuutta. 

Ensinnäkin kumpikaan osapuoli ei halunnut julkisuudessa kommentoida lopettamisen varsinaisia syitä. Guggenheimin säätiön omilla kotisivuilla ei tätä kirjoitettaessa (11.2.) asiaa ole kommentoitu sanallakaan. Ikään kuin se ei olisi lainkaan kommentoitava uutinen.

Toiseksi olisi kiinnostavaa tietää, miten kaupunginjohtaja Jussi Pajunen on niin sisällä Guggenheimin asioissa, että hän saattoi omien sanojensa (MTV3, 7.2.) mukaan tietää tämän lopettamisen jo syksyllä. Samalla voisi myös kysyä, että miksi Pajunen antoi prosessin mennä eteenpäin puutteellisilla tiedoilla. Eikö olisi ollut kaupungin edun mukaista käsitellä selvitystyötä jo tiedossa olevien faktojen pohjalta? Tämän sijaan Pajunen vain totesi, että ”minulla ei ole tapana toisten organisaatioiden asioista tiedotella”. Kenen etuja Pajunen ajaa?

 

Deutsche Guggenheimin lopettaminen herättää itse asiassa paljon lisäkysymyksiä. Juuri samana päivänä nimittäin uutisoitiin (tässä toinen linkki) muitakin kiinnostavia asioita. Deutsche Bankilla ei mene kovin hyvin, ja käynnissä on mielenkiintoisia kauppoja. Guggenheim Partners -niminen sijoituspankki yrittää parhaillaan hankkia itselleen kahden miljardin arvoista osaa Deutsche Bankin toiminnoista. 

Mikä on Guggenheim Partners? Se on yksityinen ja kookkaanpuoleinen (125 miljardia dollaria) yhdysvaltalainen investointipankki. Kiinnostavaksi asian tekee se, että sen suhteet Solomon R. Guggenheimin säätiöön ovat sangen läheiset. Sen johdosta ja hallituksen jäsenistä ainakin Mark R. Walter ja Peter Lawson-Johnston II – jonka isoisoisä Solomon R. sattuu olemaan – istuvat myös Solomon R. Guggenheimin säätiön hallituksessa. Guggenheim Partners on myös Solomon R. Guggenheimin säätiön ns. corporate member ja yksi säätiön merkittävimmistä rahoittajista. Guggenheimin säätiöllähän on tunnetusti viime aikoina ollut hieman vaikeuksia rahoituksen hankkimisessa, minkä se itsekin tuoreimmassa (2010) julkaistussa vuosikertomuksessaan toteaa.

Guggenheim Partnersilla on ollut lisääntyvää kiinnostusta pohjoisia alueita kohtaan. Viime vuonna pankki ilmoitti perustavansa arktisten alueiden hyödyntämistä rahoittavan rahaston (Guggenheim Partners Arctic Fund), joka on jo herättänyt pelkoa luonnonsuojelupiireissä. Ensimmäinen iso hanke on muuten rakentaa miljardin arvoinen jättijäänmurtaja. Tästähän suomalaisillakin olisi käytössään tietotaitoa.

Helsingin kaupunginvaltuutetut voisivat yrittää kysyä yllättävän hyvin asioista perillä olevalta Pajuselta lisäkysymyksiä. Miksi Pajunen panttasi hankkeen kannalta merkittävää tietoa? Miten Guggenheim Partnersin kaupat voisivat liittyä Deutsche Guggenheimin sulkemiseen? Mikä on Solomon R. Guggenheimin säätiön ja Guggenheim Partnersin suhteen laatu silloin, kun aletaan lähestyä näitä pohjoisia alueita. Voisiko olla niin, että kohteena eivät siis olekaan venäläiset turistit vaan jotain ihan muuta. Mille kaikelle me antaisimme jalansijaa, jos päästäisimme Guggenheimin tänne?
Vai näinköhän minä vain leffamaista unta? Tiedänhän minä jo nyt viimeistään, että Solomon R. Guggenheimin säätiö on voittoa tuottamaton ja yleishyödyllinen elin.

Näyttelykuvia 577 & 578: Retkellä Inkeriin ja Järvenpäähän

Keskiviikkona oli taas tarjolla hauska ja monipuolinen retkipäivä. Iltapäivän aluksi kävin Kalliossa Inkerin kulttuuriseurassa tapaamassa seuran puheenjohtajaa Helena Miettistä ja paria inkeriläistaustaista taiteilijaa, Gennadi Leontjevia (s. ?) ja Valeri Nuijaa (s. 1952):

Olen tutustunut tähän kiinnostavaan ja varsin hauskaan porukkaan aikoinaan 1990-luvulla Kaunissaaressa taideleirillä, jossa toimin muutamana kesänä opettajana. Syksyllä palasimme vanhoihin teemoihin, ja nyt ryhdyimme strategioimaan sitä, miten ammatimaiset inkeriläistaiteilijat saisivat omaa edunvalvontatoimintaansa kehitettyä esimerkiksi perustamalla inkeriläisten taiteilijoiden yhdistyksen. 
Olin paikalla konsulttiapuna, koska tunnen aika hyvin Suomen taidekentän järjestöelämää. Emmeköhän saaneet jotain aikaankin, joten jäämme kiinnostuksella odottamaan.

