Vieraskynä: Anna Tuori

Taidemaalari Anna Tuori (s. 1976) joutui vähän aikaa sitten epämiellyttävään ongelmatilanteeseen Taideyliopiston kanssa. Keskustelin hänen kanssaan asiasta puhelimessa ja tarjosin hänelle blogiani julkaisualustaksi. Niinpä hän kirjoitti alla julkaistavan tekstin. Syy tarjoukseeni oli myös se, että olen itse painiskellut samojen ongelmien kanssa: vapaan taiteen ja hoiva- tai hyvinvointitaiteen hankauspinta on vaikea alue, josta on syytä keskustella vielä paljon. Aivan vastaavasti taiteen ja virallisen taidepolitiikan hankauspinta on muuttunut koko ajan ongelmallisemmaksi.
Olen itse toiminut sairaalagallerian, Galleria Ortonin kuraattorina vuodesta 2010 ja ollut muutenkin mukana Ortonin toiminnassa jo kohta 15 vuotta. Olen vääntänyt tästä aiheesta kättä gallerian perustajan ja johtajan, professori Seppo Seitsalon kanssa, mutta aina kuitenkin hyvässä hengessä ja toisiamme ymmärtäen. Olen Sepon kautta oppinut paljon taiteen hyvinvointivaikutuksista ja niihin liittyvistä tieteellisistä tutkimustuloksista. Tästä vaikutuksesta ei ole minkäänlaista epäilystä. Ja siksikin olen ollut ylpeä siitä, että Orton on muuttunut steriilistä sairaalympäristöstä viihtyisäksi taiteen täyttämäksi sairaalaksi – jopa omine veistospuistoineen.
Olemme kuitenkin Ortonilla toimineet aina taide edellä, ja täysin tietoisena valintana luottaneet siihen, että vaikutukset seuraavat perässä – kunhan pidämme taiteen laadusta, monipuolisuudesta ja vapaudesta kiinni. Galleristi Sirpa Vijasen saaman palautteen myötä tiedämme myös onnistuneemme. Enkä minä esimerkiksi mene kuraattorina taiteilijan luokse etsimään hänen tuotannostaan mitään erityistä hyvinvointiulottuvuutta. Me luotamme taiteilijaan. Taiteilijat ovat aina saaneet rakentaa omansanäköisen näyttelyn. Väliin se on ollut jopa sisällöllisesti aika rankkaa, kuten vaikka melko tuore Jyrki Riekin (s. 1976) näyttely. Tai sitten käsitteellisenä aika haastavaa, kuten vähän aikaa sitten Jyrki Siukosen (s. 1959) näyttely. Vaikeammatkaan aiheet eivät ole saaneet aikaiseksi mitään pahoinvointia – päinvastoin. Yleisöönkin voi luottaa ja yleisöäkin voi kouluttaa, kunhan pitää laadusta kiinni.
Olemme saaneet gallerialle myös julkista tukea, mutta emme siksi, että teemme hyvinvointityötä vaan siksi että tarjoamme taiteilijoille toisenlaisia yleisöitä, maksuttoman näyttelytilan ja esittelytilaa vuosittain ilmestyvässä vuosijulkaisussamme Galleria Orton esittää. Suuresta osasta taiteilijoita on tullut meidän kavereitamme, ja yhteydepito on jatkunut. Niin itse asiassa Annankin tapauksessa – hänelläkin oli galleriassa näyttely vuonna 2007.
Olen Annan kanssa samaa mieltä kaikesta siitä, mistä hän kirjoittaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että valtiovallan on syytä kunnioittaa perustuslain 16:n pykälän lupausta "taiteen vapauden turvaamisesta". OKM:n ei ole syytä ryhtyä harjoittamaan suhdanneherkkää taidepolitiikan ohjailua. Sama koskee Taideyliopistoa – ei sen tarvitse nöyristellä OKM:n edessä – eikä sitä avointa kirjettä Sanni Grahn-Laasoselta ole edes vielä tullut. 
Antakaamme STM:n tukea hyvinvointiprojekteja ja vaatikaamme OKM:n pysymään mieluummin taidepolitiikan sijaan taiteilijapolitiikassa – ollen siis lähinnä se elin, joka antaa taiteilijoille mahdollisuuksia toteuttaa heidän perustuslain mukaista taiteen vapauttaan. Kyllä taiteilijat osaavat vastuunsa kantaa. Minä tiedän sen ihan oikeasti, koska olen viettänyt heidän kanssaan aikaa ammatillisissa merkeissä parikymmentä vuotta. 

Tässä Annan ajatuksia aiheesta: 

Taidetta Kertuille

Sain viime syksynä yhteydenoton Taideyliopistosta. Nimeäni ja kuvaani toivottiin käyttöön pääomituskampanjaan, koska olen Kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija. Totesin, että jos siitä on Kuvataideakatemialle jotain hyötyä, niin toki. 

Alkuvuodesta saan usean pyynnön jälkeen Taideyliopistolta kampanjan materiaalin, jota en ole aiemmin nähnyt: ”Taidetta muistisairaille”, ”Taiteella syrjäytymistä vastaan” ja ”Taide edistää hyvinvointia”. Kiva. Otsikoihin ovat päässeet tutustumaan ainakin Helsingin Sanomien tilaajat lehden välissä tulleessa liitteessä. 

Sinällään viattoman oloinen hyvinvointipuhe syrjäytymistä vastaan muuttuu ongelmalliseksi, kun se nivoutetaan taiteen rahoitus- tai tukiperusteluihin. On myös ongelmallista luoda kuva, jossa taidekoulutus tähtää hoivatyöhön. Valitettavasti se on kohta lähellä todellisuutta. On tietenkin hyvä asia, jos muistisairaat saavat musiikista iloa, mutta on eri asia rahoittaa taidetta ja mahdollistaa se, että sairaskin saa sitä kokea kuin rahoittaa sairaalle tehtävää taidetta. 

Hyväksyttäessä taiteen olemassaolon perusteeksi syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus, luovutaan taiteen itseisarvosta rahoitusperusteena. Rahoitusretoriikassa hyvinvointia tuottava taide voittaa taiteen, joka on vain taidetta. Taiteen itseisarvo kun tarkoittaa sitä, että taiteella on arvo itsessään. Taiteen vapauden turvaaminen on kirjattu perustuslakiin. Tästä asiasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon ja hyvin, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi. 

Kirjoitan kampanjan yhteyspäällikölle ja kerron kampanjan sisällön olevan liian suurelta osin sitä, mitä vastaan olen kykyjeni mukaan yrittänyt eri paikoissa puhua. Kampanjamateriaalissa videoklippiin minulle kirjoitettu mainosrepliikki ”Taide tekee tulevaisuudesta paremman” on muuttunut sitaatikseni. Kerron, että väite on mainoskieltä, ei ajatteluani. Tiedustelen, olisiko minut mahdollista jättää kampanjasta pois, koska pidän taiteen välineellistämistä uhkana sen autonomialle. Poisjäänti ei enää onnistunut.

Hyvinvointihankkeet kukoistavat hallitusohjelmassa, OKM:n ja Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) sivuilla. 

Taikella on terveyden edistämisohjelma, jossa taide on osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Rahoitus hyvinvointiprojekteille tulisi kokonaisuudessaan tulla Sosiaali- ja terveysministeriöstä (STM), mutta valitettavasti se on suurelta osin OKM:n heiniä. Myös Suomen Akatemia rahoittaa miljoonahanketta, jossa selvitetään, miten taide ja taidekasvatus voivat lisätä tasa-arvoa ja hyvinvointia 2020-luvun Suomessa. Taideyliopisto on hankkeessa mukana ja kenties valinnut linjansa jo ennen tutkimuksen tuottamia lopputuloksia. 

Opastaessani opiskeluaikanani taidemuseossa, oli opastettavissa ryhmissä muiden muassa mielenterveyskuntoutujia, syrjäytyneitä, kehitysvammaisia, eläkeläisiä ja maahanmuuttajia. Heidän joukossaan oli tyhmiä, fiksuja, kiinnostuneita, liikuttuneita, tylsistyneitä, hiljaisia ja puheliaita. Yksilöllisyys on jännä piirre, joka säilyy, vaikka ryhmällä olisi yhteinen nimittäjä. Erilaiset ihmiset ovat katsoneet, kuunnelleet ja kokeneet taidetta jo kauan ennen hyvinvointiprojekteja, siitäkin huolimatta, ettei taidetta ole tuotettu nimetylle ryhmälle, koska tuolloin on ehkä tajuttu sen olevan sama kuin tuottaisi taidetta Kerttu-nimisille naisille. 

Se, että kynnystä madalletaan tai miten ikinä asia halutaan ilmaista, on hyvä asia. Se, että taidetta madalletaan, on huono asia. Tarkoitus ei ole vähätellä kaikkia hoitolaitoksissa tapahtuvia projekteja tai terapia-ammattilaisten työtä, vaan puolustaa taiteilijan työtä taiteilijana. Nykyisissä rahoituspaineissa ei eroteta taidepedagogiikkaa, -terapiaa, terveydenhoitoa eikä taiteen tekemistä toisistaan.

Taiken kohdeapurahahakemuksiin on tämän vuoden haussa lisätty kohta, jossa kysytään projektin yhteiskunnallista vaikuttavuutta sekä sitä kenelle hanke on suunnattu. Tätä kysytään taiteilijalta. Aika törkeää ja hävytöntä on tuolla tavoin nöyryyttää niitä, jotka kamppailevat vähistä rahoista ja tekevät työtään, johon eivät tällaiset kriteerit kuulu. Tuen kohteena on taide, ja se tarkoitti ennen vapaata taidetta. Yksityisillä säätiöillä on oikeus kysyä missä tahansa muodossa mitä haluavat, julkisen rahoituksen perusteiden tulisi olla toiset. Näin autonomia murenee, pikkuhiljaa, ja käytetty kieli on siinä isossa roolissa. 

Taiteella on oikeus olla turhaa, taiteella on merkitystä, vaikka sen näkisi vain harva. Sen merkitys aukeaa joskus hitaasti, tai se näkyy vaikutuksena muuhun taiteeseen. Taiteen tekemisessä voi myös epäonnistua ja parhaimmillaan epäonnistumisen voi myöhemmin kääntää oppimiseksi ja onnistumiseksi siinä tavoitteessa, jonka kukin taiteilija on itselleen asettanut.

  

Marraskuussa Frame lähetti kuvataiteilijoille meilin avoimesta hausta Venetsian biennaaliin. Ohjeet kuuluivat näin: ”Frame etsii projektiehdotuksia, jotka pureutuvat siihen, miten itsenäisyys muotoutuu eri riippuvuussuhteissa – luonnonvaroista, työvoimasta, kielestä ja uskonnosta kansainväliseen kaupankäyntiin ja juridiikkaan. Keskeistä on tunnistaa poissulkemisen logiikka, unohtaminen ja hiljentäminen, joka on ollut osa kansallisidentiteetin rakennusta.” 

Sinällään varmaan avointa avata valtaa, joka kuraattoreilla tällä hetkellä on. Silti mietityttää, mikseivät he tee teosta itse. Sisältö on saneltu valmiiksi, taiteilijan tehtäväksi jää suunnitella teos, johon sisällytetään tilatut viittaukset. Hakemuksia lukiessa voi sitten miettiä poissulkemisen logiikkaa. Taiteilijoilla ei välttämättä ole paljon vaihtoehtoja. Joko hyväksytään nämä markkinaehdot, jotka toimivat kysynnän ja tarjonnan lailla ja jossa vapaus on romanttinen jäänne. Tai jäädään ulkopuolelle. 

Anna Tuori 

Taidemaalari, Helsinki

Julkaistua 737 & Näyttelykuvia 1021: Pojat huppareissaan

Eilisessä Kirkko ja kapungissa (3/16) ilmestyi juttuni Kaisa Rautaheimon (s. ?) näyttelystä Pojat Suomen valokuvataiteen museossa (15.1.–27.3.): 

Pojat huppareissaan

Yhteiskunnallisella dokumenttivalokuvauksella on pitkät perinteet. Erilaisia marginaaleja ja niitä, joilla ei mene kovin hyvin, on kuvattu paljon. Ennen kuvattavat ihmiset olivat usein subjektin sijaan tyyppejä, osa ilmiötä.

