torstai 11. kesäkuuta 2015

Julkaistua 648: Kuninkaana halun ja arvon raunioilla

Olin toista kuukautta sitten kaksi päivää Lahden taideinstituutissa tapaamassa valmistuvia oppilaita ja vähän tutoroimassakin. Kirjoitin vierailun pohjalta tekstin heidän lopputyönäyttelynsä julkaisuun. Näkyi tänään olevan jo verkossa jakelussa, joten laitan sen tähänkin. Näyttely nimeltä ÄRT – Lahden taideinstituutin opinnäytetyönäyttely on Kaapelitehtaalla 13.6.–2.7. Käykääpäs katsastamassa. Siellä on ainakin kaksi tosi kiinnostavaa maalaria, mutta nimiä en kuitenkaan mainitse, koska se ei olisi tässä tilanteessa korrektia. Kaikki olivat kuitenkin hyviä ja hauskoja ihmisiä. Ottaa aika paljon pannuun, että juuri tämä koulu lopetettiin. Onhan se varsin perinteikäs koulu.


Ja näkyyhän harmitukseni tekstissäkin:

Kuninkaana halun ja arvon raunioilla

Raunioromantiikalla on taiteessa pitkät perinteet aina 1600-luvulta saakka. Brittiläisen historioitsijan Frances Stonor Saundersin mukaan rauniossa yhdistyy kahden voiman tuottama paradoksi, ne ilmentävät sekä hajoamista että pysyvyyttä. 
Rauniot ovat ranskalaisen filosofi Dennis Diderot’n mukaan ”ihmiskunnan memento mori”. Muistanhan minä kuolevaisuuteni – varsinkin kun tulen viettämään aikaani nuorten kanssa. Näen heidän elinvoimansa ja intonsa, jota voin itse kohta vain muistella. 


Raunioita sekä pelätään että niiden luo halutaan. Jo 1700-luvulla käyttöön tullut sana rauniohalu (saks. Ruinenlust) kuvaa psykopatologista uteliaisuutta tulla vedetyksi mukaan sellaiseen, mitä eniten pelkäämme. Saundersin mukaan ”emme vain kompastele raunioissa, vaan myös etsimme niitä, norkoilemme niiden hoippuvissa, maatuvissa muodoissa – romahtamaisillaan olevien holvien, katkaistujen pylväiden, hajoavien jalustojen seassa – ja nautimme väristen epäonnistumisesta ja sortumisesta, horjuvasta kokonaisuudesta.” [Käännös kollegani Heikki Kastemaan] 
Tiedän, että osa nuorista saattaa vähän pelätä minua. He eivät ehkä aavista, että minäkin pelkään. Saanko heihin otetta, ymmärränkö heidän kuvamaailmaansa? Pelkään myös kuolevan koulun tunnelmaa. Onko siellä vallalla luovuttamisen henki? 


Olen lisäksi väsynyt, mutta se ei oikeasti haittaa minua, sillä tiedän, mitä on luvassa. Tiedän saavani nuorilta voimaa ja uutta intoa ja tiedän myös, että memento morin lisäksi on toinenkin antiikin maksiimi: ars longa, vita brevis – ”taide pitkä, elämä lyhyt”. Koulut voivat loppua, mutta taidetta tullaan opettamaan ja tekemään ikuisesti. Nämäkin nuoret tekevät sitä vielä pitkään. Sekä oppilaat että minä olemme osa samaa kiertokulkua. 
Tätä kaikkea mietin, kun saavun jälleen Lahden taideinstituuttiin. Olen käynyt siellä aikoinani usein opettamassa, mutta taukoa on nyt tullut, joten tunne on väistämättä nostalginen. Nostalgiaa lisää se, että tiedän tämän olevan viimeisiä kertoja, kun nukun Sammonkadun vierashuoneessa liian kapean sängyn liian kimmoisalla patjalla. Kahden viimeisen vuosikurssin jälkeen taideinstituutti lopetetaan. Olen siis koulun raunioiden partaalla. 
Natsi-Saksan luottoarkkitehti Albert Speer kehitti teorian raunioarvosta (saks. Ruinenwert). Mahtirakennukset tuli suunnitella siten, että niistä jäisi jäljelle mahdollisimman näyttävä ja ilman huoltoa säilyvä raunio. Näin pystyttäisiin varmistamaan jälkipolville kansallissosialistisen Saksan loistokkuuden muisto. 
Taideinstituutissa tällaista arvoa ei ole tietenkään kehitetty, mutta jälkipolville koulun arvo on kuitenkin jo kuin kiveen hakattu. Koulun historian loistokkuudesta ei ole epäilystäkään. Sen 40-vuotinen historia on tuottanut taidekentällemme lukuisia menestyneitä tekijöitä – ja paljon tarinoita, muisteltavaa.