***

Sitten illansussa oli muutaman ystävän kanssa odottamassa retki Järvenpäähän. Järvenpään taidemuseossa oli tarjolla hienon taiteilijapariskunnan näyttely Taiteilija ja hänen miehensä (9.2.–27.5.). Kyse oli Outi Ikkalan (1935–2011) ja hänen puolisonsa Seppo Kärkkäisen (s. 1935) laajasta retrospektiivisestä yhteisnäyttelystä: 

Molemmat olivat aikoinaan Vapaan Taidekoulun ja Sam Vannin (1908–1992) innoittaman Ryhmä 4:n keskeisiä jäseniä. Nämä olivat siis oikein maalarimaalareita, ja ryhmän viimeisessä yhteisnäyttelyssä vuonna 1969 manifestoitiin aika rankasti: "Epämääräisessä ja opportunistisessa kulttuuripiirissämme jatkamme työskentelyä tietäen, että tulee aika, jolloin selviää: että taiteen keinot ovat toiset kuin sirkuksen. Että kuvataiteen asia ei ole ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Että taideteoksen on
kestettävä enemmän kuin 15 minuuttia…"

Tarjolla oli sekä taidehistorian siipien havinaa että aivan kuranttia ja raikasta ilmaisua. Tuntui jotenkin erityisen hyvältä tässä nykyisessä "epämääräisessä ja opportunistisessa kulttuuripiirissämme" katsoa ankaraa maalaustaidetta ja nähdä Ikkalalta muutama oikein klassinen teos, kuten vaikkapa Risteysasema (1968, öljy):

Piipahdin myös viereisen kirjaston lehtilukusalissa, ja eiköhän sielläkin ollut Ikkalan maalaus vuodelta 1985:

Palaan vielä asiaan, koska sain tilaisuuden kirjoittaa Taiteeseen näyttelystä jutun.

***

Museolla oli myös toinen kiinnostava näyttely. Aurora-seura – Eero Järnefelt ja Helsingin yliopiston seinämaalaukset (9.2.–27.5.). Ei Eero Järnefelt (1863–1937) muutamaa klassikkoa lukuunottamatta ihan minun taidettani ole, mutta tällaiset merkittävän julkisen teoksen taustoja valaisevat näyttelyt ovat aina vähintäänkin kulttuurihistoriallisesti tärkeitä ja kiinnostavia:

Myöhemmin sohvannurkkaan mietiskelemään ja viinilasi käteen, ja ajattelin taas ainakin hetken aikaa, että on tämä taide-elämä sentään aika hauskaa ja monipuolista.

Näyttelykuvia 576: Ja taas äänestämään

Taas on vähän asioita rästissä. Palaan viime sunnuntaille, jolloin suoritin ensin kansalaisvelvollisuuteni:

Sitten kävin lähigalleriassa katsomassa yhden näyttelyn ennen illan tylsää tv-draamaa, jolloin koko Suomi sai presidentin, josta en osainnut lainkaan riemuita.

Kuvataideakatemian Galleria Fafassa oli uusien maisteriopiskelijoiden näyttely Birds of a Feather Flock Together (27.1.–12.2.):
 

Nämä nuoret taiteilijat eivät ole ihan lapsukaisia enää (nuorin s. 1986, vanhin s. 1970), joten oma kädenjälki tuntui olevan jo hallussa. Paljon hyviä tekijöitä ja siisti yleisilme, mutta näyttelynä kokoonpano oli nyt vain sellainen pläjäys kuin tällaiset tuppaavat olemaan. Mutta kai näitä pitää järjestää.

Olivat esimerkiksi graafiseen ja vähän sellaiseen "vanhanaikaiseen kokeelliseenkin" suuntaan kurottavat videot kuitenkin kiinnostavia:

Liudmila Kartoshkina (s. 1983) ja Salla Myllylä (s. ?).

Carolin Koss (s. 1986).

Kyllä tältä porukalta jää ihan innolla odottamaan hyviä yksityisnäyttelyitä.

Julkaistua 264: Onko kehitys aina edistystä?

