Julkaistua 330: Taatusti aitoa taidetta

Olen pitänyt vähän taukoa. Tai joutunut pitämään. Pari isoa projektia on vienyt kaiken aikani. Näyttelyissä en ole juurkaan käynyt, ja nekin harvat, joissa olen käynyt, ovat jääneet raportoimatta. Palaan niihin varmaankin kohta. Tässä kuitenkin eilisessä Kauppalehdessä ilmestynyt kolumnini. 1500 merkkiin eli vajaaseen liuskaan ei kovin vallankumouksellisia ajatuksia mahdu, mutta tämä tarina on ainakin tosi:

Taatusti aitoa taidetta

Miten voi vakuuttua siitä, että kokoelmiin hankittu taideteos on aito ja muutenkin sijoituksen väärti?

Taiteilijoita on rankattu jo pitkään. Rankkauksesta on tehty jopa kuin tiedettä. Käytössä on erilaisia ekonometrisiä mittaustapoja, joihin liittyy myös taiteilijan tulevaisuutta ennustavia laskentamalleja.

Nykyään rankataan myös keräilijöitä. Esimerkiksi Art News -lehti julkaisi juuri Top 200 -listan maailman huippukeräilijöistä. Ja mahtuihan mukaan yksi ainakin osittain suomalainen: keräilijäpariskunta Anita ja Poju Zabludowicz. 

Tunnen joitain suomalaisia taiteenkeräilijöitä, mutta lähipiirissäni on yksi keräilijä, jonka toimintaa olen viime vuosina alkanut erityisesti arvostaa.

Hän ostaa teoksia vain sellaisilta taiteilijoilta, jotka hän tuntee henkilökohtaisesti. Mutta nälkä kasvaa syödessä: jos lisääntyvien taiteilijatuttavien kautta kuulee tarinoita kiinnostavasta taiteilijasta, herää halu tutustua ko. taiteilijaan, jotta voisi hankkia häneltäkin jotain. Näin keräilystä onkin tullut yhtäkkiä kokonainen uusi sosiaalinen maailma. Miltei jokaiselle teokselle muodostuu provenienssin sijaan oma tarinansa, jossa keräilijä itse on yksi henkilöistä. Taidettakin oppii ymmärtämään aivan eri tavalla, kun seuraa taiteilijaelämää lähietäisyydeltä ja osallistuu kiivaisiin taidekeskusteluihin. Taiteilijoiden rankkauksessakin on asiantuntija-apu lähellä: kollegoiden arvostushan on tunnetusti yksi taiteen arvon keskeisistä mittareista.

”Eikä tule koskaan ostettua väärennöksiä”, toteaa Eki myhäillen.

Hiihtelijä  voi Lapissa törmätä – yleinen latu kulkee nimittäin taustalla – outoon näkyyn ladun varrella: vasemmalla Ukri Merikanto (1950–2010) ja oikealla Pekka Kauhanen (s. 1954). Ja löytyy paikalta vielä Matti Peltokangaskin (s. 1952). Tässä maisemassa Eki juo aamukahviaan Lapin asunnollaan.

Julkaistua 329: Johan nyt: Taiteilijat tykkäävät autoista!

Tänään olisi sitten autoilupäivä. Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi ennakkojuttuni Seppo Renvallin (s. 1963) ja hänen kavereidensa tämänpäiväisestä autotaidetapahtumasta. Oma otsikkoni oli vähän hillitympi ('Autolla kulttuuri liikkuu'), mutta tässä tämä:

Johan nyt: Taiteilijat tykkäävät autoista!

Suomalaisen rockin historiassa on vihdoinkin opittu arvostamaan klassisten roudareiden panosta. Kuvataiteen alueella Seppo Renvall ystävineen vie tämän pidemmälle: autohan se on, joka taidetta yleensä kuljettaa ja ihmisiä yhdistää.

Helsinkiläisillä parkkipaikoilla tapahtuu lauantaina 25.8. kummia. Tapahtumat alkavat iltapäivällä Annantalon nurkilla, missä performanssin, tanssin ja musiikin välimaastossa liikkuva Yhtäkkiä tässä -ryhmä avaa Konst Parkings -tapahtuman. 

Taideparkkeerauksessa on kyse pienimuotoisesta kevyen rakenteen kaupunkifestivaalista, jossa pääosassa on auto. Tuottajana toimii kuvataiteilija Seppo Renvall, toinen moottori projektin takana on myös monipuolinen kuvataiteilija Maija Saksman. Mukana ryhmässä ovat Mi Duncker, Riku Mäkinen ja Roope Ahola. Autoilemaan on houkuteltu sekä kotimaisia eri alojen artisteja ja myös kaksi ulkomaalaista ronskia tekijää: berliiniläinen Dida Zende, joka on ympäri maailmaa tuunannut hylättyjä bensa-asemia Vapaiden kansainvälisten huoltoasemien (FIT) kulttuuriseksi ketjuksi, sekä nykyään Tallinnassa vaikuttava kalifornialaissyntyinen Steve Vanoni, joka liikkuu miltei kaikilla taiteen alueilla performanssista romurautaveistoksiin. Hän hankkinut kokemusta jopa teksasilaisten vankiloiden taideterapeuttina.

Renvall muistuttaa auton roolista kaupunkien ulkopuolella: ”Autolla ollaan kyydissä. Auto kokoa ihmisiä, se mahdollistaa erilaisten juttujen tekemistä. Auto luo myös oman dynamiikkansa: aina täytyy neuvotella siitä, kuka joutuu olemaan kuski.”

Renvall tunnistaa toki autoiluun liittyvät huonot asiat, mutta samalla vähän hymähtelee sitä, miten ensin pitää kuluttaa miljoonia, jotta nähtäisiin kivan näköisinä keskustassa fillaroivia ihmisiä. Moni kuitenkin joutuu väistämättä tukeutumaan autoon – varsinkin köyhät, jotka on ajettu keskustasta kauemmaksi.

Taiteellisessa autorituaalissa, jossa liikkuvat pienoisfasadit ambulanssista limousineen tuovat paikkoihin esiintyjiä, nähdään ja kuullaan rockia, runotta ja liikkuvaa kuvaa. Mukana ovat runoilija Arja Tiainen, trumpetisti Verneri Pohjola,  multi-instrumentalisti Jimi Tenor, performanssia ja abokulttuuria yhdistävä Motelli Skronkle sekä sirkusta ja musiikkia yhdistävä Laulavat Käärmeet. Puuautoveistoksensa tuo Korjaamon pihalle Corinna Helenelund. Tapahtuman päättävällä Lasipalatsin aukiolla nähdään mittava kooste autoaiheisia videoteoksia.

– Konst Parkings -tapahtuma: Annantalo (Annankatu 30), klo 15–16, Finlandiapuiston Kansalaistori (Kiasman ja Musiikkitalon välissä), klo 16–18, Korjaamon kesäpiha (Töölönkatu 51), klo 18–22, Lasipalatsin aukio (Mannerheimintie 22), klo 22–24; http://konstparkings.weebly.com

Julkaistua 328: Polaroid Suomessa: Työtä, leikkiä, rockia ja taidetta

Viime lauantaina avattiin Suomen valokuvataiteen museossa Polaroid-näyttely (18.8.–2.12.), jonka neljästä kuraattorista olin yksi. Kokosimme valokuvataiteilija Martti Jämsän (s. 1959) kanssa näyttelyn kotimaisen osuuden. Museon yhteistyökumppanina toimii Kamera, joka julkaisi viime viikolla aiheesta erikoisnumeron (8/12). Kirjoitin aiheesta lehteen lyhyen jutun (pidempi versio on piakkoin tulossa museon verkkosivuille). Tässä tuo lyhyempi juttu:

Polaroid Suomessa: Työtä, leikkiä, rockia ja taidetta

Polaroid ei koskaan saavuttanut Suomessa jättisuosiota. Vankka kannattajakuntansa sillä kuitenkin oli, ja osa kuvaajista saavutti välineellä merkittäviä tuloksia.

Suomessa oltiin alusta alkaen hyvin perillä legendaarisen Edwin H. Landin (1909–1991) lukuisista keksinnöistä pikakuvauksen alalla. Land kehitti ensimmäisen pikakuvausmenetelmän Yhdysvalloissa jo vuonna 1947, ja Polaroid tuli siellä kaupalliseen jakeluun seuraavana vuonna.

Landin keksintö uutisoitiin Suomessa jo vuonna 1947 Valokuvaajassa (2/47). Tästä alkaen kotimainen valokuvausalan lehdistö seurasi tarkkaan Polaroidin kehitystä. Maahantuonti alkoi Foto-Nyblinin toimesta vuonna 1960, ja kun ensimmäinen värillinen Polaroid esiteltiin vuonna 1963, oli Polaroid Suomessa jo tuttu asia.

Leikkiä ja tekniikkaa

Yli 500 patenttia omistanut Edwin H. Land oli intohimoinen keksijä. Polaroidille kehitettiin monenlaisia käyttötarkoituksia ja erikoislaitteita muun muassa tieteen ja tekniikan käyttöön  – esimerkiksi lääketieteelliseen lähikuvaukseen tarkoitettu Polaroid CU-5. Myös passikuvauksen alalla Polaroid oli aikoinaan vahva tekijä.

Polaroidin alkuvaiheet Suomessa eivät sisältäneet juurikaan innostusta valokuvan harrastuksen tai taiteen alalla. Väline oli pitkään hauska näppäilijöiden leikkikalu – silloinhan oli ihme se, kun kuvan sai suoraan kamerasta alle minuutissa.

Ammattimaiset studiokuvaajat alkoivat käyttää Polaroidia studioissaan luonnostelun välineenä. Pikakuvan avulla saattoi testata muun muassa valotusta, kuvakulmia ja sommittelua nopeasti ennen varsinaisten kuvien ottamista. Tällainen toiminta jatkui pitkälle 1990-luvulle saakka.

Näyttelyä ripustetaan viime viikolla.

Polaroid matkalla taiteeksi

Ensimmäiset merkit Polaroidin vakavammasta taiteellisesta käytöstä ilmaantuivat Suomessa 1970-luvun lopulla. Polaroid-yhtiökin satsasi alusta pitäen markkinoinnissaan taiteilijoihin. Polaroidin säätiö alkoi kerätä kunnianhimoista taiteellista valokuvakokoelmaa. Landin esiteltyä vuonna 1976 yhtiökokouksessaan ”myyttisen pedon”, 50 x 60 cm kokoisia kuvia tuottavan Polaroid-kameran, alkoi tämä jättilaite tuottaa kokoelmiin varsin huomattavia teoksia. Miltei kaikki aikakauden merkittävät valokuvataiteilijat halusivat ja pääsivätkin kokeilemaan laitetta, suomalaissyntyisistä taiteilijoista esimerkiksi Arno Rafael Minkkinen.

Mutta kyllä pienemmilläkin Polaroideilla saatiin aikaan tuloksia. Polaroid-kokoelman kuvia esiteltiin ensimmäistä kertaa Suomen valokuvataiteen museossa vuonna 1976, ja samoihin aikoihin myös suomalaiset kuvaajat alkoivat suhtautua välineeseen vähän vakavammin.

Polaroidia alettiin käyttää myös koulutuksessa, ensimmäisiä kertoja kun Lahden taideteollisen oppilaitoksen valokuvauksen osasto teki keväällä 1977 opintomatkan Prahaan. Käytössä oli Polaroid SX-70, ja tulokset esitettiin näyttelynä Polaroid-matkakuvia Prahasta – ensin Amos Andersonin taidemuseossa ja sitten Tampereen nykytaiteen museossa. Tätä näyttelyä lienee pidettävä ensimmäisenä mittavana suomalaisena Polaroid-näyttelynä.

Myös puistokuvauksen alalla koettiin lyhytaikainen renessanssi, kun Studio Muikku toimi Helsingissä Espalla kesinä 1978–79. Ensimmäisenä kesänä kuvia ottivat Erja Lahdenperä ja Ulla-Maija Vuori (nyk. Svärd), toisena kesänä Lahdenperän kanssa työskenteli yksi sittemmin rock-kuvauksessa kunnostautunut klassikkomme Jukka Uotila (1956–2009).

Osa vakavista harrastajistakin kiintyi Polaroidin lumovoimaiseen värimaailmaan. Esimerkiksi Leena Ikkalan kuvia esiteltiin ensimmäisen kerran Kameralehdessä vuonna 1981 (3/81). Ikkala onkin niitä kuvaajia, jotka ovat olleet Polaroidille uskollisia aina näihin päiviin saakka. Hän on kuvannut erityisesti suomalaista öistä maisemaa. 

