Virossa 125: Urani luontokuvaajana oli karmea pettymys

Herään yleensä varhain ja katselen puolihuolimattomasti Ylen aamutelkkaria. Olen kuitenkin tavallaan ammatillisestikin kiinnostunut ns. tavallisten ihmisten estetiikasta ja olen seurannut Aamu-tv:n Kesäkuvakisaa. On kiinnostavaa nähdä, miten ihmiset sommittelevat ja mitä he kokevat tallentamisen arvoiseksi. Yhtenä aamuna heinäkuun alkupuolella minuun iski piru ja lähetin oman kontribuutioni heinäkuun teemaan "Missä luontoni lepää". Vaan eivätpä nuo minun kuvaani sitten kuitenkaan julkaisseet:

Kuvassa on elämäni ensimmäinen kiiltomatohavainto (vir. jaaniuss), Laulasmaalta Virosta. Olin kuvanveistäjäystävieni Jüri (s. 1955) ja Terje Ojaverin (s. 1955) luona kylässä. Grillasimme yöllä pihakeittiöllä ja minä menin puskaan kuselle ja olin aivan ihmeissäni moisesta luonnonilmiöstä. Onhan se myönnettävä, että kuva on hieman tärähtänyt, mutta kyllä luontoni lepäsi tilanteessa monessakin suhteessa.
Ehkä tämä oli minun lyhyt urani luontokuvaajana.
Kokeilin sitten samasta kohtaa salamallakin, ja tulos oli aika paljon tylsempi:

Ja tässä vielä Jürin ulkotyöhuone, jonka nurkilla havaintoni tein. On nää veistäjät aika sällejä:

Julkaistua 545 & Katutaidetta 114: Luonnon ja kulttuurin rajoilla

Ensi viikolla avautuu Galleria Heinossa Jussi TwoSevenin (s. 1983) näyttely Avara luonto (9.–31.8.). Jussi, jonka kanssa olen ollut aiemminkin tekemisissä, pyysi rustaamaan lehdistötiedotteen. Tässäpä se:

Luonnon ja kulttuurin rajoilla

Jussi TwoSevenin (s. 1983) tausta on 1990-luvun graffititaiteessa. Muodollista taidekoulutusta hänellä ei ole – jos ei huomioida sitä, että hän on viisivuotiaasta alkaen aina teini-ikään saakka saanut opetusta Espoon kuvataidekoulussa. Taidekoulussa hän teki 12–13-vuotiaana sarjakuvaa, mutta graffiti alkoi kiinnostaa, kun isommat pojat kertoivat öisistä seikkailuistaan. Niinpä TwoSevenistä tuli osa sitä melko tavallista katutaidetarinaa, joka lähihistoriaamme ja urbaania ympäristöämme on leimannut. Hän koki kuitenkin melko nopeasti perusgraffitin pelkäksi kopioimiseksi ja sämpläämiseksi. Aivan samoin kuin maalaustaide aina silloin tällöin ajautuu kriisiin tai jopa julistetaan kuolleeksi, koki hänkin omalla osaltaan graffitin ilmaisuvälineenä vähintäänkin ongelmalliseksi. Hän oli vuosia maalaamatta, kunnes löysi sapluunataiteen maailman ja aloitti 2000-luvun puolivälissä uudestaan. 

Taiteilija ja näyttely raakavaiheessa. Levyt maalataan paikan päällä.

Etabloitu taidemaailma on jo ehtinyt ottaa katutaiteen omakseen, ja toisaalta katutaidemaailma on osannut myös laajentaa omaa historiaansa. Onkin tavallaan aika osuvaa, että TwoSevenin Avara Luonto -näyttelyssä pääosan saavat eläimet, sillä maailman ensimmäiset sapluunalla tehdyt kuvat löytyvät Chauvet’n luolasta Ranskasta – noin 30 000 eaa. Karhuja sielläkin oli. 