Eilisessä Ilkassa ilmestyi kolumnini, jonka aihetta olen pyöritellyt päässäni koko aikuiselämäni ja jota pähkäilen varmaan hamaan kuolemaani asti. Minkälaiset voimat ja millä tavoin vievät eteenpäin sosiokultuurista evoluutiota?

Onko kehitys aina edistystä?

Opiskeluaikoinani olin humanististen tieteiden lisäksi kiinnostunut evoluutiosta. Biologisen evoluution lisäksi oli hauska pohdiskella myös kulttuurista evoluutiota. Opin sen, että yksi perusulottuvuuksista, joiden kautta ihminen poikkesi muista eläimistä, oli se, miten kulttuurinen evoluutio oli ikään kuin korvannut biologisen evoluution. Juuri kulttuurisen kehityksen myötä ihminen esimerkiksi pystyi asumaan asuinkelvottomilla alueilla. 

Moni lukemistani kirjoista varoitti kehityksen ja edistyksen sekoittamisesta. Kulttuuri on monimutkaisen evoluution tulosta, mutta mitä kauemmas erkaannumme luonnosta, sitä mahdollisempaa on se, että asiat kehittyvät vähän miten sattuu – eivät välttämättä hyvään suuntaan, edistyen.

Osa kulttuurievoluutiosta on enenevässä määrin alistettu talouden lainalaisuuksille. En ole varmaan ainoa ihminen, joka on jo vuosia naureskellut tv:n hammasharjamainoksille. Miten on mahdollista, että vuosi vuoden perään keksitään uusi ”mallisto”, joka on aina vähän parempi tai erikoistunut johonkin vaikeasti harjattavaan kohtaan. Miten on mahdollista, ettei nailonhammasharjasta ole saatu mahdollisimman optimaalista mallia aikaiseksi liki sadassa vuodessa, vaikka harjan suunnitteluun uhrataan aikaa ja resursseja todennäköisesti paljon enemmän kuin osaamme ajatellakaan?

Ionisoiva hammasharja (?).

Taiteen alueellakin kehitys ja edistys sekoittuvat helposti. Moni aihepiiri ja ilmaisukeino muuttuu ikään kuin ”vanhanaikaiseksi”. Näin moni ajattelee, vaikka voikin samaan aikaan matkustaa esimerkiksi Italiaan tutkimaan renessanssin mestareita, vaikkapa Donatellon ja Michelangelon tuotantoa ja huokailla niiden nerouden perään.

Olen lakannut uskomasta siihen, että hammasharjat muuttuisivat vuosi vuodelta paremmiksi. Taiteen osalta tällaista uskoa on vaikea perustella. Moni kuitenkin yrittää.

Talouden vaikutus taiteeseen on kuitenkin lisääntynyt koko ajan. Tämän on saanut kokea myös suomalainen museoelämä. Esimerkiksi Helsinkiin kaavailtua Guggenheim-museota on perusteltu sillä, että museo näyttäisi sen, minkälainen on uudenlainen, innovatiivinen 2000-luvun museo. Mitään tästä innovatiivisuudesta ei hankkeen selvitysraportista käynyt ilmi ja tulikin mieleen, että museokonseptien luominen on vähän kuin hammasharjateollisuutta. Sisällön sijaan tärkeintä on näennäinen muutos, jonka avulla vain yritetään saada aikaan parempaa tulosta, enemmän massoja liikkeelle.

Kulttuurin osalta parempi tulos on sisältöihin liittyen kuitenkin aina laadullista määrällisen sijaan. Laadullisen määrittäminen on kuitenkin aikaa vievää ja vaikeaa. Tulosvastuullinen ajattelu ei useinkaan siedä pohdinnan hitautta ja mittauskeinojen kompleksisuutta. Kapitalismi tähtää aina kohti monopolia, ja sellaisessa tilanteessa on kustannustehokkaampaa tehdä asioita nopealla syklillä ja käsitellä massoja. Erityistapausten merkitys vähenee, pienet osayleisöt ja yksityinen kokemus menettävät merkityksensä – oli sitten kyse museomaailmasta tai vaikkapa kuntauudistuksesta. Yhteisöllisyys ja laatu ovat tuomittuja kärsimään.

Näyttelykuvia 575: Koti-ikävää

Palaan vielä viime perjantaihin, jolloin piipahdin Helsingin rautatieasemalla tullessani Vantaalta. Hallissa oli esillä Kaarina Kaikkosen (s. 1952) teos Missä kotini on? (16.1.–19.2.). Teos on osa eurooppalaiseen identiteettiin pohjautuvaa monen taiteilijan projektia United States of Europe, joka on levittäytynyt Helsingissä Lasipaltsiin ja Lapinlahden sairaalaan.