***

Dramatisointiahan tämä kaikki oli. Ehkä vähäinen yritys huumoriinkin. Mutta halua ja arvoa löysin mielin määrin. Ennen kaikkea löysin taas sitä, mistä taideinstituutti on ollut kuuluisa. Sen opettajakunta on aina ollut nimekästä joukkoa, mutta kukaan ei ole ”jättänyt jälkeään” oppilaiden töihin sellaisella tavalla, joka näkyisi tunnistettavana tyylilajina, koulukuntana tai jäljittelynä. Oman äänen on annettu kehittyä ja sitä on selvästi aina tuettu ja rohkaistu. 
Tapasin kahden päivän aikana 13 tänä vuonna valmistuvaa taiteilijanalkua. Kaikki erilaisia, mutta kaikki myös samanlaisia: luovia, ajattelevia, työtään reflektoivia, väliin innostuneita, väliin epävarmoja, turhautuneitakin. Suurin osa kuitenkin vailla turhia illuusioita: he tietävät jo ennakkoon, että taiteilijan osa ei tule olemaan helppo. Osa aikoo opiskella lisää. Osa aikoo hankkia tukiammatin, osa ei. Osa vain heittäytyy ja katsoo, mitä tuleman pitää. 


Kirsikka Ruohonen saa osan voimastaan japanilaisesta kulttuurista. Minua vähän naurattaa, kun pieni nainen maalaa isoja pyllyjä – ja niin häntä itseäänkin. Risto Ojajärvi sulattaa vanhoja ismejä nykyhetkeen, vaikka junassa koettuun: tuossa häivähdys kubismia, tuossa taas neoekspressionismia. Magdaleena Jakkila maalaa ja piirtää figuratiivista, mutta videolla kerronnan lineaarisuus hajoaa, fokusoidut pienet hetket ja nyanssit voittavat tarinan. Ville Välikangas maalaa aiheista ikuisinta: ihmistä, ihmisenä olemista – herkkyyttä, epävarmuutta, tuskaa, väliin voimaa. Pirjo Parkkosen sadun maailmaa heijastavissa maalauksissa usvan ja valohämyn takaa vilkkuu toisinaan figuuri, toisinaan ei. Anita Naukkarisen suuret kankaat henkivät vapautta, irtonaisuutta ja maalauksen fyysisyyttä, joka parhaimmillaan on kuin tanssia. Aki Liede nauraa, kun astun vahingossa lattialla olevan keskeneräisen kankaan päälle. Näin on tarkoituskin: maalaus voi olla myös indeksisiä merkkejä.

***

Yöllä en saa unta. En kuitenkaan jaksa lähteä ulos tupakalle. Yksinäinen lonkerotölkkikin jää juomatta. Vesku 36:ssä olin kuitenkin juonut yhden oluen. Lopulta nukahdan ja tietenkin näen unta maalauksista. Uin sisään ja yritän samastua niiden maailmaan – väliin turhaan, välin vähän absurdisti sulautuen: kuin heavykuvaston pseudosamurai twerkkausta tirkistellen. Näinkin voi siis ajatella. 
***

Onneksi oppilaat ovat keittäneet kahvia. Takapihalla he polttavat itse käärimiään sätkiä, minä merkkituotetta. Meillä on hierarkia. Eräällä heistä ei ollut varaa maksaa Nuorten näyttelyn 40 euron jurytysmaksua. Lohduttaudun itsekseni turhaan sillä, että en minäkään ole koskaan ostanut 40 euron punkkupulloa. Jatkamme. 


Katri Piri – harmikseni ainoa veistäjä, olenhan veistäjän poika – sitoo tilaa ja aikaa. Installaatiossa ollaan taas kuin raunioilla, henkisen, fyysisen ja sosiaalisen ympäristön hajoamisessa. Julia Lyytikäinen maalaa kuin epäpaikkoja, kulttuurisen arvon sijaan satunnaisia muotoja vailla erityistä identiteettiä. Nina Hauhian kanssa nauramme, koska huijaamme: hän kaivaa muualla olevat työnsä esiin älypuhelimen näytölle – vaan näenhän minä kiinnostavia piirtämisen ja grafiikan risteytymiä. Lila Vainikan naisfiguurit tasapainoilevat vahvasti esittävän ja utuun haihtuvan, identiteetistään epävarman välillä. Ja vihdoin vielä armoitettu piirtäjä: Reetta Riikosen kellarissa työhuoneen seinät ovat täynnä isoja paperiarkkeja, joihin kiertyvä lineaarinen viiva muuntuu paikoin maalaukselliseksi pinnaksi. Ehdotan hänelle hiilen kokeilemista. Vilma Panula palaa maalauksissaan antiikin mytologiaan – siellähän ne kaikki ihmiselämän keskeiset kysymykset on jo tuotu taiteen maailmaan. Saan häneltä hänen viimevuotisen runokirjansa ja luen junassa:

Intuitio pitää suhteen tunnesisareensa salassa, tapaa 
häntä vain kuninkaan nukkuessa, tornin köynnösten varjossa.

Ehdin vielä nukahtaakin lyhyen junamatkan aikana. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti