Julkaistua 422: Taidetta ilman tietoa

Keskiviikkona piti tulla ulos Yle Radio 1:n Kultakuumeen tuorein kolumnini. Uudelleen käynnistynyt G-keskustelu vei niin paljon aikaa, että se siirrettiin eiliseen. Tässäpä se: 

Taidetta ilman tietoa

Lontoolainen Tate Britain, yksi maailman merkittävimmistä taidemuseoista, on uusinut perusripustuksensa. Brittiläistä taidetta 1500-luvulta nykypäivään esittelevä museo on tehnyt rajun ratkaisun: se on riisunut teosten yhteydestä pois kokonaan teoksista yleensä annettavan laajemman informaation. Samalla on hylätty temaattinen ripustus ja yksittäisten mestariteosten esiin nostaminen. Teoksia on tarjolla tavallista enemmän ja ne ovat tiukassa kronologisessa järjestyksessä: unohdetummat teokset ja mestarit sulassa sovussa. The Guardian -lehden taidekriitikko Jonathan Jones kehuu ratkaisua raikkaaksi ja huomauttaa, että näin ei synny mitään turhia ”kuratoriaalisia interventioita” – kuraattorit eivät siis pääse omilla subjektiivisilla valinnoillaan manipuloimaan katsojia. Jonesin mukaan tällainen ratkaisu antaa ”kaikille vapauden nähdä teosten välisiä yhteyksiä ja tehdä vertailuja”.

Tate Britain. Kuva: Adrian Pingstone, 2004.

Olen itsekin joskus tuskastellut museossa jaettavan tiedon tuottamaa informaatioähkyä. Kuinka paljon sitä lomamatkalla museossa käynnin jälkeen muistaakaan myöhemmin sitä taidehistoriallista tietoa, jota tuli haalittua? Todennäköisesti aika vähän ja ehkä jotain pientä juuri niistä teoksista, jota tarjottu informaatio esitteli erityisen merkittävinä teoksina tai hyvinä esimerkkeinä jostain huomionarvoisesta seikasta.

Tarkemmin mietittynä asia ei kuitenkaan ole ongelmaton. Kuinka käy demokratian? Kuinka käy sen valistustehtävän, joka julkisilla museoilla on? Empiiristä taiteensosiologiaa ei ole tehty kovinkaan paljoa, emmekä me esimerkiksi tiedä, mitä mieltä suomalainen yleisö on teoksista tarjottavasta informaatiosta. Ranskassa tällaista tutkimusta on tehty, ja tuloksista voi muun muassa löytää sen tosiseikan, että teosinformaatioon suhtautuminen on luokkasidonnaista. Paremmin koulutetut ja rikkaat eivät kaipaa lisäinformaatiota. He haluavat tadenautintonsa ikään kuin ”puhtaana”. Vähemmän koulutetut ja alemmista sosiaaliryhmistä tulevat näyttelyvieraat puolestaan arvostavat teoksista tarjolla olevaa informaatiota. He haluavat oppia. Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on todennut, että teoksista tarjolla oleva informaatio ”antaa katsojalle oikeuden tietää”.

Tämä kysymys on itse asiassa merkittävä demokratian kannalta – kyse ei ole ainoastaan ”harmittomasta ja kivasta”, vaan siitä sosiaalisesta ja kulttuurisesta pääomasta, jota taide myös tarjoaa maailmassa, jossa ihmisen luokka-asemaa määrittää enenevässä määrin sijoittuminen symbolisen tuotannon rakenteisiin. Taide on asia, jonka avulla viestitään esimerkiksi makua – ja kyllähän me kaikki tiedämme, kuinka merkittävää ”hyvän maun” osoittaminen voi sosiaalisesti olla. En usko, että kenelläkään on silmää – niin kuin on tapana sanoa – jotenkin luonnonlahjamaisesti. Uskon Bourdieun tavoin, että maku on koulutuksen uusintama hankittu ominaisuus.

Tätä taustaa vasten museoissa taideteoksista tarjolla olevan lisäinformaation merkitys korostuu nimenomaan demokraattisuuden ideaalin kautta. Eikö verovaroilla ylläpidetyn museon tehtävä ole juuri tuottaa tuota kulttuurista ja sosiaalista pääomaa jakamattomasti kaikille kansalaisille? Tarjota tutkittua tietoa myös niille, joilla sitä on vähemmän? Emmekö me juuri siksi kouluta verorahoillamme taidehistorioitsijoita, että pääsisimme jakamaan heidän hankkimaansa erityisosaamista?

Jonesin mukaan informaation puute antaa kaikille vapauden nähdä teosten välisiä yhteyksiä. Tämä on elitististä roskaa. Yhteyksiä voi olla monenlaisia: teoksissa voi olla samanlaisia värejä, muotoja, rytmejä, sommittelua jne. Niissä voi olla samankaltaisia aiheita, tematiikkaa, sanomaa jne. On kuitenkin varmaa, että monissa teoksissa on vaikeasti vertailtavissa olevia piilomerkityksiä ja sellaisia merkityksiä, jotka selviävät esimerkiksi taiteilijan kanssa eri aikakautta edustavalle katsojalle vain jonkin erityistiedon kautta. Ei-uskonnollisen katsojan saattaa olla vaikeaa löytää uskonnollisen teoksen konventionaalista symboliikkaa. Miksi tietyn aikakauden teoksissa esiintyy usein esimerkiksi papukaija? Minkälaisia liturgisia merkityksiä tietyillä väreillä on tiettynä aikana ollut? Entä sitten ne kulttuurit, jotka ovat katsojalle muutenkin vähän vieraampia? Miten me edistämme kulttuurien välistä kommunikaatiota, jos emme osaa kiinnittää huomiota siihen, mikä tuolla toisaalla kulloinkin ja mistäkin syystä on koettu esittämisen arvoiseksi?

Eikä sovi unohtaa sitä, että esimerkiksi Tate Britainissa on noin 70 000 taideteosta noin 3 000 taiteilijalta. Eivät ne kaikki ole esillä. Vailla teosinformaatiota esitelty valikoima on sekin kuratoriaalista vallankäyttöä – mutta nyt vain vailla julkituotuja perusteita.

***

PS. Jos joku ihmettelee jutussa mainittua papukaijaa, juontaa se juurensa Taiteen päätoimittajan Pessi Raution innostukseen, kun hän kertoi minulle The Barber Institutesta ostamastaan ja lukemastaan papukaijoja taiteessa käsitellyttä Richard Verdin kirjaa The Parrot in Art. Oli kuulemma kiehtovaa luettavaa.