Nykyään on toisin, ja vaikka kyseessä olisikin ilmiö, Kaisa Rautaheimon Pojat, joka kuvaa 20–30-vuotiaita nuoria miehiä, niitä joiden elämä on ”enemmän tai vähemmän vaiheessaan”, on tyyli muuttunut muotokuvamaisemmaksi. Katsojan on helpompi samastua. Pojat ovat kanssaihmisiämme eivätkä vain joitain toisia jossain siellä muualla. 
 

Ville, lauantaiaamu, Karjaa, joulukuu 2014.

Helsingissä elää nykyään noin 10 000 nuorta, joita on tapana kutsua ”pudokkaiksi”. Mainittakoon myös se, että Helsingissä on yksi koulupsykologi tuhatta oppilasta kohden, ja vielä se että nykyinen hallitus kurjistaa määrätietoisesti juuri koulutusta. Rautaheimon näyttelyssä ei siis ole kyse ulkopuolisista vaan meidän kaikkien sukulaisistamme tai ainakin tuttaviemme sukulaisista. Kyse on meistä kaikista ja yhteiskuntamme tulevaisuudesta. 
Outi Alanko-Kahiluoto kirjoitti jo kuusi vuotta sitten: ”On ennustettu, että tulevaisuudessa vain noin kolme prosenttia työpaikoista on sellaisia, ettei niissä tarvitse mitään koulutusta. Köyhyyden vähentäminen ja ylisukupolvisen syrjäytymiskierteen pysäyttäminen edellyttävät, että pystymme nostamaan mahdollisimman monen pudokkaan takaisin koulunpenkille tai saattamaan hänet vaihtoehtoiseen oppimisympäristöön, nuorten työpajalle tai oppisopimuskoulutukseen.” 
 

Ville, perjantai-iltapäivä, Kamppi, marraskuu 2014.

Etsivässä nuorisotyössä suuri ongelma on kuitenkin se, että etsiminen ei välttämättä ole helppoa. Etsittäviä ei aina löydy eikä aina tunnistetakaan. Osa apua tarvitsevista ei miellä mitään apua tarvitsevansa – osa ei välitä, ei halua edes tulla löydetyksi. Oireellista sekin. 

Rautaheimo ei kuvaa tilastoja. Hän kuvaa yksilöitä, jotka elävät uudenlaisessa välimaastossa. Heillä kaikilla on oma tarinansa, vaikka yhteisiä nimittäjiäkin on. Näitä tarinoita on näyttelyn yhteyteen kerännyt toimittaja Ann-Mari Huhtanen. Myöhemmin keväällä projektista on tulossa kirja. 

Vaikka näyttelyssä onkin 16 yksilöä, kuvaa eräs pojista hyvin epäilemättä yhtä yleistä tunnelmaa: ”Olis kiva herätä aamulla niin, että tietäisi mitä tekisi ja olis innostunut siitä. Haluisin että asiat muuttuis, mutten osaa tehdä mitään sen eteen, kun en oo varma mistään. On mulla visioita, mutta tuntuu, että ne pysyy pään sisällä. Sitä on vaan niin vitun aikaansaamaton.” 

Myös Rautaheimo kuvaa tunnelmaa: hänen kuvansa eivät ole yhdenmukaisia muotokuvia. Vaikka kuvista on riisuttu aikakauden ulkoiset merkit ja muut ihmiset, mukana on kontekstia, erilaisia tunnelmia, yötä ja päivää. 

Ongelma on tietenkin se, että nykyään kuvajournalismi – mitä tämäkin näyttely ihanteellisimmillaan olisi – tapahtuu usein lähinnä taiteen kontekstissa, koska lehdistössämme kuvajournalismi on miltei tapettu. Näin sanoman tavoittavuus on tuomittu jäämään heikommaksi. Veikkaan esimerkiksi, ettei esimerkiksi kovinkaan moni Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen tule näkemään tätä näyttelyä.

Julkaistua 736: Veistäjän luonto

Taidekeskus Salmelan tulevan kesänäyttelyn ohjelmajulkaisu on juuri ilmestynyt. En ole vielä sitä nähnyt, mutta tällaisen esittelyn kirjoitin joskus viime vuonna siihen Pirkko Nukarista (s. 1943):

Veistäjän luonto

Kuvanveistäjä Pirkko Nukari on vienyt klassista pronssiveistoa uusiin ulottuvuuksiin sekä muotokielen että myös patinoinnin suhteen. Hänen käsissään raskas metalliseos kokee vakuuttavasti sen kaikista ihmeellisimmän muodonmuutoksen, joka kuvanveistoa parhaimmillaan leimaa: aine muuttuu aineettomaksi, raskas ja staattinen saavat kuvanveistäjän maagisen kosketuksen kautta aineettomia ulottuvuuksia. Mukaan tulee sellaisia abstrakteja asioita kuin liike ja aika – toisinaan jopa luonnon pitkien syklien tuhatvuotinen aika

 

Pirkon käsi ja juuri Herttoniemen taidevalimolla valmistunut lintu vuonna 2012, jolloin vierailimme siellä yhdessä. 

Nukarin käsissä kyse on tavallaan vielä monimutkaisemmasta muodonmuutoksesta kuin abstraktin veistäjän käsissä. Hän tekee tuon maagisen kosketuksen figuratiivisen taiteen ja varsin konkreettisen luonnonkuvauksen kautta. Hänen teoksissaan saattaa liikkeen ja tasapainon tai sen järkkymisen lisäksi olla sellaisiakin ulottuvuuksia kuin kulloinkin luonnossa vallitseva lämpötila. Nukari osaa kuvata esimerkiksi kylmissään kyyhöttävän linnun niin, että katsojakin tuntee väristyksiä. Mutta hänen muovaamansa lintu oksalla ei ole koskaan pelkkä kuva linnusta, vaikka se onkin näköinen. Se on näköinen osittain sen takia, että Nukarilla on myös biologinen tausta – hän kävi aikoinaan kävi henkien taistelua biologian ja kuvanveiston välillä – ja sen takia, että Nukari tekee koko ajan luonnoksia havainnosta. Mutta teoksissa ei ole koskaan kyse sen paremmin luonnontieteellisestä havaintotaulusta kuin pelkästä näköiskuvastakaan.