Kaikkosen erilaisista laukuista tehty majamainen installaatio istuu mainiosti juuri rautatieasemalle. Ohikulkijoiden reaktiot tuntuivat ilmeistä päätellen myönteisiltä, ja sain vielä lopuksi pidätellä naurua, kun kaksi kundia jäi katsomaan teosta. "Tää on nyt varmaan sitä nykytaidetta", sanoi toinen. "Niin kai", vastasi kaveri.

***

Illalla olisi pitänyt vielä lähteä keskustelutilaisuuteen, jossa käsiteltiin Merikorttelin (ent. Suomen kaapelitehdas) tulevaisuutta. Oli kuitenkin niin kylmä, että en saanut itseäni liikenteeseen. Katsoin vain parvekkeelta, kuinka talon ylle oli nostettu valaistuja palloja, jotka kertoivat suunnitellusta rakennuskorkeudesta ja asuntojen koosta:

En yksinkertaisesti ymmärrä, miten jonkun (ALA-arkkitehdit ja hollantilainen grynderifirma) päähän on pälkähtänyt lähteä tuhoamaan kantakaupungin harvinaista teollisuusmiljöötä, joka myös suojeltu Sr-2-merkinnällä ("rakennushistoriallisesti ja kaupunkikuvallisesti merkittävä"). Olen kommentoinut hanketta blogissani jo viime vuoden huhtikuussa, tässä linkki. Ja korostan: tämä ei ole mikään NIMBY-juttu, vaikka suunniteltu parasiittirakennus parvekkeeltani näkyisikin. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että rakastan vanhoja teollisuusmiljöitä niin paljon – eikä niitä Helsingissä ole yhtään liikaa.

En oikein ymmärrä myöskään sitä, noiden pallukoiden mainosmainen viikonloppuripustaminen oli otettu osaksi Helsingin WDC-vuotta. Silkkaa propagandaa.

Hanketta vastustava adressi on vielä kurantti, joten allekirjoittakaa se ihmeessä!
Tästä linkistä vielä lisätietoja ja keskustelua Laiturin sivuilta. 

PS. Arkkitehtonisesti hanke on ihan kiinnostavan tuntuinen, mutta paikka on vain niin perin juurin väärä.

Julkaistua 263: Julmankaunis maisema antaa reitin psykoanalyysiin

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuinen juttuni Maiju Salmenkiven (s. 1972) näyttelystä (20.1.–19.2.) Galleria Kalhama & Piippo Contemporaryssa. Taitossa olivat näköjään tarvinneet pidemmän otsikon kuin minun alkuperäinen 'Julmankaunista maisemaa':

Julmankaunis maisema antaa reitin psykoanalyysiin

Maalaustaide on täynnä erilaisia heiluriliikkeitä, joissa jokin asia kuolee ja kokee sitten henkiin heräämisen tai suoranaisen renessanssin. Suuri heiluriliike on luonnollisesti esittävän ja ei-esittävän kuvan hegemoninen vaihtelu. Nykyään valtaosa nuoremmista maalareista tekee esittävää kuvaa, ja monet aiemmin jopa halveksitut lajityypit kokevat uutta kukoistuskauttaan – ajatellaanpa vaikka Heikki Marilan suosittuja kukkamaalauksia.

Maisemakaan ei ole ollut missään erityisessä jättisuosiossa, mutta epäilemättä senkin aika on koittanut. Maiju Salmenkiven (s. 1972) uusia maalauksia voisi yrittää sijoittaa maisemamaalauksen perinteeseen, osaa teoksista voisi tarkastella kaupunkikuvauksina. Salmenkivi käsittelee monia klassisia teemoja, kuten veden tuottamia erilaisia heijastusta, jotka ovat aina tarjonneet maalareille sekä teknisiä haasteita että reittejä mytologisiin ja sitä kautta psykoanalyyttisiinkin tulkintoihin. 

The Waterway, akryyli ja öljy kankaalle, 2011.

Salmenkiven töissä onkin voimakas psykologinen lataus. Niiden komea ja omaperäinen värimaailma on sillä rajalla, että onko se jo peräti vähän ruma. Outo se ainakin on, ja kun tähän lisätään Salmenkiven näennäistä realismia ruoskiva fantasia, joka tuottaa teoksiin jopa kauhun elementtejä alistamalla esimerkiksi kaupunkimaisemaa sellaisille luonnonilmiöille, joita ei ole olemassa tai joita on ainakin vaikea kuvitella, on lopputuloksena huikea yhdistelmä kaunista ja julmaa.

