Julkaistua 731 & Sipilän hallituksen kulttuuripoitiikkaa 9: Huomenna minusta tulee yrittäjä

Vuoden viimeinen päivä. Vuoden viimeinen julkaistu juttuni tänään Yle Radio 1:n Kultakuumeessa. Pääsin 135 juttuun vuodessa. Sillä kyllä pärjäilee, toivottavasti yrittäjänäkin. Tosin minulla ei ole haisuakaan siitä, mitä huomisesta alkaen tapahtuu. Vihainen kuitenkin olen – hämmennyksen lisäksi. Parempaa uutta vuotta on paha toivotella.

Huomenna minusta tulee yrittäjä

Olemme jo puolisen vuotta tottuneet siihen, että hallitus toimii ensin ja miettii vasta sitten. Toimet ovat myös olleet tavattoman nopeita. Nyt minäkin olen joutunut kokemaan tämän.

Joulukuussa eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen ns. itsensä työllistäjien muuttamisesta yrittäjiksi. Tämä koskee sekä minua että isoa osaa ystävistäni – olivat he sitten taiteilijoita tai raksalla satunnaista keikkaa heittäviä duunareita. Huomisesta alkaen olemme siis lainsäädännön pakottamana yrittäjä. Olen toiminut freelancerkirjoittajana viimeiset kymmenen vuotta. Käytän verokorttia enkä ole koskaan mieltänyt itseäni yrittäjäksi. 

Lain valmistelusta vastannut sosiaali- ja terveysministeriö on rauhoitellut, että mikään ei muutu ja että freelancereiden ei tarvitse olla huolissaan työttömyysturvastaan. Teoriassa tämä voisikin pitää paikkansa, mutta käytännössä näin ei ole, koska TE-keskukset eri puolilla Suomea tulkitsevat esimerkiksi eri tavoin sitä, onko henkilö sivutoiminen vai päätoiminen. Journalistiliiton asiantuntijalausunnossa lainvalmisteluun on dokumentoitu tapaus, jossa freelancer oli tehnyt kolmen tunnin verran yhtä kolumnia, tulkittu sitä kautta päätoimiseksi yrittäjäksi  ja menettänyt samalla oikeutensa työttömyysturvaan. Kuukauden tili tuosta kolumnista oli 110 euroa. 

Jos laki olisi valmisteltu hyvin, olisi siihen pitänyt sisältyä määritelmät päätoimisuudesta ja sivutoimisuudesta, jotta ihmisiä voitaisiin kohdella aidosti tasapuolisesti. 
Olen aina ollut viralliselämän suhteen hieman boheemi, mutta nyt päätin ottaa uudesta statuksestani selvää. Luin itseäni koskevan hallituksen esityksen – HE94/2015vp – kokonaisuudessaan. Minulla on sekä maalaisjärkeä että myös akateemista koulutusta – olen suorittanut yliopistolla muun muassa logiikan ja tilastotieteen peruskurssit. Niistä ei ollut juurikaan apua 35-liuskaisen paperin ymmärtämisessä – puhumattakaan sisäistämisessä. Olisi pitänyt lukea se vielä toiseen kertaan ja samalla googletella monia asioita. En jaksanut. 
 

Tästä linkistä tuo HE94/2015vp – jos ei muuta lukemista löydy.

Itsensä työllistäjien asemasta on keskusteltu syksyn mittaan paljon, ja varsinkin kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.) on ollut asiassa aktiivinen. Keskustelu on keskittynyt pääasiassa sosiaali- ja eläketurvaan. 

Kuten edellä totesin, olen kokenut viralliselämän epäkiinnostavana varsinaiseen työhöni verrattuna, ja varmaan siksikään en ole jaksanut tarpeeksi kiinnostua itseeni liittyvistä käytännön asioista. En ole koskaan käynyt sossussa enkä ole ollut päivääkään työtön. Eläkkeellekään en taida koskaan jäädä, koska kertymäni on liian pieni. Tulen kirjoittamaan niin pitkään kuin jaksan, ja kun jaksamiseni väistämättä vähenee, tulen ehkä muuttamaan pienempään vuokra-asuntoon tai sitten jopa Viroon – en siis veroja pakoon vaan köyhyyttä pakoon. 

Syksyn aikana käydyssä keskustelussa minua on häirinnyt erityisesti yksi asia. En muista lukeneeni yhtäkään puheenvuoroa, jossa olisi kiinnitetty huomiota hallituksen harjoittamaan identiteettipolitiikkaan. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden sijaan olen itsekkäästi kiinnostunut subjektiivisesta itsemäärittelyoikeudesta, sen autenttisuudesta, siitä että kykenen olemaan uskollinen juuri sille, mikä koen olevani. Juuri tämän takia olen viime aikoina seurannut keskustelua saamelaisten oikeudesta määritellä saamelaisuuttaan. 