Kasarimaailman rockia ja glamouria 

Polaroidin kultakausi Suomessa liittyy epäilemättä 1970–80-lukujen vaihteen urbaaniin rockelämään ja ehkä vähän glamouriinkiin.

Vanhan galleriassa esiintyneistä uuden polven rock-orientoituneista kuvaajista ja katukuvaajista osa tarttui pikakameraan. Esimerkiksi Timo Setälä valmisti vuonna 1981 sarjan 20 annosta pikataidetta. Sattuvasti juuri hänen isoisänsä, suomalaisen valokuvan grand old man Vilho Setälä (1892–1985) esitteli ensimmäisenä väri-Polaroidin suomalaiselle lukijakunnalle Kameralehdessä vuonna 1963 (4/63). 

Näyttelyä ripustetaan. Etualalla Timo Setälän kuvasarja.

1980-luvun suurin Polaroid-klassikkomme on Kari Riipinen, joka löysi välineelle monenlaista käyttöä. Riipiselle Polaroidin ”muoviset värit” – kuten hän itse on todennut – tarjosivat loistavan välineen ajanhenkeen kiinnittymiseen. Riipinen teki aikoinaan myös sopimuksen Polaroidin firman kanssa, ja sai käyttöönsä materiaalia väliin miltei rajattomasti. Ahkera kuvaaja teki myös tulosta. Hän käytti Polaroidia muun muassa lukuisissa levynkansissa, joiden graafisena suunnittelijana hän on yksi keskeisistä valokuvataiteilijoistamme.

Riipinen kehitteli myös taidemaalari Olli Lyytikäisen (1949–1987) Suomessa lanseeraamaa kollaasitekniikkaa, jossa parhaimmillaan sadoista Polaroid-otoksista tehtiin isoja, kubistissävyisiä kollaaseja. Maailmalla tässä lajissa suurimman klassikon aseman on saavuttanut taidemaalari britti David Hockney. Tosin yhdysvaltalaisen Talking Heads -yhtyeen voimahahmo David Byrne ideoi jo yhtyeen toisen albumin kannen 529 Polaroid-lähikuvasta vuonna 1978 – nelisen vuotta ennen Hockneyn ”keksintöä”.

Riipinen ei myöskään ollut yksin, muun muassa Keijo Kansonen kehitteli omia teknisiä kokeilujaan tehdessään Jone Takamäen ensimmäisen albumin (1981) kanteen jazzahtavan Polaroid-kuvan, jonka kehittymistä hän manipuloi teelusikan avulla.

Moni muusikkokin tarttui Polaroidiin – esimerkiksi Albert Järvinen, Dave Lindholm ja Tuomari Nurmio, mutta vuosien mittaan näillä tyypillisillä kenkälaatikkokuvilla on ollut taipumus hukkua.

Ajanhenkeä tavoiteltiin myös laajemmalla aikaperspektiivillä, kun Taneli Eskola ja Touko Yrttimaa tekivät mittavan Polaroid-projektin kuvaamalla suomalaisia filmitähtiä vuonna 1986 – näyttelyn nimi oli Me tulemme taas. 

Touko Yrttimaa ja Taneli Eskola avajaisissa. 

Valokuvataiteemme grand old man Ismo Kajander kokeili hänkin Polaroidia – sekä opiskelijoiden kanssa tehdyissä hulluttelukuvissa, jossa leikiteltiin taskulampulla ja pitkällä valotusajalla, että myös kollaasitekniikan kautta.

Monipuolista taidetta

1990-luku jatkoi osin 1980-luvun Polaroid-maailmaa. Esimerkiksi Lauri Eriksson käytti välinettä pitkälle samalla tavalla kuin Riipinen – ja innostui myös tekemään erilaisia kollaaseja.

Jätti-Polaroid vieraili vuonna 1993 Taideteollisessa korkeakoulussa, ja kameraa pääsivät kokeilemaan ainakin Vertti Teräsvuori, Ulla Paakkunainen ja Touko Yrttimaa. Taina Värri oli saanut kokeilla laitetta jo edellisenä vuotena palkintomatkallaan Pariisissa voitettuaan Polaroidin pohjoismaisen Image Transfer -kilpailun. 

Vertti Teräsvuori: Omakuva, 50x60 Polaroid, 1993.

Puhtaamman kuvataiteenkin puolella innostuttiin Polaroidin tarjoamasta keinovalikoimasta. Esimerkiksi Juhana Blomstedt (1937–2010) kuvasi vuosia ateljeensa vaihtuvaa valo- ja varjomaailmaa, kun taas Senja Vellonen kuvasi ihmisen varjoa erilaisia taustoja vasten luonnoksiksi akvarelleilleen. Taidegraafikko Antti Tanttu on myös pitkään käyttänyt välinettä erilaisiin kokeiluihin. Valokuvataiteen ja installaatioiden harmaalla välivyöhykkeellä toimiva Veli Granö on myös käyttänyt Polaroidia toisinaan monimutkaisissa mutta aina poeettisissa installaatioissaan.

Jotkut valokuvataiteilijat ovat vieneet projektinsa kunnianhimoisiksi valokuvakirjoiksi. Jaana Airaksinen ja Niina Kapanen käyttivät Polaroidia tutkiakseen naisten mainosten maailmasta poikkeavaa ruumiillisuutta – säärikarvoja, selluliittia ja eriparisia rintoja – kirjassaan Kaikki kurveistani (Like 2000). Yhdysvaltalaissyntyisen Mark Maherin American Polaroids (Like 2003) kuvaa Yhdysvaltain henkistä maisemaa, ja Helsingin outoja maisemia on kuvannut Martti Jämsä kirjassaan OPS! Helsinki Polaroid (Musta taide 2009).

Eikä Polaroidin käyttö loppunut edes Polaroidin konkurssiin ja filmien saannin lakkaamiseen vuonna 2008. Impossible Projectin tuottama uusi, kehittelyn alla edelleen oleva filmimateriaali ei ole kelvannut kaikille vanhoille puristeille, mutta monet hiphop-kulttuurista ponnistavat nuoret – kuten vaikkapa näyttelyn nuorin osallistuja Miikka Lumikari – ovat löytäneet välineen avukseen ikuistaakseen öisiä ohikiitäviä hetkiä. Samoin esimerkiksi esseisti ja kääntäjä, intohimoinen retrokameroiden harrastaja Antti Nylén jaksaa sinnikkäästi pitää yllä harrastustaan uudellakin filmityypillä. Mutta Nylénkin tajuaa, ettei pikafilmi varsinaisesti koskaan enää palaa.

Nylén kommentoi blogissaan sitä, miten Polaroid tuotti esineitä, kun digikamera tuottaa informaatiota, ja toteaa pikafilmin häviämisestä: ”Se johtuu siitä, että ihmiset eivät halua enää esineitä vaan välähdyksiä ja kangastuksia, jotka voi tykkäämisen jälkeen tykkänään unohtaa.”

Onneksi me emme Polaroidin tuottamien ja museoihin tallennettujen esineiden ansiosta pääse tykkänään unohtamaan tätä valokuvauksen yhtä kiinnostavaa vaihetta.

Julkaistua 326 & 327: Ylämäkipyöräilyä urkujen tahtiin? & Laulu vienninedistämispolitiikasta

Eilen alkoi syksyinen kolumnistinarkikin täydellä teholla. Esa-Pekka Salosen lausunnot YLE:lle herättivät huomioni jo Virossa ollessani, ja asia jäi vaivaamaan peräti kahden kolumnin verran. Eilen ne sitten tulivat ulos. Ensimmäinen Ilkassa painettuna ja toinen YLE Radio 1:n Kultakuumeessa ääneen:

Ylämäkipyöräilyä urkujen tahtiin?

Yksi kesän keskustelunaiheista on ollut kapellimestari Esa-Pekka Salosen hyökkäys kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen kulttuuripolitiikkaa vastaan. Salonen on huolissaan korkeakulttuurin tilasta, ja totesi YLE:n haastattelemana, että Arhinmäen toimet kertovat tämän anti-intellektuaalisuudesta ja anti-korkeakulttuurisuudesta ja että kyse on myös huonosta historiantuntemuksesta. Salosen mukaan ”suomalaisen työväenliikkeen yksi suuri aksiooma, perusoletus, oli se, että työläisille pitää saada oikeus samaan korkeakulttuuriin kuin mitä yläluokilla oli”.

Salosen huoli on varmaankin osittain perusteltu, mutta on joitain seikkoja, joita hän ei ymmärrä. Hänen puheestaan saa kuvan, että korkeakulttuuri olisi selkeästi määriteltävä ja pysyvä. Näin ei ole. Kulttuuri muuttuu koko ajan, ja myös sen hierarkkinen rakenne. Se, mikä ennen koettiin arvottomaksi, saattaa nousta uusissa tulkinnoissa hyvinkin suureen arvoon. Ja se, mikä ennen koettiin arvokkaaksi, saattaa aikojen saatossa menettää merkityksensä.

Kulttuurin muutos ei kuitenkaan tapahdu yhtäjalkaa. Yksi syy on kulttuurin institutionaalistuminen. Kun jonkun asian ympärille alkaa syntyä institutionaalisia rakenteita – koulutusta, tutkimusta ja palkitsemisjärjestelmiä –, vaikuttavat rakenteet myös muutoksiin. Institutionaalistuminen hidastaa muutosta, ja taiteissahan juuri muutos – uudistus, vallankumoukset, sääntöjen rikkominen – on todettu jo sinänsä arvokkaaksi. Tästä syntyy kitkaa, jota kulttuurista hegemoniaa edustavien tahojen on vaikea hyväksyä.

Yksi hyvä esimerkki institutionaalistumisprosessista on ns. uuden sirkuksen nousu. Sirkus oli aikoinaan kansanhupia, toisinaan jopa paheelliseksi koettua, mutta nykyään sillä on asemansa taiteen keskustoimikunnan virallisissa järjestelmissä.

Lajien sekoittuminen – sekä myös korkean ja matalan sekoittaminen – on asia, jota taiteessa arvostetaan. Niinpä ei olekaan mikään ihme, että Lahden urkuviikoilla nähtiin viime viikolla kansainvälisesti menestynyt sirkusryhmä Circo Aereo.

Hegemonia ja hierarkkisuus ovat ominaisia kaikille kulttuurin muodoille. Tämä koskee myös esimerkiksi urheilua. Lajitkin ovat hierarkkisesti järjestyneitä – vaikka eivät toki virallisesti. Tähänkin vaikuttavat instituutio ja traditiot. Ei ole epäilystäkään siitä, että Lontoossa hopeaa voittaneen purjelautailijan Tuuli Petäjän nimi unohtuu suomalaisten mielistä nopeammin kuin Barcelonassa vuonna 1992 hopeaa voittaneen keihäänheittäjä Seppo Rädyn nimi. Kyse on pelkästään lajien hierarkiasta, johon vaikuttavat sekä perinteet että institutionaaliset rakenteet.

Kuusamon Pyhän Ristin kirkon urut.

Urheilussa käydäänkin täsmälleen samanlaista hegemoniataistelua kuin taiteessa. Ja sielläkin sekoitetaan lajeja sekä keksitään uusia. En lainkaan hämmästyisi siitä, että joskus kehitettäisiin uusi laji, jossa yhdistyvät polkupyöräily, taiteellinen suoritus ja ajanotto. Miten olisi vaikka ylämäkipyöräily urkumusiikin tahtiin? Olisihan se komeaa nähdä Rukan hienoissa maisemissa maailmanmestaruuskamppailu Kalevi Kiviniemen säestyksellä.

Maastopyöräilijä Utahissa. Kuva: Tim Brink. 

***

Laulu vienninedistämispolitiikasta

Kapellimestari Esa-Pekka Salonen hyökkäsi kesällä voimakkaasti kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen kimppuun viitaten muun muassa tämän ”linjauksiin ja selkeisiin eleisiin, jotka kohdistuvat korkeakulttuuria vastaan”.

Sen lisäksi, että Salonen oli huolissaan korkeakulttuurista, kaipasi hän myös kansallista projektia. Hän oli huolissaan siitä, että ”fragmentoituneen, digitaalisen ajan” myötä meillä on ”yhä vähemmän yhteisiä, kansallisia kokemuksia”.

Salonen totesi myös, että meillä on nykyään vallalla vaarallinen tilanne, jossa sekä vasemmalla että oikealla on ”kulttuurivihamielisiä ryhmiä”.