Näyttelykuvia 574 & Julkaistua 262: Voimaa ja herkkyyttä

Maanantaina oli Galleria Ortonissa taas avajaispäivä. Oli hauska nähdä pitkästä aikaa vähän enemmän kuvanveistäjä Hannele Kylänpään (s. 1948) tuotantoa (7.2.–2.3.). Pidin avajaispuheen, jonka keskeisintä sisältöä olen summannut alla olevaan tekstiin, jonka kirjoitin eilen gallerian verkkosivuille:

Voimaa ja herkkyyttä

Kuvanveistäjä Hannele Kylänpään (s. 1948) tuotanto avaa monia reittejä kuvanveiston historiaan ja keskeisiin teemoihin. Hänen tuotannostaan voi aistia kaikuja vanhoista kulttuureista – aina egyptiläisestä ja etruskilaisesta kulttuurista alkaen – sekä materiaalien että tekniikoiden suhteen.

Kylänpää on tietyssä mielessä myös varsin klassinen modernistinen veistäjä, jolle plastisen muodon tavoittelu on aina tärkeä ulottuvuus. ”Muodon jäntevyys riittää minulle ongelmaksi”, on hän itse todennut. 

Taustalla hieno muotokuvasarja Facebook – Mitä tiedät ystävästäni, keramiikka, 2011.

Kylänpäällä on kuitenkin voimakas persoonallinen kädenjälki, eivätkä hänen veistoksensa jää koskaan pelkiksi muototutkielmiksi. Tavoitteena on elävä muoto ja aiheena usein ihminen tai eläin. Näin kuvaan astuvat myös aika, tila ja liike, joiden kiteytyminen yhteen veistokseen on aina kuin pieni ihme. Kylänpään klassista jälkeä elävöittääkin aina menneen, olevan ja tulevan lisäksi elävälle olennolle ominainen horjahduksen ja tasapainon vuorovaikutus, varmuus ja epävarmuus. Myös raskauden ja keveyden välisen vuorovaikutuksen tuottama liike on tärkeää.

Kylänpää on myös materiaaliensa suhteen rohkea ja väliin innovatiivinenkin kokeilija. Klassisen pronssin lisäksi hänen kädessään taipuu keraaminen materiaali ja jopa betoni. Kylänpää onkin yksi niistä harvoista veistäjistämme, jotka ovat osanneet hyödyntää betonin mahdollisuuksia. Kylänpää osaa poikkeuksellisella tavalla käyttää hyväkseen sitä herkkyyttä, mitä betonin karheudessa ehkä vähän yllättäenkin on melko voimallisesti. 

Reliefi, betoni, 2005.

 Kylänpää tavoittelee kauneutta, mutta hänen luomansa kauneus on aina kaunistelematonta. Hänen veistoksissaan näkyy myös se rosoisuus, rujous ja karheus, jota elämässä aina on. Siinä on väistämättä mukana myös brutaaleja elementtejä, joita niitäkään Kylänpää ei vieroksu.

Kaikessa kaunistelemattomuudesta huolimatta hänen tuotannostaan huokuu ennen kaikkea optimismi ja rakkaus elämää kohtaan. Hän itse on aikoinaan todennut: ”Minun alaani on enemmän yhdistää jykevään veistoksellisuuteen elämys, helppo hymyn häivähdys, sellainen joku lapselle ominainen.”

Yksi Facebookin ystävistä oli muuten kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950).

Julkaistua 261: Rembrandt oli kova brändi

Perjantain Kauppalehdessä ilmesti pikkuruisen pikkuruinen juttuni Sinebrychoffihn taidemuseon hienosta Rembrandt-näyttelystä. Näin paljon siis mahtuu tekstiä 1000 merkkiin eli puoleen liuskaan:

Rembrandt oli kova brändi

Sinebrychoffin taidemuseo on saanut lainaksi Eremitaašin taidemuseosta 55 vedosta yhdestä maailman tutkimuksellisesti arvokkaimmista Rembrandtin (1606–1669) grafiikkaa käsittävistä kokoelmista. Venäläisen varatuomari Dmitri Rovinskin mittava kokoelma on ollut koko 1900-luvun länsimaisen tutkimuksen tavoittamattomissa, ja nyt osa siitä on enimmäistä kertaa näytteillä Venäjän ulkopuolella.

Eremitaašin grafiikan osaston johtajan Roman Grigorievin kuratoima näyttely keskittyy Rembrandtin grafiikan teknisiin ulottuvuuksiin, mutta ei totutun kuivakkaana teknisten ratkaisujen esittelynä vaan syvällisenä retkenä nimenomaan luovuuteen ja Rembrandtin omaperäisyyden osoittamisena. Grigorievin mielestä Rembrandt oli kova luomaan brändiä ja osasi myös pitää salaisuutensa itsellään – hän kun ei vain antanut kuparilaattoja muualle vedostettavaksi vaan piti kaikki vaiheet tiukasti hallussaan. Tulos oli kiehtova, vaikka taiteilija sittemmin tekikin konkurssin.