TwoSevenin uusi tuleminen ei liittynyt enää katu-uskottavuuteen ja pöpeliköissä hyppimiseen. Laillisuus tai laittomuus, joista katutaiteen kohdalla käydään väliin kuumiakin keskusteluita, ei ollut hänelle enää mikään juttu. Hän oli kiinnostunut kuvan tekemisestä, oman käsialansa löytämisestä. Julkisen tilan merkitys on lähinnä se, että sitä kautta mahdollisimman monella on tilaisuus nähdä hänen taidettaan. 

Käsiala löytyi monimutkaisen ja aikaa vievän tekniikan myötä. Pelkkä yksinkertainen sapluuna ja spreijaus ei TwoSevenille riittänyt. Hän luonnostelee aiheitaan kameralla – mikään ei kuulemma ole hauskempaa kuin pyöräillä öisessä kaupungissa kameran kanssa. Kuvan tekeminen ei ole TwoSevenille kuitenkaan mitään vektorigrafiikkaa, ja hän onnistuukin virittämään valokuvamaisen tarkkuuden ja maalaamisen – myös roiskeiden ja valumien – yhdistelmällä töihinsä kiinnostavan jännitteen. 

TwoSevenin eläinkuvissa on vielä hauska lisäjännite. Tarkan frontaaliset naamat ovat puoliskojensa peilikuvia, mutta maalausjälki personoi kohteensa. Tuleeko naamakuvista kasvotutkielmia? 

Se ainakin on varmaa, että kun karhu karjaisee TwoSevenin logon suustaan, mukana on 30 000 vuoden jännite luonnon ja kulttuurin välillä. Urbaania animismia? 

Avara luonto, spray ja akryyli, 2014.

Virossa 124: Kaikki tukemaan virolais-suomalaista kulttuuriyhteistyötä!

Virossakin toimii samanlaisia joukkorahoitukseen perustuvia kulttuuriprojekteja kuten Suomen Mesenaatti tai Rapport. Tällainen on Hooandja.
Hooandjassa kerätäät parhaillaan rahoitusta Tampereen Teatterikesän (4.–10.8.) virolaisprojektille (Case Viro). Virosta on tulossa neljä esitystä ja vielä klubille Vaiko Eplik bändeineen. Tästä linkistä Teatterikesän kansainvälinen ohjlema.
Pienen budjetin projekti tarvitsee tukeasi. Tavoitteena on 2500 euroa, ja kasassa on jo 2182 euroa. Päiviä on jäljellä vielä kolme. Ei siis paljoa puutu. Pienikin tuki voi olla ratkaiseva.
Tästä linkistä Hooandjan Case Viro -sivulle. Ainakin MasterCard, Visa ja PayPal toimivat.
Projektia koordinoivat Liisa Ojaveer ja Grete Ahtola.

Vaiko Eplik bändeineen.

Virossa 123 & Näyttelykuvia 921 & 922 & Arkkitehtuuria 44: Tallinnan tiloja

Eipä ole tullut tehtyä viime aikoina kovin paljoa töitä. Vietin kesäkuun loppupuolen Tallinnassa, ja joissain näyttelyissä tuli toki käytyä.
Tallinnan Taidehallin galleriassa (Kunstihoone Galerii) oli Jaan Elkenin (s. 1954) komea näyttely Tagasi hüper-reaalsusesse 2 (13.6.–6.7.). Hän on urallaan liikkunut figuratiivisen ja abstraktin välimaastossa, kirjoittanut kritiikkejä ja kuratoinut – sekä ollut mukana taidepolitiikassa.
Näin hän tuumailee itse: "For an artist, the concept of reality is intriguing and deviates slightly from the understanding of reality/actuality in everyday language. One could say that the imagery system used by the painter (brushstrokes, colouring, etc.), certain characteristic methods for constructing the pictorial reality and aesthetic propaganda are the painter’s reality, actuality or hyper-reality."
Nykyään Elkenin tekstimaailma hakee vauhtia rap-lyriikasta. Taidepohdinnan ja arkikielen yhdistäminen on aika veikeää:

 

***

Viron nykytaiteen museo (Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum) parantaa näyttelypolitiikkaansa koko ajan. Alkaa jo hieman hirvittää, että kuinka käy sen anarkistisen perinnön, kun näyttelyt alkavat olla jo isojen instituutioiden sarjassa täysin salonkikelpoisia. Näin oli Köler-palkinnon näyttelyn laita, ja tällainen on myös tuorein: Anders Härmin kuratoima Must maja – märkmeid arhitektuurist (21.6.–27.7.). 

Kuvataiteen ja arkkitehtuurin suhteita tutkaileva kansainvälinen näyttely oli vaikuttava. Osuimme vahingossa avajaisiin. Tapasin myös vanhat tuttavani, valokuvataiteilija Arne Maasikin (s. 1971, oik.), joka on näyttelyssä mukana tuhoutunutta Pohjois-Tallinnaa dokumentoivine kuvineen, sekä Härmin (toinen oik.), joka sai hyvin hoidettua viime hetken paniikin. Näyttely valmistui noin viisi minuuttia ennen avajaisia:

Näyttelyssä ovat mukana Jasmina Cibic (s. 1979), Dénes Farkas (s. 1974), Karl Holmqvist (s. 1964), Eve Kiiler (s. 1960), Paul Kuimet (s. 1984), Arne Maasik, Jüri Okas (s. 1950), Anri Sala (s. 1974), Mario Garcia Torres (s. 1975) ja Neeme Külm (s. 1974).  

Härm on vahvan teoriapohjan omaava kuraattori, ja tällainenhan tuottaa surullisen usein tuloksen, jossa taiteilijat ja taideteokset saavat toimia lähinnä illustraationa, mutta tämä näyttely menee selvästikin taiteilija edellä – tai ehkä pikemminkin niin, että taiteilijoiden ja kuraattorin ajatukset ponnistavat samankaltaisesta kriittisestä maailmasta.  Kohteena ei ole myöskään arkkitehtuuri taiteena – Härmin sanoin: "But in the framework of this exhibition we are not interested in architecture as an art form, but rather as a screen of desire, a social and political tool."

Vahvasti poliittiissävyisessä näyttelyssä on myös ironisia sävyjä, väliin varsin absurdejakin. Mukana on vallan ja arkkitehtuurin suhteita, mutta myös vallan murenemista arkkitehtuurin väliaikaisuuden kautta – esimerkkinä vaikkapa Kiilerin dokumentaatio miltei ikuisiksi tarkoitettujen neukku-Viron valtaa demonstroivien mahtirakennusten väliaikaisuudesta.

Näyttely huipentui villin kolmikerroksisen museon katolle tehtyyn häkkimäiseen tilaan, joka on Külmin käsialaa:

   

Jo olette menossa Tallinnaan taidematkalle seuraavan parin viikon aikana, älkää missään tapauksessa jättäkö tätä näyttelyä väliin – vaikka Kumussakin on pari tosi kiinnostavaa näyttelyä, joihin palaan piakkoin.

Julkaistua 544 & Arkkitehtuuria 43: Värit ja mittasuhteiden harmonia

Toissa viikolla ilmestyi kevään viimeinen Arkkitehti (3/14). Minulta oli tilattu artikkeli Jorma Hautalan (s. 1941) arkkitehtuurin värisuunnittelusta: 

Värit ja mittasuhteiden harmonia

Värin käyttö arkkitehtuurissa on viime vuosina lisääntynyt voimakkaasti. Arkkitehtien ja kuvataiteilijoiden, värien ammattilaisten, yhteistyölle on jälleen tarvetta. Kuvataiteilija Jorma Hautala on alan pioneeri.  