En ole yrittäjä enkä tule huomennakaan sellaiseksi itseäni kokemaan. En ole ns. yrittäjähenkinen. Yritän ainoastaan tehdä työni hyvin. Normaali yrittäjä pyrkii käsittääkseni tekemään liiketoiminnallaan voittoa. 

Minä en pyri tekemään voittoa. Yritän vain elättää itseni säällisesti mielekkääksi kokemallani työllä. Jos voitto on se, mitä kuukaudessa jää viivan alle, en ole koskaan tehnyt voittoa. Minulla ei ole koskaan ollut säästöjä. Olen siis huomisesta alkaen tuomittu olemaan huono, jopa epäonnistunut yrittäjä. 

Identiteettini on todellisuudessa työläisen identiteetti. Nimitän itseäni usein kulttuurityöläiseksi. Tunnen myös ammattiylpeyttä identiteetistäni. Kirjoittaessani taiteesta koen tekeväni tärkeitä asioita – voiton tekemistä en sellaiseksi koe. 

Onneksi tämä Aleksandr Rodtšenkon (1891-1956) logo (= LEF, Taiteen vasemmistorintama) on tatuoitu olkavarteeni. Sitä ei Sipilä saa pyyhittyä pois. 

Mutta en minä todellisuudessa ole itsestäni huolissani. Pärjään kyllä jotenkin loppuelämäni. Olen pikemminkin huolissani niistä tulevaisuuden seuraajistani, jotka eivät ehkä muusta enää tiedä. 

Filosofi Hannah Arendt totesi kirjassaan Totalitarismin synty (1951, suom. 2013), että totalitarismin kehittyessä ihmiset alkavat huomaamattaan pitää epänormaaleja asioita normaaleina. Niiden mahdollista vääryyttä ei lopulta edes osata ihmetellä. 

Onkohan kukaan nykysistä ministereistämme lukenut koskaan Hannah Arendtia (1906–1975)? Tai edes kuullut hänestä? Veikkaukseni arvaatte. Kannattaisi kuitenkin – hän nimittäin analysoi juuri sitä, mitä Suomessakin nyt tapahtuu.

Sen uskallan varmuudella ennustaa, että nykyinen kehityskulku tulee tuottamaan suuren määrän epäonnistuneita yrittäjiä ja identiteetiltään rikkonaisia tai epävarmoja ihmisiä. Silläkin tulee olemaan hintansa – jos haluamme miettiä asiaa kansantaloudellisesti.

Kaksi viimeistä päivää

Vielä tänään ja huomenna voi tutustua ystävieni ja minun näyttelyyn Make Your Mark Galleryssa. Molempina päivinä klo 12–19. Esillä muun muassa Timo Setälän (s. 1958) muotokuva Alexander Stubbista ja hänen nöyryydestään:

Ja minun realismiin vivahtava käsitykseni Poju Zabludowiczista taiteenrakastajana:

 

Sekä Sirpa Viljasen (s. 1961) ja minun yhteinen täysrealistinen installaatio Notting Hillin prostituution visuaaliseta ilmeestä:

Ja klassikovieraana jo 1990-luvulla debytoinut Kamreeri Honkanen (s. ?) ja hänen nykynäkemyksensä banaanivaltioksi muuttuneen maan eduskunnasta:

Paljon, paljon parempaa uutta vuotta.

Katutaidetta 127: Tukekaa Länsi-Saharaa, niin Tramakin tekee

Tässä teille Fb-sivusto Graffiti for Sahara. Tarkoitus on kerätä ympäri maailmaa 500 graffitia 500 kadonneen länsisaharalaisen kunniaksi. Ja mikä on Länsi-Sahara? Tästä linkistä alkeet Wikpediasta tuosta länsimaisessa mediassa melkein unohdetusta vapaustaistelun maasta. Tästä linkistä Rauhanpuolustajien kommentteja tuosta "viimeisestä siirtomaasta".
Ja tässä yhden suomalaisen katutaiteen grand old manin, Traman (s. 1975) kontribuutio kampanjaan. Tällä  hetkellä se sijaitsee Rauhanpuolustajien toimistolla, mutta toivottavasti se sieltä liikkuu ainakin joskus johonkin tilaisuuteen:

Kameraleikkiä

Tunnustan olevani joissain asioissa naiivin auktoriteettiuskoinen. Eräs levykauppiasystäväni, jolla on suunnaton tietämys ja varma maku, on sanonut, että oikeat rockjäbät eivät pidä J. Karjalaisesta. Niinpä kuuntelen häntä toisinaan salaa. Ja kerron vain harvoille ja valituille ystävilleni, joiden katu-uskottavuus – tai auktoriteettiusko – ei ole niin ylen voimallinen, jopa toisinaan pitäväni Karjalaisesta. (Tämä oli siis vähän niinku vitsi.)
Samaa koskee valokuvaa. Minun on usein tarkastettavani ystävältäni Timo Setälältä (s. 1958) suhtautumiseni johonkin valokuvaan liittyvään asiaan. En luota makuuni, niin taidekriitikko kuin olenkin – ainakaan valokuvaan liittyvissä teknisissä asioissa, joista Timo tietää kaiken. Toinen sellainen ystäväni on Martti Jämsä (s. 1959) – analogisia miehiä molemmat, siis vähän niinku rockjäbiä.
Olin taannoin ravintola Salven pikkujouluissa. Halpa Ixukseni, johon olen tottunut, meni hajalla ja olen nyt lainannut vaimoni vähän parempaa Olympusta – toistaiseksi, ennen kuin se haisevan rikas ulkomainen säätiö, joka on ollut minulle jo kaksi kuukautta tekstistäni velkaa, maksaa laskunsa ja pääsen ostamaan uuden halvan Ixuksen. Löysin vahingossa Olympuksesta säätöasennon "Art". Ja päätin kokeilla. Siitä löytyi asetus: "Rakeinen mustavalkokuva". Tässä mahtava bändimme Timo Rautiainen ja Jussi Lampi, jotka vetivät aivan fantastisen keikan:

Yleisökin innostui tanssimaan. Tässä Galleria Ortonin galleristi Sirpa Viljanen bändikaverini – sellainenkin (nimeltään Terveellinen kaksoissidos) on siis ensi vuonna tulossa ja levyttämässä 10-tuumaista vinyylialbumia, siitä lisää joskus myöhemmin – Juho Korhosen kanssa tanssin pyörteessä:

Lähetin tämän Timolle esteettisen tarkastelun kohteeksi, ja hän käski antaa palaa vain – jos kerran hyvältä tuntuu. Sanoi, että oli hyvä kuva Sirpasta. 
Niinpä  sitten kokeilin lisää Jussi Kiven (s. 1959) mainion kirjan Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja (Into 2015) julkistamistilaisuudessa. Tässä Thomas Wallgren tosi jyrkkänä:

Tässä itse kirjailija jakamassa nimmareita – ja jonoa piisasi:

Istuskelen usein erään baarin terassilla lukemassa Helsingin Sanomia, jota minulle ei ole tullut himaan kohta kymmeneen vuoteen, ja Hufvudstadsbladetia esittäen älykköä – tai pikemminkin odottaen kollegani Leena Kuumolan teräviä kritiikkejä. Sielläkin törmään usein monenlaisiin tuttuihini. Tässä vanha kamuni Sakari Kiuru (s. 1961), valokuvamiehiä hänkin:

Ja eiköhän seuraavana päivänä viereeni istunut toinen vanha kamuni Nauska (s. ?), todellinen rockvalokuvajäbä:  

Ja hänhän sieppasi minulta kameran ja otti omansa:

Näin siis Nauska tuli tietämättään ottamaan ekan kuvansa Terveellisen kaksoissidoksen rumpalista ja laulajasta. Ekat viraliset rock-kuvansa Nauska muuten otti Melrosesta 25 vuotta sitten – jos en väärin muista.
Leikkiähän tämä on, eikä näihin ohjelma-asetuksiin tule suhtautua kovin vakavasti – mieluummin ottaisin oikean Polaroidin kuin kuvan, joka ohjelmalla jäljittelee Polaroidia – niin kuin muuten traditionalistina Marttikin tekee.
Mutta hauskaa leikkiä kuitenkin.

Vuoden 2015 taiteelliset kohokohdat, pieni subjektiivinen katsaus

Medialla on tapana koota vuoden lopulla kulttuurin kohokohtia kuluneelta vuodelta. Toisinaan koen tämän bloginikin päiväkirjamaisten merkintöjeni sijaan miltei osaksi kulttuurimediaa (tänä vuonna toistaiseksi 247 postausta, 122 817 sivunlatausta, keskimäärin siis vuorokaudessa 336), joten päätin minäkin joulupäivän rauhassa ryhtyä moiseen puuhaan. Valitsin vain viisi kohokohtaa.
Opiskelijat veivät kirkkaan voiton.

1) Toukokuussa vietin kaksi päivää Lahden taideinstituutissa toiseksi viimeisen vuosikurssin (13 opiskelijaa) kanssa valmistellessani heidän lopputyönäyttelynsä julkaisuun johdantotekstiä ja tehden jotain, jota pomoni Ilkka Väätti (s. 1955) nimitti tutoroinniksi: vietin siis jokaisen opiskelijan kanssa tunnin heidän työhuoneillaan pälättäen sitä sun tätä ja vastaten erilaisiin taidemaailmaan liittyviin kysymyksiin.

