Julkaistua 800 & Guggenheim Helsinki 68: Avoin kirje sosialidemokraattisille ja vihreille edustajille Helsingin valtuustossa

Olen pitänyt blogia vähän huonosti yllä. Anteeksi siitä. Olin pitkään Virossa ja nyt välillä on ollut kiire ja välillä väsy. Rästijuttujakin on kertynyt, ja yritän palata niihin viikolla. Tällaisen avoimen kirjeen väänsin kuitenkin tänään, ja se pitää jakaa heti, koska h-hetki on jo keskiviikkona: 

Avoin kirje sosialidemokraattisille ja vihreille edustajille Helsingin valtuustossa

Guggenheim-keskustelu tuntuu jatkuvan loputtomiin, mutta laittakaamme elinkeinopolitiikka, kannattavuuslaskelmat ja veronmaksajanäkökulma hetkeksi sivuun. 

Olen ammatiltani taidekriitikko, ja varmaan siksi minua on huolettanut tässä keskustelussa taiteen asema. En kuitenkaan halua puhua edes taiteen laadusta tai Guggenheimin taiteellisesta linjasta, ja tunnustankin ihan iloisesti, että mielestäni Guggenheimissa järjestetään koko ajan hyviä ja kiinnostavia näyttelyitä – kuten vaikkapa juuri nyt päällä oleva Agnes Martinin näyttely, joka jo yksin riittäisi minulle New Yorkin matkan syyksi – ja että säätiöllä on varsin laadukkaat taidekokoelmat. 

Paljon enemmän kuin tarjolla olevan taiteen taso minua huolestuttaa se muutos, joka taidemaailmaamme uhkaa muutenkin koko ajan ja jossa Guggenheim olisi jälleen iso askel huonompaan suuntaan. Tarkoitan sitä peliä, jossa taide muuttuu enenevässä määrin eliitin kentäksi ja vaihdon välineeksi ja jossa juuri Guggenheim kansainvälisistä instituutioista on ollut kärkinimiä. Siksi juuri New Yorkin Guggenheim on joutunut viime vuosina useiden mielenilmausten tapahtumapaikaksi ja kohteeksi. 

Olisin halukas uskomaan, että juuri sosialidemokraatit ja vihreät – vasemmistolaisten rinnalla – ajaisivat Suomeen ja Helsinkiin aivan toisenlaista taidemaailmaa, jossa ihmisen kokoiset teot ovat etusijalla ja jossa uskotaan rohkeaan oraalla olevaan nykytaiteeseen, marginaalin voimaan sekä taiteen emansipatoriseen vaikutukseen. Guggenheim ei tätä edusta. Se edustaa instituutiota, joka haalii johtokuntaansa miljonäärejä tai nykyään jo miljardöörejä. Tämä muuttaa myös tapoja esittää taidetta. On aika irvokasta trickle down -teoriaa, jos idea on se, että kansalaiset saavat hyötyä rikkaiden verovähennetyistä taidehankinnoista katsellessaan niitä näyttelyissä, joista tulee lähinnä omistajiensa mausoleumeja. Näin Guggenheimissa toimitaan: esimerkiksi kreikkalainen liikemies ja taiteenkeräilijä Dimitris Daskalopoulos valittiin Guggenheimin johtokuntaan vuonna 2009, ja vuonna 2011 Bilbaon Guggenheimissa nähtiin hänen kokoelmansa mittava näyttely. Tarjolla oli varmaankin hyvää taidetta, mutta minun on pakko todeta painokkaasti, että mielestäni ei ole kovin kiinnostavaa katsoa taidetta sen omistussuhteiden kautta jäsenneltyinä ja luokiteltuina. Tällaista lähestymistapaahan esimerkiksi Berndt Arell yritti tuoda Kiasmaan toimiessaan lyhyen aikaa sen johtajana: vaikkapa vuoden 2010 Cream-näyttely, jossa tarjoiltiin epäajankohtaisessa näyttelyssä niitä aikoinaan kohutun brittitaiteen kalliita helmiä, joita oli sattunut jäämään tähteeksi aina etelähelsinkiläisiin taidekokoelmiin ostettavaksi saakka. Mitään jälkiä suomalaiseen taide-elämään tämä näyttely ei jättänyt. 

Juuri tällaista taidemaailmaa kuitenkin Guggenheim Helsinki olisi tuomassa Suomeen. Sen johtokuntaan mahtuisi varmaan jokunen suomalainenkin miljonääri, ja sitten meillä olisi tilaisuus nähdä heidän kokoelmiaankin – vaikkapa Zabludowicz, Ehrnrooth ja Seppälä, jotka kaikki harrastavat kallista taidetta – Guggenheimin nimen suojissa. Siitä syystä he lahjoitusrahaansa tarjoavat – eivät mistään altruistisista syistä. 

Minun on vaikea uskoa, että sosialidemokraatit ja vihreät oikeasti haluaisivat viedä taide-elämäämme tällaiseen elitistisempään suuntaan. Olen kuitenkin huolestuneena seurannut sitä epävarmuutta ja hajontaa, joka molempien valtuustoryhmissä on vallalla. Eikö kuitenkin juuri teidän pitäisi olla mukana luomassa uudenlaista ja rohkeaa kulttuuria, joka ei kumarra eliitin konsensukselle? Eikö juuri teidän pitäisi olla mukana rakentamassa sellaista Helsinkiä, jossa luovuus saa kukkia ennustamattomilla tavoilla – sekä ruohonjuuritasolla, jota voimme tukea, että omissa käsissämme olevissa instituutioissa, joiden toimintaa voimme myös kriittisesti valvoa estäen niitä luutumasta. Tässä yhteydessä en malta olla esiin kuitenkin vielä joitain lukuja. Nyt olemme mahdollisesti laittamassa rahaa yli 100 000 000 hankkeeseen, jota emme liiemmin voi kontrolloida. Miten me samalla tuemme omia instituutioitamme ja sitä ruohonjuurta, missä tulevaisuuden taide syntyy? Esimerkkinä vaikkapa yhdistyspohjainen Galleria Huuto, joka on rikastuttanut helsinkiläistä taide-elämää uskomattomalla energialla ja varsin hyvin tuloksin jo vuodesta 2002. Kaupungin tuki Huudolle on ensi vuonna 3000 euroa! Esimerkkinä myös omista instituutioista Helsingin taidemuseo HAM, jonka hankintamäärärahoista kaupunki säästösyistä leikkasi ensi vuodelle 2/3 pois. Tänä vuonna se oli 155 000, ensi vuonna vaivaiset 58 000, millä ei kokoelmia uskottavasti enää kartuteta. Samaan aikaan pitäisi sitten rahoittaa veronmaksajien rahoilla rikasta ulkomaista säätiötä. Ei tällaista taidepolitiikkaa yksinkertaisesti voi harjoittaa. Eivät ainakaan sosialidemokraatit ja vihreät voi olla sen takana säilyttäen uskottavuutensa demokratian, kansalaisyhteiskunnan ja paremman elämän puolesta puhujina. 