Pörrötukkainen omakuva, n. 1631.

Suoraan maalaustaiteen huipulle!

Päätin viime viikolla ryhtyä taidemaalariksi. Tai oikeammin Lahden Taideinstituutin jatko-opiskelija, valokuvataiteilija Päivi Koskinen (s. 1977) soitti minulle ja kysyi, että haluaisinko osallistua maalaustempaukseen, jossa haluttiin kiinnittää huomiota instituutin tulevaisuuteen. Kyseessä oli projekti, jossa maalattiin isolla porukalla "mosaiikkimuotokuvat" molemmista presidenttiehdokkaista. Eräänlaista nykyajan prikaatimaalausta siis. Ei tarvinnut kauan miettiä, kun jo vastasin myöntävästi. 

Koskinen toi minun palani perjantaina 28.1. ravintola Salveen, jossa istuskelin taidemaalari Olavi Pajulahden (s. 1944) kanssa virvoitusjuoman äärellä. Ja tokihan Pajulahtikin liittyi prikaatiin. Sunnuntaiaamuna kaivoin rakkaaltani joululahjaksi saamani guassit esiin ja maalasin osuuteni – palan Niinistön takkia. Kazimir Malevitš (1879–1935) lopetti – tai siis ikään kuin lopetti – stafliamaalauksen kuuluisaan Mustaan neliöönsä (1915), mutta minäpä sain aloittaa urani mustasta neliöstä:

Ihan mustalla en sitä viitsinyt maalata, koska olen oppinut, että ei oikea taidemaalari käytä puhdasta mustaa. Niinpä taitoin sitä vähän karmiininpunaisella. Tältä se näytti valmiina Matti Kujasalon (s. 1946) maalaukseen verrattuna:

Ja tältä se näytti Pajulahden työn rinnalla, kun luovutimme kuvassa näkyvälle Koskiselle maalauksemme – jälleen Salvessa sunnuntaina 29.1., kun olimme tulossa lämmittelemään Sinebrychoffin puiston rusettiluistelutapahtumasta (en luistellut):

Kännykkäkamerakuva: Sirpa Viljanen.

Ja tältä teokset näyttävät valmiina (valitettavasti jäljellä olevat palat olivat osa Niinistöä, jota jouduin maalaamaan mutta jota en aio huomenna missään tapauksessa äänestää):

Niinistön muotokuvassa ovat mukana muun muassa Tarja Pitkänen-Walter, Jani Leinonen, Anssi Kasitonni ja Stefan Bremer. Näin siis aloitin urani suoraan huipulta.

Mutta leikki sikseen. Tästä on kyse: 

Lahden Taideinstituutin opiskelijat kamppailevat yhdessä tunnettujen taiteilijoiden kanssa koulunsa puolesta 

Lahdessa tapahtuu kulttuuriskandaali !