Salosen voisi tulkita kaipaavan sekä kulttuurista stagnaatiotilaa, jossa korkeakulttuuri on selkeästi määritelty, vakaa ja pysyvä, sekä kansallista konsensusta korkeakulttuurin arvosta ja paikasta virallisten sanktioiden piirissä. Vain tietynlainen kulttuuri on tukemisen arvoista. Tukea voidaan antaa monin tavoin: sekä konkreettisesti apurahoina että vallankäyttäjien symbolisin teoin – vaikkapa osallistumalla erilaisiin tilaisuuksiin, kuten Musiikkitalon avajaisiin tai Savonlinnan oopperajuhlien satavuotisjuhliin, mitä Arhinmäki ei tehnyt.

Toki ymmärrän, että ihan näin ankaran konservatiivisesti ja nationalistisesti Salonen ei ajattele, mutta näin häntä voisi kuitenkin tulkita.

Arhinmäki puolestaan vetoaa väärinkäsitykseen. Hänen mukaansa osallistumattomuutta ”ei tarvitse tulkita kannanotoksi”. Eikä ehkä tarvitsekaan, mutta Arhinmäenkin olisi syytä tajuta, että sellaiseksi se joka tapauksessa de facto tulkitaan. Imagomielessä sitä on turha selitellä, koska housuissa se jo on.

Hegemoniaa edustavien tahojen sanomisten tulkinnalla on pitkät perinteet. Esimerkiksi valtiomiesten puheiden tulkinta on kuin oma tieteenalansa. Toisinaan kyse on miltei salatieteestä, jossa erilaisilla nyansseilla ja sanomatta jättämisillä on suuri merkitys.

Tulkitaan Salosta ja Arhinmäkeä miten tahansa, voi tilannetta tarkastella myös sosiologisesti kentän hallinnasta käytävänä taisteluna. Tällaisessa taistelussa näkyy myös historian liike – ja toisaalta sen syklisyys, miltei ikuisesti toistuva sama muoto, jossa sisällöt ovat ikään kuin satunnaisia. Aina on hegemonia, joka haluaa pitää kiinni asemistaan, ja aina on nouseva avantgarde, joka haluaa päästä kiinni kulttuuriseen pääomaan ja syrjäyttää hegemonian tullakseen sitten kuitenkin omalla vuorollaan syrjäytetyksi.

On ymmärrettävää, että asemista myös halutaan pitää kiinni. En haluaisi viedä keskustelua kateuden alueelle, mutta on kuitenkin muistettava, että Esa-Pekka Salonen edustaa sitä ns. 1 prosenttia. Hän on tähtitieteellisiä palkkoja nauttiva miljonääri, jonka vuosipalkka esimerkiksi Los Angelesin filharmonikkojen johtajana oli noin 1,5 miljoonaa dollaria.

Korostettakoon sitä, että vaikka lajit poikkeaisivat toisistaan, samoista kulttuurisen pääoman markkinoista on kyse: Esa-Pekka Salonen sai vuonna 2001 – Suvi Lindénin ollessa kulttuuriministerinä – opetusministeriön jakaman arvostetun Suomi-palkinnon. Viime vuonna samaisen palkinnon sai Arhinmäen hiphop- ja rap-maailmaa lähellä oleva radiotoimittaja, DJ ja muusikko Jyrki Jantunen, paremmin Njassana tunnettu suomalaisen kaupunkikulttuurin uudistaja ja elävöittäjä, sekä rap-musiikkiin keskittynyt Monsp-levy-yhtiö.

Mutta miten sitten on kansallisen projektin laita? Onko mahdollista, että Suomen kansa – eliittiä myöten – voisi samastua itähelsinkiläiseen rap-yhtyeseen Notkea Rotta, joka on yksi Monspin tähdistä?

Murjottaa timpuri, sil on rahapula paha,
muristen käynnistyy moottorisaha.
Se tekee reikäpäänä duunii, mut silti
kädes ei oo rolexi vaan paskanen hilti.

Notkea Rotta -huppari.

Kulttuuri tulee jo pelkästään sen instituutioiden kautta epäilemättä olemaan aina hierarkkista, mutta hierarkian sisällöt vaihtuvat. Siitä meillä on runsaasti esimerkkejä.

Sama koskee kansallisia projekteja. Esimerkiksi Virossa rockmusiikilla – jopa punkilla – oli merkittävä rooli laulavan vallankumouksen rintamassa, kun Viroa vapautettiin Neuvostoliiton ikeen alta. Olen juuri kahlannut läpi 400-sivuisen virolaisen punkin historian, ja tajusin melko nopeasti, että lukiessani anarkistisen sukupolven viinanhuuruisia seikkailuita luen todellisuudessa paljon laajemmassakin mielessä merkittävää Viron lähihistoriaa.

 

Kyse ei siis ole pelkästään itse substanssista, musiikista ja sen mahdollisista sisäisistä merkityksistä, vaan huomattavasti laajemmasta kontekstista, joka määrittelee noiden sisältöjen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, niitä ikään kuin ”ulkomusiikillisia” merkityksiä, joita asioille annetaan.

Meitä Siperia on opettanut todellisuudessa aika vähän. Suurin kansallinen projekti tuntuu viime vuosina olleen vienninedistämispolitiikka, jonka merkitys taiteen sisällöille tulee epäilemättä jäämään aika vähäiseksi. Ainakaan siitä ei lauluja kannata tehdä.

Julkaistua 325 & Julkista taidetta 61: Silmät auki kaupungilla!

Ennen Tallinnaan lähtöäni kirjoitin joskus kesäkuussa vielä tilauksesta Kauppalehteen vähän sellaisen kevyen kesäjutun Helsingin julkisista veistoksista. Kävin myös digipokkarillani kierroksella kuvaamassa kohteita. Eilen juttu sitten vihdoin ilmestyi. Kuvat ja juttu eivät ole nyt oikein synkassa, mutta lähetin lehteen kaikkineen viisitoista kuvaa, ja kuhunkin erillisen kuvatekstin. Kuvatekstit ovat kuitenkin hävinneet johonkin eetteeriin, enkä jaksa nyt ryhtyä niitä rekonstruoimaan. Tässä julkaistu kokonaisuus: 

Silmät auki kaupungilla!

Retkeily kaupungilla voi olla kuin taidenäyttelyssä käynti. Helsingissä voi bongata yli 400 julkista teosta ympäri kaupunkia. Näköä kannattaa kuitenkin harjoittaa.