2) Marraskuun lopulla (23.–24.) vietin taas kaksi päivää Lahden taideinstituutin viimeisen vuosikurssin kanssa tehden samaa kuin toukokuussa. En ole ehtinyt tai jaksanut raportoida kokemuksestani. Palaan siihen nyt. Se oli täynnä sekä surua (koulun typerä ja väärä lopetuspäätös) että iloa (mukavia ja lupaavia uusia taiteilijoita koko joukko). Ja iloa myös siitä, että juuri he olivat esittäneet Ilkalle idean kutsumisestani uudestaan, koska edellinen vuosikurssi oli tykännyt minusta. Tässä nämä taiteilijanalut lyhyesti:

Veera Inkeri (s. 1987): "Ehkä taiteilijan työssä kiinnostaakin juuri se, että on mahdollista kysyä ja aloittaa keskusteluja, joihin ei tarvitse antaa lopullisia vastauksia." Vahvoja maalauksia ja paljon muitakin luovia intressejä. Hän myös veistää:

***

Kaisa Porkka (s. 1993). Kiinnostavia ja monipuolisia maalauksia – myös aika nerokas tapa kehystää luonnos työhuoneen lattialta, jota moni taiteilija on ennen häntä sotkenut:

***

Minna Louhelainen (s. 1984), sekä maalaa että tekee kiinnostavia kokeiluja eri grafiikan lajeilla, opiskellut myös lääketiedettä, mistä ei varmaankaan ole haittaa.

***

Maaria Jokimies (s. 1992) maalaa monipuolisia figuratiivisia, ihmisiin keskittyviä aiheita, aina fittnes selfieistä ajankohtaiseen politiikkaan, tässä Ikuinen optimisti:

***

Katri Korjus (s. ?), maalari ja veistäjä ja varsin monipuolinen tekniikoiden kokeilija, joka on löytänyt juuri kiinnostavalla tavalla muovin mahdolisuudet.

***

Jenni Niskala (s. ?), löytänyt juuri piirtämiselle ja grafiikan tekemiselle äärimmäisen hienostuneen ja myös vaativan tekniikan:

***

Sitten olikin eka päivä jo ohi. Seuraavan päivän uhrit Anssi ja Niklas yllättivät minut illansuun hermosavuilta veistosalin takaovellla ja veivät minut Anssin työhuoneeseen ja juottivat minut vähintäänkiin kevyeen nousuhumalaan ennen kuin menin tympeään vierashuoneeseeni nukkumaan huonosti. Täällä me esitutoroitiin ja käytiin miltei kaikki taidemaailman ongelmat pienessä sievässä läpi – oli olutta ja viiniä:

***

Heidi Katajamäki (s. ?) piirtää hienosti ja installoi näyttelyissään piirustuksiaan komeasti. "Tila, niin sisäinen kuin ulkoinen kiinnostaa minua. Haluan rakentaa kokonaisuuksia tiloihin omista tiloistani."

***

Niklas Ingelius (s. 1992), paras ristikko- ja raitamaalari näkemistäni pitkään aikaan – jos ei niitä vanhoja tosi suuria nimiä oteta huomioon.

***

Anssi Uusnäkki (s. 1982) maalaa ja veistää komeasti ja myös ajatellen: "Maalauksissani pyrin ilmaisemaan tunnetta ja mielentiloja sisäisen paloni mukaan, joskus surrealistisesti ja toisinaan enemmän ekspressiivisellä tyylillä. Veistoksissani yritän konkretisoida ajatukset ja käsitteet yhteen kokonaisuuteen, käyttäen useita materiaaleja."
Hänellä on myös puusepän koulutus ja lavastajan tausta, mistä tuskin on haittaa.

***

Suvi Forssén (s. 1989) maalaa figuratiivista, mutta veistää myös – sekä pronssia ja puuta, josta oli juuri tulollaan jotain melko vaikuttavaa:

***

Elisa Karppanen (s. ?) on hänkin varsin monipuolinen tekijä, veistosta, figuratiivista maalausta ja nyt jotain aivan uuttaa ja vaikuttavaa:

***

Arttu Matilainen (s. ?) on tehnyt omakuvansakin sairaalan kellarissa töissä. Netistä hän etsii hyviä naamoja:

***

Aleksander Leppä (s. ?) oli ainoa, joka ei valitettavati päässyt paikalle, mutta kävin minä varkain hänenkin työhuoneellaan, ja kiinnostavaltahan sielläkin näytti.