Lukemattomat Länsisatamaa lähestyvät laivaturistit sekä Hietalahdessa satama-altaan lähistöllä liikkuvat helsinkiläiset näkevät päivittäin Wärtsilän telakan jättimäisen allashallin. Siniharmaa halli (1975) ei suuresta koostaan huolimatta tyrmää katsojaa massallaan vaan pikemminkin tuottaa yllättävän kepeyden tunnelman telakka-alueen dominoimalle rantaviivalle. Tämä olikin sen toimeksiannon ydin, jonka taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala sai arkkitehtitoimisto Erkko Wirkkuselta hallin suunnitteluvaiheessa. Hautalan käyttämä kolmisointumainen valööriasteikko ikään kuin liudentaa massaa maisemaan – yhdistää maan, meren ja taivaan. 

Telakan allashalli viime helmikuussa.

Jorma Hautala (s. 1941) on yksi niistä harvoista suomalaisista taidemaalareista, jotka ovat määrätietoisesti päässeet toteuttamaan näkemystään myös arkkitehtien kanssa. 

Hautalan uraa kuvaa visuaalisen kulttuurin holistinen ajattelu. Kuvataiteen ja arkkitehtuurin lisäksi hänen maailmansa on liittynyt myös graafinen suunnittelu – muun muassa Arkkitehdin ja Taiteen taittajana sekä lukuisten näyttelyjulisteiden, -kutsujen ja –luetteloiden suunnittelijana.

Kohti toimivaa kokonaisuutta

 

Hautalan ensimmäinen arkkitehtuurin värisuunnitteluun liittyvä toimeksianto oli Erkki Kairamon suunnittelemaan rivitaloon Espoon Liinasaarentie 3:ssa (1971). Vuosien mittaan hänelle on kertynyt värisuunnittelutoimeksiantoja suomalaisen kuvataiteen kentässä ainutlaatuinen määrä, kaikkineen viisitoista. Tuorein niistä on Juhani Pallasmaan suunnittelema Kulttuuritalo Korundin konserttisali (2011) Rovaniemellä, jossa salin seinien akustisten komeroiden väriaihe tuo tilaan kuin silmän musiikkia, Hautalan sanoin ”visuaalista akustiikkaa”. 

Korundin konserttisali.

Kuvataiteen ja arkkitehtuurin yhteys on herättänyt aina silloin tällöin kiivastakin keskustelua, saumakohdat ovat toisinaan muuttuneet hankauskohdiksi. Hautalan mukaan kyse ei saa olla pelkästä ”koristelusta” eikä myöskän pelkästä ”pehmentämisestä” tai ”virikkeellisyydestä”. Kysymykseen siitä, mikä kuvataiteen ja arkkitehtuurin yhteydessä  on tärkeää, Hautala vastaa: "Se että kuvataide ja arkkitehtuuri muodostavat toimivan kokonaisuuden – samanaikaisen ja sisäkkäisen suhteen, jopa niin ettemme varmasti voi erottaa, mikä on arkkitehtonista tilaa ja mikä kuvataidetta”.

Hautalan osin bauhauslaiseen holistiseen perinteeseen liittyvät käsitykset kuvataiteen ja arkkitehtuurin yhteistyön mahdollisuuksista ovat myös poliittisia: ”Taiteella on myös mahdollisuus suhtautua kriittisesti niihin yhteiskunnan rakenteisiin, joita dominoi etupäässä taloudellinen ja teknologinen ylivalta.” 

Konstruktivismiin ja sen avantgardepohjaisiin kokonaisvaltaisiin perusteisiin onkin historiallisestikin tarkastellen liittynyt usein ajatus taiteen demokraattisuudesta – avantgarde ei siis näin tarkastellen olekaan pelkkää eliitin leikkikenttää. Taiteen ja arkkitehtuurin yhteistyö ei välttämättä ole varattu pelkästään varakkaille eikä tuota vain turhaa lisäarvoa. Se voidaan valjastaa myös kaikille tarkoitetun hyvän ympäristön ja hyvän elämän tuottamiseen. 

