Julkaistua 421 & Näyttelykuvia 803 & 804 & Julkista taidetta 68: Kipinä

Eilen oli Fiskarissa lehdistötilaisuus, jossa esiteltiin kaksi näyttelyä: Fiskarsin käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunnan oma yhteisnäyttely Iloa (12.5.–15.9.) sekä kuratoimani kutsunäyttely Kipinä (12.5.–15.9.), jossa oli mukana myös osuuskunnan taitelijoita. Bussi toi paikalle 38 ilmoittautunutta toimittajaa. Aloitimme yhteisillä puheilla Lukaalissa, ruukkilaisten vanhalla seuraintalolla, missä oli tarjolla myös julkista taidetta – Lennart Segerstrålen (1892–1975) kaksi isoa maalausta vuodelta 1938 (anteeksi kuvien laatu, valo oli tosi raaka):

Aika varhaisia tällaisiksi panoraamoiksi, joissa yhteiskuntamme kehitystä kuvataan (ja joissa usein muuten käytetään hevosia auvoisen menneisyyden symboleina), mutta eivät kyllä saaneet minua yhtään enempää vakuuttuneiksi Segerstrålen laadusta monumentaalimaalarina – kliseisiä ja samalla levottomia. Huonoa rytmiä ja ontuvaa värisommittelua. Mutta olivathan ne tavallaan kiinnostavia.

Sitten siirryttiin Iloa-näyttelyyn. Se oli maulla tehty ja ripustettu ns. laadukas näyttely, mutta samalla kuitenkin vähän hahmoton – sellainen kuin nämä kaikenkattavan teeman alle ripustetut näyttelyt tuppaavat olemaan. Ilo kun syntyy eri tekijöille niin erilaisista asioista. Mutta hyvä näyttelyhän tuo oli kaikessa salonkikelpoisuudessaan. Sitä paitsi olen niin väsynyt kahden viikon ripustamisesta, ettei sanoihini tarvitse kovin paljoa luottaa.  

Sitten siirryimme makasiinin meidän näyttelyymme, jossa puhuin taas vähän ja jossa yritin haahuilla ympäri näyttelyä ja kuvitella, miltä se "objektiivisesti ottaen näyttäisi". Turha yritys, mutta onneksi meillä on mukana Mind Less Company, joka seurasi tapahtumaa ja joka antaa siitä sitten objektiivisen arvionsa:

Mutta kyllä näyttely ihan kelvolta näytti, mukavasti rosoisemmalta kuin sisarnäyttelynsä – tässä tila toissapäivän loppupaniikin fiiliksistä:

Ja tässä osallistujalista: Arki & Aktiiviset Seniorit, Tuija Arminen, Laura Beloff, Pirjetta Brander, Company, Daniel Enckell, Globe Hope, Krister Gråhn, Eero Haikala, Minna L. Henriksson, Hirvitalo, Antti Holma, Sade Kahra, Matti Kalkamo, Jussi Koitela, Jaana Kokko, Meeri Koutaniemi, Heli Kurunsaari, Kalle Lampela, Jani Leinonen, Laura Lilja, Mind Less Company, Timo Niskanen, Nuoren Voiman Liitto, Stefan Nyström, Tatu Pohjavirta & Eino Santanen, Ritva Palander, Silja Puranen, Kukka Ranta, Markus Renvall, Ruumiillisia harjoitteita -tuotanto, Sonja Salomäki, Minna Sarvanne, Sanni Seppo, Kim Simonsson, Ossi Somma, Juha Sääski, Vapaa Vyöhyke, Klaus Welp, Hanna Weselius, Karin Widnäs, Katja Öhrnberg.  

En minä uskalla tässä vaiheessa enempää kommentoida – olenhan jäävi kriitikkona. Mutta menkää nyt ihmeessä katsomaan – aikaakin piisaa neljä kuukautta.

Joskus viikolla ilmestyi Hesarin liitteenä Fiskarsin kesän esittely, jossa oli kirjoittamani Kipinän esittely. Tässäpä se:

Kipinä  

Kipinä kokoaa yhteen joukon nykytaiteilijoita ja -muotoilijoita, joiden työskentelyssä kantaaottavuudella on merkittävä rooli.

Kantaaottavuus taiteessa on kokenut 1900-luvun aikana monenlaisia muutoksia. Suora poliittinen toiminta on ollut osa taidemaailmaa aina 1900-luvun alusta asti. Osa tekemisestä on leimattu pelkäksi tendenssitaiteeksi, mutta osasta on tullut jo kiistattomia klassikoita kuten Pablo Picasson sodanvastaisesta maalauksesta Guernica (1937).

1970-luvun suomalaista taide-elämää leimasi voimakas puoluepolitisoituminen, mikä on leimannut kantaaottavuutta pitkään. Kantaaottava taide hakeutuikin 1980–90-luvuilla enemmän yksilön alueelle: identiteettipolitiikkaan ja määrittelyvallan käytön ongelmiin. 

Moni 1970-luvulla alkanut kehityskulku on kuitenkin jatkunut – niin taiteessa kuin muotoilussakin: huoli vähäosaisista ja erityisryhmistä, huoli maailman ekologisesta tilasta. Globalisoituva maailma, ihmisten ja tavaroiden liikkuminen ovat tuottaneet koko ajan uusia kysymyksiä, ja esimerkiksi toiseudesta on tullut taiteen keskeistä aluetta. Globalisoituvassa maailmassa joudumme kysymään yhä tarkemmin sitä, miten sen resursseja jaetaan: mitä kaikille riittää, mitä kaikki tarvitsevat, miten kaiken jaamme?

Kantaaottava muotoilu on usein emansipatorista, vapauttavaa – ja sitä voi olla kuvataidekin: taiteilija voi esimerkiksi antaa äänen sille, jolla sitä ei alistetusta asemasta johtuen ole. Taide ja muotoilu voivat tuoda näkyviin. Ne voivat tuoda esiin olemassaolon, jota ei syystä tai toisesta tunnusteta tai tunnisteta. Ne voivat myös yrittää tarttua noihin syihin. Kipinän taiteilijoista osa haluaa murskata vallan rakenteita, osa säilyttää hyväksi kokemiaan ja uhanalaisia asioita, osa rakentaa uutta ja parempaa maailmaa.

Kipinän taiteilijoilla ei ole yhteistä agendaa, ei yhteistä manifestia. Heitä yhdistää rohkeus ylittää retorisen vallan rakenteet, uskallus olla mieltä asioista, uskallus ottaa kantaa – oli vastassa sitten markkinatalouden ahneus, taiteen puhtautta vaativa elitismi tai postmoderni älyllinen ironia, joilla usein yritetään vaientaa ne, joilla on vakavaa sanottavaa.

Kun on sanottavaa, se on sanottava!