Lahden Taideinstituutin opiskelijat maalasivat huippukuvataiteilijoiden kanssa muotokuvat presidenttiehdokkaille
Lahden Taideinstituutin opiskelijat ovat toteuttaneet yhdessä neljänkymmenen suomalaisen taiteilijan kanssa Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston presidenttimuotokuvat. Muotokuvien maalaamiseen ovat osallistuneet mm. akateemikko Outi Heiskanen, kuvataideakatemian professori Silja Rantanen, valokuvataiteilija Stefan Bremer, taidemaalarit Elina Merenmies ja Henry Vuorila-Stenberg, Suomen Venetsian biennale -edustajat Adel Abidin, Jussi Kivi ja Jani Leinonen sekä Ars fennica 2011
voittaja Anssi Kasitonni.
Hallitus on ollut kohdistamassa suomalaiseen kulttuurielämään ja koulutukseen miljoonien eurojen säästöjä. Kokonaisia koulutusyksikköjä on joutunut lakkautuslistalle. Myös 40 vuotta toimineen Lahden Taideinstituutin toiminta aiotaan lopettaa, vaikka instituutti on palkittu useaan otteeseen Lahden ammattikorkeakoulun tuloksellisimpana yksikkönä ja sitä pidetään korkeassa arvossa
kuvataiteen kentällä. Lahjoittamalla tulevalle presidentille ja hänen haastajalleen muotokuvat Lahden Taideinstituutin opiskelijat haluavat puolustaa kuvataidekentän moniäänisyyttä ja korkeakoulujen
taidekoulutusta. Samalla opiskelijat haastavat presidenttiehdokkaat ja kuvataiteilijat osallistumaan keskusteluun kuvataidekoulutuksen tulevaisuudesta. Kulttuurialan päätöksiä tehtäessä tulisi kuunnella
todellisia alan asiantuntijoita.
Lahden Taideinstituutin alumneille tehdyn kyselyn mukaan 90 % instituutista valmistuneista toimii aktiviisesti kuvataiteilijoina. Koulusta valmistuneet taiteilijat menestyvät hyvin taiteen kentällä. Vuoden 2011 Ars Fennica palkinto meni kuvataiteilija Anssi Kasitonnille. Salmelan vuoden nuoreksi taiteilijaksi valittiin vuonna 2011 Maria Laine ja Basware 2011 kilpailun voitti kuvataiteilija Mikko Lyytinen. Pekka Haaviston muotokuva luovutettiin presidenttiehdokkaalle vaalitilaisuudessa Helsingin Musiikkitalossa torstaina 2.2.2012 klo 12.30. Paikalla mm. akateemikko Outi Heiskanen. Sauli Niinistölle luovutetaan tätä esittävä muotokuva Lahdessa vaalitilaisuudessa perjantaina 3.2.2012 kauppakeskus Triossa klo 17. Paikalla mm. kuvataiteilija Maria Laine.
Pekka Haaviston muotokuvan maalamiseen ovat osallistuneet mm. akateemikko Outi Heiskanen, professori Silja Rantanen, taiteilija Adel Abidin, taiteilija Jussi Kivi, kuvanveistäjä Kari Caven, taidemaalari Henry Wuorila-Stenberg, taiteilija Erkki Pirtola, taiteilija Kalle Hamm, taidemaalari Jukka Korkeila, taidemaalari Lars Holmström ja taiteilija Sasha Huber.
Sauli Niinistön muotokuvan maalamiseen ovat osallistuneet mm. professori Tarja Pitkänen-Walter, taiteilija Anssi Kasitonni, kuvataiteilija Jani Leinonen, taidemaalari Elina Merenmies, valokuvataiteilija Stefan Bremer, kuvanveistäjä Jaakko Niemelä, taidekriitikko Otso Kantokorpi, kuvataiteilija Maria Laine, kuvataiteilija Antti Laitinen, taidemaalari Kaj Stenvall ja kuvataiteilija Petri Saarikko.
Muotokuvaprojektityöryhmä Lahden taideinstituutista:
Päivi Koskinen
Atro Linnavirta
Anna Hiltunen
Angelica Saukkonen
Anita Naukkarinen

Lisätietoja:
Päivi Koskinen, valokuvataiteilija, Lahden taideinstituutin
aikuisopiskelija, 050-5434562, koskinen.paivi@gmail.com
Atro Linnavirta, Lahden taideinstituutin oppilaskunnan puheenjohtaja,
050-9192533, atroskari@gmail.com

***

Viime perjantain Stradassa oli Jonni Roosin toimittama ranka juttu Lahdesta. Tässä linkki.
Ja tässä linkki tapahtuman Facebook-sivuille.

Yhtykää rintamaan taistelemaan Lahden Taideinstituutin puolesta ja levittäkää sanaa!!!

PS. Aion minä niillä guasseilla maalata vielä jotain figuratiivistakin.

Näyttelykuvia 573: Vanha supermestari

Eilen olin Sinebrychoffin taidemuseon pressissä. Museossa avattiin varsin kiinnostava näyttely Rembrandt – Kuparilaatan mestari (2.2.–29.4.). Kauppalehti tilasi minulta ennätyslyhyen kritiikin (1000 merkkiä eli puolikas liuska), joten palaan piakkoin asiaan.

Omakuva pukeutuneena pehmeään hattuun ja kirjailtuun viittaan, n. 1633–1634.

Haluan nyt kuitenkin painottaa voimakkaasti, että vaikka Rembrandtin grafiikka ei tuntuisikaan niin seksikkäältä aiheelta, kyseessä on varsin kiinnostava ja myös taidehistoriallisesti merkittävä näyttely, jonka kuraattori, Eremitaasin grafiikan museon johtaja Roman Grigoriev, on koonnut kiinnostavalla tavalla tekniikaan keskittyen mutta tuoden hyvin läpi Rembrandtin (1606–1669) innovatiivisuuden ja väliin aika luovan hulluudenkin. Pressissä tuo innostunut ja myös hauska taidehistorioitsija avasi silmiäni katsomaan Rembrandtia ihan uudella tavalla:

Julkaistua 261 & Luettua 101: 10.000 taideteosta sairaaloihin -kampanjan opaskirja on ilmestynyt

