Virossa 182: Musiikkielämää Saarenmaalla ja Muhussa

Eilen kävin konsertissa, ja tänään oli konsertin vuoro. Matkasimme naapurisaareen Muhun Hellamaalle ja sen ortodoksiseen kirkkoon, jossa esiintyi Hanti-Mansiasta kotoisin oleva ja siellä Ljantorissa vaikuttava Vera Kondratjeva.
Hellamaan kirkko on vuodelta 1866 – arkkitehdista ei ole tietoa, mutta aika tavallisen näköinen se on, ja enemmän jopa virolaisen luterilaisen kirkon näköinen:

 

Mutta Kondtrajeva oli varsinainen näky. Pienikokoinen nainen oli totaalisen hurmaava ja myönteinen ja otti yleisönsä hienosti:

Hän on vieraillut useampaankin otteeseen Suomessa. Hän lauloi sekä keräämiään hengellisiä lauluja venäjäksi että Hanti-Mansian lauluja. Mukaan liittyivät myös legendaarinen virolainen jazzfonisti Villiu Veski ja färsaarelainen musiikin monitoimimies Kristian Blak:

Aivan mainio pikkukonsertti. Kondratjevan pääesiintyminen on myöhemmin Juu Jääb -festivaaleilla, ja tämä oli vain esimakua. Harmi, että palaan huomenna Suomeen. Olisin voinut käydä kuuntelemassa Jukka Eskola Soul Trioakin.

Virossa 181: Vanhauskoista meininkiä Pöiden Tornimäellä

Tulen juuri konsertista, joka pidettiin Tornimäen ortodoksisessa kirkossa – Tornimäe Neitsi Maarja Kaitsmise kirik (1873). Arkkitehti on riikalainen G. Schell, mutta kyseessä taitaa olla aikansa tyyppiprojekti. 
On aika häkellyttävää, että pikkuruisessa kylässä (as. 69) on varsin mahtipontinen ortodoksikirkko:

Konsertissa esiintyivät Sergi Matsnev ja Lidija Gavrjušina, molemmat sekä saarnaajia että tutkijoita ja perinteen kerääjiä. Tästä linkistä viroksi lisäinfoa. Kyseessä oli lähinnä arkaaista hengellistä laulua eri puolilta Itä-Eurooppaa – Peipsijärveltä – tunnettua Viron vanhauskoisten seutua – aina Siperian Kurganiin.

Ja tältä se kuulosti – puolitoista tuntia:

Itse asiassa se kuulosti varsin hyvältä. Meditatiivista ja varsinkin Gavrjušinan toimesta aika raakaa ja suoraa laulua. 
Siis varsin onnistunut konsertti oudossa paikassa ja vähän yllättäen.
Lomalla on aika hauskaa.

Virossa 180: Erään proletaarirunoilijan muistoksi

Naapurikylässäni on tien vieressä muistolaatta, jossa on harvinainen ilmaisu: 'proletaarinen runoilija'. Kyseessä on Vassili Mölder (1878–1943):

Mölder oli vallankumouksellinen, joka vietti vuodet 1924–32 vankilassa. Sittemmin hän lähti Neuvostoliittoon, missä kuoli. Tarkemmista olosuhteista ei ole tietoa. Hän julkaisi yhden runokokoelman, Sõnajalad (1910). 

Ajattelin joutessani kääntää yhden hänen runoistaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Sanakirjakin loppui kesken. Ja sitten myös savukampela, perunaterriini ja kantarellikastike alkoivat kutsua. 

Tässä kuitenkin yhden runon kaksi ensimmäistä säkeistöä suorasanaisesti – kolme jäi kääntämättä.

Autuaat ovat…

Autuaat ovat kaikki hengestä vaivaiset,  

joilla ei ole mitään, 

jotka täällä siitä huolimatta kukkuroittain 

luovat rikkautta – toisille!

Autuaat ovat kaikki rauhan vaatijat,

jotka eivät halua mitään, 

sillä heillä on muutenkin tarpeeksi 

kaikkea elonlaatua.

...

Kepeät mullat kuitenkin Vassilille. 

Virossa 179 & Arkkitehtuuria 58: Saarenmaan neuvostoaikaiset bussipysäkit, osa 4: Valjalan kunta

Valjalan kunnassa (as. 1324) on yksi pikkukauppala ('alevik'), hallintokeskus Valjala (as. 479), ja 32 kylää. Mainittakoon, että Viron ensimmäinen kolhoosi – Viktor Kingiseppille (1888–1922) nimetty kolhoosi – perustettin Saklan kylään (as. 88) vuonna 1947.
Neukkuaikaisia bussiputkia Valjalasta löytyi neljä. Kallemäen (as. 39) putka oli jo tuttua tyyppiä:

Siellä nuoriso oli käyttänyt liitua, ja munakin oli oikein kirjoitettu:

Naisen nännit on muuten tehty hintalapuista, mitä pidän tällaisessa

katutaiteessa (tai tietaiteessa) aika innovatiivisena.

Aristen kylän (as. 17) putkan on pakko olla neukkuaikainen, mutta virallista suunnittelua se ei voi olla. Paikallinen amatööritimpuri on varmaankin ollut asialla:

Tämä on varmaan Saarenmaan hurjin bussiputka. Veikkaanpa, että kyläläisiä alkaa jossain vaiheessa piakkoinkin hävettää ja että putka saa huutia – niin sympaattinen kuin se omalla karulla tavallaan onkin.
Männikun (as. 7) putka on taas sitä tylsintä tyyppiä:

Kogulan (as. 8) sympaattinen putka ei ole Aristen tavoin tyyppiarkkitehtuuria, mutta varmaankin neukkuaikainen:

Toisinaan putkat toimivat myös postinjakelupaikkoina niin kuin Kogulassa:

Julkaistua 779 & Virossa 178: Bussipysäkit pysyvät paikoillaan, toisin kuin linnut

Terveisiä edelleen Saarenmaalta. Viime viikon torstaina piipahdin päiväseltään Helsingissä – muun muassa lukemassa tuoreimman Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, joka tuli samana päivänä ulos. Joku voisi ajatella, että bussipysäkkien bongailu Viron maaseudulla on maailman idioottimaisinta puuhaa, mutta kyllä Sipiläkin olisi tyytyväinen, kun tällaisen touhun voi muuttaa osaksi taloudellista loikkaa. Ylen sinänsä vaatimattomalla palkkiolla ostan verojen jälkeen Saarenmaan hinnoilla yhdellä kolumnilla 20 kiloa savustettua kampelaa ja 12 litraa Grand Noir Sauvingnon Blancia ja vielä maukkaat perunatkin kuhunkin annokseen. Toisaalta Soini ajattelisi, että näin sitä verorahoilla tuetaan joutavanpäiväistä haahuilua ympäri Saarenmaata. Ihan sama. Tässä tämä:

Bussipysäkit pysyvät paikoillaan, toisin kuin linnut

Olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa Viron Saarenmaalla. Yritän pitää lomaa ja päätin olla tekemättä yhtään mitään. Eräs kollegani tekee samaa Suomen maaseudulla. Hän sanoo nauttivansa siitä, kun vain katselee ruohon kasvavan. Asun vanhassa ruokokattoisessa maatalossa, ja käytössäni on aittojen ja kesäkeittiön välissä vanha nurmikkoinen pihapiiri. Ruoho kasvaa, ja katselen sitä. Olen katsellut jo monta päivää auringon nousua ja auringon laskua ja ruohon kasvamista, mutta se ei tunnu riittävän minulle. 

Saarenmaan luonto on rikas ja poikkeaa suomalaisesta luonnosta. Olen nähnyt kahdessa viikossa jo kolme peuraa ja kolme kettua lähietäisyydeltä. Lisäksi olen nähnyt lukuisia haukkoja, mutta niiden tunnistaminen on vaikeaa. Pienempien oletan olevan tuulihaukkoja, isompien ja leijailevien ruskosuohaukkoja. Näin eräs ystäväni arveli. On tietenkin mahdollista, että ne ovat olleet hiirihaukkoja tai sinisuohaukkoja. Kun yritin saada havainnoistani jotain käsitystä lintukirjoista, jäin epävarmaksi. Lintujen tunnistaminen on vaikeaa – varsinkin kun on jo vanheneva mies, eikä taustalla ole vuosien kokemusta. Lintuhavainto on ohikiitävä, eikä muistiin tartu kovinkaan paljon yksityiskohtia, joita voi myöhemmin tarkastaa kirjasta. Variksia – ja jopa korppeja – näen joka päivä, mutta niiden tunnistaminen ei tunnu oikealta bongaamiselta. Tosin on ollut hauska pohdiskella sitä, kokeeko lintubongari varista kohteena lainkaan. Laittaako oikea bongari ylös sen, että on nähnyt variksen 20. kesäkuuta vuonna 2016? Minä nimittäin näin kyseisenä päivä ainakin 20 varista, joten pitäisikö se merkitä muistiin niin, että näin varisparven. Jos ei varista noteerata lintuharrastuspiireissä, koen sen varista loukkaavana ihmiskeskeisenä lähestymistapana. Varis on lintu siinä missä muutkin, vaikka se olisikin tavallinen, ja sillä on varmaankin yhtä arvokas paikkansa ekosysteemissä kuin vaikkapa allihaahkalla, joita nyt tiedän Saarenmaan rannikolla olevan noin tuhat yksilöä. Tai mistäpä minä tätäkään tiedän – voihan olla, että lajeilla on ekosysteemissä jokin oikeasti luontoon perustuva arvojärjestys, mutta en minä ainakaan nopealla googlettamisella sellaista tietoa löytänyt.

Allihaahkakoiras.

Olen yrittänyt tunnistaa lintuja myös äänistä. Tunnistan pihaltani ainakin västäräkin, talitintin ja mustarastaan. Mustarastaan kanssa yritin jopa käydä dialogia, koska muistin sen olevan nopea omaksumaan uusia asioita ja varioimaan lauluaan. Yritin vihellellä pihallani viihtyvälle mustarastaalle samalla nuotilla, jotta se alkaisi matkia minua, mutta en onnistunut. Kerran se matki mielestäni talitinttiä, mikä oli aika hauska havainto. En minä tästäkään kuitenkaan ihan varma ole. 

Tiedän, että älypuhelimissa on nykyään sovelluksia, joita voi käyttää bongaamisen apuna ja puhelimessa olevaa linnun ääntä jopa atrappina, mutta koska olen päättänyt elää loppuelämäni ilman älypuhelinta ja koska koen, että nopea ja vaivaton sovellus ei voi olla oikea tapa harrastaa, en pääse tästä tiedonhankintamenetelmästä osalliseksi. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta mielestäni harrastuksen eteen pitää nähdä vaivaa, joka mahdollistaa riemukkaat onnistumisen tunteet. Onnistumisen tunteiden pitää olla harvinaisia eikä vain napinpainalluksen mekaanisia tuloksia. 

Ei minusta kuitenkaan ollut edes vanhanaikaiseksi lintuharrastajaksi, ja niinpä luovutin melko pian. Kyllästyin myös pelkkään ruohon kasvamisen katsomiseen, mutta onneksi keksin nopeasti uuden lomaharrastuksen. Kauppamatkoillani ja pienillä retkilläni esimerkiksi jollekin kirkolle tai satamaan aloin kiinnittää huomiotani bussipysäkkien odotuskatoksiin. 

Vauraiden kuntien bussipysäkit ovat samanlaisia, usein jollain kansanomaisella koristeella varustettuja. Ne ovat uusia ja siistejä – sellaisina jotenkin tylsiä ja steriilejä. Mutta tulee outo tunne, kun keskellä metsätietä, pienen kylän reunalla näkee tukevan tiilisen rakennuksen, jossa saattaa olla takana jopa seisoma-wc. Tai sitten katolla varustetun pyöreämuotoisen betoniputkan. 

Saaren pysäkki Käon kylässä Laimjalan kunnassa.

Hiljalleen innostuin bongaamaan bussipysäkkejä. Toisin kuin linnut, ne pysyvät paikoillaan, ja niitä on helppo valokuvata. Päätin keskittyä neuvostoaikaisiin pysäkkeihin, koska niissä on menneen maailman nostalgiaa ja historian havinaa. Perustyyppejä olen löytänyt jo liki kymmenen, ja niissäkin on variaatioita.

On kutkuttavaa ottaa kohteekseen uusi kunta ja tutkailla täynnä seikkailun odotusta maantiekarttaa. 

Eikä bussipysäkeidenkään bongaaminen niin vaivatonta ole. Seuraavan kerran Tallinnassa käydessäni menen antikvariaattiin etsimään neuvostoaikaisia Ehitus ja arhitektuur -lehtiä. Jossain niistä on taatusti artikkeli bussipysäkeistä. Saan tietoa tyypeistä ja niiden ajoituksesta sekä arkkitehdeistä, ja voin jatkaa bongaamista jalostetummassa muodossa. Samalla tulen nähneeksi kaikki Saarenmaan tiet.

Virossa 177 & Arkkitehtuuria 57 & Katutaidetta 133: Saarenmaan neuvostoaikaiset bussipysäkit, osa 3: Orissaaren kunta

Sarja jatkuu. Lähistölläni sijaitsee Saarenmaan ainoa kauppala Orissaare (as. 841), joka on Orissaaren kunnan (as. 1827) hallintokeskus. Orissaaren keskustassa on oikein bussiasema ('bussijaam') tai odotushuone ('bussiootepalviljon'), kuten sitä käsittelevässä kirjallisuudessa on jostain syystä asia ilmastu. Sen suunnittelijalle löytyy nimikin: maineikas arkkitehti Veljo Kaasik (s. 1938). Viron museovirasto on muutama vuosi sitten tehnyt inventaariota Saarenmaalla, ja nyt tämä vuonna 1988 valmistunut modernistinen bussiasema on nyt ehdolla suojelukohteeksi:

Asemalla toimii nykyään kauneushoitola, kukkakauppa ja kangakauppa/suutari. Matkustajille on käytössä WC ja penkki sisällä. Kunta harkitsee sen myymistä.
Orissaarta ympäröivällä maaseudulla ei sitten montaa neukkuaikaista bussiputkaa olekaan.
Taalikun (20 as.) putka on esimerkkki siitä, miten vaikea laji neukkuaiaikaisten putkien bongaaminen pohjimmiltaan on:

Ikkunat ja varsinkin ovi ovat selvästikin vanhoja, mutta rakenteet selkeästi uudemmat – mikä selviää hyvin sisältä:

Päädyin siis siihen tulokseen, että tämä ei ole neukkuaikainen bussiputka. Ainakaan se ei edusta mitään tyyppiprojektia.
Toisin kuin Randkülan (as. 18) osapuilleen hylätty putka kunnan pohjoisrannalla:

Vaan eipä nuoriso sitä ole hylännyt. Tässä koko kavalkadi:

Orissaaren kolmas neukkuaikainen putka on Saiklassa (as. 38). Se on samaa tyyppiä kuin Randkülassa, mutta siinä on ikkunat:

Eikä takana olevaa vessaa ole muurattu umpeen:

Sielläkin nuoriso on viihtynyt, ja siellä näin ensimmäiset sytkägraffitini (google ei tuntenut sanaa) Saarenmaalla:

Ja tekee täälläkin koululaiset kirjoitusvirheitä. Siinä pitäisi kai lukea 'MUNN'

Julkaistua 778 & Virossa 176: Rebasekutsikad

En ole pariin viikkoon kirjoittanut mitään julkaistavaa. Niinpä päätin kokeilla journalistin kykyjäni kevyellä harjoituksella. Minulta loppui bensa keskellä pöpelikköä Kõigusten kylässä. Kun nousin kiroillen autosta soittamaan kavereilleni, ihan vieressäni oli kaksi ketunpoikasta. Toinen oli vähän arempi ja vetäytyi puskiin, mutta toinen jäi rapsuttelemaan itseään muutaman metrin päässä. Otin kuvan:
 

  
Sitten huomasin, että Saarte Hääl -lehdessä julkaistaan lukijan kuvia otsikolla 'Päeväpilt'. Niinpä lähetin kuvan sinne, ja se julkaistiinkin 15.6. lehdessä otsikolla Rebasekutsikad (= ketunpoikaset):

Nettiversiossa sitä on käynyt klikkaamassa jo 270 ihmistä. Nyt jään jännittämään sitä, miten se pärjää skabassa: kuukauden paras saa palkinnon.

Virossa 175 & Arkkitehtuuria 56 & Katutaidetta 132: Saarenmaan neuvostoaikaiset bussipysäkit, osa 2: Laimjalan kunta

Neukkuaikaisten bussipysäkkien bongaus jatkuu. Vuorossa on naapurikuntani Laimjala – pieni 692:n asukkaan kunta vailla kovin suuria nähtävyyksiä. Tosin eräs suomalainen ystäväni pitää siellä kesämajaa. Lähellä häntä on Saaren kartanon – Saare mõis – pysäkki Saaremetsan kylässä (as. 34). Kolme säteettäistä seinää. Ehkäpä se kaikkein yleisin neukkutyyppibussiputka:

Ja samanlainen on Audlan kylässäkin (39 as.):

Hallintokeskuksessa Laimjalan kylässä (as. 108) on sitten jo vähän näyttävämpi. Se on neukkutyyppiä mutta on saanut uuden puukuorrutuksen ja nimikyltin:

Kahtlan kylän (35 as.) pysäkki on bussiputkabongaajan unelma. Siellä on erityyppinen putka molemmin puolin tietä:

Asvan kylässä (as. 12) on taas sellainen kolmiseinäinen. Mutta kai lintubongaaja bongaa variksiakin.

  
Laimjalan seitsemäs ja viimeinen neukkuaikainen bussiputka löytyi Käon kylästä (as. 82). Pysäkin nimi on Saare: 

Siellä oli neljä tagia – Laimjalan ainoat:

Sarja ehkä jatkuu, vaikka eihän kukaan näistä voi kauhean kiinnostunut olla. Paitsi minä. Ja sehän riittää, koska olen lomalla ja teen mitä haluan, eikä minun tarvitse miellyttää ketään.