Pyydän siis teitä harkitsemaan tarkkaan keskiviikon äänestystä.

Otso Kantokorpi

helsinkiläinen taidekriitikko, toimittaja ja kolumnisti

Julkaistua 799: Onko sininen reikä?

Anteeksipyyntöni siitä, että olen pari viikkoa ollut henkisesti vähän poiskulkeutunut, enkä ole jaksanut päivittää blogia. Ja fyysisestikin olen vielä poissa: parhaillaan Tartossa ja viime viikon vietin Hiidenmaalla.

Juttuja on kuitenkin tullut kirjoitettua. Alla näyttelytiedote, jonka tein Lahden taideinstituutista tänä vuonna valmistuneelle Niklas Ingeliukselle (s. 1992)

Olin aika tarkkaan vuosi sitten instituutissa tutoroimassa sen vihoviimeistä vuosikurssia, jolloin tutustuin Ingeliukseen. Olin vielä saman porukan Tallinnan taideretken matkaoppaana (yritin linkittää tähän matkaraportin blogista, mutta enhän minä näköjään ollut sellaista edes tehnyt – harmi: meillä oli tosi monipuolinen matka).

Ingelius vuosi stten – ei vielä niin sinisenä.

Tässä Ingeliukselle tekemäni teksti. Hänen näyttelynsä (13.–27.11.) on parhaillaan päällä Galleria Nuovossa. Suosittelen vakavasti – hän on selkeästikin ns. lupaus.

Onko sininen reikä?

Niklas Ingelius pakoilee representaatiota. Jopa niin paljon, että hänen Lahden taidekoulun opinnäytetyöstään ei löytynyt koko sanaa, kun tein sanahaun. Sen sijaan hän kertoo, että lokit voivat alkaa kerjätä ruokaa, kun ne pelkästään näkevät punaisen pisteen. 

Taiteilija voi taiteilijatarvikeliikkeessä kokea värejä kuin vieheinä. Krappilakka! Kuinka houkutteleva onkaan tuo tuubi punaista, jota on valmistettu värimataran (Rubia tinctoria) juuresta saatavasta alitsariinista. Punainen on Ingeliuksellekin vaarallinen atrappi, houkutin. Se houkuttelee objektien maailmaan, ja sinne Ingelius ei tunnu haluavan. Hän on ollut vaikuttunut yhdysvaltalaisen filosofin John Deweyn tavasta erottaa taide-esine ja taideteos toisistaan. Esineen voi ripustaa, mutta teos on kokemus. On kuin Ingelius näyttelyssään yrittäisi ripustaa esineitä, jotka ripustuksestaan huolimatta kykenisivät muuntumaan kokemuksessa teoksiksi. Siksi ne varmaankin ovat sinisiä. Ingeliuksen mukaan nimittäin ”punainen on objekti, sininen on reikä”. Ingelius tavoittelee tilaa ja aineettomuutta, hakee ilmeisestikin niiden rajoja suhteessa representaatioon, jota ei kuitenkaan kokonaan voi pakoilla – vaikka kuinka haluaisi. Sininen on kuitenkin monelle väistämättä ainakin taivas. 

Olen vuosia sitten istunut Carolus Enckellin työhuoneella ja katsellut hänen monokromaattista sinistä maalaustaan, jota hän vuodessakaan ei ollut tahtonut saada valmiiksi. Sininen ei siis ole helppo kokeneellekaan maalarille.

Olen katsonut Ingeliuksen ”edellisen kauden” lähinnä mustavalkoista muistuttavia raita- ja ruutumaalauksia ja kehottanut häntä tutustumaan myös Matti Kujasalon tuotantoon. 

Kerron nämä siksi, että olen mielessäni sijoittanut Ingeliuksen modernistiseen perinteeseen. Olen ehkä kuitenkin ollut vähän väärässä. Hän taitaa olla metamodernisti par excellence. Hän on siis ehkä jo modernin ja postmodernin tuolla puolen – viittaan vaikka Metamodernistisen manifestin toiseen pykälään: ”We must liberate ourselves from the inertia resulting from a century of modernist ideological naivety and the cynical insincerity of its antonymous bastard child.” Juuri tätä Ingelius on tehnyt. Hän ei ole modernistisen sisäänpäinkääntynyt eikä postmodernistiseen tyyliin kepeän ironinen. Hän on utelias ja sellaisena vilpitön – metamodernismin myötä on puhuttu myös uusvilpittömyydestä. Ehkä hän haluaa vain vilpittömästi tutkia sitä mahdollisuutta, että sininen on reikä. Tai sitä miten sininen on reikä. 

Jään kuitenkin kiinnostuneena odottamaan Ingeliuksen punaisia maalauksia.

***

 

PS. Tässä vielä linkki tuohon Metamodernistiseen manifestiin. Senhän voisi vaikka suomentaa jonnekin.

Kirjamessuilla

Tuli taas eilen käytyä kirjamessuilla. Kun tilillä on 82 euroa, on se yhtä tuskaa, koska tiedän löytäväni ainakin 500 eurolla kirjoja, jotka voisin heti haluta. Niinpä hoidin vain työkeikkani ja lähdin saman tien uimaan ja höyrysaunaan. Kotona on onneksi lukemattomia kirjoja noin 1500 kappaletta.
Työkeikka oli Suomen arvostelijain liiton ja Lukukeskuksen järjestämä Kriitikkobattle, jossa tuomareina toimivat Aleksis Salusjärvi ja Maria Säkö. Maaria Ylikangas ja minä otimme leikkimielisessä skabassa mittaa instantkriitikontaidoillamme. Tasapeliin päädyttiin ja taisi olla aika hauskaa. Tästä linkistä koko juttu Ylen Areenasta.

Eikä se yleisön mielestäkään tainnut olla ihan paska juttu. Tässä sitaatti Tarukirja-blogista: "Kriitikot Otso Kantokorpi ja Maaria Ylikangas olivat Maria Säkön ja Aleksis Salusjärven tentattavina otsikolla Kriitikkobattle. Heidän piti lyhyen teksti- tai kuvanäytteen perusteella analysoida teosta, josta näyte oli peräisin. Minusta kriitikot selvisivät hienosti ja tätä ohjelmanumeroa olisi katsonut pitempäänkin kuin vain puoli tuntia."

Ja tässä Hyönteisdokumentti-blogista: "Kriitikkobattlessa kisasivat Otso Kantokorpi ja Maaria Ylikangas ja tuomareina Maria Säkö ja Aleksis Salusjärvi. Tuomarit lukivat kolme tekstinpätkää ja näyttivät pätkän tanssiesitystä ja kriitikkojen piti sitten kommentoida mihin kiinnittivät huomiota, miltä teos vaikutti jne. Tätä olisi mielellään kuunnellut enemmänkin, hauskaa puhetta ja kiinnostavia huomioita vilisi (sitaattien kunniamaininta Ylinkankaan luonnehdinnalle luetusta runosta "ranccaa c:llä kirjoitettuna")."

Palautteesta kiitos.  

Julkaistua 798: Rukinlavat kunniaan!

Viime keskiviikon Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnistani tuli yllättäen jonkinlainen some-hitti (1608 fb-jakoa toistaiseksi + kuulemma paljon Twitterissä, joka on minulle vieras). Niin että jutussa moittimaani kävijämääriin tuijottamista meikäläinenkin näköjään juhlii, jos niikseen tulee. Tästä linkistä juttuun, johon alussa viittaan, ja tässä tuo rukinlapojen puolustukseni:

Rukinlavat kunniaan!

Ylessä esiteltiin toissapäivänä sitä, miten museot joutuvat mukautumaan nykyhetken vaatimuksiin. Opin muun muassa Helsingin kaupunginmuseon johtaja Tiina Merisalolta sen häkellyttävän seikan, että ”Helsingin kaupunginmuseo lähtee siitä, että museo ei ole vain paikka, jonne mennään katsomaan näyttelyitä.” Tai sen, miten Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mukaan ”ihmiset odottavat museolta samaa kuin miltä muulta kohteelta tahansa, missä he viettävät vapaa-aikaansa”.

Rohkenen olla eri mieltä. Siis ihan yksinkertaisesti: ainakin minä haluan mennä museoon ensisijaisesti katsomaan hyviä näyttelyitä, joita alansa koulutuksen saaneet osaavat asiantuntijat ovat meille koonneet, enkä todellakaan halua kokea museossa niitä asioita, joita muina vapaa-ajan hetkinäni haluan kokea. Baarissa luen lehtiä, juon olutta ja juttelen kavereitteni kanssa, uimahallissa haluan keskittyä uimiseen ja sen tuottamiin fyysisiin tuntemuksiin. Museoissa haluan tehdä jotain ihan muuta. 

Levä nostaa hyvänä esimerkkinä esiin mänttäläisen Gösta Serlachiuksen taidemuseon: ”He hankkivat ensin huipputason kokin ja alkoivat sitten rakentaa palvelukonseptiaan.” Haluaisin muistuttaa painokkaasti, että kyseinen museo nousi valtakunnalliselle kartalle nimenomaan hyvällä näyttelypolitiikallaan, josta yksi hyvä esimerkki oli merkittävän saksalaisen kuvataiteilija Anselm Kieferin näyttely. En itse asiassa kuullut kenenkään lähteneen tai lähtevän Mänttään Göstan huipputason kokin takia vaan katsomaan tätä yhtä vuoden taidetapahtumaa – kiinnostavaa näyttelyä. 

Yksi syy siihen, että museot joutuvat mukautumaan nykyajan viihteellistyviin vaatimuksiin on se tapa, jolla mittaamme museoiden menestystä. Se on edelleenkin miltei kokonaan kvantitatiivinen, ja oleellisin mittari on kävijämäärä. Tiukkenevien budjettien tuottamassa ahdingossa tämä vetoaa sekä kunnallisiin ja valtiollisiin rahanjakajiin että mahdollisiin yksityisiin rahoituslähteisiin, joiden hankkiminen on nykyään yksi museoiden päällimmäisistä huolenaiheista. Potentiaalinen yhteistyökumppani haluaa mahdollisimman hyvän kontaktihinnan, ja siihen kävijämäärä onkin miltei ainoa mittari. 

Viime aikoina museoiden toiminta on saavuttanut jo miltei tragikoomisia mittasuhteita. Esimerkiksi EMMA – Espoon modernin taiteen museo juhli viime viikolla kymmenvuotista taivaltaan diskobileiden muodossa: Se tarjosi omien sanojensa mukaan ”ainutlaatuisen mahdollisuuden kokea EMMA discovalojen välkkeessä ja musiikin pauheessa, kun taidemuseo muuntautuu yhden illan ajaksi Silent Discoksi.” Eikä tässä vielä kaikki! Museo vietti juhliaan myös tarjoamalla 200 ensimmäiselle ilmoittautujalle sinkkudeittailubileet kysymällä muun muassa, että ”auttaako taide löytämään deittailuun uusia muotoja”.  

Ennen vanhaan museoita otti pannuun, kun niitä pidettiin pölyisinä vitriinipaikkoina. Nyt museot ovat uudistuneet ja ovat ottaneet vanhat pilkkasanatkin omaan käyttöönsä todetessaan, että ”vanhat rukinlavat vitriineissä eivät enää riitä”. 

Pohjoissavolaisia museoituja rukinlapoja.

Elämme poliittisesti korrekteja aikoja, jolloin närkästytään syrjivästä kielenkäytöstä. Ja koska kukaan ei ole ärähtänyt rukinlapojen puolesta, teen sen nyt. Miksi ihmeessä juuri rukinlavat pitää valita pilkan kohteeksi? Rukinlavat ovat todellisuudessa aika kiinnostavia. On tunnettua, että kansanomainen luovuus kanavoituu kohtuullisen suppeilla alueilla, joille kehittyy oma vahva historiansa. Suomalaisessa kulttuurissa rukinlapa on yksi tällaisista asioista. Rukinlapaan on jopa liittynyt deittailu, kuten käy ilmi jo kansatieteilijä Veera Vallinheimon kirjan nimestä: Rukinlapa – käyttöesine ja kihlalahja (WSOY 1967). 

Muistan joskus lukeneeni, että juuri rukinlapoja ei ole syytä näyttää kaikissa museoissa. Olen tästäkin eri mieltä. Koska juuri rukinlapa on tällainen erityinen luovuuden kanavoitumisen kohde, on hauskaa ja kiinnostavaa tutkia erilaisia variaatioita ja kehityskulkuja, jopa kulloisiakin muoti-ilmiöitä. Sen ymmärtämiseen tarvitaan vertailua, mahdollisimman laajaa materiaalia. Veikkaanpa, että esimerkiksi Itä-Suomessa ja Länsi-Suomessa tehtiin erilaisia rukinlapoja. 

Hreinn Fridfinnson (s. 1943), Atelier Sketch, 1990–2014, Spider web, glass, wood, paint, 22 x 22 cm. Kertomani tarina on tosi, ja juuri tämän sarjan teoksia pariskunta tiiraili.

Minulla ei todellisuudessa ole mitään sitä vastaan, että taiteen ääressä deittaillaan. Voi jopa olla, että taidenäyttely on varsin hedelmällinen deittailupaikka. Tiedän eräänkin pariskunnan, jonka suhde varmistui rakkaudeksi juuri taidenäyttelyssä – islantilaisen käsitetaiteilijan Hreinn Fridfinnssonin teoksia tarkastellessa ja niistä keskustellessa. En kuitenkaan usko, että museoiden perustehtävä on pitää deittailusta huolta. Niiden tehtävä on tarjota hyvät puitteet kaikelle tälle muulle mahdolliselle oheistoiminnalle tekemällä mahdollisimman hyviä ja monipuolisia näyttelyitä, joiden elämää syleilevien teemojen edessä ihmisten on hyvä keskustella elämän peruskysymyksiin liittyvistä asioista. Silloin taide ja rakkaus ovat yhtä.

Julkaistua 797: Kohti ikiaikaisen arvoitusta

Tämmosen lehdistötiedotteen rustasin viime viikolla. Avajaiset Forum Boxissa ensi viikon torstaina. Kaikki mukaan, taitaa tulla aika hyvä näyttely. Ja edellisestä on jo yli kolme vuotta.

Kohti ikiaikaisen arvoitusta

Kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen (s. 1950) on kurkotellut veistoksillaan aina aikojen taakse – tai jopa ajattomuuden ytimeen. Hänen vähäeleiset veistoksensa muistuttavat maailmasta, jossa kulteilla ja riiteillä oli vielä todellista merkitystä. Häntä ei kiinnosta ulkoinen ele vaan sisäinen tunne, johon veistos parhaimmillaan johdattaa. Hänelle kultti ei ole minkään erityisen jumalan palvontaa vaan pikemminkin sen tunteen osoittamista, jolloin ollaan yhteydessä tuntemattomaan ja selittämätöntä voimaa täynnä olevaan asiaan. Vaikka hänen toteeminsa, merkkinsä ja kilpensä eivät ole sijoitettavissa tiettyyn aikaan ja paikkaan, on hän nyt tarkentanut kohdettaan ja joissain uusissa teoksissaan uskaltautuu puhumaan ”kalevalaisuudesta”. 

Pitkänen kuitenkin tähdentää sitä, ettei ole lähtenyt kuvittamaan Kalevalaa ja sen tarinoita. Hän on Kalevalansa lukenut mutta liikkuu sen viitoittamalla alueella pikemminkin vaistonvaraisesti, hapuillen ja tunteella. Oikeiden hahmojen sijaan oleellista on löytää oikea tunnetila. Näin hän jatkaa uskollisesti linjallaan, jonka yksi keskeisiä piirteitä on meditatiivisuus. Pitkäsen teosten meditatiivinen luonne ja merkityssisältöjen sinänsä varsin yksinkertainen – mutta juuri yksinkertaisuudessaan jylhän voimakas – tihentymä ovat aina saaneet katsojan pysähtymään, pohdiskelemaan ja hiljentymään. Niin nytkin. 

Olen joskus aiemmin kirjoittanut Pitkäsestä: ”On kuin Pitkänen olisi repinyt merkkejä auki ja levittänyt ainesosat katsojan nähtäväksi: tällaisia tunteita merkkien ja rituaalisten objektien takana on. Ne ovat aina saaneet jonkin tietyn muodon, mutta nyt taiteilija uskaltautuu esivaiheeseen: tällaisia rakennusaineksia muodossa on ollut, tällainen vaikeasti määriteltävä ja hahmoton aines on saatettava muotoon.” 

Pelkkä muoto ei kuitenkaan riitä. Pitkänen on mestarillinen patinoija ja ruostuttaja. Teemoilleen uskollisena hän ei tee mitään erityisiä kemiallisia kokeita vaan luottaa peruselementteihin: kuin shamaani konsanaan hän loihtii lähinnä vain ilmaa ja vettä ottaen ne tovereikseen matkalla kohti ikiaikaisen arvoitusta.

Julkaistua 796 & Näyttelykuvia 1046: Epäpaikan lumo

Taide on toisinaan kummallista. Näyttely, joka ei näytä oikein miltään ja on katsomiskokemuksena auttamattoman tylsä, saattaa herättää varsin sympaattisia tunteita ja pohdintoja. Näin minulle kävi Lotta Blombergin (s. 1990), Hilla Kurjen (s. 1985) ja Judit Flóra Schullerin (s. 1991) näyttelyssä Land Transformed (1.–23.10.) Myymälä2:ssa. Viime viikon Kansan Uutisista (40/16) reaktioni (tästä linkistä muuten tuo kansallismaisemien lista):

Epäpaikan lumo

Vuonna 1994 ympäristöministeriö valitsi 27 merkittäväksi koettua maisemakokonaisuutta ja nimitti ne ’kansallismaisemiksi’. Mukana oli vanhaa ja uudempaakin: modernistinen Tapiola ja vanhahtavammin romanttinen Porvoonjokilaakso ja vanha Porvoo. Hämeenkyrön kumpuilevat viljelymaat ovat lainehtivat lempeinä, kun taas Kolin huikea vaaramaisema tuo mukaan dramatiikkaa.

Maisemaa määrittämässä on aina ollut mukana taide – erityisesti kirjallisuus ja kuvataiteet, jotka ovat pitkälti määritelleet meille sen, mitä oikea maisema on. 

Maisemakokemus on pitkälti opitun tunnistamista. Olen käynyt yhden kerran elämässäni Kolilla, ja osasin heti kuin vaistomaisesti asettua oikeaan paikkaan saadakseni vaikuttavan valokuvan. Nykyisenä digi- ja kännykkäkameroiden aikana tämän saman kohdan kuvaaminen on tullut tutuksi lukemattomille ihmisille – Ukkokolilta on otettu varmaankin miljoonia samanlaisia valokuvia. Koomisimmilleen tunnistaminen ja samalla tuon tunnistamisen vahventaminen on viety merkitsemällä paikat, joista hyvän kuvan saa. Yellowstonen kansallispuistossa on betonisia jalanjälkiä, joihin voi astua kuvaamaan. Itse muistan kerran törmänneeni Biskajanlahdella kameran kuvalla varustettuun liikennemerkkiin, joka varoitti, että seuraavan mutkan takana oli tulossa valokuvauksellinen jyrkänne merelle. Toki pysähdyin. 

Maisema mielletään useimmiten visuaaliseksi asiaksi, mitä taiteet ovat kuvauksillaan vahvistaneet. Näin myös kirjallisuus, joka on maalaillut omalla tavallaan maiseman vaikutusta ihmiseen. Näin esimerkiksi Aleksis Kivi Seitsemän veljeksen (1870) alussa: ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle.” 

Tapamme hahmottaa maisemaa on ollut varsin hidasliikkeinen. Ekologisen tietoisuuden lisääntyminen on kuitenkin muuttanut suhtautumistamme. Kykenemme siis näkemään erilaisia maisemallisia arvoja – kunhan vain tietämyksemme ja ymmärryksemme luonnon prosesseista lisääntyy. Se, mikä ennen oli epäselvää, epämääräistä ja minne ei saanut näyttävää näkymää aikaiseksi, saattaakin muuttua kauniiksi, ja saatamme oppia tarkentamaan katsettamme panoraamojen sijaan pieniin yksityiskohtiin ja löytämään niistäkin maiseman lumoa. Soita, ruovikkoja ja kosteikkoja voi niitäkin oppia rakastamaan maisemana. 

Sama oppimisprosessi koskee myös rakennettua maisemaa. Tässäkin taide on säilyttänyt katsetta ohjaavan voimansa. Nykytaiteilijat ovat usein viehättyneet epäpaikoista, kauttakulusta, välitiloista ja anonymiteetistä. Hieman paradoksaalisesti vailla identiteettiä olevien paikkojen etsiminen on alkanut tuottaa uusia identiteettejä ja uusia merkitystihentymiä. Alamme jo tietää sen, minkälainen on visuaalisesti kiinnostava epäpaikka, ja amatöörikin osaa jo ottaa sellaisia valokuvia. Lentokenttien odotushuoneista on tietyllä tapaa tullut uuden formalismin kasvualustoja. Ne tuottavat jo tutun näköisiä taideteoksia. Kuinkahan moni on jo ottanut valokuvan yksinäisestä ihmisestä nukkumassa odotushuoneen muuten tyhjässä penkkirivistössä? Minä ainakin tunnustan. 

Uudenlaisen maiseman arvostaminen vaati harjoittelua, ja samaa koskee taidettakin. Kuinkahan monen epäpaikkavalokuvan edessä katsoja on miettinyt, että mikähän tässä nyt on taidetta? Kaikessa esittävyydessään teos voidaan kokea siten, että ”eihän tämä esitä mitään”. Tällaisia ajatuksia minulle tuli helsinkiläisessä kellarigalleria Myymälä2:ssa, jossa kolme Aalto yliopiston yhdistämää valokuva- ja videotaiteilijaa – Lotta Blomberg, Hilla Kurki ja Judit Flóra Schuller – ovat tutkailleet maiseman reuna-alueita ja ehtoja näyttelyssään Land Transformed (1.–23.10). 

Kurjen videoteos koostuu Yhdysvaltain lounaisosissa tehdyn 4500 km:n pituisen matkan aikana napatuista älypuhelimen satunnaisista videoklipeistä. Entuudestaan vieraissa maisemissa kuvattu kokonaisuus on tavallaan yltiömäistä esittävää realismia, mutta samalla se ei esitä oikein mitään eikä muodostu tarinalliseksi kokonaisuudeksi. Näinkin maisemaa on hyvä kokea, vaikka se ei siis ”näytä miltään”. Blomberg ja Schuller ovat luoneet epätodellisia maisemia, ne ikään kuin esittävät tietyllä todentuntuisuudella. Blombergin kaksiosaisessa teoksessa on mukana digitaalinen ilmanpaineen muutoksia kuvaava kartta ja toisaalta orgaanisen tuntuisi möykkyjä, jotka paisuvat ja kutistuvat – ikään kuin hengittävät ja yhdistävät toimintonsa säähän, maisemaan, kehoon ja tunteisiin. Schullerin taivastutkielmat ovat syntyneet pimiössä värillisten läpinäkyvien papereiden ja filmin avulla, vaikka niille onkin annettu oikeiden paikkojen nimiä. Ne ovat konstruoituja kuvia, ja kiinnittävät valppaan katsojan huomiota esimerkiksi juuri itse konstruoinnin problematiikkaan. 

Hyvä näin, sillä meidän on syytä tunnistaa, että perinteisessäkin maisemassa kaikki on tavalla tai toisella konstruoitua – alkaen kuvan rajaamisesta. Puhtaasti ei-kulttuurisessa luonnossa ei ole olemassa mitään erillisiä maisemia tai maisematyyppejä. Maisema ja maiseman hierarkiat – à la kansallismaisema – ovat kulttuurisia konstruktioita. Luonnossa kaikki on monimutkaisesti yhteen kietoutuvaa jatkumoa.

Aprropriaatiota

Appropriaatioita suuntaan jos toiseenkin. Markkinamaailmasta taiteeseen ja toisin päin. Eilen näkemäni auto. Aika hauska Piet Mondrian (1872–1944) -versio:

Katutaidetta 135: Kun katutaide koskettaa oikeasti

Kävelin eilen Sinebrychoffin puiston läpi viinakauppaan. Pojat potkivat puistossa palloa:

Puiston jälkeisen talon muurissa oli tyttö yksinään pallonsa kanssa:

Voi tätä intertekstuaalisuutta! Mieleeni tuli välittömästi Uuno Kailaan (1901–1933) runo 'Pallokentällä' (1928) sekä Aila Meriluodon (s. 1924) runokokoelma Sairas tyttö tanssii (1952). 
Katutaiteen feminismiä?
Harvoin olen katutaiteen äärellä ollut suoranaisesti liikuttunut. Ja paikkasidonnainen ulottuvuus oli täydellinen. Hieno duuni.

Julkaistua 795 & Näyttelykuvia 1045: Juryttämisestä Jyväskylässä eli Oodi näyttelymestareille

Viime keskiviikon ja torstain vietin Jyväskylässä. Minut oli kutsuttu juryttämään ja ripustamaan Jyväskylän Taiteilijaseuran 71. vuosinäyttely Keski-Suomen museon isoon näyttelytilaan. Töitä oli jättänyt 95 taiteilijaa, joista näyttelyyn valikoitui 42. Raakaa – monessakin mielessä – duunia kaksi päivää. 

Ensin käveltiin pitkin seiniä:
 

Ja sitten kaaos alkoi hiljalleen näyttää näyttelyltä:

Minua pyydettiin vielä kirjoittamaan perjantain avajaisia varten luettavaksi lyhyt teksti, jossa vähän avaisin juryttämisprosessia. Tässäpä se:

Juryttämisestä Jyväskylässä

Näyttelyn juryttäminen on prosessi, jota on aina silloin tällöin syytä avata – sekä taiteilijoille että yleisölle. Joku voisi luulla, että kyse on siitä, että joku ulkopuolinen asiantuntija tulee ja jakaa teokset jyviin ja akanoihin – jotkut kelpaavat, jotkut eivät. Näin ei todellakaan ole. Juryttäminen ja näyttelyn ripustaminen on paljon monimutkaisempi prosessi.

Viime keskiviikkona tunsin koko aamupäivän olevani pyöveli. En nauttinut siitä lainkaan. Alku oli toki vähän sellaista jyvät ja akanat -leikkiä. Joistain teoksista näkee varsin nopeasti, että ne ovat heikkolaatuisia ja että niistä ei missään tapauksessa ole näyttelyyn. On kohtuullisen helppoa kävellä seinänvierustoja ja poistaa sellaiset teokset. Ei niitä Jyväskylässä kuitenkaan paljoa ollut. 

Sitten tapahtuma muuttuu aivan toisenlaiseksi. Karsimisen sijaan alatkin rakentaa kokonaisuutta, ihan oikeaa taidenäyttelyä. Alkaa syntyä käsitys temaattisista ja tyylillisistä kokonaisuuksista ja myös siitä, minkälaista vuoropuhelua teokset mahdollisesti käyvät keskenään. Pikkuhiljaa tulee vielä pahempi olo, koska nyt joudut jopa poistamaan hyviä teoksia, joista kaiken lisäksi pidät. Jotkut jäävät esimerkiksi liian yksinäisiksi, eikä niille löydy porukassa luontevaa paikkaa. Jotkut saattavat olla vaikkapa värimaailmaltaan sellaisia, että yhdessä muiden kanssa oleminen tuottaisi vain ärsyttävän riitasoinnun – kiinnostavan kontrastin sijaan. On myös tilan tuottamia reunaehtoja: vain tietty määrä teoksia on mahdollista ripustaa esiin. Tällöin vertailu vaihtoehtojen kanssa tuo mukanaan täysin ulkotaiteellisia ulottuvuuksia: teosten koot, ripustusvaihtoehdot ja myös erilaiset kehystystavat. Hyväkin teos on voitu kehystää tavalla, joka estää sen mielekkään esillepanon muiden rinnalle.

Sitten on syytä mennä itseensäkin vähän enemmän. Enhän minä vain omaa makuani tässä ole toteuttamassa. Ei se olisi kovin kiinnostavaa. On syytä valita mukaan teoksia, joista tunnistaa selkeästi taiteellisen laadun ja jotka istuvat porukkaan luontevasti – vaikka itse ei niistä niin pitäisikään. Tätäkin tulin Jyväskylässä tehneeksi, ja olin silloin iloinen reiluudestani. 

Sitten seuraa lisää mielihyvää: ”Tämähän alkaa näyttää ihan oikealta näyttelyltä!” Tosin koko ajan hiertää se ajatus, että vaihtoehtoisiakin kokonaisuuksia olisi. Valinta yleisilmeestä on kuitenkin jossain vaiheessa tehtävä.

Hienosäätö saattaa tuottaa lisää karsintaa. Liian tiukkaan ripustetusta seinästä on ehkä syytä vielä viime hetkelläkin poistaa jotain. Pesuveden mukana menee koko ajan ihan hyviä lapsia. 

Lopulta kuitenkin tuntuu hyvältä – varsinkin, kun mukana on osaavia apukäsiä, joiden kanssa hienosääntö sujuu. Tätäkin on aiheellista avata vähän enemmän.

Jälleen kerran koin sen, miltä tuntuu tehdä töitä osaavan museomestarin kanssa. Sellainen tuntee kaikki valaistuksen mahdollisuudet ja eri paikoista avautuvan näkymän, näyttelytilan jokaisen nurkan rakenteellisine ulottuvuuksineen ja varjoineen, ongelmakohtineenkin. Sellaisen henkilön kanssa hienosäätö onnistuu. Juuri sellainen on Keski-Suomen museon Tuukka Eskola, jota kiitän aivan erityisesti. Kiitän myös Jyväskylän Taiteilijaseuraa luottamuksesta ja seuran näyttelytoimikuntaa täydellisesti onnistuneesta avusta koko prosessissa. Seuran jäsentaiteilijoille esitän kaikkeen edellä mainitsemaani liittyen sekä anteeksipyynnön että kiitokset. Nimenomaan seuran ansiosta näyttely on joka tapauksessa taatusti laadukas. Sen tiedän jo nyt.

***

Tuukka Eskola työn touhussa. Ihan rehellinen kun olen, niin on pakko todeta, että homma ei olisi onnistunut kivuttomasti kahdessa päivässä ilman Tuukkaa. Hänellä toimivat kädet salamannopeasti mutta myös pää: hyvä museomestari oppii lukemaan nopeasti outojakin ajatuksia. 

Ilman Tuukkaa museolla olisi vietetty yökin. Samanlaista oli aikoinaan työskentely Leena Luostarisen Helsingin Taidehallin näyttelyssä legendaarisen Tuomas Laatikaisen kanssa alkuvuodesta 2013. On ihan käsittämätöntä, että tämä superripustaja joutui Taidehallin YT-uhriksi.

Julkaistua 794 & Julkista taidetta 86: Nykytaide ja Ruotsin vallan aika

[Blogger ei toimi kunnolla. Anteeksi pistekoon temppuilu.]
 
Palasin tiistaina kuuden viikon Saarenmaan matkalta. Olin kirjoittamassa kirjaa, jota en saanut valmiiksi. Keskiviikkona odotti kuitenkin arkinen työ ja syksyn ensimmäinen Yle Radio1:n Kultakuumeen kolumnini:

Nykytaide ja Ruotsin vallan aika

Arkinen ympäristömme on aika juhlava, kun katsoo vähänkin tarkemmin. Rakennettu ympäristömme on täynnä taidetta, jolla on juhlistettu jotain. On suurmiehiä, on historiallisia tapahtumia – erityisesti sotahistoriaa – ja on kansojen välistä ystävyyttä.

Oleg Kirjuhin (s. ?): Maailman rauha. Kuva: Helsingin taidemuseo / Hanna Rikkonen.

Siihen, että Moskova halusi osoittaa ystävyyttään Helsingille lahjoittamalla Hakaniemeen sijoitetun Oleg Kirjuhinin veistoksen Maailman rauha (1990), on tapana suhtautua ivallisesti. Suurimman osan mielestä sosialistista realismia edustava veistos on sekä huonoa taidetta että valheellista politiikkaa. Hieman koomiseksi asian tekee se, että merkittävä osa niistä ihmisistä, jotka halveksuvat Maailman rauhaa huonona taiteena, haluaa todellisuudessa juuri tällaista taidetta: helposti tunnistettavaa, naturalistisesti esittävää ja herooista. Kunhan sen on tehnyt sopiva henkilö ja kunhan se juhlistaa sopivaa aatetta. Tämän monet patsaskiistamme ja niihin liittyvät ulostulot ovat osoittaneet. 

Tamás Ortutay (s. 1946): Alkumuna. Kuva: Helsingin taidemuseo / Hana Kukorelli.

Budapestkin lahjoitti aikoinaan Helsingille veistoksen. Tamás Ortutayn kalevalaisteemainen Alkumuna (1971) sijaitsee Helsingin Pihlajistossa. Se ei ole herättänyt intohimoja. Syitä on varmaankin kaksi. Ensimmäinen liittyy paikkojen hierarkiaan. Pihlajistolainen kalliorinne ei ole selvästikään kaupunkikuvallisesti yhtä arvokkaaksi koettu ja siten ristiriitoja herättävä kuin keskeisempi Hakanimenranta. Joku saattaa ajatella, että suhteellisen kökkö veistos on tungettu jonnekin sinne sivuun, pois silmistä – miettimättä lainkaan sitä, että pihlajistolainen asukas voisi loukkaantua tällaisesta ajattelusta. Juuri näin kuitenkin todennäköisesti tapahtui. Toisaalta veistos on saanut innoituksensa suomalaisesta mytologiasta, joten kukapa siitä loukkaantuisi. Veljeskansaa edustava tekijäkin on ikään kuin samaa heimoa, joten ei sitä oikein valheellisuudestakaan voi syyttää. 

Eva Lange (s. 1935): Monta osaa – Yksi kokonaisuus. Havainnekuva.

Tuorein taiteellinen ystävyydenosoitus oli esillä Helsingin kaupunginhallituksessa tällä viikolla. Kaupunginhallitus päätti sijoittaa ruotsalaisen Eva Langen veistoksen Monta osaa – Yksi kokonaisuus Erottajan aukiolle. Teos on ruotsalaisten lahja sata vuotta täyttävälle Suomelle. Vastalahjakin on menossa myöhemmin Tukholmaan. Vailla politiikkaa ei tämäkään taideteos ole: tiedotteen mukaan ”teoksesta tulee uusi puhutteleva maamerkki kaupungin keskustaan kertomaan Suomen ja Ruotsin pitkästä yhteisestä historiasta ja yhteistyöstä”. Hanketta hallinnoiva Hanasaaren ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus katsoi vielä asiakseen muistuttaa, että ”Ruotsin vallan ajasta on niukemmin näkyviä jälkiä pääkaupungin katukuvassa”.

Poliittisen liturgian ja kaupunkilaisen arkisen kokemuksen välillä on huikea ero. En usko, että kukaan ohikulkija ryhtyy neljästä abstraktista elementistä koostuvan veistoksen nähdessään pohtimaan maittemme yhteistä historiaa ja yhteistyötä – saati pähkäilemään Ruotsin vallan aikaa ja sen merkitystä kulttuurillemme. Sitä tullaan pohtimaan julkistamispuheessa eikä enää koskaan sen jälkeen. Julkistamistilaisuus tulee epäilemättä muistuttamaan Ortutayn ja Kirjuhinin vastaavia. Poliitikot ja virkamiehet puhuvat mitä puhuvat ja taideväki hymyilee itsekseen vähän kiusaantuneena.
Langen teos tulee ”puhuttelemaan” aivan muulla tavalla: se voi toimia kiinnostavana aksenttina ja tilaa uudella tavalla jäsentävänä elementtinä. Voi tietenkin olla, että siitä tulee vain yksi väistettävä ja sellaisena ärsyttävä este kiireisten ihmisten kulkureitillä – sitten kun se on muuttunut teoksena miltei näkymättömäksi niin kuin julkiselle taiteelle aina väistämättä käy. Aika näyttää.

Vaikka julkinen taide herättääkin toisinaan kiivastakin polemiikkia, kansa tuntuu sitä kuitenkin haluavan. Suomen Taiteilijaseura on juuri teettänyt kyselytutkimuksen, joka osoittaa, että suhtautuminen julkiseen taiteeseen on muuttunut entisestäänkin positiivisemmaksi. Kahden vuoden takaisessa tutkimuksessa 70% vastaajista halusi taidetta arkisiin ympäristöihinsä. Nyt luku oli kasvanut jo 75:een. 79 % vastaajista uskoo, että taide parantaa ympäristön viihtyisyyttä ja turvallisuutta.

Vantaan vankilan pääportti EGSin jäljiltä. Kuva: valtion taideteostoimikunta.

Kyselyssä kysyttiin myös yleisön suhdetta katutaiteeseen. Jopa 68 % vastaajista halusi ympäristöönsä enemmän seinämaalauksia ja laillista graffitia. Näin maailma muuttuu. Ennen graffitin koettiin lisäävän turvattomuuden tunnetta – näin sen kieltoa myös perusteltiin nollatoleranssin Helsingissä kymmenen vuoden ajan. Yksi tuoreimmista julkisista teoksistamme onkin graffitimaalari EGSin kolmen teoksen kokonaisuus Vantaan vankilan muurien sisäpuolelle. Suuren yleisön asennemuutoksesta kertoo varmaan sekin, ettei vangeille maalaaminen ole herättänyt juurikaan kohua. Vankilatkin ovat osa suomalaista yhteiskuntaa ja historiaa – jo Ruotsin vallan ajalta. Meillä oli 1400-luvulla viisi kuninkaan vankilaa. Mietitään hetki sitäkin.

Julkaistua 793: Galleria Orton täyttää 15 vuotta

Tällaisen lehdistötiedotteen rustasin aamun kunniaksi. Niin että kaikki kynnelle kykenevät tervetuloa maanantaina:

Gallerian luottoripustaja, taidemaalari Olavi Pajulahti (s. 1944) työn tuoksinassa. Kuva: gallerian luottotaittaja, valokuvataiteilija Timo Setälä (s. 1958).

 

Galleria Orton täyttää 15 vuotta

Invalidisäätiön sairaalassa Helsingin Ruskeasuolla on toiminut vuodesta 2001 Galleria Orton, joka täyttää nyt syksyllä 15 vuotta. Galleriassa on järjestetty kaikkineen 160 näyttelyä, joissa on ollut esillä 187 taiteilijan töitä.

Kutsuperiaatteella toimiva galleria on pitäytynyt tiukasti suomalaisen nykytaiteen laadukkaassa kärjessä – mukana on ollut niin vanhoja mestareita kuin Kuvataideakatemiasta valmistuneita nuorempia lupauksia. 

Galleria Orton juhlistaa 15-vuotista taivaltaan juhlanäyttelyllä (4.–28.10), johon on kutsuttu mukaan 13 vuosien mittaan galleriassa esiintynyttä taiteilijaa: Kari Cavén, EGS, Radoslaw Gryta, Heli Hiltunen, Martti Jämsä, Anssi Kasitonni, Anne Koskinen, Marjukka Paunila, Petr Rehor, Anna Retulainen, Teemu Saukkonen, Anu Tuominen ja Reijo Viljanen.

TERVETULOA AVAJAISIIN 3.10. KLO 17.–18.30. NÄYTTELYN AVAA VALTIOTIETEIDEN TOHTORI HANNA-LIISA LIIKANEN.

Näyttelyllä ei ole mitään erillistä teemaa. Gallerialla on ollut tapana luottaa taiteilijoihinsa ja heidän omiin valintoihinsa. Luvassa on hyvää ja kiinnostavaa taidetta, mutta ei kuivakkaan akateemisessa mielessä – siitä pitää taiteilijalistan kirjo epäilemättä huolta. 

Näyttely levittäytyy myös kaupungille. Galleria Orton on syventänyt yhteistyötään juuri uusiin tiloihin muuttaneen Ravintola Salven kanssa, ja ravintolan seinältä on varattu paikka myös gallerian kuukausittain vaihtuvalle näyttelylle.

Avajaisissa julkistetaan gallerian tuorein vuosikirja, jossa myös luodataan kuluneita vuosia. 

Avajaisohjelmasta vastaavat Invalidisäätiön ylläpitämän Keskuspuiston ammattiopiston musiikki- ja tanssialan perustutkintolinjan opiskelijat.

Lisätietoja:

Galleristi Sirpa Viljanen 

050-5364235

Kuraattori Otso Kantokorpi

045-1188508

Julkaistua 792 & Näyttelykuvia 1044: Naiset riehakkaina

Terveisiä edelleenkin Saarenmaalta. Piipahdin joskus kuun alussa Helsingissä, kun piti tehdä vähän oikeitakin töitä. Tällainen ilmestyi toissa viikon Kirkko & kaupungissa (34/16). 

Niki de Saint Phallen (1930–2002) näyttely (20.8.–20.11.) on mielestäni hyvä veto Helsingin Taidehallilta. Eräs vanhempi feministikollegani kertoi pressissä, että oli haukkunut Saint Phallen jo aikoinaan ei-niin-oikeana-feministinä ja että oli vähän samaa mieltä edelleenkin. Siitä moodi. Alkuperäinen otsikkoni oli muuten 'Röyhkeä nuori nainen'.

Naiset riehakkaina

Yhdysvaltalaisen äidin ja ranskalaisen aristokraatti-isän tytär Niki de Saint Phalle (1930–2002) syntyi Pariisissa mutta muutti jo lapsena Yhdysvaltoihin.

Saint Phallella oli traumaattinen lapsuus, hän muun muassa joutui isänsä seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Kirjavaa elämää viettänyt taiteilija oli myös aikansa julkkiskaunotar ja toimi valokuvamallina muun muassa Ellelle, Voguelle ja Lifelle. Näitä kokemuksiaan hän alkoi purkaa taiteessaan vuodesta 1953, jolloin alkoi maalata. Sittemmin hän on tehnyt veistoksia ja performansseja, joista varsinkin 1960-luvun väkivaltaiset ampumisperformanssit toivat kohujulkisuutta. Varsin kohuttu oli myös Jean Tinguelyn – hänen silloisensa rakastajansa – ja Per Olof Ultvedtin kanssa Tukholman Moderna Museetiin vuonna 1966 toteutettu Hon – 25-metriä pitkä lattialla makaava värikäs naisfiguuri, jonka vaginan kautta yleisö sai mennä veistoksen sisälle. 

Saint Phalle oli Pohjoismaissa ja Suomessa siis jo varsin tunnettu taiteilija 1960-luvulla, mutta sittemmin hän on vaipunut taidehistorian hämärään. Nyt hänen laaja retrospektiivinsa on yltänyt Pariisin Grand Palais’sta näille leveysasteille, ja veikkaanpa että uusi tuleminen ei tule olemaan pelkästään taidehistoriallista laatua. Niin tuoreelta ja osin tosi rajuilta hänen työnsä edelleenkin tuntuvat. Hänen modernismin hillittyä charmia halveksiva ilmaisunsa on toki tuttua nykytaiteesta, mutta se rohkeus, jolla hän on tarttunut henkilökohtaisiin draamoihinsa ja antanut niille taiteellisen ilmiasun, ei voi olla vaikuttamatta nuorempiin taiteilijoihin. Eivätkä naisten stereotyyppeihin liittyvät temaattiset ulottuvuudet tunnu – valitettavasti – vanhenevan lainkaan. Äidin, noidan, huoran ja synnyttävän naisen roolien kanssa on taiteilijoilla vielä paljon tekemistä. 

Kolme sulotarta, 1993–2003.

Saint Phallen maailma ei kuitenkaan ole pelkästään synkkä: hänen iloittelevat ja väliin rienaavatkin veistoksensa ovat värikylläisyydessään myös humoristisia, ja ne antavat hauskasti kyytiä erityisesti suomalaiselle vähäeleiselle modernistiselle ilmaisulle. Voi olla, että ne koetaan vieläkin vähän liian räyhäkkäinä, jotta ne olisivat ns. hyvää taidetta. 

Saint Phallen ns. Nana-veistokset – joihin myös Hon aikoinaan kuului – ovat varmaankin näyttelyn railakkainta antia. Elinvoimaiset ja aistilliset, iloisen väriset runsaat uimapukuhahmot antavat piut paut aikansa naisihanteelle, ja näyttävät sellaisen riehakkaan naisen mallin, joka joillekin mieskatsojille saattaa vieläkin olla liikaa – ja varmaan joillekin naiskatsojillekin. Nana tulee ranskan slangi-ilmaisusta, joka tarkoittaa ”röyhkeää nuorta naista”. Se on myös prostituoidun nimi Émile Zolan samannimisestä romaanista vuodelta 1880. 

Saint Phallen feminismi ei ollut kovin ohjelmallista, ja jotkut ovat epäilleet sitä, että oliko hän ylipäänsä edes feministi. Ehkä oleellista ei olekaan tarkastella häntä varsinaisena feministinä vaan taiteilijana, joka toi tuotannossaan raa’alla ja avoimella tavalla esiin sellaisia naisen elämän ulottuvuuksia, joita feminismi on sittemmin käsitellyt ja joita se edelleen joutuu käsittelemään. 

***

PS. Olin pari päivää Tartossa ja lähistöllä. Kun eilen palasin, olivat koko kuukauden viereisellä pellolla huutaneet kurjet lähteneet. Tuli yksinäinen olo. Palaan siis ensi viikolla stadiin.