Julkisilla veistoksilla on yksi kummallinen ominaisuus: ne muuttuvat näkymättömiksi. Matkustan miltei päivittäin Felix Nylundin Kolmen sepän (1932) ohitse, mutta harvoin sitä tulee varta vasten katsoneeksi. Siellä se vain on. Oikeastaan sen huomaisi vasta, jos se puuttuisi.

Ukri Merikanto.

Näkymättömyydestä kertoo hyvin se, että kun Gunnar Finnen Espalla sijaitseva Topeliuksen muistomerkki Taru ja totuus (1932) oli evakossa sodasta ja sitten palautettiin paikalleen väärinpäin, ei virhettä huomannut vuosikymmeniin kukaan. Väärinpäin se on vieläkin.

Robert Stigell.

Ainakin pohjoismaisissa demokratioissa veistoksilla on myös toinen vahva ominaispiirre: ikuisuus. Veistoksia ei juurikaan pureta – ja siirtäminenkin on harvinaista. Yksi Helsingin vanhimmista veistoksista, C.E. Sjöstrandin Kullervo puhuu miekalleen (1968) siirrettiin aikoinaan Hesperian puistosta Talvipuutarhaan, koska sen miekka joutui jatkuvan ilkivallan kohteeksi. Tämä ikuisuusaspekti tulee turhan harvoin mukaan suunnitteluprosessiin. Valitettava tosiasia on nimittäin se, että aivan liian moni julkisista veistoksistamme on mitättömän keskinkertainen, mutta niiden kanssa on vain elettävä.

Wäinö Aaltonen.

Kolmas vahva ominaisuus, joka tosin onnistuu vain harvoilta, on veistoksen kyky luoda paikan henkeä. Roomalaisilta periytyvä paikan henki (genius loci) pitää sisällään ajatuksen siitä, että paikalla on oma varjeleva henkensä, jonka näkemisen sijaan voi tiedostaa ja tuntea. Veistos voi olla luomassa tätä tunnetta, ja parhaimmillaan se antaa paikalle nimenkin.

Matti Haupt.

Esimerkiksi Punavuoren Telakanpuistikkoa kutsuvat siellä istuskelevat elämää nähneet miehet ”Moukaripörssiksi”, koska siellä sijaitseva Matti Hauptin Kohottava voima (1962) luo tällaisia mielleyhtymiä, vaikka kyseessä onkin maapalloa nostava mies. Kalliossa sijainneen Agricolan puiston nimi muutettiin 1950-luvulla virallisestikin Karhupuistoksi. Niin voimallinen oli Jussi Mäntysen Mesikämmen muurahaispesällä (1931) – yksi Helsingin rakastetuimmista veistoksista.

Jussi Mäntynen.

Veistoksista tulee paikan henkeä luovia elementtejä myös niiden ominaisuudesta toimia vakiintuneina treffipaikkoina. Kuinka monia kertoja onkaan nuori pari tavannut Kolmella sepällä tai Ville Vallgrenin Havis Amandan (1908) luona? Kuinka moni skeittari on sopinut treffit Kampintorille Ernst Billgrenin veistokselle, jonka nimikin on Kohtauspaikat (1998)?

Anu Tuominen.

Julkinen veistotaidekin seuraa aikaansa – tosin tietyllä viiveellä. Nykytaide on tuonut mukanaan aivan uusia elementtejä, vaikka abstraktistakin vielä toisinaan kiistellään. Veistoksen kokeminenkin on muuttunut. Ennen niitä katsottiin tietyltä optimietäisyydeltä ja yleensä edestäpäin, mutta kuinka löytää optimaalinen kulma OLO:n (Pasi Karjula ja Marko Vuokola) teokseen Olo n:o 22 (2000), joka koostuu noin 50 teräspallosta siroteltuna ympäri Helsingin Hietalahtea.

 Matti Peltokangas.

Veistoksia voi ryhtyä bongaamaankin. Tuleepahan samalla tutustuttua sellaisiin kaupunginosiin, joissa harvemmin vierailee. Lähellä on aina yleensä myös joku baari, jossa kokemustaan voi mietiskellä.

– Helsingin julkiset veistokset Helsingin taidemuseon sivuilla: www.taidemuseo.fi/suomi/veisto/index.html

Näyttelykuvia 735 & Virossa 87 & Julkaistua 324: "Olen nainen, äiti ja lapsi"

Olen ollut vähän aikaa hiljaa, mikä johtuu siitä, että Virosta palattuani todellisuus iski niskaan: kolme keskeneräistä projektia on vaatinut ahkeran työn aloittamisen. Maanantaina oli kuitenkin hauska työtehtävä, kun Galleria Ortonin tuorein näyttely (6.–31.8.), virolaisen Virge Jõekaldan (s. 1963) grafiikan esittely ripustettiin ja avattiin. Olen tuntenut Virgen jo vuodesta 2002, jolloin olimme Jyväskylän Graphica Creativan palkintoraadissa, joten oli varsin hauska saada hänet vieraaksi Suomeen.

Maanantaina pidin pienen puheen ja tänään kirjoitin gallerian verkkosivuille esittelyn, joka seuraa tässä: 

”Olen nainen, äiti ja lapsi”

Tallinnalainen taidegraafikko Virge Jõekalda (s. 1963) jatkaa jo perinteeksi muodostuneita virolaisten taiteilijoiden vierailuja Galleria Ortonissa.

Jõekalda valmistui taidegraafikoksi Tallinnan taideakatemiasta vuonna 1988, ja siitä lähtien hän on esiintynyt teoksillaan niin kotimaassaan kuin myös runsaasti ulkomailla – useita kertoja Suomessakin, vaikka Helsingissä hänen töitään ei paljoa ole nähtykään. Jõekalda on myös menestynyt työssään: kotimaisten palkintojen lisäksi hän on saanut useita ulkomaisia palkintoja ja kunniamainintoja, muun muassa maineikkaan espanjalaisen Caixanovan biennaalin ensimmäisen palkinnon vuonna 2002.

Virge Jõekalda ja Annmari Arhippainen keskustelivat taiteesta...

Menestyksestään huolimatta Jõekalda ei ole kovinkaan uratietoinen taiteilija. Hän saattaa viettää pitkiäkin hiljaisia aikoja, joiden aika teoksia ei juurikaan synny. Hän muistaa myös olla ihminen: ”Olen onnellinen ihminen. Olen nainen, äiti ja lapsi yhtä aikaa, ja vielä enemmänkin…”

Nykyaikana on miehenä hieman arveluttavaa kirjoittaa tietystä naistaiteilijalle ominaisesta herkkyydestä, koska vaarana on aina ilmeinen kliseisyys, mutta Jõekaldan teoksista uskallan sanoa, että hänen oma asenteensa antaa tähän luvan. Jõekaldan töissä on samalla kuitenkin kaikupohjaa sekä luonnonhavainnolle että jopa yhteiskunnalliselle ulottuvuudelle – on niissä toisinaan kaikuina ja abstraktilla tasolla ollut näkyvissä Viron traumaattinen lähihistoriakin. 

... kun Pirkko Nukari tutkaili tarkkaan Jõekaldan pienempiä vedoksia. 

Jõekaldan teoksissa ollaan koko ajan esittävän ja ei-esittävän rajoilla. Hänen vähäeleisistä mutta samalla oudon intensiivisistä teoksistaan voi tunnistaa antropomorfisia muotoja, maisemaa ja yksittäisten luontokappaleiden havainnointia, mutta silti tiedän, että hänen puutarhansa ei sijaitse missään. Se on hänen sisäinen puutarhansa, jonka yksittäiset eläjät elävät samanlaisia tuntoja kuin ihminen elää: voimaa, lumoutumista, arkuutta, pelkoakin – aina kuitenkin tiettyä aistillista suhtautumista maailmaan. Tätä aistillisuutta sitoo kuitenkin virolaiselle kulttuurille ominainen sivistyksellinen perinne, joka tuo teokseen oman jännitteensä: liha ja henki käyvät alituista taisteluaan.

Jõekaldan kuivaneulatekniikkaa antaa mahdollisuuksia hänen hienolle viivankäytölleen, mutta hänen intensiivinen värimaailmansa tuo siihen jännittävän lisän. Jõekalda ei käytä grafiikkaa monistettavuuden takia, koska hänen työnsä ovat useimmiten miltei uniikkeja: samasta laatasta tulee prosessin myötä hyvinkin erilaisia vedoksia. En taaskaan välty antropomorfismin ajatukselta: teokset kasvavat eri suuntiin kuin ihminen: harkinnan, valintojen ja sattuman ristivedossa, pienten mutta merkitsevien nyanssien kautta.

 Päivä, 2004.

Katutaidetta 89: Inflaatio laukkaa

Olen useampaankin kertaan todennut, että virolaisten katujen sabluunataide on paljon kiinnostavampaa kuin suomalainen vastaava. Siksi olikin hauska palata pitkältä matkalta Tallinnasta ja nähdä eilen kotiinpaluun kunniaksi hieno uusi helsinkiläinen sabluuna, hyperinflaation tuottama banaaninhinta – jopa kahteenkin kertaan:

Näyttelykuvia 734 & Virossa 86: Piirustus postmodernin jälkeen

Keskiviikkona kävin Tallinnan Taidehallissa katsomassa Tallinnan IV piirustustriennaaliin (1.8.–25.9.) liittyvän, graafikko Anu Juurakin (s. 1957) kuratoiman kiinnostavan näyttelyn Vaikne revolutsioon (1.8..–9.9., "Hiljainen vallankumous"). Esitteen mukaan "metamodernistinen universaalius on korvannut kulttuurirelativismin ja dekonstruktion". Näin varmaan onkin, mutta en ole ihan varma, että ymmärrän tämänkään näyttelyn jälkeen, mitä se taiteelle tarkoittaa. Ei piirustus ole mihinkään hävinnyt, ja aika samalta se edelleenkin näyttää. Keinot ovat tietysti aina moninaisempia. On tietenkin selvää, että epävarmuuden aikana piirtämisen prosessi on houkutteleva väline yrittää tarttua tähän kapenevaan aikaan ja paikkaan. Tässä sellaista oli tarjolla, muun muassa romanialaisen Dan Perjovschin (s. 1961) toimesta:

Ja olihan siellä pari suomalaistakin, tässä Petteri Cederbergin (s. 1976) hienoa sarjaa:

Taidehallin ulkopylväisiin tehdyt sabluunat, joita ensin luulin anonyymiksi katutaiteeksi, olivatkn virolaisen Flo Kasearun (s. 1985) käsialaa. Duunisarja alkoi sisältä:

Monipuolinen näyttely, jossa oli mukana myös varsin mustaa huumoria. Virolaisen Marko Mäetammin (s. 1965) 7-minuuttinen animaatiovideo kertoi miehestä, joka tappoi lapsensa ja vaimonsa ja jolta kaikki – jalatkin – meni. Siten hän muutti metsään, meni karhurouvan kanssa naimisiin ja sai uusia lapsia:

En minä ehkä tullut hullua hurskaammaksi näyttelyn teeman suhteen, mutta ajattelemisen aihetta oli tarjolla paljon. 

Käykää ihmeessä Taidehallissa, jos satutte Tallinnaan menemään. Sitä paitsi kannattaa tutustua piirustustriennaalin ohjelmaan etukäteen, sillä näyttelyitä ympäri kaupunkia on peräti parikymmentä. Sanoisin, että huh! 25.8. järjestetään Taidehallissa klo 11–16 triennaalin konferenssi.

Julkaistua 323: Kuolema kolkuttaa

Tänään palasin kotiin viiden viikon jälkeen. Kävin postin läpi, ja ilahduin, kun 1/2-lehdessä oli ilmestynyt juttuni hautaismaiden veistotaiteesta, jonka kirjoitin jo toukokuun puolivälissä:

Kuolema kolkuttaa

Hautausmaat ovat täynnä taidetta. Miksi hautausmaiden taidetta ei kuitenkaan pidetä kovinkaan suuressa arvossa, vaikka elämän suuret peruskysymykset – kuten ihmisen elinkaari, identiteetti ja kuolema – ovat taiteen keskeistä ainesta?

Kun matkustelen kotikaupunkini ulkopuolella, hakeudun yleensä aina ensimmäiseksi kahteen paikkaan: torille ja hautausmaalle. Torilla mietin elämää ja hautausmaalla kuolemaa.

Haudalle menoa voi käyttää jopa kokonaisen matkan tekosyynä. Moni on matkustanut Pariisiin rocktähti Jim Morrisonin (1943–1971) haudalle. Minäkin matkusti nuorena miehenä Sudanin Omdurmaniin erään ystäväni kanssa käydäkseni brittiläistä siirtomaavaltaa vastustaneen, itsensä mahdiksi (islamilainen ’lunastaja’) julistaneen Muhammad Ahmadin (1844–1885) haudalla. Tällaisia matkoja tekee moni, ja tunsinkin itseni aika pettyneeksi, kun muutama vuosi sitten yritin käydä Prahan Uudella juutalaisella hautausmaalla mietiskelemässä Franz Kafkan (1883–1924) haudalla, ja huomasin, että matka sinne oli reititetty tyhmiä turisteja varten.

Tällaisen pyhiinvaellusmatkan voi tehdä toisinkin. Toissakesänä matkustin Aegviidun pieneen kylään, keskelle virolaista metsäaluetta. Kun matkustelen Virossa, minulla on tapana tutkia etukäteen netistä tarkkaan paikkakuntien kulttuurihistoriaa. Niinpä kävin Aegviidussa legendaarisen kansantanssitutkija Anna Raudkatsin (1886–1965) – kylän ainoa kuuluisuus – haudalla ja etsin vielä kyliltä hänen vanhan kotitalonsa, vaikka en koskaan aiemmin ollut kuullutkaan hänestä. Näin minä rakastuin ilman mitään erityistä syytä Aegviiduun, jossa olen vieraillut sitten useamminkin.

Taidetta hautausmailla

Yksi syy käydä hautausmailla on veistotaide. Hautausmaat ovat täynnä sekä laajemmin aikansa visuaalista kulttuuria, tyylisuuntia ja erilaisia konventioita, että myös varsinaista taidetta. Missä muualla kuin Helsingin Vanhalla hautausmaalla voi nähdä yhtäaikaisesti peräti 16 Havis Amandasta tunnetun, rakastetun kuvanveistäjän Ville Vallgrenin (1855–1940) veistosta? Hänen kollegansa, Emil Wikströmin (1964–1942) käsialaa on siellä tarjolla vieläkin enemmän: peräti 18 veistosta.

Vallgrenin veistämä suomalaisen sosiaali- ja diakoniatyön pioneerin Aurora Karamzinin (1808–1902) hautamuistomerkki on koko Vanhan hautausmaan suurin marmorilohkare. Kannattaa myös huomioida se, että kyseessä on naiselle tehty muistomerkki. 

Kansallisiin merkkihenkilöihimme on alusta alkaen kuulunut myös joukko naisia. Ja on heitä edustettuna taiteilijoinakin – jo varhemmista ajoista, kuten Gerda Qvist (1883–1957), joka on tehnyt Vanhalle hautausmaalle kuusi hautaa, tai sitten ihan nykytaidetta, kuten Maaria Wirkkala (s. 1954), joka on tehnyt haudan vanhemmilleen, Tapio Wirkkalalle (1915–1985) ja Rut Brykille (1916–1999).

Hautasmaisen taide ja esteettinen laatu

Hautausmaat ovat siis täynnä taidetta. Ammattimaisena taidekriitikkona en voi välttyä suhtautumista niihin väliin kuin suurina pysyvinä näyttelyinä. Toisinaan tämä on varsin tuskallista. Miten voin ryhtyä arvioimaan hautaa esteettisenä objektina, koska siihen sisältyy niin paljon henkilökohtaista muistamista ja useimmiten varsin suurta surua? Ja kuitenkin teen niin koko ajan. Ihmettelen esimerkiksi aina Hietaniemen ns. taiteilijakummulla vierailemisen yhteydessä sitä, että kuvanveistäjä Eila Hiltusen (1922–2003) itselleen tekemä kivi on niin banaali ja vailla plastista ulottuvuutta.

Itse asiassa miltei koko taiteilijakumpu on täynnä varsin omituisia ratkaisuja ja vaatimattomia veistoksia, vaikka juuri sieltä luulisikin löytävänsä sen terävimmän taiteellisen hautausmaaveistosten kärjen. Hautamuistomerkki on vaikea laji niin kuin isokokoinen julkinen taide yleensäkin.

Esteettisen laadun ongelma tuntuu vaivaavan myös taiteilijoita, koska hautamuistomerkeistä ei ole tapana puhua ja kirjoittaa kovinkaan paljoa. Moni kuvanveistäjä on tehnyt uransa aikana yllättävän paljon hautamuistomerkkejä, ja silti heistä kirjoitetuissa teksteissä tämä seikka jää usein pelkälle maininnalle tai jopa kokonaan vaietuksi. Eikö asian pitäisi kuitenkin olla päinvastoin? Kuolema on yksi taiteen suurista teemoista, ja koska henkilökohtainenkin on nykyään poliittista, kuten feministislähtöinen taidediskurssi meille on opettanut, eikö hautamuistomerkissä olla tekemisissä juuri henkilökohtaisen ja kuoleman väistämättömyyden kautta jopa tietyllä tavalla kaikista arkipäiväisimmän asian kanssa. Mikä loistava aihe taiteelle – ja varsinkin nykytaiteelle!

Perinteitä ja konventioita on kuitenkin vaikea murtaa. Kuinka tehdä haudasta persoonallinen aiheuttamatta kohua? Kuvanveistäjä Pekka Pitkänenkin (s. 1950) joutui kohun keskelle tehtyään ystävälleen Kalervo Palsalle (1947–1987) Kittilän hautausmaalle hillityn ja kauniin modernistisen veistoksen Liekki. Ongelma taisi olla vain se, että veistos koettiin pohjoisessa ympäristössä liian erikoiseksi.

Tätä taustaa vasten olin suorastaan riemastunut, kun näin kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) tuoreimman – hänkin on tehnyt useampia – hautamuistomerkin Hietaniemessä. Anni Mikkola  (1920–2007) piti poikansa kanssa autohallia Helsingissä, ja hänen viimeisen leposijansa päälle Peltokangas teki hallin ja sen täyteen pronssiin valettuja pikkuautoja. Hallista lähtee saattue viimeiselle matkalle. Voiko tämän henkilökohtaisemmin lähestyä aihetta? Ja täysin vailla mahtipontisia ja usein valitettavan tekopyhiä konventioita.

Kirjallisuutta:

 – Lindgren, Liisa: Memoria. Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.

– Viro, Voitto: Vanha hautausmaa. Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas. 2., uusittu p. Otava 1993.