 

Pirkon työkaluja.

Nukarin teoksissa on aina jotain enemmän: niissä on taiteilijan kädenjälki, taiteilijan tulkinta, joka useimmiten sijoittaa sen näennäisen pienen ja yksinkertaisen aiheen paljon laajempiin yhteyksiin. Kollega Inari Krohn on osuvasti todennut hänen työstään: ”Materiaali on tietyllä tavalla ylittynyt. Kysymyksessä on ilmaisu, joka vie perimmäisiin kysymyksiin, omaan osaamme luonnossa, ekologiseen tietoisuuteen.”

***

PS. Olen juuri tekemässä kattavaa kirjaa Pirkon tuotannosta. Palaan asiaan keväällä. Minun työkaluni ovat muuten osin arkistossa – siis Kuvataiteen keskusarkistossa. Ammatitautimme taitavat kuitenkin olla osin samanlaisia: veistäjän ja kirjoittajan ranteet joutuvat joskus koville.

Minun työkalujani.

Julkaistua 735 & Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 10: Helsingin yliopiston Piirustuslaitos on pelastettava

Laadin äsken nettiadressin. Tässä siihen linkki:

Helsingin yliopiston vuonna 1707 perustettu Piirustulaitos on nyt leikkurin alla. Ja vähän niin kuin huomaamatta, niin kuin nykyään liian usein on tapana. 
Rakkaat taiteenystävät, pyydän, että jaatte tätä somessa niin paljon kuin ikinä jaksatte ja pystytte. Johonkin tämä SSS:n kulttuurin leikkuriraja on vedettävä! Nyt on taas sen paikka.
Ja jos haluatte lähestyä suoraan päätöksen tehnyttä yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen johtajaa, professori Matti Sintosta, tässä hänen sähköpostinsa: matti.sintonen (at) helsinki.fi. Pankaa pommittaen, jos siltä tuntuu. Tai siis: pankaa kunnolla pommittaen!
Ja vielä yksi pyyntö: nettiadressissa on myös kommentiosasto. Kirjoittaakaa siihen kokemuksia ja muistikuvia, niin asiaa ymmärtämättömätkin ymmärtävät paremmin. 
Lupaan toimittaa adressin Sintoselle noin kuukauden kuluttua. 
Tällainen kuva on muuten liikkunut Facebookissa:

Tässä itse adressin teksti, yritin olla mahdollisimman hillitty ja loukkamatta ketään:

Helsingin yliopiston Piirustuslaitos on pelastettava

Helsingin yliopiston nettisarjassa ’375 humanistia’ esiteltiin viime vuonna ylpeänä Helsingin yliopiston Piirustuslaitosta: ”Helsingin yliopiston Piirustuslaitos on Suomen vanhin taideopetusta antanut julkinen oppilaitos. Piirustuslaitos on osa humanistista tiedekuntaa ja on kulkenut yliopiston mukana vuodesta 1707 lähtien. Useat suomalaisen taiteen merkkihenkilöt ovat joko opiskelleet tai opettaneet Piirustuslaitoksella. Tähän esittelyyn olemme valinneet heistä kolme edustamaan Piirustuslaitosta: Magnus von Wrightin, Eero Järnefeltin ja Albert Edelfeltin.”

Nyt kun tänä vuonna vierailemme Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen sivuilla, voimme lukea vain lakonisen lauseen: ”HUOM. Piirustuslaitos ei ole auki opiskelijoille kevätlukukaudella 2016.”

Päätöksestä on turha syyttää yliopistoa – nykyhallituksemme leikkaukset ja niiden mukanaan tuomat YT-neuvottelut ovat se varsinainen syyllinen – mutta päätöksen laitoksen väliaikaisesta sulkemisesta teki kuitenkin yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen johtaja, professori Matti Sintonen.

Tämä kertoo kiistämätöntä kieltään siitä, että leikkauksiin varautuva yliopisto viestii tällaisilla ennakoivilla päätöksillään epäsuorasti jo sen, kuka saa ensimmäisenä lähteä.

Piirustuslaitos ei varmaankaan ole osa yliopiston keskeistoimintoja, ja sen lopettaminen kokonaan on siis realistinen ja todennäköinen uhkakuva, kun leikkaukset saadaan varsinaisesti käyntiin.

Laitoksen merkitys on kuitenkin ollut suuri, joskin vaikeasti mitattava. Piirtämisen ja kolmiulotteisen hahmottamisen kyky on kaikilla aloilla merkittävä – oli sitten kyse matematiikasta, biologiasta, arkeologiasta, filosofiasta tai taidehistoriasta. Tämä koskee tekniikan lisäksi myös luovuutta,  ja sen monenlaisia sovelluksia eri aloilla.

Tuoreena esimerkkinä vaikkapa sarjakuvapiirtäjiemme eturiviin kuuluva Ville Ranta, joka kirjallisuusopintojensa lisäksi oli aktiivinen laitoksen opiskelija. Piirustuslaitos oli itse asiassa hänen ainoa kuvataideoppilaitoksensa. Ilman tätä laitosta emme ehkä tuntisi Rantaa juuri sellaisena mestarina kuin hän nykyään on.

Laitoksen viimeinen piirustusmestari Jan Neva oli täynnä suunnitelmia ja uusia ideoita. Määräaikaisuus kuitenkin katkaistiin tylysti. Samoin kävi uudesta alumniopetuksesta vastanneelle Hannele Kumpulaiselle, jonka kursseista oltiin varsin innostuneita.

Me allekirjoittaneet olemme huolissamme tehokkuusajattelun myötä turhaksi koettujen mutta ihmisen henkisen kehityksen kannalta tärkeiden, vaikkakin vaikeasti kvantitaviisilla menetelmillä mitattavien asioiden systemaattisesta alasajosta. Niiden merkitys elämän mielekkyydelle on suurempi kuin kukaan hallituksen jäsen tai kansanedustaja osaa kuvitellakaan.

Siksi vaadimmekin, että Piirustuslaitos on pelastettava. Sen tulevaisuus on taattava jollain erityismenettelyllä. Ei se turhaan ole ollut toiminnassa vuodesta 1707. Se on Suomen vanhin taideopetusta antanut oppilaitos. Se on myös Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineen ja laitoksen vanhin osa. Perinteillä on kaikkien hallituspuolueidenkin mielestä varsin velvoittava osa kulttuurissamme. Toimikaamme sen mukaan.

R.I.P. Ystäväni Erkki

Taiteen monittelija Erkki Pirtola (1950–2016) kuoli eilen sairauskohtaukseen. Viimeksi olin hänen kanssaan tekemisissä, kun laitoin joulukuiseen taiteen kaltaiseen näyttelyyni esille vanhan valokuvani vuodelta 2010 hänestä pukeutumassa Berndt Arellin näköiseksi mieheksi, kun Kiasmaan etsittiin uutta johtajaa:

Soitin hänelle ja sanoin, että en soittanut kysyäkseni lupaa vaan ainoastaan ilmoittaakseni asian ("niin sinäkin olisit tehnyt"), ja hän vain nauroi.

***

Viime vuonna esiinnyimme kerran samassa seminaarissa:

Erkki turinoi seminaarissa. Yleensä hän improvisoi ja tässä vieläkin enemmän: Kuvaohjelmaa ei nimittäin saatu oikein toimimaan, mutta ei se Erkille mikään varsinainen ongelma ollut. Puhetta häneltä aina piisasi.

Vuonna 2012 järjestin Erkille ja hänen taiteilijapojalleen Pilvarille Pirtolalle (s. 1978) yhteisen näyttelyn Galleria Ortoniin. Alla silloinen taiteilijaesittelyni gallerian verkkosivuilta. Ei se nyt jälkikäteen luettuna kovin hääppöinen ole, mutta olen tosi iloinen siitä, että sain Erkin pitkästä aikaa esittämään omiakin duunejaan.

Isä, poika ja lampun henki

Taiteilijan ammatti on usein periytyvä. Tätä on turha mystifioida geeniperimällä: kyse voi olla yksinkertaisesti siitä, että taide on taiteilijaperheessä luonteva kasvualusta – ei jotain outoa, jota jotkut erityiset henkilöt muualla tekevät.
Elämäntavoillakin on usein taipumus periytyä, ehkä jonkinlaisen mallioppimisen kautta. Tuskin on siis niinkään ihmeellinen sattuma, että suomalaisen taiteen ikianarkistin ja oman tiensä kulkijan, monipuolisen Erkki Pirtolan (s. 1950) pojasta Pilvari Pirtolasta (s. 1978) tuli myöskin varsin monipuolinen tekijä taiteemme kentille.

Erkki Pirtola on tullut tunnetuksi sekä kuvataiteilijana että kriitikkona ja myös taide-elämämme ahkerana dokumentoijana. Hän ei ole juurikaan viihtynyt establishmentin taidekekkereissä vaan on tutkinut ennen kaikkea marginaalia: hän on muun muassa yksi niistä keskeisistä tekijöistä, jotka ovat tehneet tunnetuksi suomalaista kansanomaista luovuutta, ns. ITE-taidetta. Pirtola on myös tottunut toimimaan toisin kuin yksilöllistä luovuutta ja jopa neromyyttiä korostava taide-elämä – hän on toiminut erilaisissa yhteisöissä ja taiteilijaryhmissä, kuten legendaarinen Ö-ryhmä, joka piti ensimmäisen näyttelynsä Lepakossa vuonna 1979. Pirtola on myös on kuratoinut runsaasti näyttelyitä ja opettanut nuoria, muun muassa omassa ”liikkuvassa taidekoulussaan”.

Erkki avajaisissa vuonna 2012.

Koko uransa ajan Pirtola on myös tehnyt kuvaa, mutta ei hän ole juurikaan piitannut omasta uranhoidostaan. Vaikka hän onkin jo varsinainen legenda, ei hänen omia teoksiaan ole kovinkaan usein nähty yksityisnäyttelyissä. Niinpä Galleria Ortonin näyttely onkin todellisuudessa aika harvinaista herkkua.

Kolme sukupolvea Pirtoloita avajaisssa.

Pilvari Pirtola on puolestaan valmistunut Kuvataideakatemiasta, mutta ei hänestäkään kovin akateemista taiteilijaa tullut. Hänellä on selvästikin samanlainen voimakas lampun henki kuin isällään. Voimaa ja energiaa on paljon ja tavattoman moneen suuntaan. Pirtola on tunnettu piirtämisen ja maalaamisen lisäksi videoiden ja kokeellisten filmien tekijänä – yksittäisiä nimekkeitä on lyhyestä urasta huolimatta jo parisataa. Hän tekee myös musiikkia, sekä omia kokeellisia nauhojaan että useammankin bändin jäsenenä. Pirtola on idearikas kierrättäjä, ja niinpä siirtolavalta löytynyt mekaaninen laite saattaa löytää itsensä nopeasti osana taideteosta. Myös maalauksen tai monotypian taustana voi toimia yhtä lailla satunnainen kierrätysmateriaali. Isänsä tavoin nuorempi Pirtola on myös aktiivinen aikansa kommentoija ja valppaasti taidemaailmaa seuraava keskustelija.
Isän ja pojan tyylistä ei välttämättä tarvitse etsiä yhtäläisyyksiä, mutta ainakin heidän häkellyttävä energiansa ja monipuolisuutensa on yksi yhdistävä tekijä – sekä säännöistä piittaamattomuus, joka on aina ollut keskeinen hyvän taiteilijan tunnusmerkki.

***

Tärkein aikani Erkin kanssa oli kuitenkin vuodet 1998–2005, jolloin toimin Taiteen päättoimittajana. Erkki oli vakioavustajani, ja hän piti pitkään – en nyt muista tarkkaan vuosia – omaa vakiopalstaakin, jossa annoin hänelle täysin vapaat kädet kirjoittaa mistä haluaa.

Mitä olisi edesmenneiden muistelu ilman iloa ja kaskuja? Kun aloitin lehdessä, päätin tiukasti – ja varmaan vähän naiivistikin – etten julkaise lehdessä yhtäkään lausetta, jota en itse ymmärrä. Loputa jouduin tekemään yhden ainoan poikkeuksen, ja se oli juuri Erkki. Hänen tekstiensä editoiminen oli väliin aivan helvetillistä – varsinkin jos paino jo odotti. Hän kirjoitti toisinaan lauseita, joista en saanut tolkkua lainkaan. Väliin soitin hänelle, ja selityksetkin saattoivat olla käsittämättömiä. Luotin kuitenkin hänen asenteeseensa, nostin kädet pystyyn ja lopulta päätin, että editoin käsittämättömätkin lauseet vain niin, että korjasin vain selkeät kirjoitusvirheet – mikä ei sekään aina ollut ihan yksinkertaista, koska hän oli kekseliäs kielenkäyttäjä ja saattoi keksiä vain itselleen ominaisia uudissanoja – ja tarkastin vain että sijamuodot olivat loogisia ja verbit paikallaan, tajusin hänen ajatuksensa tai en.

Hyvä kirjoittaja hän kuitenkin oli.

Erkki oli mies, jota aidosti rakastin. Otan nyt hänen kunniakseen Jallun ja röökin parvekkeella ja kaipaan häntä jo paljon. Sit meen uneen.

PS aamulla. Muistin ennen nukahtamista toisenkin kaskun. Nuorempi väki ei ehkä muista, että ennen vanhaan jopa Ilta-Sanomilla oli kulttuuritoimitus – ja hyvä sellainen (muun muassa Matti Rinne, Katri Wanner ja Hannu Marttila). Erkkikin oli IS:n taidekirjoittaja: hän kirjoitti taidejuttuja ja kritiikkejä pitkään – en taas muista tarkkoja vuosia – ja teki varmaan jotain sellaista, jota kukaan kirjoittavista taiteilijoistamme ei ole tehnyt: hän kirjoitti kerran kritiikin omasta näyttelystään.
Kun olin Kustannus Oy Taiteessa, meillä oli tarkoitus julkaista Erkin kootut IS-jutut yksissä kansissa, mutta projekti jotenkin hyytyi – Erkillä oli silloin koko ajan meno päällä. Häntä oli vaikea pysäyttää, koska aina oli jotain uutta tiedossa. 
Mutta tiedoksi siis kaikille: sellainen mappi on olemassa – olen nähnyt ja lukenut sen. Tässä siis yksi vielä totetutettavissa oleva projekti. 

Erkki Pirtola, Kyynelmä, 2010.

Uutta leikkauspolitiikkaa?

Olen varsin tietoinen siitä, että varsinkin ns. artisaanileivät ovat epätasalaatuisia – eiväthän ne muuten käsityötä olisikaan. Joissain leivissä on esimerkiksi melko isojakin reikiä sisällä – enkä tarkoita reikäleipiä. Samoin reikä kuuluu joihinkin juustoihinkin – esimerkiksi Emmentaliin. 
Tänä aamuna meinasin kuitenkin kuolla nauruun, kun leikkasin sen aamiaisleipäviipaleeni:
 

  
Onneksi en käytä leipäni päällä mitään levitettä. Varsinkin nyt se olisi ollut miltei mahdotonta. Juustolla ja paprikalla oli helppo silloittaa nämä reiät. Tämän leivän nimi oli muuten Fazerin hapanjuureen leivottu Ruvido – uusi tuttavuus minulle. Maistui ihan hyvältä, mutta sen onnistui naurattaa minua vielä uudestaankin, kun juustonpalani oli niin pieni, että tuon ison reiän silloittanut viipale tipahti haukatessani sen läpi lautaselle. 
Hyväntuulista huomenta päivän tärkeimmän aterian jälkeen.

Julkaistua 734: Korkean profiilin kuolema?

Eilen tuli ulos kevätkauden ensimmäinen Yle Radio1:n Kultakuumeen kolumnini:

Korkean profiilin kuolema?

Rockmaailma on menettänyt lähiaikoina useita tähtiä. Ensin lähti joulukuun lopulla MotörheadinLemmy Kilmister (1945–2015), sitten 10.1. David Bowie (1947–2016), sitten 17.1. Mott the Hoople -yhtyeen Dale Griffin (1948–2016) ja seuraavana päivänä vielä The Eaglesin Glenn Frey (1948–2016). 

Rakastan sanoja ja ilmaisuja, ja aina kun opin uuden riemuitsen siitä myös lähiympäristöäni sillä hauskuuttaen tai visailumielessä rasittaenkin. Viimeaikaisia lemmikkejäni ovat olleet ’herutuskuva’, ’nyhtökaura’ ja ’kevytperuna’. Eilen opin taas uuden ilmaisun, kun lueskelin The Guardiania: luettelemani kuolemantapaukset ovat kuulemma ’korkean profiilin kuolemia’. Tosin jutun kirjoittaja, musiikkikriitikko ja itsekin muusikko Everett True ei ollut aivan varma siitä, että kuluuko Dale Griffin joukkoon. Hajosihan Mott the Hoople jo vuonna 1974. 

Mott the Hooplen hitti All the Young Dudes on muuten Bowien sävellys.

Vuoden takainen Chralie Hebdo -terrori-isku opetti sekin minulle uuden ilmaisun. Kun monet ihmiset vaihtoivat Facebook-profiilikuvaansa trikolorin, osa kanssaihmisistä veti herneen nenään. Tuolloin opin ilmaisun ’väärin surtu’. Yksi syistä oli se, että Beirutissa tapahtui samaan aikaan verinen terrori-isku, mutta vain harva ryhtyi käyttämään Libanonin lippua surunsa ilmaisuna. Trikolorinkäyttöä pidettiin tekopyhänä tai sitten jälkikolonialistisen eurosentrisyyden ilmentymänä. 

Sosiaalinen media on tuonut mukanaan outoa riehaantumista. True kiinnitti huomiota siihen, että Bowien kuolema herätti jättimäisen Facebook-huomion – jopa niin, että jotkut alkoivat pitää sitä falskina ja ylimitoitettuna. Liiallinen Bowien videoiden jakaminen ja niiden sentimentaalinen kommentoiminen oli siis ”väärää suremista”. Samalla True kuitenkin huomasi, että monet kommentoijat olivat vahingoniloisia siitä, että Glenn Frey otti ja kuoli. Hänen mukaansa kyse oli useissa tapauksissa samoista ihmisistä: ne ihmiset, jotka loukkaantuivat Bowien kuoleman johdosta kirjoittamiensa kommenttien saamista tekopyhyysmoitteista, saattoivat osallistua monin tavoin Freyn pilkkaamiseen. 

True itse ei ollut The Eagles -fani, mutta hän huomautti juttunsa lopuksi, että ”Frey oli muusikko ja lauluntekijä, jonka laulut toivat mielihyvää, toivoa, unelmia ja lohdutusta miljoonille. Aivan samoin kuin Lemmyn ja Bowien ja monen muun muusikon laulut ovat tehneet. Et ehkä pitänyt niistä lauluista mutta voisit ainakin osoittaa hänen surevia fanejaan kohtaan samaa kunnioitusta, jota itse olet vaatinut osaksesi.” 

Tunnereaktiot ovat usein nopeita ja irrationaalisia. Some-maailmassa tämä korostuu erityisesti. Varsinkin jos olet lievässä jurrissa ja kirjoitat yöllä. 

Monet ovat huolissaan siitä, että somessa on niin paljon vihapuhetta – ja syystä. Usein vihapuhe liittyy poliittisiin asioihin, viime aikoina erityisesti maahaanmuuttoon ja turvapaikanhakijoihin tai sitten hallituksemme harjoittamaan kurjistuspolitiikkaan. Olen täysin vakuuttunut siitä, että jos suomalaisen politiikan eliitin keskuudessa tapahtuisi edellä mainitsemani ”korkean profiilin kuolema” – jos vaikka Timo Soini kuolisi, some täyttyisi mitä oudoimmista ja varmaan osin hyvin vastenmielisistäkin kommenteista. Samalla kuitenkin tajuan välittömästi, että syyllistyin itsekin juuri etikettivirheeseen: ei Soinin mahdollisella kuolemalla ole varmaankaan edes korrektia spekuloida kolumnissa. 

 

Yhteisöllinen suru on ymmärrettävä asia ja varmaan osin terapeuttinenkin. Nuoruuden rockidolin kuolema on hyvin henkilökohtainen asia, jonka voi jakaa samanhenkisten kanssa. Viimeisen kuukauden aikana kuolleet rocktähdet eivät merkinneet minulle musiikillisesti kovinkaan paljoa, enkä ole kokenut erityisiä surun tunteita, mutta mutta muistan vieläkin sen voimakkaan surun, kun yksi ensimmäisistä nuoruuteni rockidoleista, Lou Reed (1942–2013) kuoli kolmisen vuotta sitten. Silloin ajauduin myös miettimään tuon surun syitä – sekä sen mahdollisia yhteisöllisiä ulottuvuuksia. Rakastuin Lou Reediin noin 13-vuotiaana, ja myöhemmin olen ajatellut, että juuri noihin aikoihin minusta alkoi tulla nykyään tuntemani minä. Mitä yhteisöllisyyteen tulee, on jaettu suru varmaan myös jaettua tietoisuutta ajan väistämättömästä kulusta ja omasta tulevasta kuolemasta sekä niihin liittyvistä samanhenkisistä merkityksistä. Filosofi Martin Heideggerin mukaan ”ihmisen oleminen on olemista kuolemaa kohti”. Rajallisuus antaa elämälle sen merkityksen. Ja eikö taiteilija – vaikkapa rockmuusikko ­– ole juuri se henkilö, jonka ainakin yksi tehtävistä on juuri antaa näitä merkityksiä? 

Lou Reed: It's a Perfect Day.

Olin ensin vihainen Truen käyttämästä ilmaisusta ”korkean profiiliin kuolema”. Ajattelin sen viittaavan vain pinnallisesti ja epädemokraattisesti kuuluisuuteen. Mutta jos ajattelemmekin kuolemaa elämän merkityksellistäjänä, saa se aivan toisen kaiun. Ainakin tässä suhteessa esimerkiksi Reedin kuolema oli minulle korkean profiilin kuolema.

Freelancerin arkea: Avoin kirje Helsingin yliopiston tutkijakollegiumille

Tulin taas vihaiseksi, ja tällainen lähti tänään yliopistolle:

Avoin kirje Helsingin yliopiston tutkijakollegiumille

Kutsuitte minut osallistumaan yhtenä keskustelijana kiinnostavaan keskustelusarjaan ’10 teesiä kielestä’. Osuuteni olisi ollut teemassa ’Kieli ja taide’ – asia, joka kiinnostaa minua syvästi, jo pelkästään ammattini, taiteesta kirjoittamisen takia.

Esitin kuitenkin sen kysymyksen, jonka nykyään joudun aina etukäteen esittämään – aiemmin sitä ei useinkaan tarvinnut esittää, koska edes vähintäänkin se rupuinen satanen (miinus verot) oli melko taatusti luvassa: ”Näin kurjistuvana freelancerina joudun kysymään myös, että mites on sen mahdollisen liksan laita?” Vastaus oli ikään kuin humoristinen: ”Ei meillä kurjistuvana yliopistona ole varaa maksaa näistä esiintymisistä.” 

Lupasin miettiä asiaa, mutta sanoin kuitenkin, että tein jo viime vuonna päätöksen, että teen jatkossa ilmaistyötä vain taiteilijaystävilleni silloin, kun heillä ei ole varaa tai sitten kun heillä on sattumalta työhön tarvittavaa apurahoitusta, tai minua aatteellisesti lähellä oleville kansalaisjärjestöille.

Aihe oli kuitenkin sydäntäni lähellä ja totesin, että ”olenhan minäkin toisaalta Helsingin yliopiston dropout – sen verran aatteellista syytä hätäpäissäni keksin. Halusin siis miettiä asiaa kuitenkin tosissani, koska kyse oli sentään alma materistani sekä minua kiinnostavasta aiheesta. 

Alma materini.

Yöllinen pohdintani tuotti lopulta kielteisen tuloksen. Muistin muun muassa sen, miten vähän aikaa sitten siteerasin erästä Elina Grundströmin mainiota kolumnia: ”Arendt käsittelee kirjassaan juuri sitä, miten totalitarismi pääsee kehittymään, kun ihmiset kuvittelevat pienet yksittäiset muutokset osaksi arkielämää.” 

Itse olen joulukuussa kirjoittanut samaan lähteeseen vedoten: ”Filosofi Hannah Arendt totesi kirjassaan Totalitarismin synty (1951, suom. 2013), että totalitarismin kehittyessä ihmiset alkavat huomaamattaan pitää epänormaaleja asioita normaaleina. Niiden mahdollista vääryyttä ei lopulta edes osata ihmetellä.” 

Nyt kun Sipilän hallitus kurjistaa määrätietoisesti henkistä maailmaamme, on siitä tehtävä loppu – vaikka se vaatisi uhrauksiakin. Koen hallituksen rakentavan parhaillaan markkinafundamentalismin nimeen vannovaa totalitaristista Suomea. En halua olla mukana näissä kapitalismille tyypillisissä vaihtoehdottomissa talkoissa olemalla ainoastaan pienenevään tiliin ja tulevaan olemattomaan eläkkeeseen tyytyvä alamainen. 

Kotisivujensa mukaan ”Helsingin yliopiston tutkijakollegium on humanistis-yhteiskuntatieteelliseen huippututkimukseen keskittynyt itsenäinen yksikkö Helsingin yliopistossa.” Huippututkimus ilman oikeaa budjettia ei voi olla uskottavaa huippututkimusta. Minun on sitä paitsi vaikea uskoa, että esimerkiksi se satanen/keikka, jota usein joudun pitämään miniminäni, voisi mitenkään olla se varsinainen kamelin selän katkaisija. Minulle se on kuitenkin oleellinen summa esimerkiksi joka kuukautista vuokraani ajatellen. 

Aion siis pitää kiinni kielteisestä vastauksestani, vaikka se kirpaiseekin. Samalla suosittelen, että kolleganikin tulisivat jatkossa enemmän ajattelemaan ja toimimaan samalla tavalla, vaikka sillä on hintansa. 

Pannaan tämä maa useammallakin tavalla kiinni, jotta SSS tajuaisi oikeasti sen, missä mennään. Vetoan jälleen Arendtiin: Jos me tämän maan henkisestä kasvusta omalta osaltamme vastaavat humanistisen koulutuksen (olen edes hum.kand.) saaneet ihmiset totumme tekemään jatkuvasti ilmaista työtä ja jos työtilaisuuksiemme tarjoajat tottuvat tarjoamaan ilmaiskeikkoja ikään kuin normaalikäytäntönä, olemme syvenevällä matkalla kohti markkinatalousajattelun totalitarismia. 

Leningrad 1942.

Voisin kuvitella esimerkiksi pitäväni Leningradin piirityksen aikana ilmaisluentoja taiteesta pitääkseni viimeisen iltanuotion tunnelmaa vähän mielekkäämpänä, mutta me emme elä piiritetyssä Leningradissa. Elämme rikkaassa Suomessa, missä rikkaat vain rikastuvat ja missä oikeistohallitus tekee viikosta toiseen päätöksiä, jotka pelkästään heikentävät kaltaisteni ihmisten asemaa. 

Tämä kehitys on pysäytettävä. Se ei ole pysäytettävissä mukautumalla nöyrästi. Nämä pienet huomaamattomat muutokset eivät saa muodostua osaksi alamaista ja tahdotonta arkielämäämme. Ne on tuotava julki, jotta ne huomattaisiin. Siksi annan kielteisen vastauksen. Siksi myös jaan tämän tekstin.

Otso Kantokorpi 

Kirjoittaja on freelancekriitikko, jonka hallitus 1.1.2016 alkaen määritteli vasten hänen tahtoaan yrittäjäksi ja joka on tällaisilla työtarjouksilla tuomittu olemaan pelkästään epäonnistunut yrittäjä – pahimmillaan vielä saaden ahneen leiman, kun yrittää haluta edes sitä hemmetin satasta eli potentiaalista vaatimatonta mutta omasta mielestään ansaitsemaansa palkkiota. 

PS. 22.1. Kiitos tuesta. Kommentteja on tullut tänne, sähköpostiin ja puhelinsoittoina, myös kadulla tuttavilta. Blogini on ladattu kuluneen kahden päivän aikana 4 505 kertaa (viime vuoden keskiarvo  oli 338/vuorokausi). Uusi Suomi teki asiasta eilen uutisen (Fb-jakoja 1,3 K!), kirjallisuudentutkija Tytti Rantanen teki asiasta hienon blogikirjoituksen, samoin Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden senioritutkija Miia Halme Tuomisaari, jota Usari myös siteerasi. Facebookissa se levisi myös rajusti, mutta sitähän ei voi enää seurata, kun Face hävitti itsensä Google-hausta. Ainakin kollegani Paula Holmilan seinällä käytiin keskustelua.
Olisikohan tässä pienen joukkoliikkeen paikka? 
Yksi paikka, missä se on juuri syntymässä, on seuraava ilmaiskeikkani, jonka hoidan ilolla ja joka edustaa sydäntäni lähellä olevaa aatteellista joukkovoimatyötä. Tässä mainos:

Mukana on paljon jengiä. Ainakin nää: 
Kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto 
Taidekriitikko Otso Kantokorpi 
Näyttelijäliiton juristi Elina Kuusikko 
Journalistiliiton juristi Jussi Salokangas (tai Petri Savolainen)
Muusikkojen liiton freeasiamies Sami Kuoppamäki 
ukko.fi -laskutuspalvelun Olli Kopakkala 
Freelancer-toimittaja Marja Kangasvaara 
Näyttelijä Mona Kortelampi 
Muusikko Sanna Tuhkunen 
Taiteilija Minna Esantytär