Tilan poetiikka

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että omista töistään Hautala itse muistelee erityisellä lämmöllä Malmin Ässäkotien (2003) värisuunnitelmaa. Arkkitehtitoimisto Hirvonen-Huttusen suunnittelemia ja  Suomen Setlementtiliiton rakennuttamia taloja ei ole piilotettu maisemaan, vaan kylmästä lämpimään vaihtuvine väreineen ja väriin piilotettuine ovineen ne pikemminkin luovat suorastaan monumentaalisen vaikutelman – varsinkin kun niitä tarkastelee ohikiitävästä junasta sopivassa valaistuksessa. Syntyy ”monumentti tavallisille” – analogiana Radoslaw Grytan samannimiselle veistokselle Helsingin Siltamäessä (1997). 

Malmin Ässäkodit.

Arkkitehtuurin värisuunnittelu voi siis toimia monella tasolla: hävittää, korostaa tai luoda aksentteja – tai toisinaan olla mukana luomassa intiimiä tilan poetiikkaa, kuten Juhani Pallasmaan ja Jorma Hautalan ”äänettömässä performanssissa” Aleksin pihassa (1991). Siellä ulotteisuutta on jo aika paljon kolmea enemmän, kun ”pihan väritys noudattaa alitajuisesti päivän kiertoa”. 

Näin kuvataiteilija ja arkkitehti voivat olla yhdessä luomassa paikan henkeä. Pelkän abstraktin tilan kyky muuntua merkityksillä ladatuksi paikaksi lienee yksi keskeisistä mittatikuista, joilla kuvataiteen ja arkkitehtuurin yhteistyötä voidaan arvioida. Sen varmistaa vasta aika, eletyn ja koetun tuottama, yhtä aikaa sekä satunnaisen erityinen että yleisesti jaettu historia. Hautala siteeraa uhmakasta Theo van Doesburgia vuodelta 1925: ”Juuri värien ansiosta arkkitehtuurista tulee kaikkien plastisten pyrkimysten päämäärä niin tilassa kuin ajassa.”

Kirjallisuutta: 

– Hautala, Jorma: Kuvataide arkkitehtuurissa. – Rakennustaiteen seura. Jäsentiedote 1/2002. S. 16–20. 

– Hautala, Jorma: Väri arkkitehtuurissa – havaintoja ja kokemuksia. – Seinät kertovat. Salomo Wuorio 150 vuotta -juhlakirja. Toim. Hilla Tarjanne. Gerda ja Salomo Wuorion säätiö 2007. S. 184–195. 

– Jorma Hautala. Parvs Publishing 2014.

***

PS. Artikkelia oli jouduttu toimituksessa lyhentämään jonkin verran, ja seuraava kappale jäi pois. Pidän asiaa kuitenkin aika tärkeänä, joten lisään sen tähän alkuperäisestä jutusta:

Arkkitehtuurin värisuunnitelmat eivät ole yksittäisiä erillisiä taideteoksia, ja tietynlaisena käyttötaiteena ne ovat myös taideteoksia alttiimpia ajan hampaalle. Joskus ikä saattaa olla yllättävänkin lyhyt: kun Hautala suunnitteli Juhani Pallasmaan toimeksiannosta värit Sokoksen alikulkutunnelista (1995) ”löytyneille minimalistiselle veistoksille”, kolmen pilarin kokonaisuudelle ja teki niistä ”kolmen värin kohtauspaikan”, ei mennyt kuin muutama vuosi ennen kuin kauppiaat saivat sen maalattua yli, koska väriaiheet eivät liittyneet heidän brändeihinsä. Telakan allashallikin tullaan epäilemättä purkamaan tulevaisuudessa rakennettavien asuntojen alta.