Osapuilleen vuosi siten käynnistyi Ilkka Taipaleen ja Galleria Ortonin toimesta hieno kampanja, jonka tavoitteena on nimensä mukaan yksinkertaisesti hankkia 10.000 taideteosta Suomen sairaaloihin. Nyt kampanjan tueksi on ilmestynyt opaskirjanen, jossa kerrotaan jo toteutuneista sairaaloiden taidehankkeistä ympäri Suomea ja usean kirjoittajan toimesta. Minä ortonilaisena osallistuin hommaan sen verran, että kirjoitin asiasta lehdistötiedotteen:

10.000 TAIDETEOSTA SAIRAALOIHIN -kampanjan opaskirja on ilmestynyt

10.000 taideteosta sairaaloihin -kampanja sai alkunsa vajaa vuosi sitten, kun ORTON Invalidisäätiöllä järjestettiin Kellokosken sairaalassa monia taidehankkeita ideoineen ja organisoineen dosentti Ilkka Taipaleen ja Galleria ORTONIN (professori Seppo Seitsalo ja yhteyspäällikkö Sirpa Viljanen) toimesta seminaari, jossa monen esitelmän ja keskusteluiden voiman kartoitettiin taiteen merkitystä sairaalaympäristöissä.

Avauksen toimintaympäristönä Sairaala ORTON olikin luonteva, sillä sen jo kymmenen vuotta toiminut Galleria ORTON, gallerian laaja veistospuisto ja ympäri sairaalaa levittäytyneet taiteen talletuskokoelmat ovat toimineet hyvänä esikuvana tämänkaltaiselle hankkeelle. Hanketta ovat nyttemmin ryhtyneet tukemaan mm. Tehy, Lääkärin sosiaalinen vastuu ry. ja Psykiatrian yhteistyö ry.

Tavoite on varsin selkeä: hankkia lähivuosina 10.000 taideteosta suomalaisiin sairaaloihin. Nyt kun hanke polkaistaan kunnolla käyntiin, on kampanjan avajaisseminaarin tuottama materiaali julkaistu 56-sivuisena kirjana, jonka 16 artikkelissa esitellään hankkeen taustoja ja erilaisia jo toteutuneita sairaaloiden taideprojekteja eri puolilla Suomea.

Hanketta vauhdittaa myös taideopiskelijoille järjestetty julistekilpailu, jonka voittivat yhteisellä ehdotuksellaan Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemian 3. vuosikurssin opiskelijat Janne Kunttu ja Juha Nikkilä.
 

”Tällä kirjasella haluamme kannustaa ja haastaa hankkimaan – ja toisaalta kertoa mahdollisuuksista hankkia – taideteoksia suomalaisten sairaaloiden, terveyskeskusten ja muiden hoitolaitosten seinille ja käytäville. Tarkoituksenamme on korostaa sairaaloiden visuaalisen ilmapiirin merkitystä työviihtyvyyden ja terveyden edistäjänä.”

Liite: Julkaisun kannet ja kilpailun voittanut juliste

Lisätietoja ja julkaisun jakelu tiedotusvälineille:

Sirpa Viljanen, yhteyspäällikkö

ORTON Invalidisäätiö

050-5364235 tai (09) 4748 2588

sirpa.viljanen@orton.fi

Seppo Seitsalo, professori

seppo.seitsalo@orton.fi

Ilkka Taipale, dosentti

ilkka@ilkkataipale.fi

***

Ja tässä tuon 55-sivuisen julkaisun kansi:

Ja tässä voittoisa juliste, joka on aika hauska:

Maksutta jaettava kirjanen ei sisällä mitään erityisen syvällisiä pitkiä esseitä taiteen ja terveyden suhteista vaan kertoo varsin käytännönläheisesti, miten sairaalat ja taide ovat viime vuosina eri tahoilla yhdistäneet voimavarojansa. Jos on hyvä tahtotila, voi sen avulla helposti lähteä suunnittelemaan uusia projekteja. Niinpä kehotankin kaikkia taiteenkentän toimijoita, joita tällainen kiinnostaa, ottamaan rohkeasti Sirpa Viljaseen yhteyttä.

PS. 5.2.12. Hitto, meinasi koko jutun clue unohtua. Kirjanen oli minulla matkalukemisena, kun kävin paskana olevan polveni kanssa Kivelän sairaalan fysioterapeutilla 27.1. Oikein nauru meinasi tulla, kun katsoin odotuskäytävällä potilaille tarkoitettua taidetta:

Taiteilijaa ei teoksessa mainita, mutta oikean alareunan hopealaatassa kerrotaan, että kyseinen akvarelli on lahja Itä-Berliinin ylipormestarilta.