***

Näistä tulee taatusti kaikista taiteilijoita. Ja yksi asia on Lahdessa aina ollut hauskaa: sieltä valmistuvat tyypit eivät näytä sieltä valmistuneilta tyypeiltä vaan ihan omiltaan.
Ja toinenkin: koen oppivani itse paljon – jo pelkät oppilaiden esittämät kysymykset panevat minut miettimään taidemaailman reunaehtoja koko ajan tarkemmin. Kuulen, mistä he unelmoivat, mikä ajaa heidät tähän vaikeaan ammattiin, jolla tuskin kukaan tienaa edes säällisesti leipänsä. Ihania ihmisiä.

3) Vuoden mittaan sain myös tehdä Kuvatadeakatemialle kaksi opinnäytetyön tarkastuslausuntoa: Anna Sailamaan (s. 1979) ja Natalia Koziełin (s. 1987). Molemmat tosi kiinnostavia, molemmista kuullaan vielä. Ensi vuonna on luvassa peräti viisi. Odotan jo tosi innolla. Näissä saa aina tutustua yhden nuoren taiteilijan ajatuksiin vieläkin tarkemmin kuin tunnin tapaamisella.

4) Ja yritetään nyt sitten valita vielä vuoden paras näyttelykin. Vain yksi, koska en esimerkiksi kymmentä jaksa nyt yksinkertaisesti miettiä. Tässäpä se: Jaromír Funke ja Tšekkoslovakian avantgardistinen valokuvaus 1922–1950 Tallinnan Kumussa (15.5.–30.8.).

Jaromír Funke (1896–1945), Nimeämäton (Tytön pää ja käsi), 1935.

5) Ja pannaan nyt tähän paras lukemani taidekirja tänä vuonna. Se on Jussi Kiven (s. 1959) Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja (Into 2015). Häkellyttävä tietokirjan ja kaunokirjallisuuden kombinaatio, oikeastaan kirja kuin taideteos.

Zeitgeistin aallonharjalla?

Vaikka en olekaan taiteilija, olen sellaista nyt joulukuussa esittänyt. Paras joululahja taiteilijalle taitaa ola aatonaattona ilmestynyt sekä ymmärtävä että myös jopa hävettävän kehuva kritiikki. Tällaisen teki Häirikkö (Jari Tamminen) Voiman verkkosivuilla eilen:

Tamminen muun muassa kysyy: "Tuntuuko jotenkin hassulta, että tämä sotabisnes rahoittaa moraalisena, humanistisena ja jopa puhtaan hyvänä pidettyä taidetta? Ja onko taideinstituutioiden tehtävä kiillottaa asekauppiaan haarniskaa?"
Ja voiko tämän kauniimmin Zabludowicz-kuvastani todeta: "Romantillisuuteen taipuva taiteenystävä saattaisi jopa väittää, että taiteilija Kantokorpi on surffannut zeitgeistin aallonharjalla: Hän on onnistunut ottamaan vastaan hiljaisia signaaleja yhteiskunnastamme ja muokannut ne taiteeksi ennen kuin me tavalliset taapertajat olemme edes havahtuneet aiheeseen."
Tällä hän viittaa siihen, että tein Zabludowicz-kuvani jo paljon ennen kuin tiesin, että Helsingin Taidehalliin tulee keväällä Zabludowicz Collectionin näyttely.
Kiitos ja hyvää joulua kaikille rauhanystäville. Ja taiteenystäville, jotka ovat kiinnostuneita taiteesta riippumatta siitä, kuka kulloisenkin teoksen sattuu omistamaan.

Maahanmuuttajien kohtaamisen alkeiskurssi, osa 2: "šukran" käytännössä

Ajattelin laittaa tähän vielä ihan oikean joulumielisen tervehdyksen, kun olen räksyttänyt blogissani viime aikoina varmaan vähän liikaakin.
Pari viikkoa sitten iloitsin arabiankielen palaamisesta mieleeni, kun tapasin kaksi arabia ja yritin olla huomaavainen – onnistuenkin siinä. 
Pari päivää sitten menin lähikauppaan ja minua palveli sympaattisen näköinen nuorimies, jonka nimikyltissä luki "Muhis". Päättelin sen olevan Muhammedin lempinimi, mutta saman nimiset ihmiset puhuvat aika montaa kieltä, joten en uskaltanut suoraan kiittää häntä arabiaksi, kun hän auttoi minua. Maksoin pienillä kolikoilla, eikä rahojen laskemisesta meinannut kohmeisilla käsillä tulla mitään, kun latasin ne tiskille. Hän keskeytti minut ja sanoi: "Annas kun mä autan." Näin tapahtui, ja minä vastasin: "Jos sanon "šukran", meneeks oikeella kielellä?" Hän vastasi ja hymyili kauniisti: "Täsmälleen oikealla."

No, enköhän seuraavana päivänä käynyt samassa kaupassa, jolloin Muhis oli täyttämässä hyllyjä ja huomasi minut. Vaihdoimme tervehdykset "marhaba" ja hymyilimme molemmat kuin salaisuuden jakaneena.
Kertaus on opintojen äiti. Kerratkaamme nyt nämä kaksi arabiankielistä sanaa:
šukran = kiitos (a lausutaan pitkänä)
marhaba = terve, moi (h lausutaan ikään kuin voimakkaasti samalla henkäisten).
Näillä kyllä pärjäilee. Sitä paitsi luulen, että sekä Muhis että minä tunsimme noina hetkinä aitoa kanssaihmisyyttä. Minä olin vielä illallakin iloinen.
Ei tää niin vaikeeta ole. 

Kun asekaupan ja Las Vegasin miljoonatuotot transformoituvat taiteeksi

Sain tänään tiedotteen, jonka mukaan maaliskuussa avautuu Helsingin Taidehallissa Zabludowicz Collectionin näyttely: "Kyseessä on ensimmäinen Zabludowicz Collectionin näyttely Suomessa."
Tästä linkistä vähän taustatietoja Powerbasesta siitä, millä tavalla Pojun rikkaus on syntynyt ja kehittynyt. Tästä linkistä lisätietoja Powerbasen statuksesta ja luotettavuudesta. Tästä linkistä lisätietoja Pojun Tamares Groupista, joka omistaa ties kuinka ison osan Las Vegasin kasinomaailmasta.

  
Mitähän tästäkin nyt ajattelisi? Hyvää taidetta on varmaan kuitenkin tarjolla.
Näin olen kuitenkin ikään kuin taiteellisessa mielessä ajatellut Pojusta ja hänen suhteestaan taiteeseen:

Siinä taisi taas mennä friikulta yksi potentiaalinen työn tarjoaja – siis Taidehalli, ei Poju, jonka töihin en olisi koskaan suostunutkaan. Mutta kun tätä ikääkin alkaa kertyä, ei kai sitä työtäkään niin paljoa enää tarvitse.

Mutta sai tämä uutinen minut taidehistoriallisestikin vähän vireäksi. Kirjoitin taannoin nykytaiteen kuratoriaalisesta käänteestä, mutta saattaahan olla, että olin väärässä ja että sen on jo korvannut varakkaiden henkilöiden yksityiskokoelmakäänne, josta tämäkin näyttely on esimerkkki. Kuraattorinkin tehtävä on helpompi, kun tarvii penkoa vain yhtä varastoa.

Ehdotus taidehistoriallisen gradun aiheeksi: Yksityiskokoelmien esittely ja määrän kasvu 2000-luvun institutionaalisesti merkittävissä näyttelyissä. Saa varastaa vapaasti.  

PS. Löysin muuten vanhalta tietokoneeltani sen alkuperäisen tarra-arkkipohjan, joka visuaalisen ilmeen ystäväni Timo Setälä (s. 1958) minulle jokunen vuositi sitten laati – kuten hän teki yllä olevalle eri tavalla toteutetulle litografiallekin. En vain tuolloin jaksanut tai ehtinyt tehdä ja levittää niitä tarroja. Tässä historiallinen todistuskappale kuitenkin:

PPS. Lievää hybristä vielä kehiin: enpä aavistanut marraskuussa litoa tehdessäni sitä, kuinka ajankohtainen siitä aika nopeasti nyt tulikin.

Hyvää joulua, taiteen demokratian ystävät!

Minun ja muutaman ystäväni taiteen kaltainen – joiltain osin ihan legitiimiä taidettakin sisältävä – näyttely on Suvilahdessa Make Your Mark Galleryssa avoinna vielä 31.12 saakka.
Koska tiedän ihmisten laiskuuden ja normaalien galleriareittien muuttamisen vaikeuden, odotan että kaikki kaverinikaan eivät ehdi sinne raahautua. Siksi haluan laittaa tähän vielä pienen muistutuksen ja ainakin lähettää neljä joulukorttia kaikille niille, jotka haluavat tulevan taide-elämämme olevan vähemmän elitististä ja demokraattisempaa. Kyseessä on neljän suurikokoisen litogfian sarja Taideruhtinaat (2015), joista yhden olen jo blogissani julkaissut, mutta laitetaan nyt tähän vielä koko sarja:

Taideruhtinaat I (Berndt Arell), litografia, 2015.

Taideruhtinaat II (Janne Gallen-Kallela-Sirén), litografia, 2015.

Taideruhtinaat III (Poju Zabludowicz), litografia, 2015.

Taideruhtinaat IV (Jussi Pajunen), litografia, 2015.

Kollegani Heikki Kastemaa ehti jo Kulttuurinavigaattori-blogissaan julkaista avajaisillan jälkeisenä yönä – olisikohan tämä siis Suomen taide-elämässä yksi ennätys, avajaisten päätyttyä klo 9 klo 3 yöllä ilmestyi merkittävässä mediassa (sillä sellaisena Heikin blogia pidän) ensimmäinen arvostelu? – varsin kriittisen arvostelun. Toista arvostelua ei sitten varmaankaan tule, sillä eiväthän oikeatkaan taiteilijat sellaisia enää juuri osakseen saa. 

Tässä Heikin kritiikin kärki: "Ongelma Otso Kantokorven Taideruhtinaat-sarjan tapaisessa päivänkohtaisessa vallanpitäjien kritiikissä on se, että sen tarkoite irtoaa helposti merkityksestä. Tekstit ilman kontekstia yhdistettynä julistemaisiin henkilökuviin saattavat myös tulla viesteiksi jotka ponnahtavatkin itseään, eli kritiikin ideaa ja tarkoitusta vastaan. Vallanpitäjän arvostelusta saattaa tulla eräänlaista vallanpitäjän ihannointia."

Tässä Heikki on täysin täysin oikeassa, ja hän havainnollisti asian tekemällä minusta vartissa facemeemimäisen ironisen teoksen:

Heikki Kastemaa, Taideruhtinaat V (Otso Kantokorpi), 2015.

Hän irrotti sanani konteksistaan ja vähän muuntelikin avajaispuheeni sanoja. Vastasin Heikille näin: "Tekstissä oli kuitenkin yksi virhe tai väärinkäsitys, jonka haluan ehdottomasti korjata. Kirjoitit, että 'väitin kieli poskella kuitenkin olevani 'ihan oikeasti' Andy Warholin veroinen'. Tästä saa sellaisen käsityksen, että pitäisin itseäni Warholin veroisena taiteilija. Kyse oli kuitenkin ihan muusta asiasta, taidegrafiikan teknisestä suorittamisesta. Todellisuudessa sanoin sanatarkasti, että 'olen osapuilleen yhtä hyvä taidegraafikko kuin Andy Warhol'. Siinä olin jopa ihan tosissani eräässä suhteessa: toimintatapamme on samanlainen. Ystäväni, valokuvataiteilija Timo Setälä toteutti ideoideni pohjalta tarrojeni visuaalisen ilmeen, ja ystäväni, taidegraafikko ja mestaripainaja Harri Leppänen yhdessä nuoren virolaisen mestaripainajan ja taidegraafikon Lauri Koppelin kanssa muunsi ne ammattimaisen hyvin tehdyiksi litografioiksi. En edes ollut Tallinnassa valvomassa värien sekoitusta ja duunien vedostamista, koska minulla oli työkeikka Lahdessa. Annoin ohjeet puhelimessa. Näin omat duunini ensimmäistä kertaa vasta signeeratessani niitä porvoolaisessa laadukkaassa kehystämössä. Oletan Warholin toimineen täysin samoin. Tuskin hänellä oli väriä sormissaan, ei minullakaan. Ainoastaan tätä tarkoitin vitsilläni, eikä se edes ollut kieli poskella sanottu vitsi vaan todennäköisesti aivan oikea päätelmä."

Mutta Heikillähän on juuri sama oikeus irvailla kuin minullakin on ollut.

Taiteilijat avaavat teoksiaan usein liian vähän, ja tästä syntyy tietysti tulkintaongelmia. Palaan siis lauseisiini, joihin Heikin kritiikki kohdistui.

1) Berndt Arell: "Ei taide ole koskaan kuulunut kansalle." Tämähän ei tietenkään tule Bänän suusta. Se on parafraasi Leninin – ja muistaakseni jonkun muunkin – suuhun laitetusta maksiimista "Taide kuuluu kansalle." Kun tein vuonna 2009 alkuperäisen anonyymin tarran, johon litografia perustuu, Bänä oli viimeistä vuottaan Kiasman johtaja, ja juuri hän yritti ystävänsä Janne Gallen-Kallela-Sirénin kanssa (tuolloin Helsingin taidemuseon johtaja) muuttaa julkista taide-elämäämme avoimesti oikeistolaisemmaksi ja elitistisemmäksi. Muistan elävästi Bänän ekan pressitilaisuuden Kiasmassa, jolloin hän ilmoitti, että nyt kaikki muuttuu ja kertoi muun muassa ylpeänä, että aulaan tulee myös amerikkalaismalliin näyttävä metallinen taulu, johon sponsorien nimet kaiverretaan. Taulu oli pitkään vain tyhjä seinään pultattu metalinpala, ja otin siitä silloin valokuvankin, mutta en löytänyt sitä koneeltani lisätäkseni myöskin sen näyttelyyn. Nyt se on jo aikoja sitten ruuvattu pois seinästä. Eri paikassa on nyt joku muovinen vaihtuva lätkä. Koin siis Bänän elitistiseksi muuttuvan taide-elämän päägeneraattoriksi, mistä saisin aikaan ikään kuin ikonisen kuvan.

2) Janne Gallen-Kallela-Sirén (nyk. Janne Sirén): "Useimmille nousu taidemaailmaan ruhtinaaksi on jäänyt haaveeksi." Vähän sama ideologinen juttu kuin edellä, mutta Jannen lause on suora lainaus hänen omasta tekstistään Helsingin taidemuseon tuolloisen tiedotuslehden – en muista lehden nimeä – pääkirjoituksesta. Se on toki irroitettu asiayhteydestään, mutta en edes enää muista ko. asiayhteyttä. Muistan vain sen tunteen, että harva ihminen on Suomessa niin voimakkaasti halunnut taidemaailman ruhtinaaksi kuin Janne. Ehkäpä ei kukaan. Ja siinähän hän onnistui – aina Yhdysvaltoja myöten.

Toki voisin vielä mainita, että mielestäni Janne ja Bänä – tässä järjestyksessä – ovat olleet taidemaailmassani vaikuttamiseni ajan mielestäni monessakin suhteessa Suomen ehdottomasti huonoimmat museonjohtajat. Olen siis aidosti iloinen, kun molemmat saivat pestin ulkomailta.

3) Poju Zabludowicz: "Aina kun joku poistaa varmistimen, kuulen sanan taide." Tämä lause ei tule tietenkään Pojun suusta, vaan se on itse keksimäni parafraasi natsinäytelmäkirjakirjailija Hanns Johstin (1890–1978) kuuluisasta vuoden 1933 repliikistä: 'Jos kuulen sanan ‘kulttuuri’, poistan varmistimen Browningistani.' Olen parafraasistani aika ylpeä. Sillä viittaan tietenkin siihen, että tämän taiteenrakastajan ja -keräilijän varallisuus on alkanut hänen isänsä asekaupoista Israelin kanssa. Itse asiassa, jos tarkastelette Art Reviewin Power 100 -listaa vaikkapa koko 2000-luvun ajalta, löydätte sieltä paljon liike-elämän eettisesti arvelluttavamman pään edustajia. Oli Pojukin siellä vuonna 2014 vaimonsa Anita kanssa sijalla 97: "Major collectors and polopolo." Taiteella on tunnetusti puhdistava voima – joskus se puhdistaa maineen lisäksi myös rahaa. Tämä ei tietysti ole syytös, evidenssiä ei nimittäin ole, ja en halua oikeuteen kunnianloukkauksesta. Vaikka sen avulla saisinkin 10 vedoksen sarjan taatusti myytyä. Mutta ei sillä hinnalla palkattaisi hyvää asianajajaa – tai ylipäänsä minkäänlaista asianajajaa.

4) Jussi Pajunen: "Jokainen pomo on monumentin arvoinen." Ei tietenkään Jussin omat sanat. Kaupunginjohtaja Jussi Pajusen Guggenheim-kiima on ollut kyltymätön ja menettelytavat tässä asiassa salakähmäisiä, mikä kunnallisen demokratian kannattajana on ärsyttänyt minua suunnattomasti. Tuskin erehdyn pätkääkään, kun oletan hänen haluavan G:n tänne ensisijaisesti saadakseen sen eläkepäiviensä jälkeisenkin ajan monumentikseen. "Mää sen tänne hankin." Siinäpä se.

Mainittakoon nyt vielä se, että yksi Heikin kommentti avajaisista hieman loukkasi: "Hän kiittelee näyttelyproduktiossa mukana olleita kuin Teatterikoulun dramaturgian opiskelija ensiproduktiossaan." Ilman Setälää, Leppästä ja Koppelia – Ihan oikeita taiteilijoita – en olisi kyennyt toteuttamaan ideoitani. Olisin ollut totaalinen paska, jos en olisi kiittänyt heitä. He mahdollistivat tämän taiteen kaltaisen interventioni.

Mutta: Hyvää joulua siis kaikille taiteenrakastajille ja myös -keräilijöille, jotka haluavat demokraattista taidemaailmaa, missä taide aidosti kuuluu kansalle! 

PS. Koska tämä taideleikkini on minulle ennen kaikkea poliittinen asia, kuviani saa jakaa netissä ihan miten paljoni tahansa ja missä tahansa yhteyksissä ja kysymättä minulta siihen lupaa. Itse asiassa siis toivon sitä, jotta sanoma leviäisi.

PPS. Koska taiteilijoiden pitää tienatakin jotain valmistellakseen seuraavaa näyttelyään, on näistä tehty jo postikortteja, jotka ilmestyvät tällä tietoa 28.12. Myynnissä siis Make Your Mark Galleryssa näyttelyn viimeisinä päivinä ja sen jälkeen pysyvästi Rosebudin kaikissa kirjakauppoissa ja verkkokaupoissa.